Part 2

No, mitäst täst, ko mes sittkaiki neljä oll siin hetke itteksen fundeerann näit asjoit, niim byssä Vilkk Iiro ette ja sano: "Niingos kuule, Iiro, ni asi o auttamaton, snää joudu nys sottaha ja taita se reis snuull opiks ollakki, josas siäld hengis pala, mutt kuit tahanas, ni Raumam bojist ei pid armeijall häppjä tleema ja sendähde mnää ole ajatell, ett snää es lähds sinn vallan diätmättömäns sotamiähen gomenoist, muttko snää ruppe nyk koht ittiäs niit varte valmistama, opeta ittes äkseerama ja ambuma ja päälsem bäätteks nälkkä kärsimä ja selkkäs saama -- nii, nii älä yhtä siin möris, kyll net taedo vaan gaikk sodas tarvita. Kaikeks onneks meill on däälls se uus tullvahtmestar, se opetta snuull äkseeramisen daedo, ambuma mnää opeta snuu itt ja mitä niihim muihi opetuksihin dlee, niim bidä mek kahde mnää ja Anundilan Galkke -- muar kolmanden -- niist huale."

Kyll Iiro vastan goit pulitta, muttko Vilkk pit asjas pääll ja selitt ja selitt hänellt tarkotukses, nii hän rupes vihdo viime ymmärtämä, ett hyätty hänell niist Vilku meiningeist ol ja ko hänell ol vaa viikk aikka siihen go hänem bit lähtemä Helsinkkihi ja siäld Turki maall, ni me rupesin goht toimeihi.

Se uus tullvahtmestar ol vanha aliupseer Suamen gaardist, nii ett ol oikke jumala lykk, ett meill ol semne miäs pyydettävän. Ja hän ol koht valmis semssen doimehe ja sanos, ett hän on gymni vuassi nahkpojist kelvolist kanuunaruakka tehn. Mutt hän sanos, ett yht miäst ei taed millän davalls sotamiäheks opetta, sillett ei se sillo saa mittän gäsityst plutuunast ja komppaniiast ja ketjust eik edes rindmastakka, nii ett kyll vähindäs kolm miäst tarvita, ennengo semsest opetuksest mittän dlee. -- No, mikäst muuka siins sitt autt, muttko mnuu ja Vilkun täydys ruvet Iirollk kumppniks. Ja sano mnää se, ett vaikk siällt Tasalan duvas yht ja toist toimitust pidett o, ni nii luja vähti ei siäll ol enne eik jälkke ollk, ko se viikkon, go me Iiron gans sotamiähiks ittiän harjottli. Se tullvahtmestar ol koko peto asjas päällp pitämä eik se lainkka stää toindas leikim bääll ottann. Ei muttko haukus meit niingo mikäkin, gon ei kaikk "napletsoo" ja "nakraulli" ja "rusevolno" menn oikke häne miäles jälkke. Hiki tukas mes sai vähdät ja kovas kuris mep pidetti, nii ett me oikke sydämem bohjast huusi "rauttase ratta" joka kert, kon dullvahtmestar tykkäs ett men hyvi ja sanos: "harassoo." "Rauttase ratta" merkitte ryssän giäles niim bali ko, ett ahkerus o meijä ilon. Kaikk käve näättäk ryssängiäli. Ja se tullvahtmestar osas stää niingo me engelskat. Sild tul ryssä vaikk kuip pali ja ko mep pistim "begomiks" plutuunas ja tullvahtmestar hyppäs tool jalkkattes välis meijä edellän, ja ol olevannas upseer ja heose seljäs, ni sillo sild pojald pääs niim bali ryssä, ennengo me liikkell läksi, etten mnää olis koska uskonn, ett stää kiäld saada semne räms yhdellk kertta sanotuks. Ja sillongost tuva laatti tömis ja tomu lens ja kon Dasala muar juur sillon gerra osas tull meit kattoma, ni häm byärys niingon ganamboik, ko se meno näytt nin gauhjam beljättäväld.

Sillaill oikke ja edistymist met tei oikken giitettävällt tavalls sotamiähen daedois ja toimis. Tullvahtmestar ol oikken dytyväine ja sanos, ett ol vahing, etten mek kaikk menns sottaha.

-- Em mar menekkä, sanos Vilkk siihe, se o vaaralist leikki, siäll ei pidet kuulem väli vaikk toist suuhu ammutais.

-- Ei pidetäkkän, gyll asi tosi o, sanos tullvahtmestar ja sitt hän ilmott meill, ett ny me ole niim bitkällp pääss, ett huameaamust mennä ambumharjotuksehe.

-- Jaaha, ny alkaki sitt mnuu opetuksen, sanos Vilkk sillo. Hän go näättäk semnem byssmiäs ai oll o.

Mutt tullvahtmestar selitt hänellk, kuit tärkki asi se o ett osata amppuk komeno jälkke ja ett ambumises vast häne ohjaustas tarvitangi. Ja sitt hän opett meillk koht ne ambumisen gomendsana, ko Vilkk ens ole toimittank kamaris seinäst pyssyngrapa jokatte meijän gätten. "Serenga rotoju", "serenga plii" mnää viäl niist komendsanoist muista ja sem "blii" sanam bääll pit paukattama.

Ko mes se oli ovenn, ni Vilkk tykkäs, ett me oli ansannt todiklasi ja käsk meijän Dasala salihi istuma. Ja ko mes siäll istu ja toda, ni hän dua peräkamaristas yhde vanhan givääri, anda se Iiroll ja sano: "Kosk snää ny oles sotta menos ja sotamiähen daedois hyvi edistynn, ni snuulls suada se kunni, ettäs saa ampput tällk kiväärill. Se o sodas oll ja mnää käytä stää vaan geväsi vesilinnun guvill ollesan, mutt, niingo sanott, snää saas sill ny amppu. Mutt pitelk kaunist stää, sill ett siin o nii hyvä piipp ettei semmost ol toist mailmas, se ei ole nääks rautta mutt kom buhdast teräst. -- Ja itt mnää tahdo se ladat."

Ko Vilkk o tämäm buhes pitänn, ni hän dul mnuun dyän ja sanos: "Ja kyll mnää sen dakka, ett siihe luja lading tlee." Sitt hän vei sen giväärim beräkamarihi jäll ja sanos, ett kyll hän se sitt huame fölisäs tua, kom Buamkalljon gedoll mennä ambumharjotust pitämä. Me oll näättäk sopinns siit, ett se Buamkalljon geto paras paikk semssen doimituksehe on, go siäll ennengi sotaväki o ammuskell. Mnää oll oikke ilone, ett Vilkk viivys peräkamaris niin gaua, ettän gerkesin dullvahtmestrillp puhuma, mitä Vilkk mnuull ol sanonns sen givääri ladamisest. Mnuun dul näättäk surk Iirot ko mnää ajattli, ett se Vilkk vissim bistä nii luja ladingi siihen giväärihi, ett Iiro lendä seljälles ko hän se laukase. "Kyll se asi korjatuks saada" vastas tullvahtmestar mnuum buhessen ja sitt me rupesi muist asjoist puhelema. Mutt ko Vilkk ol tullp peräkamarist salihi ja rupes tullvahtmestrill linnustuksestas jahtama ni mnää pisti ittem beräkamarihi, oti sen giväri seinäst ja koiti, ett olik se ladingis vai ei. Ei ollk kosk heng käve läpitt, ko mnää piipum bää suuhum bani ja puhalsi. Sillo mnää nappasi seinäst Vilkun gruuttsarven, gaasim bualem biolist kruutti pyssyhy ja löim brannstaka varrell aika tukom baperi topningiks. Mnuun däydys prannstakka käyttä, kon en löytänn laastikku mistä. Sitt mnää meni salihi jäll istuma ja oll miälisän, ettän oll saannp pyssy ladinkkihi ennengo Vilkk siihen gerkes Porvo mitallk kruutti ajama Iiron durmlukses. Ja sitt me istusi jäll ja todasi ja jaarittli. Kyll mnää se näi, ett tullvahtmestariki ittes välillp pist peräkamariin, ja ajattli, ett hän o ny vissin gattomas, ett oling mnää ladanns sem byssy. Ja oikke mnää luuli arvannunikkin, gosk tullvahtmestar nauro niin meinavaisest, ko mnää hänells silmätän vilkutin, go hän dul peräkamarist.

Seoravan aamun mes sitt läksim byssyinem Buamkalljon gedoll ja Vilkk anno Iirolls se suuren givääri. "Snää tiädäk kaiketakki, ett se o ladingis?" sanosi mnää sillo Vilkullk, kom belkäsi, ett pia hän mene ja tahto ottas se mnuu ladingin ulos ja pann omas sijaha. "Tiädän gaiketakki mnää se", räyhäs Vilkk vastaukseks ja sitt mentti.

Ko mep pääsim baikall, niin dullvahtmestar pan meijä siihen metäreunall rivihi seisoma, Iiron geskell ja Vilkun doisell ja mnuu hänen doisellp pualelles. Sitt hän asett laudambääm bystöhöm biäne matkam bäähä meist, komens ens "smirnaa" ja sitt "palba serengoju", "serenga plii" ja sillo met täräyti. Mutt harvo mnää ole semmost jymäyst kuullk, ko se Iiron givär anno. Mnuu olivak korvan valla lukus ja pään sekasi ja tyhmä näköseld se Vilkkuki näytt, ko hän gatos mnuu ja sitt me rupesi Iirot siit meijä välistän hakema, mutt siin ol tyhi paikk vaa eik Iirot missä näkynn.

-- Näiks snää mihi Iiro joudus? kysys Vilkk viime.

-- En, vastasi mnää ja sitt mek kattli siin jällt toissian niingo sonn uutt veräjä.

Mutt sillon dul tullvahtmestar siihe ja sanos, ett samas ko Iiro laukas, ni hän dek vissi seitmändoist kuperkeikka ja men sinn metäm buskihi, ett yks tuaksaus vaa ol. -- Se ol vähä kamal tössäys, lopett tullvahtmestar puhes.

Mutt em mes siink kaua stää asja kerjennf fundeeraman, go läksi Iirot puskist hakema ja ko me oll mennk kymmengund askel, ni me näi häne istuvas mättäll ja ko hän huamatt meijä, ni hän näytt molemppi kässiäs ja sanos: "Kattokka ny." Ja silmä ymbyrjäisinp pääs mek kattlingi, vaikk Iiron gäsis ol pali vähemän gattomist ko enne. Oikkjas kädes ol piän tröntt vaam byssyndukist ja vasemast kädest ol peukal tiäsäs.

-- Mihi snää ole hukann mnuu hyväm byssymbiippun, sai Vilkk viime sanotuks.

-- Snuu hyväm byssymbiippus -- vastas Iiro ja ol kiukkuse näköne -- snuu hyvä pyssymbiippus läks reissuhu mnuum beuklon gans. Lähdk karamam beräs, niis taidas sem bari sautta viäl. Pahustaks tees semssi ladingej.

-- Ei se oll lainkka liia iso lading, sill o ammutt kaks vertta vahvemppi.

-- Nii, mutt mistäs snää sen diädä, kodes stää itt ladann -- sanosi mnää siihe.

-- Kukast se olis ladanns sitt?

-- Mnää.

-- Es mar, ko mnää se ladasi, sanos sillon dullvahtmestar.

Ny rupes asi käymä nii synkkjäks, etten me hetke aikka ymmärtänn mittä, mutt viime Vilkk sai järkes selkkemä se verra ett hän sanos: "No mutt jos mnää ole se ladann ja snää ja tullvahtmestar olett se ladann, ni siin ol kolm ladinkki päälisi. Olik se sitt ihme, jos ei piipp kestänn. Ja se ol sendä nii hyvä pyssymbiipp, ettei toist semmost saakka."

-- Em mnää vaa ol toist ladinkki toisem bäällp pannk kosk siin heng käve, ennengo mnää se ladasi, sanosi mnää.

-- Sama ol asja lait, ko mnää ladasi, vakutt tullvahtmestar.

-- Tep pöhköse! sanos Vilkk, -- käve kaiketakki siin heng, ko siin ol pualvälis piippu piän reppem, mutt muuto se ol ehi ja nii hyvä pyssymbiipp, ettei semmost saat toist mistä. Pahus sendän gon de menett toisen galuj pitelemä ja turmlett ne.

Niin, gyll me ny ymmärsi, ett me Iirot säästäksen oll lyännk kolm ladinkki hänen giväärihis ja saanns se säpäleiks ja Iirom beuklo viäl kaupam bäälseks. Vaikk se hyät siit ol, ettei Iiro kelvanns sotamiäheks, kodei hänell peuklot oll enä. Mutt jos luulett, ett Iiro ymmärtä oll meillk kiitoline siit, nin gyll tes sitt erhetytt. Mitä viäl kom buhele ain go hän ilosellt tuulell on, gui hän gerra olis kenraaliks pääss, mutt kattese ystvä veivä hänem beuklos.

Kon Dasala Vilkk vedo voitt

Mnää oli ollp pari kolmp päevä Kodisjoells sukuloittemas eng olls sendähde oikken giink kaikis asjois, ko sillaikka ol Raumallt tapattunn. Ehtost hilja mnää pääsi reisustan gotti ja ko mnää sitt seoravan aamuns siink kuude aikka läksin Dasalaha, nin dlee Pajala Frankke, yks niit kaikkjam barhamppi velikultti, kon däsä mailmas saappa androit kuluttava, mnuu vasta. Mnää terveti händ tiätystengi ja sanosi: "No, Frankke, mildäst tämä mailm ny oikke snuu silmisäs näyttä?"

-- Ky-ky--ky-ky-ky-kyll se ny-ny-jä--jä-jäll -- -- --

-- Ol verka ja rupp ny jo jättämä nuas snuun goeranguris! -- Koskas pane juur jämt niingo Änkk-Sampp -- sanosi mnää -- ja jäti Frankke seisoma siihe suu auk ja silmäs seljälles. -- Nii oikke, em mnää viittinn häne änkkämistäs kuulustellk kon diäsi, ettei hän ennengä ollp puhettas takka ajann ja ajattli, ett se ol ny olevannas häne miälestäs jotta hyvingi lystelist pilkandekko, ko hän noim buhendapas muuttann ol. Siihe oikke mnää häne jäti ja painsin Dasalat kohde. Mutt ko mnää pääse sinn, nin dlee muar mnuu kuistill vasta ja ruppe koht mnuu klummima.

-- Eks saap pyssyk kotons sengi Anundlam bahandekki, ettes tännt tul Vilkku viäkottleema yhdest pahudest toissehe. -- Kyll teist jo ennengin darppeks harmi o, ettei teijä ain darvitt uussi koerangurej fundeerat -- sengi uutskott!

Mnää rupesin goettamam bistä vähä vastaukseks muarill, mutt ei hän mnuu kuulustellk, ko men glohjas kiul kädes navetto kohde, nii ett puukengäk klapsusiva ja haukus mnuum bahambäeväseks mennesäs. -- No, kyll se ymmärrätt, ett mnuu harmitt tämnem buhe, vaikkan oll hyvingin dottunns saama muarild oikke aika pyhkes sillon dällö. Mutt sen däydys kärssi ja sen gärseski valla miälelläs, kon diäs sydämesäs, ett muarill ol syytäkki ollk kiukkune. Mutt ny mnää oll miälestän juur viaton, mnää oll niingo sanott, ollp pois koko kaupungist eng muistann vähäld aikka tehnen mittä semmost, ett mnuu sendähde olis tarvinns saad niim bahambäeväsest fliiteihin go mnuullt tällk kertta annetti. Antteks se, ett muar haukus mnuu Anundilam bahandekkjäks, se nime mnää oll häneld mond kertta ennengi saann eng valla ilma syytäkkä, mutt se mnuu harmitt, ett muar ol sanonn mnuull: "Sengi uutskott." Sill ett, niingon diädätt, ni se o niit kaikkjam bahimppi nimej ko meijän gaupungis pruukata ja mnää sano se vaa, ett jos joku raumlaine sano teille: "Sengi uutskott", nin gyll tes sitt saatt täödells syyll ruvet kysymän gunnjam berä. -- Sillaill oikke se asja lait o eik stää sitt ol ihmettlemist, ett mnää oll niin giukkune, ettän vallan gihisin, go menin Dasala salihi. En muistann enä hyvä huamendakka Vilkulls sannok, ko rupesin goht jahtama, ett "tämä o nys sendä vähä kamala, Vilkk, tiäds se, ett se o viiminen gert, ko mnää astu dämän gynnykse yli."

-- Soo-o, meinaks sitt jäädä ainaseks tähä huanesse? sanos Vilkk eik tiättos pistännk, muttko makas seljälläs salim beräpengillk, kädep pää ali ja polvep pystös.

-- Älä siin viisastels, sengi julmett, kon goit ruvet parandama elämätäs. Tiädäks, ei tämä kaupp kannat enä; snää suututak koko kaupungi ja täsä saava viäl syyttömäkkin gärssis snuun dähtes.

-- Kärsväise näköseks ai snää olet tullukki. -- Kuule, Kalkke, älä viit snää kans ruvet saarnama niingon gaikk ämmä ja ämmämäise miähe. -- Pahus soikko, mnää suutun däsä viimitteks ja mnää sano snuull, niingo olen gaikill muillekki sanonn, ett syytön mnää ole. -- Mitä hänen darvitt tuli mnuun gansan vetto lyämä.

-- Kuis snää sanosi, vetto lyämä? Mitä snää meina?

-- Mitästis snää sitt meina?

-- Mitä mnää meina? Meina stää, ett ko mnää ole ollp pari kolmp päevä pois kaupungist ja tleen gotti, ni ovak kaikk tääll juur niingo olsivas Seilist karann. Ens tlee tua hultten, Pajala Fretu, eik viit enä puhellakka lailes, muttko änkkä ja aja puhettas takka niingo Änkk-Sampp ja ko mnää pääsen dänn, ni snuu äitis ruppe mnuu läksyttämä, sano, ett mnää viäkottle snuu pahuttehe ja haukku mnuu niin gamalast, etten oikken geht sannokka.

-- No, mutt, Kalkke park, es snää kuulemas sitt tiädäkkä näist asjoist mittä, sanos Vilkk ja nous istuma. Eks snää olk kuuli mittä mnuu vedostan?

-- Snuu vedostas? Aim bahustak snuu vetos mnuullk kuuluva?

-- Kyll nek kuuluvas sendä. Tiäds se, ett juur se vedolyämne meijä äitti suututta ja sendähde snuull laki luetti.

-- No, kaikki pitä kuulema. Mitä muar siit kiukuttle? Kyll mar häne sen diätämäm bidäis, ettei niit vedoj maksap pruukat. Ja es sunkka snääkä niim böhkö ol, ett snää maksa meina, mitäs hävenn ole.

-- Em mnää hävenn ol. Kuingast semnen gysymyksehen dliis, ett mnää häveisi. Em maare, voittann mnää ole, ja se juur pahin ongi. Se niit vaevassi suututta. Ja sendähde se Fretukim buhettas takka aja. Älä enä usk, ett se poik pahuttas änkkä, muttko sendähde, ett hän häves vedo. Kyll hänell vaan dosi käsis o, hänell jos mnuulakki. -- Em mnää muut san.

-- Tiädäks, Vilkk, ny em mnää ol hullu harmamb, jos es snää selit lailles näit asjoit.

-- Eks snää sitt oikken dott ol mittän guulls siit mnuu vedostan, kysys Vilkk jäll ja ko hän ol vähä aikka katell mnuu, ni hän dul mnuun dyyijön, ott mnuun graivärkeihin gii ja sanos: "Katost mnuu oikkem bäi silmi ja sant, tiädäks snää mittän, daikk eks snää olt tiätvännäs."

Ja ko mnää sitt oll hengen ja verem bannp pantiks, etten mnää tiätänn yhtikäm behu häne vedolyämsestäs, ni hän sanos: "Jaahah, sitt mnää selitängi snuullk koko jutun, go saa ens piippum balama." -- Eik siink kaua viivytt ennengo häne nysäs ryähäs niingon gorsteen ja sitt hän algo: "Niingos tiädä ol endispäevä Alexandrimbäev ja Moso Ale ol jo aikka sitt käskenn mnuu Alexandrin-gousill. Mnää kiiti ja lupasin dull. No, endispäevä ehtopualls sitt mnää näe jäll Moso Ale ja hän sano: 'Muist nys sitt vaan dull ehtost mnuun dyän -- tiädäks snää, mistän saisi se Hesu Jankken gässihin. Mnää olem bruukann muista händ ain dänä päevän eik yks klasi taikk pari hänellekkä sunkkam baha tekis?'"

-- Kyll mar Hesu Jankke löydetä. Josei se olk koton, nin gyll mar siällt tiädetä misä se o. Jos snuu on giiru, niin gyll mnää pidä murhe siit, ett hän sana saa.

-- Eikä mnuull ny olis aikka händ kaahistell ja kyll se sitt vaa hyvä o, jos snää otas se asjan doimittakses.

-- Ota maare ja kylläs saa luattas siihe, ett se lailles toimitettun dlee, vastasi mnää ja sitt me erosi.

-- Kodei mnuull muutakkan dyät oli, ni mnää läksingi oitis hakema Jankket. Mutt ei hän ollk koton ja ko mnää kysysi, misä hän ol, ni sanotti, ett hän ol mennk kirkkmaall hautta kaevama. Mnää läksi sitt sinn ja siäll oikke Jankke ol. Hän ol juur saann hauda valmiks, ko mnää sinnp pääsi ja seisoskel ny lappemes nojas haudam barttall ja ol tytyväise näköne.

-- Hyvä ehtopualpäevä, Jankke, mnää sanosi. -- Snää oles saannt tyäs valmiks.

-- Nii händ, valmiks oikke. Virkkatan däyty mnuungin doimitta, vaikkan hyvin diädä, ett se kon guappa toisellk kaeva, hän lange viime itt siihe.

-- Nii händ, sanosi mnää, -- semne o mailma meno, mutt es snää, Jankke, kroopeijas paham bäällt tee. -- Nii ett jät nys synkkjä ajatukses ja tul ehtost Mosoll Alexandrin gousill.

-- Kiitoksi vaa. Mutt sitt em mnää kerkkekkä enän gandamam blanguj tämän guapam beitoks, ko mnuu viäl täyty vaattenikki muutta. -- Vaikk sama se on, gyll se kerjetä huamengin dekemä.

-- Kerkke maare snää huamengin dekemä eik siit paha ilmaka nyt tulk kosk tuul ol lännen gulmall.

Nii mep pääti, Jankke vet tikapuus ylös haudast ja sitt me läksi yhdes kaupunkkihi.

Ehtost meit ol sitt oikke iso troikk koos siäll Mosoll ja ko siin yht ja toist juteltti, nin dul puhe rohkeudestakki ja Pajala Fretu kerskal kom bahus, kui rohki hän o. Mnää nauro itteksen, go muista, niingo snääki se vissi muistak, kui hän makas kiven dakank, ko met toise mukulak karasin Garin gedollk kanuunan guuli kii ottama stää myäden go engelsman niit meill ammuskel. Se ol hauska peli, niingos muista. Tuskin guul ol kerjenn oikkem byssämängä, ennengo me jo olin gaevanns se ylös, pistänns sen gainlohon ja kas näi, myymä stää Vesandrill. Mutt Pajala Fretut ei näht niis toimeis, se poik makas kiven dakan ja pelkäs. -- Nii händ ja ko mnää sengi muisti, ni mnuu harmitt hänen gerskamises rohkeudestas. Mutt ko hän yht päät stää siin vaa hollas, ni mnää sanosi viime: "Kyllkaiketakki jokanen däsä puheli ja kehut taita, kui rohki hän o, mutt mnää lyä, Fretu, vetto, ettäs pelkkä enemmän go mnää, jos mek kahden gell kakstoist tänä yän lähden girkkmaall."

-- Em mar pelkkäkkä, sanos Fretu ja oijens kätes mnuull. Ja nii siins sitt lyätti vetto.

-- Mutt kuingast se todistetan, guka teist enemäm belkkä, kysysivä net toise. Mnuull olivat mnuun duuman ja mnää vastasi: "Kyll mnää todistuksist murhem bidä."

Ja sitt me pääti, ett istuta Mosolls siks, ett sydänyäaik tlee ja sitt lähdetä. Net toise lupasivat tuli meit saattaman Dekkalan gulmaha astikk.

Kyll Fretu muutus vähitelle hyvin dotiseks pojaks, mutt ei hän sittengä andannp perän, go vahtas ai joukko ulos akknast ja sanos: "Om mar siäll ny vaam bimi siäll ulkon, oikke sopev yä ny ongi."

Ja kyll Fretu oikkjas ol. Pimi yä se ol.

Kon gell sitt ol tosa pualkahdendoist paikoill, ni me läksin gaiki. Tekkalan gulmas sanosivat toise meill hyväst ja mnää ja Fretu läksim bainama Nummet kohde. Mek koperoittim bimjäs trapuj pisi yli kirkkmaa aeda ja sitt kuljetti rinnasim bitki stää isso pääkäytvä. Fretu hamppa helisiväs suus ja hän valitt viluas, mutt mnää meinasi ett kävellä lujemi, niin gyll lämmi tlee. Kyll mnää se vaan diäsi, mikä vilutus se ol, ko händ vaevas ja ajattli itteksen: "Älästis hualp poik, kylläs viäl tunnustakki, ettäs pelkkä." Ko sitt ol mennt vähä matka, ni mnää pisti itten edell ja ko mep pääsi se haudan gohdallk, ko Hesu Jankke juur ol saann valmiks, ni mnää sanosi: "Katost pahust, täsä o vesirapakk, hypp nyp, poik, oikke aika kruipaus oikkjallk kädell." Fretu hyppäs mnuu neovon jälkke ja putos kropsatt hauttaha, ni ettei ai eik oi kerjenns sanoma, muuttko sinn men ja siäll ol.

-- Jokos pelkkä? mnää kysysi, mutt kodei hän mittä vastann, vaikk mnää kapple aikka siin odoti ja vaikk mnää kuuli, ett hän garas ettit takasi siällk kuapam bohjall, ni mnää läksim bois harmeisan, gon en saann händ tunnustama, ett häm belkäs, vaikkan sen gyll tiäsi, ett se poik ol pelgo hallus ja oikke aika tavalls sittekki.

Mutt seoravanp päevän vast upra ol gaupungis. Koht aamusten go mnää heräsi unestan duallp peräkamaris, ni mnää näi ove raost, ett täälls salis istusivap Priia muar ja Teuko Lutt ja Kalljola Fretta. Ja kyll ämmill jo puhelemist ol. Meijä muar ol pistänn ittes ulos johonkki askreillas ja heill ol hyvä friiheett pann umme ja pimjäk kokko. Ja kyll hep pauhasivakki ja haukusiva mnuu ja siunasiva ja kläppäsivä.

-- Nii, sanos Klupula Lutt, -- mnää ole stää ai sanonn, ettei se Vilkk saann mukulan olles tarppeks kinduihis. Semmost siit tlee, ko ihmse andava lapses elä ja oll niingo he itt tahtova eik lainkka rangas heit.

-- Semmost oikke siit tlee, sanos Kalljola Fretta, löi nuusku nokkas täytte ja tarjos muillekki, -- semmost siit tlee. Jeskandeerakast sendän go ajattle, ett kunnjalisist vanhemist syndy semne vekar. -- Mutt niingos sanosi, Lutt, se o huan gasvatus, ko sen deke.

-- Niin oikken dekeki, meinas Priia muar, -- liiaks oikken dämä Tasala äit o Vilkku lellitell, mutt kyll mailm kuritta sitt se sija. Saadast nähd vaa, ni Vilkk joutu linnahan däst tyästäs ja saa kaakkpuus selkkähäs sen go häneld mukulan jäi saamatt ja hiukan gaupam bäällist lisseks. -- Jaa-a ko stää ajattle, ni se o oikken gamala.

-- Älkkä muut sanokk, Priia muar, se on gamala.

Semmost prohti oikke ne ämmäs siinp pitivä ja mnuu harmitt, nii ettän meinasi noust ylös ja lyyryttä heijän gaikk ulos aukost.

-- No stää ny viäl olis tarvitt Tiädäks mnuu miälestän ämmä oliva juur oikkjas.

Mutt sillo Vilkk nousiki ylös ja vaikk mnää kyll vastam buliti, niim bää kolmandenk konttin mnää sillon Dasalan drapuist alas tlii ja löysi ittem bihald pikemin go oll aavistannukka. -- Sill o niin gamalan duline luand, sill Vilkull.

Maistri raakpuu

Huhtkuum bäev ol jo likitellem bualillk, ko Rauma realkoulu arvos pidett opettaja, Campus, heräs unestas. Makkjald ol uni maistunnukki eik oll ihmekän, go se eiline ehto ol oll hiuka väsyttäväine. Väsyttäväine oikke se ol oll, mutt turkase hauskaki samas. Lavilan gartnos ol myytt puutavara aupsioongaupall ja inspehtor ol pannt toime oikken gomjap pidos se aupsjooni yhteyttehe. Ens ol syätt pualpäev, oikke fiin pualväev, sitt ol jatkett aupsiooni ja ehtost -- -- nii ehtost, mitäst sillon dehtingä. Maister oijendel jäseniäs, reedas peittoas, ko ol osald valunn laattjall, tahkos ottatas ja rupes koittama muistutell oikke alust alkkaten, guis se eilinem bäev oikke ol kulutett. Hän muist valla hyvi, ett hän ja tullar oliva lähtenn yhdes Lavilaha Savila Jussi heosell, hän muist, kui he oliva naurannk, ko Juss ol puhell heillk klookuijas koko menomatka, hän muist, mitä Lavilam bihallk kokkondunnut talomboja olivas sanonnk kaupungilaiste heosist ja ajopeleist, muist viäl sengi, mihi hinttaham buutavara oliva noss aupsiooni alus, mitä herkuj ol ollp pualpäevpöydäs ja ett hän ol pitännp piänem buhengi. -- Nii händ, kaiken dämä hän muist, mutt sitt -- mitä sitt tehti ja kuis sitt oltti, stää ei hän muistann oikke. Hänell ol jongulaine aavistus siit, ett aupsiooni jatketti viäl pualpäevä jälkkengi ja ett hän hiljemppä ehtoste ol pelannk kruuvi; hän ol muistavannas, ett Lavilas ol syätt viäl ehtotakki ja ett sitt ol tarjott kaffet ja konjakki. Mut kamala riipi raapin gaikk nämät tapaukse oliva häne muistosas ja -- mikä enimä maistri harmitt -- hän ei tiätänn yhtikäm behu, kui hän gottit tuli ol. Hän yritt kerra ja toisengi muistuttleema stää kottit tulo, mutt se ol niingom bois pyhjett häne siälus silmätte edest ja kui hän siin yrittliki, ni ei hän stää vaa muistann, ei stää ko merkk.

Mitä enemä maister tätä asja ajattel stää pahemallp pääll hän dul. Ja niingo mond kertta ennengi händ enimä harmitt se häne luandos ominaisus, ett hän gadott muistos, ko hän vaa hiukangi liiemäks ol nauttinn. Ymmärrettävästengi ei semne ussen dapattunn, mutt joskus ko ol hyvä aikka ja hyvä seora ni maisteriki unhott kohtulisude. -- Ei nek koulmaistrikka mittän daeva englej ol, jumal nähkö.