Part 13

Edellisissä kahdeksassa luvussa olen yrittänyt selostaa niin hyvin kuin suinkin osaan sosialismin suuria yleistyksiä, selvittää tarkoin, mihin nämä yleistykset johtavat ja kuinka pitkälle toiseen ja toiseen suuntaan. Ennenkuin ryhdyn historiallisesti ja ennakoiden lyhyesti tekemään selkoa nykyisestä sosialistisesta liikkeestä, lienee syytä tarkastella niitä tärkeimpiä vastaväitteitä, joita jokapäiväisissä kiistoissa sosialismiin kohdistetaan.

Erittäin suuri osa niistä johtuu ihmisluonnon yleisimmästä virheestä, sen taipumuksesta nähdä kaikki ehdottoman myönnön tai ehdottoman kiellon merkeissä, joko "mustana" tai "valkoisena"; sen kärsimättömyydestä, sen kykenemättömyydestä erottamaan hienoja välivivahduksia.[16] Vanha erikummallinen logiikka on vielä huomattavasti vallalla nykyisessä maailmassamme. Näette esimerkiksi mr Mallockin järjestelevän syllogismejänsä, johtelevan vastustajansa "ristiriitaisuuksia" ja hämmästyttävässä määrässä itseensä tyytyväisenä tuomitsevan sosialismia kelvottomaksi kaikissa viikkolehdissä. Hän suoriutuu tehtävästään aivan samassa mielessä kuin keskiaikainen nuori teini, joka osasi kotiin palattuaan kiistämättömästi todistaa, että "kissallani on kymmenen häntää" ja ettei juokseva mies saavuta kilpikonnaa, joka saa askelen verran etumatkaa. Oleellinen virhe on siinä, että aina väitetään asian olevan joko A tahi ei-A: olio joko on viheriä tai ei ole viheriä, se joko on painava tai ei ole painava. Ajattelemattomat ihmiset ja muutamat sellaiset, joiden pitäisi olla asiasta paremmin selvillä, menevät siihen satimeen. He eivät ota huomioon, että melkein jokaisessa maailman oliossa on viheriää vivahdusta ja ettei ole olemassakaan puhdasta viheriää muualla kuin korkeintaan jossakin spektrumin pitkässä värisarjassa; he unohtavat, että kevyimmilläkin esineillä on painonsa ja että painavimmatkin esineet voidaan nostaa. Ajatustapahtuma on muuten aivan yksinkertainen eikä millään tavoin vastaa elämän todellisuutta. Sellaiset henkilöt ovat omaksuneet jonkin karkean ja aivan mahdottoman sosialismin määritelmän, sallivat edustajansa johdella siitä mielettömyyksiä, niinkuin taikuri päästää kaniineja hatustaan, ja eroavat siinä lujassa uskossa, että on kaiken kaikkiaan hyvä, kun tuo häiritsevä juttu on lopullisesti ratkaistu.

Sosialismin vastustaja väittää esimerkiksi, että sosialismi "hävittää omaisuuden". Hän uskottelee, että on olemassa jähmeä, ehdoton olio nimeltä "omaisuus", jonka täytyy joko olla olemassa tai ei olla olemassa, joka on nyt olemassa ja jota sosialismin vallitessa ei ole. Jokaiselle filosofisesti sivistyneelle henkilölle tuo on naurettava henkinen prosessi, mutta harjaantumattomalle mielelle se esiintyy täysin järjellisenä — ja sosialismin vastustaja kuuluu tavallisesti viimeksimainittuun ryhmään. Aloitettuaan harkintansa tähän typerään tapaan hän sitten kysyy katkeran moittivasti, eikö hänellä ole oikeutta ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin, jos havaitsee makuulle mennessään jonkin hiilenkantajan jo vallanneen vuoteen. Tätä menettelyä noudattaa mr G.R. Sims, hupainen kirjailija, joka tyhjentävien väärinkäsitystensä korkeudesta kertoo työmiehelle, ettei viimeksimainitulla sosialismin vallitessa tule olemaan — olen unohtanut hänen väitteensä sanamuodon, mutta se on jonkinlainen loppukerto — omaa rahaa, ei omaa kotia, ei omaa vaimoa, ei yhtään omaa karvaa! Se on tavallaan tehokasta mielettömyyttä — mutta joka tapauksessa mielettömyyttä. Toivon edellisissä luvuissa selvittäneeni, että "omaisuus" meidän päivinämmekin on erittäin rajoitettu ja epävarma asia, epämääräinen luonnollinen vietti, joka voi kääntyä nurinkuriseksi, sairaalloisesti kasvaa ja vaatia valvontaa, ja että sosialismi vain pyrkii muovaamaan sitä selväpiirteisempään, oikeampaan ja järkevästi rajoitettuun muotoon pitäen silmällä sen suhdetta yhteiseen menestykseen.

Toisella kertaa vastustaja väittää sosialismin "hävittävän perheen" ja sen keralla tietenkin "kaikki pyhät ja hellät kiintymykset" j.n.e., j.n.e. Sitä asiaa olen niinikään käsitellyt erikoisessa luvussa.

En otaksu monenkaan sosialismin vastustajan esiintyvän epärehellisesti näissä asioissa. Ne tahallisen vääristelyn ja valheen juonet, jotka halventavat muutamia vanhoillisia kandidaatteja ja puhujia Pohjois-Englannissa ja likaavat parin lontoolaisen lehden mainetta, johtuvat aivan erikoisesta halpamaisuudesta muuten yleensä vilpittömän sosialismiin kohdistuvan vastustuksen keskuudessa. Sosialismin vastustaminen ei ole mikään vaihtoehto sosialismin ohella, se on sielullista vastarintaa, ei mikään sielullinen voima. Enimmälti joutuu tekemisiin suoranaisen älyllisen kyvyttömyyden kanssa, henkilöiden kanssa, jotka saattavat olla sekapäisiä, mutta ovat siitä huolimatta aivan hyvää tarkoittavia, joskin aivan kykenemättömiä käsittämään asioiden kvantitatiivista puolta. He ajattelevat aivan yksinkertaisesti, että jos esimerkiksi lääkäri sanoo kiniinin olevan avuksi jossakin tapauksessa, hän niinmuodoin tahtoo syöttää potilaallaan mahdollisimman paljon kiniiniä, kerätä häneen kaiken maailmasta löytyvän kiniinin, tai että nainen sanoessaan mielellään tanssivansa selittää tahtovansa tanssia, kunnes siihen kupsahtaa. He ovat kömpelöitä kelpo sieluja, jotka pitävät siitä, mikä on "suoraa", kuten sanovat — "kaikki tai ei mitään". He pitävät kaikkia rajoituksia ja kaikkea kvantitatiivista käsittelyä "sanoilla leikkimisenä", arvelevat, että sellaista pitää äänekkäästi soimata, huutamalla vaientaa ja jättää enempää huomiota vaille.

Kiistan aikana joutuu kiivas ja rohkea, voittoa himoitseva luonnonlaatu erinomaisen helposti arvioimaan väärin ja liioittelemaan vastustajain mielipiteitä, ja järkevän sosialistin täytyy siihen suostua, ellei tahdo nähdä keskustelun käyvän sietämättömäksi. Edellisiin lukuihin tutustuneen henkilön luulisi hyvin tietävän, kuinka sosialismi suhtautuu perhesuhteisiin, asioihin, joita se vaatii toteutettaviksi, asioihin, joita se katselee puolueettomasti tai kärsivällisen suvaitsevasti, ja asioihin, jotka se jättää sikseen. Edellisessä luvussa on suoritettu vain yhteenveto kirjallisuudesta, joka on ollut jo vuosikausia saatavissa. On kuitenkin merkillistä, kuinka harvat sosialismin vastustajat näyttävät voivan lähestyäkään näitä kysymyksiä järkevään tapaan. Esitin kerran eräässä kiistakirjoituksessa aivan samoja mielipiteitä kuin tämän kirjan kolmannessa luvussa, ja eräs erinomaisen tyypillinen arvostelija havaitsi nimityksen "hevossiitoslaitos" kovin mieluisaksi. Hän tarttui käyttämääni nimitykseen "valtion perhe" ja kääntyi aivan riidattomaksi. Hän selitti, että tarkoitukseni mukaan naisten ei pitänyt enää olla aviopuolisoita, vaan toimia mainituissa siitoslaitoksissa valtion palveluksessa. Mikään ei olisi voinut saada häntä uskomaan, että se oli huutavaa totuuden sortamista. Hänen mielensä oli oleellisesti hevosmainen, "inhimillinen tammakartano" oli toinen hänen käyttämänsä nimitys.[17] Häneen ei koskenut leikin teko enempää kuin selvät perusteetkaan; uskonpa, että hän olisi noussut polttoroviolle todistaakseen oikeaksi sen uskonsa, että sosialistit tahtovat sulkea naiset sellaisiin hallituksen ylläpitämiin laitoksiin. Hänen kovapäisyytensä vaikutti tosiaankin melkein sankarilliselta.

Esiintyi sitten eräs St. Lousissa asustava isä Phelan, joka epäilemättä yhtä vilpittömän kuin mitään tajuamattomankin sielullisen kohonnan tilassa kertoi maailmalle erään amerikkalaisen aikakausjulkaisun lehdillä, että minä aioin temmata imeväisen äitinsä rinnoilta ja sijoittaa sen johonkin "laitokseen". Sanoipa hän vielä pahempaakin — mutta minä syrjäytän sen, koska katson sen saarnastuolikaunopuheisuuden aiheuttamaksi. Muutamat lukijat epäilemättä olivat paremmin asiasta selvillä ja nauroivat jutulle, mutta monet loukkaantuivat aivan vilpittömästi ja päättivät siitä lähtien kääntää lopullisesti sosialismille selkänsä. _Honni soit qui mal y pense_; heitä loukkaavat inhoittavat ajatukset eivät olleet minun ajatuksiani, vaan johtuivat jostakin pahojen ajatusten kuumasta kuilusta, joka vuosikausia kestäneestä siveydestä ja lihankidutuksesta huolimatta näyttää jääneen avoimeksi isä Phelanin sieluun.

Kaikissa näissä tapauksissa on virheenä liioittelu, sekavan älyllisen kiihtymyksen valtaan joutuminen ja se, että henkilö, jonkin arvostelijan havaittua ikkunassanne olevat uutimet liian sinisiksi, senvuoksi, ja tavallisesti kiihtyen, selittää tahtovansa saada koko maailman, taivaan ja meren ja kaikki tyynni heleän keltaiseksi. Sosialistisiin kysymyksiin perehtyvä henkilö huomaa tuon melkein auttamattomaksi viaksi kaikissa näissä ristiriidoissa. Se tulee eteen kerran toisensa jälkeen. Jos henkilö sattuu tuon ikkunaverhoja koskevan pienen huomautuksen johdosta sanomaan, että arvelee kirkkaankeltaisen taivaankannen näyttävän epäilyttävältä, niin häntä syytetään siitä, ettei hän "pysy asiassa".

Ystäväni G.K. Chesterton ja Max Beerbohm, aikakautemme loistavat kaunisteet, lankeavat sattumalta sosialismista kirjoittaessaan tuohon yleiseen virheeseen — joskin heidän erehdyksensä on sekä laadultaan että määrältään hyvin erilainen. Heitä tosin ei huolestuta tuo pesemätön hiilenkantaja, joka nykyjään kummittelee sosialismin vastustajien vuodesijoilla, he eivät myöskään näe sitä kauheata näkyä, että yhteiskunnan isät hyväksyy isiksi kunnanvaltuuston valiokunta (isiksi pyrkivät varmaan saapuvat saamaan lupaa hevosiksi puettuina ja tallirenkien taluttamina) niinkuin se "hevossiitoslaitoksen" herra — olen unohtanut hänen nimensä — joka tuon näyn myllerrettyä hänen hevosmaista mieltään hyökkäsi kimppuuni _Pall Mall Gazettessa_; ei, heidän sielunsa leiskahtavat kiihkeään vastustukseen, kun he ajattelevat niitä kuriin ja järjestykseen viittaavia seikkoja, joita sosialismin edistyminen ilmaisee. G.K. Chesterton ivailee epäilemättä sangen urhoollisesti ja kiihkeästi erästä mielikuvaansa, joka osoittaa hänet sellaisena, miksi hän otaksuu muuttuvansa joutuessaan sosialistisen yhteiskunnan jäseneksi: hiukset lyhyiksi leikatut, ateriat ankarasti terveyden vaatimuksia vastaavat ja säännöllisesti nautittavat, sakko nauramisesta — eipä sillä, että hän tahtoisi nauraa — ja ankaroita harjoituksia stoalaisissa hyveissä joka päivä. Max Beerbohmin käsitys muistuttaa lähinnä jotakin painajaisunta. Hän pakenee toivottomana, kamalan jäätävän pelon vallassa Sidney Webbiä ja minua, jotka tosin olemme molemmat pieniä miehiä, vailla kaikkea eleganssia, mutta siitä huolimatta kamalan päättäväisiä, väsymättömiä, alinomaa häntä tavoittamassa kiskoaksemme hänet kerallamme johonkin mekaaniseen Utopiaan, missä otamme jäljennöksen hänen peukalostaan, merkitsemme luetteloon hänen nimensä, numeroimme hänet lähtemättömällä musteella, puemme huonosti sopivaan univormuun ja päästämme hänet irralleen valvonnan alaisena maailmaan, jossa nähdään sieviä pyöreitä, sinistä kalkkivettä sisältäviä järviä ja terveellisiä valkoisia tiilirakennuksia...

Kaikissa näissä tapauksissa ilmenee samanlainen päättelytapa, niissä edellytetään, että sosialisti tahtoo kaikkea toivottavaksi merkitsemäänsä ihan rajattomasti, otaksutaan, että jokainen kiistan esineeksi valittu ehdotus on välttämättä kehiteltävä monomaaniseen tapaan kaikkiin äärimmäisyyksiinsä, jotta siitä tulee sosialistisen haaveen kuva. Tämä kuva esitetään yksinkertaiselle epäilyksen vallassa olevalle henkilölle sanoen: "Tällainen on sosialismi. Te ette suinkaan tahdo tätä, ette suinkaan!"

Voi tosiaankin sattua, että nuo kuvitellut kauhut säikyttävät yksinkertaisen henkilön. Hän kääntyy takaisin surkeaan todellisuuteen, tuntemaansa rumaan vanhaan maailmaan kiittäen hartaasti Jumalaa, ettei joudu milloinkaan näkemään sitä pahaa päivää, jolloin teollisuuskaupungeissamme ei enää kuole joka neljäs lapsi, jolloin alhaiset huolet lakkaavat rasittamasta elämää maan päällä ja jolloin "huumorintaju" ja Mark Tapleyn palvonta, jotka erinomaisesti viihtyvät tässä ympäristössä, joutuvat vaaraan kerrassaan hävitä, kun kukaan ei niitä enää viljele...

Mutta lukija tietää jo, mitä sosialismi on, tuntee sen tyynen, suurenmoisen rakentavan suunnitelman, jolle hänen toivotaan pyhittävän elämänsä. Se on työläs, valtava suunnitelma, jonka tarkoituksena on tehdä maailmasta sosiaalisen oikeuden, suotuisain mahdollisuuksien ja elämän täyteläisyyden maailma, poistaa tuhlaus, poistaa nykyisen sosiaalisen järjestelmämme harkitsematon julmuus. Älkää salliko vastustajan pilan tai nurinkurisuuden tai malttamattoman asianajajan usein paljoa tuhoisammin vaikuttavan kiihkon ja liioittelun, älkää salliko tämän tai tuon asiaa puolustavan henkilön persoonallisten puutosten harhauttaa itseänne pois sosialismin elävästä ytimestä, sen laajasuuntaisesta ja jalosta suunnitelmasta, vaan vastatkaa sen voimakkaasti hyvään tahtoonne vedotessa siihen liittymällä ja ottamalla osaa sen ohjaamiseen.

2.

Tahtoen pitää huolta kyselijän kannalla olevan lukijan mukavuudesta olin suunnitellut tähän kohtaan kappaleen, jonka piti sisältää luettelo tärkeimmistä sosialismiin kohdistetuista vastaväitteistä — vääristelyjä lukuunottamatta — jotka ovat nykyjään yleisessä käytännössä. Olin aluksi aikonut vastata jokaiseen täydellisesti ja vakavasti, kumota ne kaikki tyhjentävästi ja lopullisesti, ennenkuin lähden etenemään. Nyt, niitä paperiin merkitessäni, huomaan kuitenkin, että suurin osa niistä on ollut jo puheena edellisissä luvuissa, joten mainitsen ne tässä aivan lyhyin huomautuksin.

On ensinnäkin väite, joka estää varsin monia lähemmin perehtymästä sosialistiseen oppiin, se väite, että _sosialismi riitelee kristillisyyttä vastaan_. Väitän puolestani, että siten käännetään totuus kerrassaan nurin. Minun vakaumuksenani on, että rehellisesti kehitettyyn kristillisyyteen sisältyy käytännöllinen sosialismi. Tämä ei ole ainoastaan minun vakaumukseni; vapaaseen kirkkokuntaan kuuluvaa lukijaa varten on sen esittänyt seikkaperäisesti tri Clifford Fabiolaisseur'n julkaisemassa tutkielmassa _Socialism and the Teaching of Christ_ ("Sosialismi ja Kristuksen oppi") ja vallitsevaan kirkkokuntaan kuuluvaa varten nimellä _Christian Socialism_ ("Kristillinen sosialismi") Stewart Headlam. Laajemmin ja täydellisemmin pohtii kysymystä J.R. Campbell teoksessaan _Christianity and Social Order_ ("Kristillisyys ja sosiaalinen järjestys"). Fabian Societyn, sosialistisen yhdistyksen, jäsenluettelosta löytyy tärkeimpien kristillisten kirkkokuntien papistoon kuuluvien henkilöiden nimiä, roomalaiskatolista kirkkoa lukuunottamatta. On tosiaankin väitetty, ettei kelpo roomalaiskatolinen voi olla minkäänlainen sosialisti. Tämä kovin yleinen väite ei sekään liene oikea. Uskon paavin kiellon alkujaan tarkoittaneen erikoista sosialismin muotoa, Marxin, Engelsin ja Bebelin sosialismia, jonka valitettavasti täytyy myöntää olevan sävyltään ankarasti kristillisyyttä vastustavaa, kuten on brittiläisen sosiaalidemokraattisen liiton (British Social Democratic Federation) sosialismi vielä tänä päivänä. On totta, että useat sosialistisen puolueen johtajat ovat hekin olleet sekularisteja, vapaa-ajattelijoita, ja ovat sekoittaneet teologisia ennakkoluulojansa poliittiseen työhönsä. Niin ei ole laita vain Saksassa ja Amerikassa, vaan Isossa-Britanniassakin on esimerkiksi mr Robert Blatchford, _Clarionin_ julkaisija, käynyt sotaa oppiperäistä kristillisyyttä vastaan. Tämä sekularismin ja sosialismin yhteenliittäminen johtuu kuitenkin vain välttämättömänä seurauksena siitä, että näillä kahdella aateryhmällä on eräs liittymäkohta: molemmat vastustavat yleisesti omaksuttuja mielipiteitä. Mitään muuta yhdyssidettä ei ole. Useat etevät sekularistit, esimerkiksi Charles Bradlaugh ja J.H. Robertson, ovat yhtä kiihkeitä sosialismin vastustajia kuin itse paavi. Sekularistit ja sosialistit ovat joutuneet samaan karsinaan aivan samoin kuin kristittyjä ja pahantekijöitä ja keisaria vastaan kapinoitsevia varmaan heitettiin yhteisiin vankikomeroihin Roomassa. Heitä yhdisti toisiinsa se, että he kaikki vastustivat sitä, mitä useimmat pitivät oikeana. Siinä on sekaannus, jota on alinomaa selittämällä torjuttava. Minulle asia ilmenee mitä valitettavimpana kahden eri ajatusprosessin yhteeniskemisenä. Toinen on rakentava ja sosiaalinen, toinen repivä ja älyperäinen, ja minä olen jo aikaisemmin (kuudennen luvun neljännessä kappaleessa) parhaani mukaan huomauttanut, etten niiden yhdistämistä hyväksy.

_Sosialismi on pelkkää materialismia, se tavoittelee ainoastaan ruumiillista hyvinvointia_ — aivan samoin kuin säälistä ja Jumalan rakastamisesta johtuva spitaalitautisten hoitaminen ja huoltaminen on pelkkää materialismia ja tavoittelee ainoastaan ruumiillista hyvinvointia.

_Sosialismi puoltaa vapaata rakkautta_. Tämänkin väitteen olen jo torjunut (kuudennen luvun toisessa ja neljännessä kappaleessa).

_Sosialismi tekee rakkauden mahdottomaksi ja alentaa ihmiskunnan hevoskartanon tasoon_. Tätäkin väitettä on jo käsitelty (kolmannen luvun toisessa ja viidennessä ja kuudennen luvun toisessa, kolmannessa ja neljännessä kappaleessa). Kaksi viimeksimainittua väitettä tavataan yleensä samassa sosialismia vastustavassa puheessa tai kirjoitelmassa.

_Sosialismi hävittäisi vanhempien vastuullisuuden_. Tämä mieletön ja nurinkurinen väite on jo täydellisesti kumottu kuudennen luvun kolmannessa kappaleessa. Se on vallitsevan sosialistisen opin suora vastakohta.

3.

_Sosialismi tekisi mahdolliseksi suuressa mittakaavassa harjoitetun julkisen lahjomisen_. Tätä väitettä eivät näytä suinkaan vastaavan kokemukset Amerikassa, missä paikallinen hallinto on ollut ylen vähässä määrässä sosialistinen ja samalla niin altis lahjomiselle kuin missä hyvänsä muualla maailmassa. Julkisen viranhaltijan lahjomista varten täytyy ilmeisesti olla järjestelmän ulkopuolella joku varakas henkilö, joka hänet lahjoo ja jolla on hänen lahjomisestaan hyötyä. Lahjomismahdollisuudet ovat suurimmillaan silloin, kun on olemassa heikko hallinto vähine voimineen ja varoineen ja toisaalla voimakkaita ja häikäilemättömiä liikeyhtymiä, jotka yrittävät kumota lakia ja yleistä menestystä. Sellaisessa yhteisössä, jonka vallitsevana viettinä on voitonhimo, voimakkaat yksityiset yritykset turvautuvat lahjomiseen hankkiakseen ja uudistaakseen erioikeuksiansa, välttääkseen rangaistuksia, siirtääkseen tuonnemmaksi pakkoluovutusta, ja menettelevät siten järjestelmällisesti ja menestyksellisesti. Silloinkin, kun liikkeen harjoittaminen on osittain yhteisön toimena ja urakoitsijain kesken vallitsee kilpailu, tapahtuu varmaan ainakin lahjomisyrityksiä toimeksiantoa tavoitelevien taholta. Mutta mistä pujahtaakaan sisään lahjonta silloin, kun koko asia on yhteisön käsissä; kenellä on silloin rahoja lahjuksiin ja mistä syystä?

On väitetty julkisessa elämässä todennäköisesti esiintyvän lahjontaa toiselle taholle: viranhoitajia valittaessa erinäisille julkisen palveluksen aloille, joilla toimivat henkilöt etsivät siitä jotakin etua itselleen. Tämä on lordi Aveburyn keppihepo.[18] Myönnettävä on, että sellaista eri toimialojen vaikutusta vaaleihin voi ilmetä. Raitiotien tai maitoliikkeen henkilökunta voi olla sitä mieltä, että heidän työpäivänsä on liian pitkä tai palkkansa liian pieni opettajien tai valtamerilaivoissa palvelevien työpäivään ja palkkoihin vervattuna, ja asia voi vaikuttaa vaaleihin. Se on ihmisluonnon mukaista, ja on vain muistettava, että sellaista sattuu nytkin, vieläpä verrattomasti tuimempaan tapaan kuin sosialistisen hallituksen aikana.

Niinpä esimerkiksi Ison-Britannian maanomistajat ovat järjestyneet mitä peloittavimmalla tavalla vastustamaan yhteiskunnan yleisiä etuja ja alistavat yhteisen menestyksen sen alle, mitä pitävät oman luokkansa oikeutena; suuret rautatieyhtiöt ovat yhtä mahdikkaat, samoin lakimiehet ja panimoliikkeiden omistajat. Mutta meidän päivinämme ovat näitä suurten järjestyneiden toimialojen taholta valtiotaidon tielle tulevia poliittisia vaikutuksia tukemassa valtavat rahavarat. Sosialismin vallitessa valtion toimenhaltijat ovat toistensa isäntiä ja maksavat palkan toisilleen; opettaja esimerkiksi kasvattaa raitiotiemiesten pojista valtion rahastonhoitajia ja käyttää raitiovaunua työhön mennessään ja sieltä palatessaan; niinmuodoin tulee vallitsemaan tarkka keskinäinen valvonta ja kritiikki sekä voimakas yhteishenki, ja se tulee varsin varmasti rajoittamaan luokka- ja ammattietujen vahingollista vaikutusta politiikkaan.

_Sosialismi hävittäisi aloitekyvyn ja tehokkuuden_. Tätä väitettä käsittelimme viidennessä luvussa puhuessamme voitonhimon hengestä ja palveluksen hengestä.

_Sosialismi on taloudellisessa suhteessa epäterve_. Sosialismin oppija, joka perehtyy — ja jokaisen sosialismin oppijan tulisi perehtyä erittäin tarkoin — sosialismia vastustavaan kirjallisuuteen, kohtaa joukon sangen hämäriä ja usein varsin hämmentäviä väitteitä, jotka noudatelevat "liike-elämän" tai "kansantalouden" näkökantoja. Melkein kaikkien syvimpänä virheenä on sosialististen vaatimusten laadun ja tarkoitusten väärinkäsittäminen. Toisinaan tämä väärinkäsitys on aivan ilmeinen, sanoin lausuttu, usein taas piilevä, ja viimeksimainitussa tapauksessa se tuottaa mitä suurimpia vaikeuksia tottumattomalle dialektikolle. Niinpä huomaan esimerkiksi mr W.H. Leverin _Magazine of Commercen_ lokakuun numerossa 1907 julkaisemassaan artikkelissa otaksuvan, ettei yhteiskunnan varallisuuden kokonaismäärä sosialismin vallitessa lisääntyisi, vaikka, kuten tämän kirjan neljäs luku osoittaa, sosialismin suunnitelmat tässä omaisuutta koskevassa asiassa tarkoittavat nimenomaan sen tuhlauksen lopettamista, jonka aiheuttaa kilpailu kahdentamalla ja monistamalla aineksia ja järjestöjä (kts. esimerkiksi Elihulta lainattua kohtaa neljännen luvun kolmannen kappaleen lopussa), sekä yksityisomistuksen ehkäisevien vaatimusten kumoamista (kts. neljännen luvun viidettä kappaletta) tuotannon tieltä. Ellei sosialismi lisää yhteiskunnan varallisuuden kokonaismäärää, on sosialismi mahdoton.

Esitettyään tuon otaksumansa mr Lever heti otaksuu lisäksi, että kaikki nykyaikainen liiketoiminta tuottaa hyviä, välttämättömiä tarpeita ja että sen yleishyödyllisyys ja voiton tuottavuus vastaavat toisiaan. Silloin hän kuitenkin unohtaa, että liiketoiminnan menestymisen meidän päivinämme takaa paljoa useammin keskinkertaisen, ala-arvoisen tai alapainoisen tavaran myyminen kuin erinomaisen arvon tuottaminen, ja esimerkiksi Kentin rautatiet edustavat pysyväistä julkisen palveluksen ja yksityisen voitonhimon välillä vallitsevaa ristiriitaa. Mutta mr Leverin on mainittujen kahden pätemättömän otaksuman nojalla helppo osoittaa, että koska sosialismi ei lisää varallisuuden määrää ja koska se, mitä hän mainitsee nimillä työ, pääoma ja työnantaja (t.s. työ, tarpeet ja johto), ovat tuotannolle välttämättömät ja koska niitä kaikkia on ylläpidettävä kokonaistuotannon nojalla, työntekijä tulee sosialismin vallitessa saamaan vain suunnilleen saman kuin nykyisissä oloissa. Otaksuttuaan sitten edelleen, että yksityisomistaja on aina yritteliäs ja älykäs ja pitää silmällä yleistä menestystä, valtio sitävastoin typerä (mikä on aivan perusteeton otaksuma), hän osoittaa, että työväki voisi saada pienemmänkin osuuden kuin nykyjään. Oppijan tulee kumminkin muistaa sosialismin suunnitelmain perustuvan siihen havaintoon, että kollektiivisten tehtäviemme yksityinen hoito merkitsee niiden sekasortoista ja tuhlaavaa hoitamista — miten tehokas sellainen järjestys voineekin yksityisissä tapauksissa olla kilpailutarkoituksissa — ja että loismaisen yksityisomistajan järjestelmällinen poistaminen taloudellisesta toiminnastamme merkitsee sekasorron korvaamista järjestyksellä ja taloudellisen toiminnan tehoisuuden valtavaa lisäämistä. Sosialismi on taloudellisuutta. Ellei sosialismin oppija pidä tätä mielessään, jos hän sallii puikahtaa sisään sen otaksuman, ettei sosialismi merkitse niinkään suunnitelmaa taloudellisen elämän muuttamiseksi, keskittämiseksi ja organisoimiseksi kuin maan olemassaolevan omaisuuden jakamista uudella tavalla, niin hän huomaa sosialismin asian joutuvan huonolle kannalle.