Part 9

"Ja kiitos hänelle, joka voiman antoi," sanoi Aagotin surumielinen katse, kun hän nyykäytti päätään Thorelle ja sitten lapset sylissään kyynelsilmin katseli vanhaan huoneukseen päin, missä niin paljon onnettomuutta ja syntiä oli asunut, ja missä ei nyt menestynyt mitään muuta kuin sieni, hävityksen kukka, jota ei saatu hävitetyksi, vaan joka vuosi vuodelta yhä lisääntyi ja tarttui.

Mutta iloinen hurraa-huuto kaikui hänen korvissaan ja johti hänen ajatuksensa takaisin päivän iloon. Niin sai vanha rakennus huokauksen ja kyyneleen, uusi sai luottamuksen hiljaisen hymyilyn.

TOINEN VIHKO.

Niilo.

Lumella peitetyssä laaksossa, jonka takana kohosi korkeat tunturit ja jonka edessä oli matala-rantainen vuono, oli muutamia isompia ja pienempiä rakennuksia. Yhdestä tällaisesta huoneesta tuli köyryselkäinen naisihminen ja pieni poika juoksi hänen jälessään; he kulkivat laakson poikki, mutta äkisti pysähtyi nainen ja katsoi taaksepäin kuin hän olisi jotain unohtanut. Poika tömisteli sillä välin lumen pois jaloistaan ja pisti kätensä niin syvään taskuihin, että ne tulivat näkyviin, yhtä sinisinä vilusta, pitkän matkan alempana kuin mihin taskut tavallisesti ulottuvat. Nainen lähti hitain askelin takaisin samaa tietä kuin oli tullut, kunnes hän saapui erään pienemmän huoneuksen tykö, ja sinne hän meni sisään.

Siinä huoneuksessa ei ollut yhtään huonekaluja eikä muutakaan. Uuninsuu ammotti häntä vastaan kuin tyhjä silmänkolo, eikä mikään kesken jäänyt toimi ilmoittanut että huone vaan ajaksi oli autioksi jätetty, kaikki oli viety pois -- itse hajukin! Mutta kuitenkin hän seisoi sen katon alla, joka oli suojannut hänen parhaimmat elinvuotensa -- onnellisiksi vuosiksi niitä voi sanoa, vaikka köyhyys aina oli ollut mukana tuttuna vieraana. Nyt oli mies kuollut pari kuukautta sitten ja kaikki heidän tavaransa myytiin velan suorittamiseksi. Itse hän oli väsynyt ja rasittunut, hänessä ei ollut kykyä päätöksen tekemiseen eikä sellaisen toimeen panemiseen -- hän oli valmis! Se, minkä luonto oli antanut hänelle käytettäväksi -- se oli käytetty. -- Niin oli joku sanonut hänelle, että hänen tuli lähteä pappilaan apua hakemaan -- toiset olivat antaneet hänelle vähän ruokaa ja lainannet hänelle kala-veneen, ja senvuoksi hän nyt oli matkalla rantaan. Silloin hänen mieleensä tuli vielä kerta mennä katsomaan paikkaa, missä hän oli elämänsä elänyt, ennenkuin hän lähti pois -- kenties ainaiseksi! Ja niin hän seisoi, poika rinnallaan, molemmat tuijottaen samaa tyhjyyttä.

Mutta poika, joka tiesi että oli jotain uutta odotettavana, kävi pian kärsimättömäksi. Äidillä oli muisto ja siinä hän löysi kaikki, mitä ei enää olemassa ollut; pojalla oli vaan muistelma, ja kun se on piirtänyt kadonneen ympäryksen, on se valmis. Sitä paitsi loisti elinvoimaa pojan sinisistä silmistä, joiden ympärille puute ja kurjuus olivat piirtäneet mustia viivoja, ja joka kerta kun hän katsoi ylös äitiin, joudutti hänen levoton katseensa tätä. Vihdoin äiti lähti huoneesta, yhtä nöyränä kuin hän oli tullut sisään, ja taaksensa katsomatta kiiruhti hän alas rantaan.

Päivä oli lyhyt ja iltapäivän valo katosi nopeaan sumuiseen talvihämärään. Nainen sousi voimiensa takaa vuonon poikki, mutta seuraus ei vastannut rasitusta; pimeässä katosi vähitellen maa näkyvistä, ja lumisumusta nousi jäähdyttävä tuuli, joka kiiti yli meren ja tointui läheisien tunturien välillä. Hän ei puhunut pojalle mitään, ja joka kerta kuin poika katsoi hänen silmiinsä ja kohtasi hänen toivottomia, suruisia kasvojaan, värisytti kamala pelko hänen jäseniänsä, -- hän näki selvästi isänsä makaavan ruumiina sängyssä ikkunan alla kotona.

Hyvän aikaa sitten oli nainen tau'onnut soutamasta; hän nosti kyllä airoja, mutta hän laski ne alas samaan paikkaan. Niin tuuli ajoi venettä ja heitti sen vihdoin viimein niemen nenään, joka ulottui kauas vuonoon, pitkänä karina, jonka yli aallot loiskivat valkoisena vaahtona.

Poika päästi hirveän huudon veneen työntäessä karia vasten ja äiti kumartui veneen laidan yli, etsiäkseen jotain tukea; mutta vene kallistui hänen painostaan yhdelle syrjälle, ja hän syöksyi suinpäin syvyyteen. Vähän ajan perästä tuli hän jälleen näkyviin veneen vieressä, ja kun tuuli silmänräpäyksen ajaksi hiljeni, näytti siltä kuin hän olisi seisonut veden päällä ja katsoa tuijottanut poikaa kasvoihin -- sitten hän jälleen painui suoraan alas ja aalto kiiti yli sen paikan, mihin hän oli uponnut. -- Kuolon ovi avattiin ja suljettiin -- ja poika oli orpo! Itse hän pelosta ei tiennyt mitä tehdä, tuskin hän tiesi missä oli. Mutta elinvoima pitää väliin parhaiten itse huolta itsestään! Kun vene uudelleen viskattiin karia vasten, irroitti hän oikeaan aikaan kätensä tuhdosta ja tarttui kallion kulmaan, sieltä hän suikerteli kuin käärme toiselle kalliolle ja yhä eteenpäin kivien ja lumen yli, kunnes hän, äärimmäisestä vaarasta pelastuneena, istui niemen korkeimmalla harjalla.

Vähän aikaa vallitsi yhtä kolkko pimeys hänen sydämmessään kuin häntä ympäröivässä luonnossa, mutta kun tuulen humina vihdoin herätti häntä jälleen tunnoillensa, hakivat hänen silmänsä äitiä, ja hän kuunteli eikö joku tuulen kummallisista äänistä ollut ihmisen äänen kaltainen! -- Mutta sen mukaan kuin ajatus selveni, kävi myöskin se kauhistavainen tosi-asia hänelle varmaksi: äiti oli hukkunut. Kun tämä seisoi veneen vieressä, oli poika selvään nähnyt että hän kävi yhä pienemmäksi, kunnes aallot hänen peittivät.

Mutta tätä ajatellessaan valtasi uusi pelko hänen mieltänsä; hän hyppäsi seisaalleen ja lähti juoksemaan tietämättä mihin, -- kuoleman pelon ajamana, elämänhalun vetämänä; hän hyppäsi kiveltä kivelle, kaatui väliin maahan, nuljahtaen lumessa, konttasi pitkät matkat nelin jaloin, kunnes hän vihdoin saapui lakealle maalle, joka aukeni hänen edessään kuin suuri lumi-aukio.

Tässä hän hiukan lepäsi ja koetti kiinnittää lapsellista ajatustaan johonkin määrättyyn päämaaliin. Hän ei tiennyt missä hän oli, mutta hän tiesi että missä on näin avaralta lakeaa maata, siinä ihmisiä tavallisesti asuu. Hän tiesi myöskin että äiti oli ollut matkalla pappilaan -- kukaties tämä lavea maa oli pappilan maata?

Tämä ajatus rohkaisi hänen mieltänsä ja hetken kuluttua hän käydä tallusteli eteenpäin lumitasangon poikki. Kauan aikaa hän kulki löytämättä mitään tietä, ja itku, joka vähän väliä oli kohoomaisillaan hänen rinnassaan, tukehtui äkisti pakkasessa ja yksinäisyydessä -- raukka! hän ei paljon tuntenut ihmisiä ja vielä vähemmin Jumalaa, -- ja ihminen ei voi itkeä vallan itsekseen -- täytyy olla joku, joka ottaa vastaan.

Silloin vihdoin viimein suoraan hänen edessänsä näkyi yksi ainoa jalanjälki, joka vei jotain mustaa kohden, joka oli alasvierineen kallion lohkareen kaltainen; mutta kun poika tuli lähemmäksi, näki hän että se oli huone, ja kun hän saapui sen luokse, loisti leimuava tulen valo häntä vastaan vanhasta ikkunasta. -- Uskaltaisiko hän kolkuttaa ovelle? Häntä valtasi vanha arkuus, jota hän oli tuntenut, lapsuuden ijästä huolimatta, joka kerta kuin hän äidin kanssa oli astunut sisään johonkin taloon, missä ei vielä kukaan ollut heille sanonut "terve tulemasta." Mutta kurkistaa ikkunasta katsellakseen mitä sisällä oli, sitä hän uskalsi -- vaan yhden ainoan kerran!

Hän hiipi varovasti pitkin seinää ja kurkisti sisään. -- Pienellä ikkunan alla olevalla pöydällä oli ruoan jäännöksiä; oli vähän kaurapuuroa puukupissa ja vähäsen maitoa savi-kipposessa, mutta poika ei voinut silmiään kääntää siitä -- sellaista herkkuruokaa hän ei ollut moneen aikaan nähnyt! -- Takassa paloi kourallinen katajanoksia, jotka rätisivät kovasti ja joista levisi pieniä keltaisia ja sinisiä liekkiä, jotka loistivat vaan vähän aikaa ja tuottivat hyvin vähän lämpöä -- mutta, oi Jumala ja isä, mimmoinen lämpö tulvasi häntä vastaan! -- Tulen valossa istui vanha nainen ja kehräsi. Hän oli ryppyinen kuin kuihtunut kasvi ja pisti pitkän vihaisen nenännipun melkein kuontalon sisään; joka kerta kuin hän pyöritti rukin pyörää, liikkui koko hänen ruumiinsa, sillä pyörä oli vanha ja koukero eikä sujuvampi liikkeissään kuin vanha lehmä ajotiellä -- mutta kuinka hyvältä tämä nainen näytti! Poika muisti sitä aikaa, jolloin hänen äitinsä istui kotona takan ääressä ja kehräsi ja hän itse leikki värttinän kanssa, josta hän aina sai sormilleen, mutta jota hän aina joka läjäyksen jälkeen uudelleen alkoi.

Mutta kun poika täten mainitteli äitiä esille, astui toinen kuva äkisti hänen eteensä, yön pimeydestä äiti taas kohosi niinkuin merestä, kuolon kalpeana ja silmät selällään tuijottaen häneen. Silloin iloinen ajatus katosi ja hän huokasi syvään, kyyristyi kokoon ja istui lumelle; ja kun tuuli vähitellen oli koonnut voimiansa monelta haaralta pitkäksi vinkuvaksi ulvomiseksi, lieventyi pojan katkera suru ja hän nyyhkytti elävää suruansa tuulen hengettömään valitukseen.

Silloin nainen nousi rukin äärestä -- ei sen näköisenä kuin olisi hän ajatellut: nyt olen kylläksi kehrännyt tänä iltana; vaan suuttuneena siitä että häntä oli häiritty. Hän oli ensin nähnyt ikäänkuin varjon liikkuvan ikkunan ohitse, ja nyt hän kuuli ääntä, josta hän ei saanut selkoa, ja hänen täytyi lähteä ulos katsomaan! Hänellä oli vaan yksi käsitys siitä, mitä hän näki ja kuuli huoneensa läheisyydessä yön aikana, ja se oli joko varas tai hupsu.

"Kas hupsua!" huusi hän, kun hän tuli ulos ja näki tuon kurjan pojan, joka istui kyyryssä ja itki. "Aiotko murtautua sisään, minun nukkuessani, ryöstääksesi jotain?"

Ja samassa hän tarttui poikaan ja nosti häntä kuihtuneella rautakynnellään lumelta. Mutta kun poika ei mitään vastarintaa tehnyt, eikä vastannut mitään, vaan itki, niin hänen vihansa vähän asettui, ja hän veti pojan mukanaan tupaan, asetti hänen tulen ääreen ja tarkasteli häntä joka kulmalta sammuvan valkean valossa. Hänen mieleensä ei tullut panna enemmän katajia tuleen: hän ei milloinkaan pannut puikkoakaan tuleen muuta kuin itsensä takia!

Katseltuansa kylläkseen poikaa, alkoi kuulusteleminen, sillä kysymyksiksi näitä uteliaisuuden pikku-nykäyksiä ei sovi sanon. -- Pojan kertomus ei ollut pitkä; mutta vaikka hän ei vielä ollut tullut siihen ikään, jolloin kerskaus korvaa puutteet, niin hän tietämättänsä, naisen uteliaisuuden takia, kehui vanhempansa ja kurjan kotinsa olleen sellaisissa varoissa, kuin hän oli nähnyt taloissa, missä hän oli kadehtinut koiraa porstuassa. Mutta yhteen koottuna siitä kuitenkin tuli se päätös, että hän oli koditon, avuton ja ilman sukulaisia...

Vihdoin tämä toimi päättyi ja nainen mietiskeli vähäsen; pojan kertomus äidin kuolemasta oli liikuttanut häntä ja saattanut häntä uikuttamaan, jonka jälkeen hän hengitti raskaasti. Jos hänen sielussaan, niinkuin enimpäin ihmisten sielussa, olisi ollut hedelmällinen maanlaatu, niin hän olisi itkenyt pojan kanssa; mutta liikutus ei päässyt tunkemaan kuivaan savimaahan, ja hän ei tullut entistä enemmän ihmismäiseksi.

Sen verran hän kuitenkin huomasi että pojan oli tarvis ruokaa, ja hän vei hänen takan luota pöydän ääreen, jolla vielä oli hänen oman ateriansa tähteet -- hän ei tullut ajatelleeksi että olisi pitänyt tuoda ruokaa lisää! Mutta kuta kauemmin poika söi, sitä enemmän hän ihmetteli tämän ruokahalua, ja kun hän oli laskenut kymmenen lusikallista, joita poika melkein yhtä monessa henkäyksessä oli vienyt kupista suuhun, vaipui hän penkille istumaan ja löi käsiään yhteen: sellaista ahneutta hän ei milloinkaan ollut nähnyt! -- Hän ei ymmärtänyt että se oli nälän äärimmäinen kiire, hän ei ollut muistaaksensa milloinkaan nälistynyt, -- ruokaa oli aina saapuvilla! Mutta kun vielä hetki oli kulunut, sai hän uuden ihmettelemisen aiheen, ja se oli se, että hänen itsensä teki mieli ruokaa. "Mikä Jumalan nimessä oli syynä siihen, että hänen tähän aikaan oli nälkä? -- Tuntisiko hän sellaista mahdotonta halua? Se oli vallan hullua!" -- Mutta samassa hän pöydän laatikosta otti leipäkannikan sekä vähän vanhaa juustoa ja voita, ja ennenkuin hän sai päähänsä mitä oli oikein tehdä, antoi ruokahalu hänelle vastauksen. Hän mursi palasen kannikasta, levitti siihen voita sormillaan, murensi juustoa päälle ja pisti suuhunsa. Mutta kun ruokahalu oli hiukan asettunut, huomasi hän äkisti että poika oli pannut lusikan pöydälle ja katsoa tuijotti kysyvin silmin häneen, -- silloin hän suuttui itseensä ja herkesi syömästä.

"Etkö ole tyytyväinen siihen mitä sinulla on?" kysyi hän äreästi ja samalla hän pisti voin ja juuston takaisin laatikkoon.

"Kyllä -- hän oli tyytyväinen;" ja hän raappi kuppia, nuoli lusikkaa vielä kerta ja kiitti ruoasta.

Sen jälkeen hän sai luvan panna maata penkille, ja kun nainen meni levolle, sai poika hänen hameensa peitteeksi -- eihän hän itse sitä yöllä tarvinnut! Mutta poika nukkui turvallisesti kuin vieraskammarin sängyssä. Hän olisi kyllä nukkunut luminietoksellakin, jos niin olisi sattunut, ja vieläkin turvallisemmin, heräten ikuiseen rauhaan -- tästä unesta hän heräsi taisteluun.

Kun nainen seuraavana aamuna hääri tuvassa ja poika jo oli lähetetty pieneen puu-suojukseen kokoomaan katajia ja sytykettä, oli hän kahdella päällä mitä tehdä. Jos hän pitäisi pojan luonansa, niin hänellä aina olisi apu lähellä, joka ei mitään maksaisi -- kyllä, maksoihan se ruoan! Ja kukaties vähän vaatteitakin aikaa voittaen! -- Mutta poika ei voinut vaatia mitään, se oli muistettava, hän teki hyvän työn häntä kohtaan, jos hän jäisi. --

Aamupäivä kului tätä aprikoidessa; mutta kun vihdoin höyryävä puurovati oli pöydällä, ja hän söi kilvan pojan kanssa, teki hän päätöksensä: pojan tuli jäädä hänen tykönsä! Hänellä ei ollut eläissänsä ollut sellaista ruokahalua, ja yökin oli ollut hauska, vaikka hän joka tunti heräsi pojan kuorsauksesta. -- Niin oli poika siellä viikkoja ja kuukausia; vihdoin ei enää ollut puhettakaan laskea häntä pois -- ei sentähden että poika oli avuton, vaan siksi että hän itse oli sitä, tietämättänsä. --

Olina Pladsen, se oli naisen nimi, joka nyt tavallansa oli ottanut pojan ja antanut hänelle lapsen-oikeuden luonansa, oli vanhempainsa ainoa lapsi; vanhemmat olivat jo aikaa sitten saaneet levon haudassa, He olivat jättäneet hänelle kaksisataa taalaria rahaa ja tilan, jolla hän asui, jotenkin huonossa kunnossa. Hän oli elänyt naimattomana, ja, olkoon se sanottu, vapaasta tahdosta. Sillä vaikka hän nuoruudessansa oli ollut yhtä paljon kuihtuneen kasvin kaltainen, kuin nyt, niin oli kuitenkin mahdotonta, ettei kaikki, yhteen laskettuna, olisi kelvannut leivättömälle kosijalle, -- on niitä, jotka myyvät itsensä sekä miehelle että vaimolle paljoa vähemmästä! -- Mutta Olina ei ollut milloinkaan kokenut sellaista tunnetta, joka sydämmestä tulee, ja koska hänellä oli mitä hän tarvitsi -- "Jumala tiesi minkätähden hän sitten naimisiin menisi?"

Olina oli siihen aikaan, kuin poika hänen tykönsä tuli, viidenkymmenen vuotias. Se on vähäväkiselle heikkouden ja väkevälle surumielisyyden aika; sillä elämä elää itselleen häviöksi, vaikka se antaakin joka minuutissa omaisuuden. Mutta vaikka Olinaa ei millään tavalla voinut sanoa voimakkaaksi, oli hän kuitenkin niin sitkeäluontoinen, että hän ei luopunut mistään, ja kaikista vähimmin hän vastaanotti surumielisyyden elämäntappion korvaukseksi. Hän oli aina ollut itselleen kylläksi, ja nyt kun elinvoima alkoi vähentyä eikä mikään sydämenhellyys sitä korvannut, suuttui hän vaan siitä, ett'ei jaksanut tehdä kaikkea yhtä hyvin kuin ennen, ja vaivasi itseään kauheasti voidaksensa sitä kuitenkin tehdä! -- Hän kulki aina ympäri niinkuin ihminen, jolla oli jotain mielessä; mutta kun hän ei vastaanottanut iloa, oli hän ihmisten kesken kuin kuiva lehti kukoistavassa metsikössä; häntä muistettiin sillä hetkellä, jolloin hän oli näkyvissä, ja samassa unohdettiin.

Tämä eroaminen kaikesta todellisesta yhteisöelämästä ei kuitenkaan tehnyt hullua paremmaksi. Hän oli kuin puu, jolta on kuori juuren ympäriltä kuorittu; se elää kuitenkin, mutta se tottuu päivä päivältä vähempään ravintoon, ja se seisoo vihdoin siinä vaan puun kuvana, ilman eloa. Mutta Olina ei tiennyt mitään parannusta tähän, sillä hän ei omaa tautiansa tuntenut; hän taisi yhtä vähän mukautua uusiin elämän-oloihin, kuin puu voi siirtyä parempaan maahan; mutta hän kaipasi ravintoa tietämättä siitä, -- kuinkapa hän voisikaan käsittää kaipausta, joka aina ilmestyi vihan muodossa kaikkia ihmisiä kohtaan, joita hän tapasi? Mistäpä hän sen tietäisi, milloin ihminen oli hänelle niin vastenmielinen, että hänen teki mieli seurustella sen kanssa?

Tätä suhdetta poika nyt teki paremmaksi; mutta Olina käytti tätä vaikutusta hyväksensä myöntämättä oikeata syytä siihen, sentähden se ei luonut mitään uutta henkeä häneen; se teki hänen vaan puheliaammaksi ja saattoi hänen useammin muiden ihmisten seuraan. Eikä poika oli hänelle hyödyksi, eikä hän pojalle, sitä ei parhainkaan saarna olisi saanut häntä myöntämään, vaikkapa se olisi kestänyt kynttilänpäivästä pääsiäiseen.

Poika jäi niin sinne, missä hän oli, ja kasvoi rohkeaksi ja kauniiksi -- mutta samalla itsepäiseksi, sitä ei ollut kieltäminen! Olina oli, kuten jo on sanottu, kuihtunut elämä, hän ei voinut antaa eikä vastaanottaa; hän taisi vaan kuihduttaa sielua tai olla kuin kekäle jokaisen äkillisen mielenliikutuksen vieressä.

Viimeksimainittu kohta tuli tavaksi hänen ja pojan välillä. Pojan luonne rehoitti raittiina ja kukoistavana hänen kuivuutensa rinnalla; joka hetkellä oli pojalla jotain antaa -- ja hän ei voinut vastaanottaa; jos hän olisi voinut sitä tehdä, niin hän kai olisi voinut antaakin.

Tämä harmitti vihdoin poikaa. Hän ei itse tiennyt mikä siihen oli syynä; mutta vaikka hän kuinka iloisena tahansa tuli Olinan luo juosten, tämän häntä kutsuessa, niin hän tuskin oli kymmentä minuuttia ollut hänen tykönään, ennenkuin hän oli häneen suuttunut.

Olinan mieleen ei milloinkaan tullut, että se, joka tällä tavoin ottaa lapsen kasvatettavaksi, hän ottaa päälleen edesvastauksen sen sielustakin; -- Olinan edesvastaus oli tätä laatua: kädestä suuhun. Niilo, se oli pojan nimi, oli itsepäinen, mutta se oli hänen oma asiansa; Olina itse oli itserakas, se taas oli hänen asiansa, mutta hän ei milloinkaan tullut ajatelleeksi että hänen olisi tullut taivuttaa poikaa johonkin parempaan ja kukaties itseään myöskin.

Mutta vuodet kuluivat ja Niilo perehtyi yhä enemmän kotiinsa. Luonnolliselta tuntui että hän tulisi Olinan perilliseksi, sillä Olinallahan ei ollut yhtään sukulaista, eikä kukaan voinut ajatellakaan muuta, kun näki miten hän poikaa kohteli. Tällaista ei kuitenkaan vaan ajatella, siitä puhutaankin, ja sellaisesta joutavasta puheesta syntyy tapa, joka on olevinaan oikeus -- siksi kunnes tulee vääryydeksi koskea siihen. -- Tämä puhe ei mennytkään pojan korvien ohi, ja tästä ajatuksesta hän sai rohkeutta elämänkehitykseen. -- Se synnytti luottamusta, mutta se synnytti samalla ylpeyttäkin!

Olina huomasi tämän mielihyväkseen, hän tunsi itse tavan oikeutta, eikä hän ollut muuta ajatellutkaan, kuin että poika tulisi häntä perimään; mutta jos poika oli uhkamielinen, niin hän oli sitkeä: poika ei nukkuen saavuttaisi sitä, joka oli hänen vallassaan panna vastaan. Joka kerta kuin poika ryntäsi häntä vastaan kuin nuori kukko, joka luulee ettei se ole luotu muuksi kuin hallitsijaksi, kohteli Olina häntä mitä tyynimmällä arvoisuudella, -- mutta samalla hänen rypistyneet kasvonsa osoittivat jotain, jota voisi selittää näin: saat mennä sinne mistä tulit, minä en sinua tarvitse! -- Sanat tosin eivät tulleet lausutuksi; mutta ne olivat valmiina kielenkärjellä. Ja kun poika silloin peljästyneenä väistyi pois -- sillä sehän oli ylivoima -- niin Olina näytti tyytyväiseltä voitostaan. Mutta yhtä varmaan kuin vahingon ilo on yksi ihmisen saastaisimmista paheista, yhtä varmaa on että se myöskin toimittaa paholaisen palvelusta maailmassa!

Tällaiset kohtaukset herättivät tietysti vihaa, ja kun sellaisia usein tapahtui, tuottivat ne paranemattomia haavoja. Niilo itki ensin suuttumuksesta, ja se teki häntä hitaaksi työhön, mutta pitkällinen harjoitus opetti häntä vihdoin panemaan kovaa kovaa vastaan. Hän ei silloin enää väistynyt, kun uhkauksen merkkejä alkoi näkyä: hän tiesi mitä oli pantava vastaan.

Mutta se ei tullutkaan. Olina oli vaan aikonut uhkauksella poikaa peloittaa, hän ei millään muotoa tahtonut ajaa häntä tyköään! Hänen kauttansa oli Olinalle uusi ja hauskempi elämä alkanut ja siitä hän ei aikonut luopua. Mutta armosta tuli pojan ottaa vastaan mitä hän sai! Olina oli tosin vähän levoton, kun hän näki tuon kauniin, kookkaan nuorukaisen, joka nyt oli kahdenkymmenen vuotias, ja joka herätti kaikkein huomiota, mihin hän vaan tuli; sillä voisihan tulla päivä, jolloin hän rupeaisi itsenäiseksi ja lähtisi Olinan luota pois, ja tämä jäisi taas yksinäisyyteen ja ikävään, nuo "kaksisataa taalaria lohdutuksena:" "mutta vanhana ja niiden pilkan alaisena, jotka nyt eivät suoneet poikaa hänelle" -- huokasi hän jälestäpäin. Ja hänen mielensä kävi niin ihmeellisen raskaaksi; hän kohteli Niiloa hyvästi, sanoi häntä "Niilo Pladseniksi" ja puhui tytöstä, joka oli katsellut häntä kirkolla viime sunnuntaina -- ja muuta samankaltaista, jota poika antoi mennä toisesta korvasta sisään, toisesta ulos -- hän tunsi jo tämän salatien!

Mutta tästä heidän keskinäisen suhteensa asteesta oli vaan yksi askel seuraavaan, voisi sanoa: välttämättömään. Poika tunsi yhtä hyvin valtansa Olinan yli, kuin Olina tunsi valtansa hänen ylitsensä -- oli vaan kysymys kuka uskaltaisi ensi rynnäkön tehdä? Tietysti se, joka vähimmin menetti.

Vihdoin eräänä päivänä, heidän ruoalla ollessaan, sanoi poika:

"Jos sinä panisit parikymmentä talaria likoon tuon suon viljelemiseen, niin saisit ne kyllä takaisin, sillä siitä tulisi hyvä pelto."

"Jumala tiennee mistä minä ne rahat ottaisin," vastasi Olina lempeästi ja veti pitkän henkäyksen, joka oli olevinaan huokaus.

Poika nauroi ja jatkoi syömistänsä.

"Sinä kukaties et usko mitä sanon?" kysyi Olina.

"Oh," sanoi poika pilkallisesti, "kyllä kai sinulla on sekä kaksikymmentä että kaksikymmentä vielä lisään, kun siksi tulee."

"Pidätkö sinä lukua minun rahoistani, sinä?" huudahti Olina.

"En minä tiedä rahoistasi mitään," vastasi poika ja katsoi rohkeasti hänen silmiinsä.

"Noh, sinä tiedät minkä tiedät -- mutta minäpä tiedän sekä sen että muuta lisään," vastasi Olina painavalla äänellä, ja uhkaus alkoi suurin piirtein kuvastua hänen kasvoissaan.

"Minun puolestani saat tietää mitä tahdot," keskeytti häntä poika ja viskasi lusikan pöydälle.

"Älä viskaa lusikkaa," sanoi Olina vakavasti, "voi tapahtua että viskaat ruoankin samalla."

"Minä teen tehtäväni ruoan puolesta," sanoi poika.

"Oli aika, jolloin et sitä tehnyt," kähisi Olina.

Silloin poika hypähti seisaalleen, laski molemmat kätensä pöydän laitaan ja katseli uhkaavaisesti Olinaa kasvoihin:

"Se aika ei minuun koske."

"Ei suinkaan, kun hiiri on saanut kylläkseen, ovat jauhot karvaita, se on vanha asia."

"Koska minut otit, niin täytyihän sinun minua elättää," huusi Niilo Olinalle. "Olisit antanut minun mennä, minä en pyytänyt saada tänne jäädä."

Olina mietti oikein mahtavaa vastausta; mutta sanat tarttuivat hänen kurkkuunsa ja pelko pauloitti ne kiinni; sillä poika otti samassa lakkinsa, astui penkin yli ja lähti pois pöydän luota. -- Yksi ainoa paha sana olisi ajanut hänen vihamielessä tuvasta, mutta kun sitä ei kuulunut, jäi hän sinne ja kääntyi Olinaan, joka suu auki ja hämmästyneen näköisenä istui pöydän ääressä. Silloin poika katui pikaisuuttansa ja palasi takaisin -- mutta tällä kertaa hän meni väärää tietä!

Olinan oli pelko ja harmi ikäänkuin sitonut siihen paikkaan, mutta kun hän näki pojan takaisin kääntyvän, irtautui solmu ja hän ryntäsi ylös kuin muniansa hautova kana: "Sinä et kiitä hoidosta etkä ruoasta! -- Sinä väijyt rahojani, sinä! Mutta kyllä minä varoillani olen, minä huomaan että sinussa on taipumusta hupsumaisuuteen."

Poika oli astunut taaksepäin ja tuijotti häneen jääkylmin katsein; ja vaikka Olina oli luonut pistävät silmänsä häneen, käänsi hän silmänsä pois pelvolla.

"Sinä näytät siltä, kuin tahtoisit minua lyödä," sanoi Olina ja koetti nauraa kaikki hyväksi.