Part 2

Paljo sit' on semmosessa suurkylässä, kun kuulussa »Sirkkaporissa» oovvolle silimälle oveloo ruokoo. Mikähän lie sitte siinä virkaeltu ja vatvaeltu, puotiin ikkunoeta silimät sirellä syynätty, rotuvaarija saappaan kärellä koeteltu ja raathuoneen kelloo kummaeltu. Tingittiin vielä kokkeeks torilla ja jottae asjoo tehhäksesä Ruupe särkennä mukkaasa panneen satasesa, kuunneltu hyvväe tunt'-kaos posentiivia ja värjötetty vonukraamin eessä — niin äkkiä jokkii otti minuva kylykeen ja Ruupee otti olokapiästä. Kiännyttiin kahtomaan ja mies tunnettiin meejjän kylän Koperon Kalleks. Ka, pistettiin kättä ja kysyttiin kuulumiset. Siinä sananvaehon välissä Kalle kysäs, että:

— Outtako työ ies ottanna ja ollunna niitä apinjoeta katastamassa.

— Myökö myö? Eehään täss' oo tiijjetty, että niitä semmossija kojjeita oes katottavissae.

— No jotok, että on! Ja kummija kuotoilijoeta onnii. Jo niitä sietää teijännii yhen viiskolmattasen eestä käövvä katastamassa.

Sitte Kalle selitti, missee niitä semmossija kuojuilijoeta on. Saman kaun varrella, vasemmukselle, korkeessa pykkäöksessä, jossa oven piällä on kommee osviitta, joss' on kuvija korkotiilistä, rommeettarista, riikinkukosta ja muista julumista ulukomoan pejoesta. Siin' on kirjotussii, että »Apinoeta»...

Olinhan minä semmosen apinjan kuvan nähny meejjän lasten aapisessa, voan arvelin, että soattas tuon ryökkään nähä ihko elävännäe — näin markkinoella. Ja sammoo se suunnittel Ruupekii — jottae — illoohan tuota pit' kaupungissa käyvvessa soaha.

Niin myö lähettiin Kallen riitinkiin mukkaan ritvottelemmaan sinne apinjapaekkaan. Minä, joka olin puustaaviin perillä paremmin kun Ruupe, rupesin silimät kirreellä sitä ilimotuslahkaattia tappoomaan. Ruupe ryöhäls siinä sivussa ja tavvael taetosa mukkaan hännii. Voan kyllä soon semmosessa kylässä kiperätä oekeen syltin kässiin soanti. Niit' ol ilimotuksia ja kirjotuksia, taaluja ja osviitinkiä jos jonniilaesta ja liijjan liämält. Jokkaesta myö kuitennii seesaottiin tavvoomaan — ja siin' ol vähä puuha, kun pit ottoo selevä Röönholovista, Rengelistä, Reetriksonnista ja jos jostae uppo oovvosta henkilöstä. Tultiin kerrannii yhen taalun luo, jossa sees, jotta »veteniääri» tai jokkii veen-nööri ja Ruupe ahvieras, että sekkaet on niitä ves' insnyörijä, joeta meejjänhii vesillä kevättuluvilla käv. Sit' ol semmosija kun juurliäkär, rotuhuussi, sushuussi ja moakarija jos joetae. Alako jo pijammiten se puustavin paljous pyörryttee ja silimijä huikasta. Meenasin jo hihkasta Ruupelle, että annetaan olla jo sen kattilassa koko ne marakattimarkkinat, kun samassa silimä sattu semmoseen korreeseen kultaseen, jok' ol oven piällä ja jonka piällä toas havotti semmonen kaks' kulukkunen kullattu havukka lentimet loohkallaan ja alla luk, jotta:

— A—pee—ap — —

— Ähä, jopas öksäht viimennii etteenl ehätti Ruupe. Siinä soon se apinjapykkäös.

— Elähän hättäes läkköö, meenasin minä. Eehän siin' oo niitä sirahviinija ja jaloleijuunija ja niitä kalakkunoeta ja muita petoja kuvattu.

— Mut kun alla tavvoo, että apinoeta on. Vae eekö silimäs ota ennee puustavin piälle? Vae vaevasta viiskolomattasko viihittelet, miehinen mies? Männään voan ja katotaan tuo panukraahvi.

En ennee kehanna kekkeellä vastaan, kun Ruupe alako mukana olovalla pistokkaallannii äkkeistyin viuhtoo, voan rohkasin ja kaevon viiskolomattasen hampaesiin ja puulausin sissään. Ruupe pyörs perässä. Ja niin myö tarsittiin semmoseen hämärään huoneeseen lakkeisen alle. Silimän tottuissa alettiin töllistellä ympärillemme. Voan ee siell' ollu muuta kun hyllyjä ja hyllyllä pulloja, kuppija, lasija, rattija, ruuttia, tislierinkijä ja jumpruja. Suu auk minä sitä lasin liijallisuutta otvaelin.

Ruupen silimä ol ollu ottavamp kun mu. Pistokkaasa varrella puulattuvasa minua pohkeeseen hän osotti tiskin taakse ja naoruun hörähtäin sano, jotta:

— Samppa! Silimeeppäs tuonne. Tu—tuossa se oon se kuotus. Hä, hä, hä!

Minnäe luimaotin sinne tiskin taa ja jo piäs multae makkee hörömänaoru. Siellä sees semmonen olennon liättänä, liinlookun kokonen, kun kontti harteilla, mut kättä poloviin. Noama ol — ee ossoo sana kuvvaella kummemmin — kun oes oekeen happamen piimätuopin sipassu ja sitte irvistäs leoka pitkällä, posket kurtussa ja ohta rypyssä.

Myö naorettiin hyvväe posti ja kun se siellä tiskisä takana alako jottae ahventierata, niin meetä hohotti sittäe hupasemmin. Mun män oekeen viärään kulukkuun ja pit kumakulukkuun ja pit kumaraan kiertyvä kakistelemmaan. Mut Ruupe rohkas luontosa ja kujjeestaen ja mulle silimee iskiin astaht' par askelta ja alako pistokkaasa varrella sohoja sinne tiskin taa, sen olennon nokkoo. Ja naoroo hörötti.

Voan sit' ee oes pitännä puulauta tekemään. Se alako jottae niesnittöö ja herist nyrkkijään ja koapas sieltä koappiisa kuppeelta meejjän komprommiin. Ihan kun itsestäsä läeskäht ensin Ruupen levveelle luppakorvalle semmonen säjjäys, ettee s' ollu lapasella lyöty. Ja minä kun sitä suu aok otvaelin, niin jo kammaotti minuväe vasten kuonoo. Eekä niitä ojjaoksija ja kajjaoksia ollu yks tae kaksi, niitä alako liijjetä liijannii luppoovast. Jo putos pistokas Ruupelta ja alako Ruupe nikotella jottae, että paholainen se nyt rikkeeroo — ja luimuil lähteeksesä.

Minä piipaen siinä silimän räppäöksessä porstuvaan ja suuren ökäelämän jäläkeen piäs Ruupei painaomaan mun perästä pihalle. Vielä vilikastiin perräämmö, että ajjautuuko se apina vielä ulossii uhittelemmaan, voan nähtiinnii, että s' ol kiivennä ikkunasa kuppeelle ja sieltä etu-ulottimillasa huito ja huutoo rävels.

Siinä katuva kävellessä korttieriin ee virketty viittavälliin sen siunoovoo. Ruupe rumileeras hyvin tärkeen näkösenä ja noama kurtussa. Sitte se seesaht ja vielä aranlaesest' luimautettuvasa takakätteen, ja sylykäs ja meenoovast minnuun muljaotettuvasa virkko, jotta:

— S' ol ihan ku ilimo immeenen...!

Ja läht' toas kävellä kuippasemmaan. Sitte toas seesaht ja sammoo mallia sano, jotta:

— Ol' ryökäs, —! Ihan kerrassa ku ilimo immeeneen!

Vasta korttierissa myö syöntäyttiin siitä apinareessusta talon emännälle rupattammaan. Se koko meejjän matkan kuultuvasa, lojjaotti kämmenesä vastatusten ja vihellettyväsä pitkään sano jotta:

— Herra tu—u—le ja pu—userra. N'oon raokat eksynnä apteekkiin sen kyttyrä Nyykreenin luokse — ja luulleet apinaks —!

Vähähän meeltä ne noamarustingit reväht semmoseen ilikeeseen irviin, voan virketty ee mittään. Voan niin näötti, jotta Ruupesta jo rupes tuntumaan koko kaupunk kaekkine kommeeneen ja marakattinesa ja muinesa niinkun nurreelta ja — minä männii ja rustasin ruunan reen etteen ja sannoo halakasemata myö oltiin jo jonnii vartin perästä kulussa koht kotkylijä. Eekä viihitty vieläkään sannoo vaehtoo, ennenkun meejjän portilla erotessa vasta Ruupe kättä pistäen sano, että:

— Samppa! Ol' se — sepä apinja — koko kuotus — ihan kun ilimo immeenen... se Nyykreen...!

»PISLAAKI»

Tämä tappaus on niiltä hyviltä ajoelta, joesta vanahat niin nokkelast pakkoavat nuoremmalle poloviperälle poapattammaan.

Ol ollu Iikylässä sillon markkinat ja tapella tuiverrettu ol juur julumast. Ol korttikoariin kyyvvitty mustialaesta jos muutae miestä ja naesta pikku hiprakassa hihkumisesta ja semmosesta vijattomammasta rikkeestä ja vahingonpijosta. Jo ol markkinakohut milt'ei lopussasa — kun sitte otti ja tapahtu miesmurha.

Viinapäessäsä par oman puolen miesimmeestä niät jostae ol julumistunna ja toesijasa larpeeks haokkuva napsuteltuvasa jo toenen — värjärin sälli, Ryytin Antti — sipas sannoesa vahvikkeeks kaohavalaisesa ja ee kun lyyvvä sätkäötti toesta niin taetamattomast keohkoen, ettee toinen kun iäntä yrittämätä kupsaht ränsteeniin ruumiina. Siinä siunuustelun ja ylleesen voevotuksen valituksen vallitessa hoksas Antti sipasta syrjään ja vohkoella, minne lie lapannae karkuun kun tina tuhkaan.

Kun ol ensin ehitty ja etitty kässiin poliissi Siljanter-vaenoo ja löövvetty se korttikoarin aetasta viinasaksoelta takavarikkoon siepattuihin viinoen lappeelta aeka hujussa, aateltu kintullesa ja vettä holovaten vähän virvoteltu selevämmäks, niin sitte kuolleelle komhoejattiin vanahoesta kottikärriin lavoesta laetettu puar ja sillä kannettiin kuollut tohtorin syynättäväks ja sieltä ruuttahuoneen makasiiniin leekkuuta oottamaan — niin sitte vasta hoksattiin haekaella sitä Anttia. Voan s' ol kaonna kun käskiin.

Siitä synty semmoneir nujakka ja juoksu ja leähätys, että henkihieverinä hohkoeltiin. Ensin juostiin viskaaliin ja viskaalista poliisikammariin, sieltä tilikraahviin, postkonttuerille, raathuoneelle, ruununvootiin, vallesmanniin, siltavootiin ja sitte neljään viiteen kiertoon sama matka uuvvestaan. Tilikraahvattiin Ouluun, Helsinkiin, Viipuriin, Turkuun ja jos jonnekin... Ja ottoo ne lupas.

Voan sittä jokkii valapassi-Iimänen suattihii Siljankin korviin kaijun kulun, että se Antti ee ookkaan ja ottanna lähteeksesä lavveemmille teelle, voan muka piilotteleekse kotnurkkiin sopivissa suojissa. Se pan uuvven liähätyksen ja laakkuun liikkeelle. Joka vähännii eppäeltävä talo syynättiin ja rumustierattiin — ja paljo siinä peäs päevän valioon muuta, jok' ol välttännä ruunun jykkeen silimän, luvatonta ja luvallistan, kaikkee muuta, mutt' ei Anttija. Niin löövvettiin lehmänostaja Lunpanterin liiteristä lummiin aekana luvata ammutun hirven lihat, karvar Kiilströmin vinnin umppohjasta saman hirven nahka ja Kuroskan aetasta jo kaovvan haekaellut mustilaesten varastamat voatepakat. Syrjäkylällä yhytettiin yöllä Anttia ehtiissä Iiströmmin Iitun asunnon tapasesta viinapannu täyvvessä työssäsä.

Ol jo semmosta oamun alakovvoo ujetta kun uuvvuksissa reuhkastiin kukkii koht kesk' kaopunkija kottiimmo kientyväksemmö. Mut paeskaatupa sillon yhestä portin pielestä siihen miesroekan etteen hieroja-Heta hännässäsä puelkymmentä akkoo ja oamukylymässä hampaetaan hakkoovoo poekoo ja tyttöö. Heta alako siinä kämmeniisä välistä sihistä, jotta:

— S'oon tuolla — ihan vissiin värjär Viikreenin Villerengin luona. Se aena siellä ruukkas juosta ja ne olivat kampraatija, jotta kyllä se Villen retale nyt sitä ens' etinnän aejan suojeloo ja peästää sitte kun ee oo ennee pislaakinpanopelekoo... Ihan vissiin s'oon siellä...

Myö höristettiin kuulokojjeitammo ja niin alako vähä arveluttoo, jotta jos s'oessiin siellä koerra haovvattu. Sitte kun yks sikjoestae julukas nähneesä semmosen Antin mukkaesen hoahmun hiipivän Viikreenin portista sissään, niin otvaeltuva peätettiin tehhä pislaaki kun peätettiinnii.

Voan se ee oo semmonen kun murhamiehen kiinni otto sammoo kun esmerkiks susjaht. Sitt' ee tiijjä mikä äksäöttää, jos niin kun varomattomast pislaakin pyöräöttää. Soattaa jostae ehtijälle erreöttävästä liklookosta lojahtoohhii pistuolin latink ohtaan tae kuolastaan puukolla pimentopiilosta niskaan. Vaekka kyllähän myö jokkaenen tunnettiin Antti yhtä hyväks tutuks kun jokkaenen muuhii meestä, niin vähä kammotti kuitennii kun aattel, että s' ol, vaekkapa voan kun erreeksissäe, miesmurhan tehny.

Siljanter sae komennuksen kouriisa, viskaal kun asjan kuultuvasa sae yöilimassa niin ilikeen puistatuksen, että pit kiireen kaopalla rientee rohottelemmaan kottiisa ja mikä lie millehhii viranommaeselle vaiva tulin. No, jako Siljanter meejjät miehet ja akat semmoseen rinkiin tae kierrokseen ja niin että joka puolelta ehätettäs Viikreenin pykningin ympärille. Siinä vielä kiireen vilikkaan kukkii sieppas asseen minkä sae, luutoo ja korentoo — parraana asseena ol hieroja-Hetan pihalle vastaveetyt kommeet koevuhalot, joita män hyvväe vanaha syl kun pyyhkästen. Ja niin sitä sitte lähettiin supistammaan rinkijä — ja iliman oovvoommita otteluita tultiin lankkuin seenee vasten. Lankunravosta tiiroovat näk, mitenkä Viikreenin pihalla jalottel renk-Ville. Sillon Siljanter vihels ja pöhäls pihalle, myö muut perässä, mikä portista, mikä loekaten lankun yl.

Ville pantiin vähä niinkun varille. Supisten siinä suijjaoteltiin vähä ovelia kysymyksen koukkuja, voan yhtä veekeest se Villennii vötkäle niistä pujotteluista poesveäns. Viimen Siljanter suuttu ja ärjäs, että ee kun ransyynätään koko kartano ja siinä silimän heetossa!

Mikäs, myö porskutettiin porstuvasta sissään. Ee ne taenna oekeen Viikreenissä tykätä siitä oamuvissiitistä, koskapahan on kuulunna vieläe kuiskeita, että män siinä nujakassa jonnii soappaesta pik' pilalle koko kaopunnin korrein rysselroanu ja että koko talo ol kun ylösalasin noejuttu. Kohun kuultuvasa ol Viikreenin ryökkynäe ryöstäytännä sängystäsä, eekä ollu sillä vielä palttinoo paksumpoo peällä, kun myö sen puttoiriin porskuteltiin. Kok' se kilijuva ja pyörtyvä ja peettäötä piirongin välliin, voan mikä siinä aotto ruumin ransyynissä, myö pengottiin sängyt ja pehmattiin polsterit, kateltiin kummuutit ja melekeenpä peelin lootattii. Koko talosta ee jeäny ee pienintä pahviaskia, johon ee jokkaenen oes osaltasa nokkoosa sovitellu. Komuttiin vinnit ja kellarit, kateroopit ja kahveerit — mittään löötämätä.

Viimen pyssäöttin porstuvassa, josta ol' tultui. Siinä sees Ville voatekonttuurin ovella. Ja sitä konttueria ee oltu syynätty — sen ties jokkaenen. Ja jokkaenen meestä vilikas Villeen ja siirty sylen ja jäe mulukoelemmaan yhäkkii Villeen.

Ol' kaet koko miesroekka niin iäneti mulukoeltu kieroonkahtelevvaan ja niin oovvon hämilläsä olevaan talon renkiin hyvväe vartti, kun soapu Siljanterrii kyökistä, miss' ol tutulta piijjalta soanu laenaks pikarin ja taskumatistasa, niin kun sano, syömättömyyvvestä pahast' panevaan mahhaasa koatanna vähä rohtoo. Siljanter hoksas, mik' ol merrassa ja vähä aekoo vuntierattuvasa ryhty toas ruunun seätämiin seäntöen. Villee käskettiin siirtymään laen uhalla syrjemmä. Ja tekhän se sen. Sitte kaokoo kalastellen huohmattiin, että ov' ol munalukossa.

— Kenenkä s' oon tämä karteroopi? kysy Siljanter oekeen sutjakasti.

— Mu—mun, sano Ville. Voan ee siell' oo mittään, voatetta voan.

— Ruunu ee usko näkemätä. Kun s' oo sun, nii aokaseppas ov!

Voan Ville estel ja verukkeel ja vakkuutti, ettee siell' oo voaranalasta ja että muka avvaen ol puonnu ja mitähän lie valehellukkii, niin että nokka heelu.

— Poejat! ärjäs Siljanter nämä virkaelut kuultuvasa. Täss on käötettävä rikoslaen voemoo. Tämä mies enstäsä pannaan ulosottokoaren — sen — — pykälä — — hm — — pykälän mukkaan pislaakiin ja sitte — — proprimo — — myös pietään ransyyni sen taskussa, kuten koaressa — — hm — polliisin vastustamisesta seesoo. Kaekesta peättäen ollaan myö nyt ketun kololla ja s' oon just, sel...

Voan antohan se Ville iliman pakottaviijjae pykälöetä lukon avvaemen, par vahvoo miestä kun varsinnii vähän aekoo nuin kovemmin kutkuttel sen käsvarsija. Ville pantiin ite vielä munalukko näpleemään auk' ja vetämään selälleen ov.

S' ol vähä juhlallinen hetk. Alvarriin eänessä olleet akattiin ol' kun suista solomituita ja joku sikjoesta tuntu rapuilla ryöstäövän itkuntiherryksiin. Myö miesväk' tuijotettiin avosuin ja pamppaelevin povin sinne puelhämärään konttuuriin. Ja kun silimä tottu ja näk — niin syön hyppäs kulukkulakkeen ja alako niin kumman kuivasti nielettöö... Siell' ol yhessä nurkassa mies tae aenae mieheltä näöttävä selin ovveen ja noamoosa piilottaen. Näk kengät, turkin selustan ja karvahatun...

Ee ollu valenna vielä mun muistiin Siljanterin punanen viinanoama, mut valakespas nyt. Mies ol kun äkkee palttina ja huulet hökält' kun horkassa. Mut sitte kun luimautti meehin muihin ja näk Villen noamassa semmosen ilikeen naorun, niin äkkeesty, tempas sapelisa ja astu konttuerin ovelle ja voan vähä värähtävällä iänellä ärjäs, että:

— Pi—pislaaki!

Par' kolome akkoo tuntu siunoovan ja sikjoesta tuntu tusinanverta tupsahtavan rapuilta moahan ja taes mies kolominennii toivoo olovasa kotonasa — mut Siljanter se vaohtiin peästyväsä ee ollukkaan ennee eppäelypeällä, voan ryntäs sen miehen niskaan ja kahenkäen koahmas, että paekat paokko.

— Antau, Antti! huus ja roast.

Sillon akkaväk tömist pellolle ja puelkymmentä miestä perässä. Oes myö muuttii mänty, voan ee porstuvan ovesta sovittu. Kohmittiin ja puulittiin kuunnellen minkä puel'korvalla kuul, että mitenkään Siljanterin sielun käöp...

Vähä aekoo elämöetyväsä, pistäöttii Siljanter porstuvaan ja Villee naoliten silimilläsä seenään sano, jotta:

— Saa—tana!

Ja läks' ja ee jälellesä katastanna.

Ens pelon ja hämmennyksen häästä peästyvä myöhiä rohettiin, tae rohkeemmat meestä ruveta selevän soantiin siitä Siljanterin pislaakista. Kurkoteltiin ensin konttuerin ovelta ja sitte sissäännii sipastiin. Kun pitelijät ol ottaneet ja hämmästyksisäsä heettäneet Villennii irt, tul sekkii irvistellen ja tirskuin sinne. Aokastuvasa ikkunaluukun, että valo virtas vielä sissään, voetiin myö helepost hoksata, mikä sen Siljanterin ol soattanna niin äkäsen eänettömäks, voatteeta voan. Jot' ol luultu Antiks ottii Villen talavitamineet. Naolaan ol tällännä enstäsä nuttujasa ja housujasa ja niihin piälle pannu pitkän turkin. Kun ol sitte ylinnä karvareohka ja alinna soapaskengät, niin koko laetos siinä puelpimmeessä pijan selin seesovoo miestä mallas. Kun ol kopeloetu ja keännelty ja koohoteltu — niin ee se muuks muuttunna.

No, naorukshan se män, niin ja helepotti kansa, kun ee tarvinna sitä pislaakia tehhäkkään. Suoraan kun ilimasoo, niin pelottanna ol pentaleesti joka miestä. Hyvilläsä jokkaenen jalottel mökillesä mielessäsä salloo toevoen, ett' oes se Antti vaekka aena Amenriikassa ast.

Oamulla siitä viel' ol omat otvaelusa. Koko kylä ol soanu hampaehisa, että yöllä ol tehty pislaaki. Ja julumija ne siitä juttus, mitenkä muka ol Antti pötältännä pykningissä pislaak miesten eellä lookosta lookkoon ja ryöstäynnä niin ryökkynä Viikreenin puttoiriinnii ja ryökkynä-rukan ahistanna piirongin välliin ja kangella kallaottanna sitte pökerryksiin ja mitenkä Viikreenin piika salloo ol juottanna Siljanterille silimän keännösjuomoo, jotenka Siljanter luul turkkia Antiks, vaekka oekee Antti ollii jo pötältännä pakkoon. — Ja noapurkaapunnin avviisissa ol julastu huohmattava nottiissi »Suuremmoenen pislaaki Iikylässä», jossa asija tehtiin vieläe julumemmaks.

Siljanterija ee niinä päevinä näkynnä. S' ol rustanna semmosen raportin, että viskaal vihapäessäsä laetto sen viikon aejaks rivvaattipuuhiin, mittoomaan pormestarin lehmälle Löötynahosta huuvvetuita heenijä.

Oesko vielä julastava, että parin kuun perästä Antti sukmannillesa Amenriikasta osotti kirjeen, jossa ilimotti vielä samana yönä sootaneesa venneellä selän yl' ja sieltä mehtijä myöten Ruotin puolelle ja Amenriikkaan, josta Ville Viikreenissä soatta kyllä kelle tahasa seekkaperrään kertoo.

Niin että mittomiin se män Iikylän yhen kerran kirjotettavassa historiijjassa ehkä kylän tärkeen tappaos: »pislaaki».