Part 8

Heidän intohimoinen rakkautensa Aagotiin ei ollut sammunut, se poltti vaan salaisuudessa kaikki ne hienot langat, joista nuori mieli kutoo kainouden harson. Ennen se oli heidän mielessään toivo, joka pyysi tyttöä, nyt se sitä vastoin oli hillitsemätön tahto, joka repi hänet luokseen paljaalla katseella. Aagot huomasi muutoksen, ja hän luuli sitä ensin vihaksi, joka mieluisimmin tahtoi riistää armoleivän hänen kädestään ja ajaa hänet talosta; mutta kun hän vihdoin sai toisen käsityksen heidän luonteestaan, niin hän oli mielestään kuin pieni laululintu häkissä, jonka ulkopuolella kissa rautalankojen välitse koettelee kuinka pitkälle kynnet ulottuvat.

Missä oli turvaa? Hän tuskin sitä tiesi. Siinä, missä hän vältti toista, tapasi hän toisen, ja missä ei veljet olleet, siinä hän kohtasi Thoren rukoilevaa katsetta, -- mihin hän vaan kääntyi, oli tahto joka häntä himosi, yksi sekaantui toiseen, ja se mikä oli hyvää kävi tuhon-alaiseksi pahuuden rinnalla.

Siten kului talvi vitkalleen. Silloin tuli vihdoin eräs ilta; veljet olivat päivällä olleet jäällä kalastamassa avannosta. Niilo meni varhain levolle, ja Aamund seurasi häntä hetken perästä. Aagotin oli tapa, ennenkuin hän levolle meni, katsoa perään oliko kaikki paikat lukossa ja muuten kaikki järjestyksessä seuraavaksi päiväksi, ja kun vielä oli vähän lihaa leikattavana, meni hän lyhty kädessä ruoka-aittaan, joka oli vähän etäämpänä päärakennuksesta.

Hän kuunteli arasti ja varovaisesti, kun hän seisoi portailla ja pani avaimen lukkoon, mutta kun hän ei mitään kuullut eikä nähnyt ja oli melkein varma siitä että sekä Niilo että Aamund olivat liian väsyneet ollakseen ulkona näin myöhään illalla, jätti hän oven auki ja meni hiljaa hyräillen työhönsä.

Sattui kuitenkin niin, että Aamund ei ollutkaan vielä makuulla ja että hän vähäistä myöhemmin kulki aitan ohitse ja näki oven olevan auki. Hän luuli ensin että tyttö huolimattomuudesta oli sen jättänyt auki ja mietti jo kuinka hän seuraavana päivänä sättisi tyttöä siitä; mutta kun hän tuli ovelle ja näki valonsäteen sisimmästä osasta, arvasi hän kuka se oli, ja kepein askelin ja viekkaasti kuin käärme hiipi hän sisään ja paiskasi oven kiinni jälkeensä.

Samassa hetkessä tyttö kääntyi ja nosti lyhtyä katsoakseen kuka se oli; mutta Aamund oli jo hänen rinnallaan ja sysäsi lyhdyn syrjään.

"Mitä minusta tahdot?" kysyi Aagot, kalpeana kuin kuolema.

"Mitä minä tahdon'" vastasi Aamund. "Sinä kysyt sitä, niinkuin se olisi kuollut teko. Tiedäthän sinä että minä rakastan sinua; ja nyt voin sanoa sinulle että Niilolla on toiset tuumat mielessä..."

"Se on yhdentekevä," keskeytti häntä tyttö ja työnsi hänet luotaan, "minä en huoli sinusta enkä Niilosta. Olenhan minä omassa vallassani."

"Tuskinpa," vastasi poika ja meni rohkeasti käsivarret ojennettuina taas tyttöä vastaan.

"Varo puukkoa!" sanoi tyttö kylmästi ja muutti lihapuukon toiseen käteen.

"Sinä olet kopea!" ärjäsi poika ja vetäysi taaksepäin.

"Minä olen mitä olen," vastasi hän, ja sanoja seurasi silmäys, joka oli ollut hänellä jo lapsena tietämättä mihin, mutta joka tänä ja monena muuna vaaran hetkenä tuli suojaksi, jota hän ymmärsi käyttää.

"Sen saat maksaa," sanoi poika, ja hänen hurja leimuava katseensa lupasi enemmän kuin sana. "Minulla on valta, kun vaan tahdon!"

Mutta samassa tyttö juoksi portaille, paiskasi oven kiinni ja pani lukkoon jälkeensä. "Nyt saat pitää huolta hiiristä tänä yönä!" huusi hän pojalle ja juoksi kiviportaita alas asuinhuoneita kohti.

Seuraavana hetkenä istui hän vavisten makuukammarissaan, ja mietti mitä hän oli tehnyt. Tähän saakka oli viha määrännyt hänen tekojaan; nyt kun viha asettui, käsitti hän että tämän jälkeen seuraa kovat päivät, pahemmat kuin ne, mitkä hän jo oli kokenut, ja voisiko hän niitä kestää? Silloin tuli hänen mieleensä ajatus, joka monta kertaa ennen jo oli itseään ilmoittanut, mutta jota pelko ja epätietoisuus aina oli pois ajanut: voisihan hän paeta talosta!

Hän mietti sitä vähän aikaa, ja katseli, niin sanoaksemme, sekä eteen että taaksepäin. Ensin oli kysymys: päästä pois, sitten: mihin. Silloin kuului jyrisevä kolkutus aitanovelle ja tyttö hyppäsi sängynlaidalta, missä hän istui. Tässä silmänräpäyksessä lensi tuo ankara varjo hänen henkensä silmien ohi, ja hän ajoi pelon sieluunsa yhdellä ainoalla silmäyksellä. "Tuliko vaaraa, hän uskaltaisi -- tuliko vaivaa ja harmia jälestäpäin, hän kyllä sitä kestäisi! Pappilaan oli kolme penikulmaa, jäätä myöten voi vielä ajaa kun ajoi varovasti ja kiireesti, ja jos hän kertoisi papille kaikki, tämä ei suinkaan neuvoaan ja apuaan kieltäisi. -- Hänen äitinsä oli tuonut mukaansa taloon vanhan hevosen, sen hän nyt voi valjastaa re'en eteen, joka virui puuliiterin takana, ja vähät vaatteensa hän pian kokosi. Oi! hän tosin oli luvannut hoitaa isä-puolta, -- mutta jonki täytyi särkyä, jotta jokin voisi kestää!"

Se oli Aagotin lyhyt miettiminen, ja hän pani viipymättä päätöksensä toimeen. Mutta hän oli kokenut niin paljon onnettomuutta ja niin paljon oli vielä odotettavissa, että se ei ainoastaan synnyttänyt rohkeutta, vaan se tuotti myöskin sitä itseensäluottamusta, jota nainen aina saapi, kun hän varmaan tietää olevansa vallan yksin! Kun Aagot hetkisen kuluttua vakavin askelin meni talliin, osoitti hänen ryhtinsä niin lujaa ja reipasta mieltä, että sitä olisi voinut sanoa miehen mieleksi -- jollei sitä yhtä hyvin voisi naisen mieleksi nimittää.

"Tule tänne ja aukaise ovi!" huusi Aamund aitassa. "Minä kuulen kyllä että häärit siellä."

"Saat odottaa siksi kuin saan hevosen sisään, se on päässyt irti ja käy täällä ympäri," vastasi Aagot valjastaessaan hevosta re'en eteen.

"Aukaise, tyttö, tahi sären oven!" huusi hän taas.

"Sinun täytyy vartoa, minä en nyt voi tulla," vastasi tyttö, tarttui ohjaksiin ja läiskäytti hevosta selkään ajaaksensa sitä jäälle.

Silloin renki astui läävänseinän takaa ja asettui hevosen eteen. "Minä kyllä näen mitä aiot tehdä," kuiskasi hän ja tarttui ohjaksiin pidättääksensä hevosta. "Oletko oikein asiaa miettinyt? Jää on heikko, siinä on avantoja vähän väliä ja hevonen on huono, se ei kauas jaksa."

"Näetkös että minä te'en mitä tahdon," vastasi tyttö lyhyesti. "Laske hevonen irti, minä lähden ennenkuin hän murtaa itsensä ulos aitasta ja herättää Niilon. Minä en pelkää henkeäni, jos Jumala tahtoo sen ottaa, niin ottakoon Jesuksen nimessä. Minä pelkään sitä mitä pahempaa on. Laske nyt, ja pidä sinä huolta Aamundista ettei hän pääse minua takaa ajamaan."

"Minä en voi pitää huolta pahasta luonnosta, mutta minä voin pitää huolta sinusta," vastasi poika rohkeasti, ja samassa hän tarttui ohjaksiin, hyppäsi kannaksille ja ajaa karautti jäälle.

Nyt ei enää mikään salaisuus ollut mahdollinen. Hevonen korskui, ja tie jytisi joka kavionkapseelta. Silloin kuului kauhea jyske talosta, Aamund oli särkenyt oven ja kiljaisi raivoissansa heidän jälkeensä; sillä hän huomasi mitä oli tapahtunut, ja samassa Niilokin oli hänen rinnallaan.

Tyttö oli paennut -- ei heidän luotaan, vaan Thoren kanssa! Niin olivat asiat ensi katsannossa, ja sentähden he tekivät yhteisen päätöksen. Ensi kerta elämässään heillä oli yksi tahto, yksi tarkoitus, jossa olivat samaa mieltä, yksi viha, joka ei koskenut toista. Oli vaan se eroitus että sillä aikaa kuin Aamund raivosi tyhjää ilmaan, meni Niilo talliin, toi hevosen ja valjasti sen re'en eteen. Hän ei virkkanut mitään sitä tehdessään, hymyili vaan itselleen Thorelle, joka oli heittänyt parhaimman hevosen ja parhaimman reen. Mutta vaikka he nyt ajaa ryntäsivät jäälle kukin tarkoituksella temmata tyttö itselleen, niin heissä kyti niin vimmattu viha Thoreen, että se antoi sopua kaikkeen, ja se lupaus, minkä kukin ajatuksissaan itsekseen teki, oli Thorelle yhtä hyvänsuontuinen!

Se oli hurja matka talvi-yön hiljaisuudessa ja pimeydessä. Lumitunturit kohosivat molemmin puolin ja niiden yläpuolella oli paksuja pilviä, ikäänkuin yön läpitunkemattomana muurina. Ei mikään merkki taivaasta eikä maasta antanut tien viittausta, -- jään epaluotettava heijastus voi yhtä hyvin olla kuoleman viittaus kuin elämän. Missä päämaali oli, sitä ei kukaan tietänyt, ei takaa-ajajat, eikä ne, joita takaa ajettiin; eteenpäin vaan mentiin kauhealla vauhdilla, -- tahto ja mielenjännitys kiihoittivat, tuskan jännitys edellä, koston jälessä. Päästä pakoon -- saavuttaa karkureita, se oli ainoa, -- kuolema tai elämä? Se ajatus ei löytynyt sielussa -- siinä ei ollut tilaa sille.

"Hiljaa!" huudahti tyttö äkisti ja tarttui ohjaksiin, jotta hevonen pysähtyi. "Kuuletkos?"

"Se on nuoren hevosen astunta," vastasi poika. "Nyt he ajavat meitä takaa! Täytyy ajaa kovemmin että pääsemme ennalle."

"Odota vähän," sanoi tyttö ja veti ohjaksista kääntäessään kalpeat, vakavat kasvonsa nuorukaiseen. "Astu sinä pois tässä. Tuossa alkaa metsä, sinä löydät kyllä piilopaikan yöksi; mutta jos he meitä saavuttavat, niin ei ole varma miten sinun käy. -- Minä kyllä rohkenen heitä kohdata; mutta minulla ei ole uskallusta nähdä sinua heidän kynsissään. Jumala kyllä minua auttaa!"

"Ei ole aikaa pitkiin puheisin," vastasi poika ja otti ohjakset käteensä. "Minä en sinun luotasi lähde; jos Jumala auttaa sinua, niin hän minuakin auttaa..."

"Sinulla voi vielä olla paljon hyvää odotettavana," kuiskasi tyttö.

"Se hyvä, mikä minulla on odotettavana, on sinun vallassasi," sanoi poika lempeästi ja kumartui alas tytön luo.

"Älä niin sano," pyysi tyttö.

"Minä sanon sen Jumalan edessä."

"No, hän saa sen sitten päättää," huokasi tyttö ja pani kätensä ristiin, mutta nuorukainen oli nähnyt hänen rakkautensa ensimmäisen katseen.

"Jos meillä on yhteinen kohtalo odotettava, sinulla ja minulla, Aaqot!" huudahti Thor, "niin en välitä mistään; -- tulkoon mitä Jumala tahtoo!" Ja hän oikaisi itsensä rohkaistuna, sai ohjakset taas selville ja ajoi korskuvaa hevosta uudelleen eteenpäin, jotta jää-sirpaleet lensivät kipenöinä ja tähtinä heidän ympärillään.

Mutta huonolla hevos-raukalla ei ollut nuorukaisen tulta veressään. Se juoksi hetkisen ja hiljensi taas käyntiin, -- se oli jo pannut parhaimmat voimansa alttiiksi! Silloin kuului ripeä kavion-töminä lähenemistään lähenevän, -- ja nyt oli vaarallisin matka jälellä, se, missä vuono levenee ja missä jää käy yhä epätasaisemmaksi syystä että sen alla käy virta, joka irroittaa sen rannoilta. Sitä paitsi oli näillä paikoin tunturien välissä monta taloa, joiden asukkaat pitivät avantoja kalastuksen takia monin paikoin. Ja vasta puolen penikulman päässä tie vei maalle sillä puolen missä pappila oli.

Takaa-ajajat tulivat yhä lähemmäksi, ja joka hetki, joka kului, vähensi välin heidän välillään. Thor tirkisti minkä taisi löytääksensä tietä, ja kuta enemmän hän tuijotti, sitä höllemmäksi ohjakset kävivät. Hän ei sitä paitsi enää saanut mielestään sitä ajatusta että tyttö oli hänen omansa, kun kaikki hyvin kävi, ja sentähden täytyi kaikki hyvin käydä! Mutta sen, minkä hän onneen nähden voitti, sen menetti hän rohkeuteen katsoen, sillä edesvastaus siitä, mitä voi tapahtua, huoletti häntä, -- ja yhä lähemmäksi tuli jytisevä kavion töminä heidän takanaan. --

Silloin hevonen äkkiä hyppäsi syrjään ja jäi seisomaan, ikäänkuin se olisi jotain säikähtynyt; se nosti korviaan pystyyn ja korskui kovasti, -- mutta samassa susi tuli pienestä männiköstä ja kiiti jään yli toiselle rannalle; kauhea ulvonta kuului samassa metsästä. Hevonen vapisi ja työnsi taaksepäin; mutta samassa se nousi kahdelle jalalle, hirnui niin hurjasti kuin kolmen vuoden vanha varsa ja lähti kiitämään huimaa vauhtia eteenpäin, jotta jääkappaleita lensi kuin rakeita heidän ympärillään.

Thor menetti sekä näön että kuulon, hän veti ohjaksista niin, että ne haavoittivat hänen käsiään, mutta ei ollut mahdollista eläintä hallita. Eteenpäin rytisevää, epätasaista tietä pitkin hurjaa kyytiä, kilvan kuoleman kanssa -- kumpi voitti?

Paksut pilvet riippuivat vielä alhaalla kuni uhkaava rajuilma tunturien yli, ja ainoastaan heikko sarastus idässä ilmoitti että päivä aukaisi silmänsä yön kauhua katsellakseen. Vielä kiiti värisevä hevonen eteenpäin, korskuen, korvat pystyssä ja vaahto suussa; mutta juoksu ei enää ollut oikein tasaista, se oli säännötöntä ja osoitti väsymystä. Hevois-raukka oli juossut vaaraa pakoon, mutta ei vanhuutta.

Vihdoin tultiin niin pitkälle että Thor alkoi taas saada sitä hallituksi jälleen, ja kun vuono alkoi käydä vielä leveämmäksi, piti hän ohjaksia kireillä katsellakseen millä paikoin sopisi ajaa ylös pappilaan, sillä hänen mielestään sinne ei voinut pitkä matka olla.

Hevonen pysähtyikin, ja syntyi hetken hiljaisuus, jolloin kaikki kolme ikäänkuin huoahtivat säikähtymisen jälkeen ja kuuntelivat. Mutta ei kuulunut niin hiiskaustakaan äärettömässä hiljaisuudessa, joka ikäänkuin uhkasi heitä salaisuudellaan.

"Näyttää siltä kuin he olisivat puolitiessä ruvenneet asiaa aprikoimaan, niinkuin sinä iltana," sanoi poika, mutta hän puhui kuiskaten ja katsoi arasti taaksepäin.

Silloin kuului vieno, räikeä ratina jäässä, se kulki rannasta rantaan niinkuin kumupohja, joka halkee; mutta vaikka se oli niin vieno kuului se kuitenkin tunturista tunturiin.

"Siinä jää halkesi," sanoi Aagot vavisten ja hiipi lähemmäksi nuorukaista.

"Hei!" sanoi tämä, katsoi kiireesti ja varovaisesti ympärilleen ja nykäsi ohjaksia. -- Hevonen pudisti harjaansa ja lähti vielä kerta juoksemaan, -- mutta samassa se hengähti syvään ja kaatui kuolleena siihen paikkaan. Poika oli samassa tuokiossa sen vieressä, -- ei ollut enää mitään apua! Uskollinen hepo oli pannut kaikki ne voimat alttiiksi yhden tunnin matkalle, jotka vielä kenties olisivat riittäneet pariksi vuodeksi, -- sen tehtävä oli päätetty. Tyttö oli hänkin astunut re'estä ja silitti hellästi sen vielä höyryävää selkää. Äiti oli aina pyytänyt että se saisi elää, vaikka se ei miksikään hyödyksi ollut, ja niin se oli saanut elonaikaa lisää. Äidin kuoltua oli Aagot pitänyt hellää huolta siitä, -- ja nyt se oli kymmenkertaisesti häntä siitä palkinnut. -- Tämä kuoleman kohtaus herätti heissä aavistuksen suurimmista onnettomuuksista, ja heikko hohde tuntureilla tirkisti kummallisen toivottomasti heihin.

Mutta kuolleelle hevoselle ei voinut enää mitään, ja nuorilla ei ollut kuin yksi neuvo edessä, ja heidän ei sopinut viipyä valitsemisessa. Päivä valkeni yhä enemmän ja he löysivät vihdoin tien maalle ja aamupäivällä he käsi kädessä tulivat pappilaan. -- Siellä heitä kyllä kohtasi yksi ja toinen karsas katse, sillä ihmiset eivät olleet tottuneet näkemään pojan ja tytön tulevan sillä tapaa taloon, vaikka heidän aikomuksensa olikin pitää yhtä elämässä ja kuolemassa, -- poika kulki muuten aina edellä ja tyttö, ujona ja lyhyin askelin, jälessä. Mutta Thor ja Aaagot olivat kulkeneet yhdessä kuolemankin oven ohitse, ja yö ja pelko oli tehnyt heitä sokeiksi tällaisten pikkuseikkain suhteen. He tiesivät myöskin, kun he vähän myöhemmin menivät papin luo, käsi kädessä, niinkuin olivat tulleetkin, että vihkimisen pyhä hetki olisi heille astuminen kovaan ja köyhään elämään. Mutta he olivat niin varmat siitä, että löytäisivät onnen toinen toisessaan, että kyllä rohkenivat nähdä tuota kovaa ensin, ja sitten antaa toivon lisätä siihen hiukan.

Niin he keskenään puhuivat ja miettivät vielä enemmän miten veljien yöllinen jäämatka lienee päättynyt ja miten nyt oli Lukne-talossa laita, ja oli melkein kuin he joka sanalta kuuutelisivat mitä kuului. Seuraavana päivänä tuli sanoma.

Pojat eivät enää olleet Lukne-talossa, ei kukaan tiennyt missä he olivat. Ei auttanut että Lauri Lukne raivosi vuoteellansa, että hän viskasi tyynyjä ja hajoitti olkia ympärilleen, ja että hän loi silmänsä keneen tahansa, joka häntä läheni: ei voitu kertoa hänelle muuta kuin että paras hevonen ja reki oli poissa sekä pojat, muuten hiljaisuus vallitsi hänen ympärillään.

Mutta tuo vieno, räikeä jäänhalkeaminen, jota Thor ja Aagot olivat kuulleet, ei ainoastaan eroittanut rantaa rannasta, se eroitti talven keväästä; sillä sitä seurasi useampia samallaisia, ja vihdoin koko jää särkyi muutamassa myrskyisessä päivässä ja yössä. Silloin kuului kamala huhu, että Lukne-talon pojat olivat vesi-ajona joutuneet rantaan, ja että heillä oli kädet niin lujaan kierretyt toistensa ympäri, ettei kukaan saanut tätä kuoleman kauheata syleilyä irroitetuksi.

Sillä paikalla siis, missä pelästynyt hevoisraukka oli vienyt nuo kaksi nuorta syvyyden avonaisen kidan yli, siihen olivat veljet raivoissaan ajaneet hevosineen päivineen, ja kuolema oli viettänyt lyhyen, hurjan yöllisen pidon heidän kanssaan.

Mitä tuo eriämätön syleily ilmaisi? Oliko se sovinto kauhistuksen hetkellä, tahi oliko se viimeinen mustasukkaisuuden kaappaus toiseen, ettei toinen saavuttaisi sitä päämaalia, johon ei toinen voinut päästä? Siihen kysymykseen ei tule vastausta tässä elämässä -- elämän näkö ulottuu ainoastaan elämän rajaan, ja kuolema ei ilmoita mitä se tietää.

Lukne-talosta ei kuulunut mitään hyvää. Pojat haudattiin suurella komeudella, hautajaisissa juotiin olutta, joka ei tuntunut olevan hiljan pantua, ja oli mahdollista että Lauri Karhu oli maistanut oman hautajaisensa olutta, jolla hän tuona iltana uhkasi poikiaan. Mutta tämän tapauksen jälkeen vaikeni puhe vaikenemistaan, ja kun kuukausi oli kulunut, ei ollut mitään Lukne-talosta puhuttavaa, paitsi mitä jokainen tiesi: että Lauri Karhu kävi tuomiolle Jumalan kanssa tästä kauhistavaisesta kuolemankohtauksesta, niinkuin edellisestäkin.

Aagot oli pappilasta lähettänyt hänelle terveisiä ja käskenyt kysyä tahtoisiko hän Aagotia taloutta ja häntä itseä hoitamaan, mutta Aagot sai pilkallisen vastauksen tähän, ja hän jäi pappilaan. Siten kului kesä ja syksy tuli; ilma oli pilvinen ja satoi paljon; tunturit seisoivat mustina ja raskaina ikäänkuin vettyneinä, ja vesi juoksi rinteitä alas; niiden kolkot muodot kuvastuivat epäilevästi vuonon pintaan.

Lukne-talossa oli elämä vieläkin kolkompaa. Lauri oli vuoteen omana ja se hoito, minkä hän sai, oli kyllä huono. Palvelusväki oli vallan päällä, joko kukin erikseen tai kaikki yhdessä, miten milloinkin sattui, -- Lauri oli pitänyt heitä koirinaan, nyt hän sai olla heidän koiransa. Jos hänelle ei kelvannut se ruoka, mikä hänen eteensä pantiin, niin hän itse sai siitä kärsiä! Se jäi pöydälle seisomaan seuraavaksi atriaksi, ja jos hän ei silloinkaan sitä syönyt, tuli pian kuokkavieraita saapuville, jotka ei kauan miettineet syödäkö hyvää ruokaa, vai ei -- mutta ne olivat niitä vieraita, jotka eivät kiitä ruo'asta!

Silloin suuttui Lauri vieläkin ja nousi vuoteelta; mutta nyt ei enää ollut kysymyksessä kamppaileminen karhun kanssa, oli vaan muutamain rottain karkoittaminen, jotka purivat toisiaan syystä että molemmat tahtoivat ruokakuppia omistaa; mutta rotat eivät välittäneet Laurista ja kaikista hänen kirkumisistaan edes niinkään paljon että olisivat paikalta liikahtaneet. Silloin Lauria kauhistutti; se oli ensi kerta kun hän oikein pelkäsi.

Vihdoin pappilaan kuului niin hirvittäviä asioita Lukne-talosta, että Aagot rohkaisi mielensä ja päätti lähteä sinne ja väkisinkin tarjoa isä-puolelleen sitä apua, jota hän välttämättömästi tarvitsi. --

Oli iltapuolella, kun hän sinne tuli. Lauri Luknen makuusuojassa oli jo hämärä, kun Aagot varovasti ja vähän peloissansa astui sisään. Ilma oli niin raskas ja tukehuttava että hän töin tuskin taisi hengittää, jotain ratisi sängyn luona, Aagot kuunteli ja hiipi seinää myöten pään-aluksen lähelle. -- Siinä makasi Lauri Karhu, silmät ummessa ja posket vajonneena, puoli-kuollut jäännös ihmisestä; sillä raskas hengittäminen oli ainoa, joka ilmoitti että hänessä vielä henki oli.

Aagot hyrähti itkemään tätä nähdessänsä, ja hän pyyhkäsi hiljaa ja varovasti pois hyönteisen, joka kulki sairaan kasvoilla yhtä rohkeasti kuin varpunen ruispellossa. Silloin Lauri aukaisi silmänsä ja katsoi hetken aikaa Aagotiin ikäänkuin tunnustellaksensa kuka hän oli. Mutta yht'äkkiä hänen keltaisista silmistään lensi vihan leimaus Aagotia vastaan, ja hän löi nyrkillään voimallisesti sängyn tolppaan.

"Sinä olet poikani tappanut!" ähkyi hän epäselvästi.

Aagot vetäysi pelästyneenä hänen luotaan. "Minä tarkoitin parasta," huokasi hän ja lähti suruissaan ovea kohti.

Mutta silloin Laurille yht'äkkiä kävi selväksi kuinka kurja ja onneton hänen elämänsä todella oli. Hän oli noussut istumaan sänkyyn ja nojasi käsiinsä, ja hän katsoa tuijotti Aagotin jälkeen; mutta kun Aagot tarttui ovenripaan, päästi Lauri huudon -- se oli vielä kerta ammutun suden ulvonta, joka ei pakoon päässyt. Hän vaipui raskaasti ja ähkyen vuoteelleen takaisin ja itki. Sitkeä side oli katkennut, missä Lauri Karhu oli pitänyt itseään sidottuna siitä päivästä saakka, jolloin hän oppi eroittamaan omaansa ja muiden omaa toisistaan.

Aagot jäi hänen luokseen. Ovet avattiin, nurkat siivottiin, virvoittavaa ruokaa ja juomaa hankittiin ja ystävälliset kädet tarjosivat sitä Laurille; lempeät silmät katselivat niin kauan hänen suljetuita silmäluomiansa, että ne vihdoin aukenivat ja kiitollinen katse kohtasi katselijain silmäystä. Ja nyt alkoi hiljainen, rauhallinen elämä Lukne-talossa, rakkauden elämä, ei ruumiin hyväksi, vaan sielun virvoitukseksi. Ja Lauri makasi niin hiljaisena vuoteellaan ja kiitti kaikesta. Sellainen päivä oli tuleva Laurille, jolloin hän unohti Karhun-ottelun ja vastaanotti leivän omalta pöydältänsä lahjana. Täytyi tulla niin suuri onnettomuuden päivä hänelle, että hän vaipui polvilleen sen painosta, sillä seisoaltaan hän ei voinut Jumalan tykö tulla -- konttaaminen esiin kurjuudessa oli hänen ainoa tiensä.

Vihdoin pitkän talven jälkeen paistoi kevät-aurinko taas, ja sen lämpimät säteet valaisivat Lauri Luknen kuihtuneita kasvoja ja ristissä olevia käsiä -- se oli sanaton puhe: vapahduksen anomus kovan taistelun jälkeen lihaa vastaan. Se tulikin kuulluksi. Ennenkuin aurinko uudelleen vaipui kylmiin sumuihin, kuoli Lauri. Hänen viimeinen tahtonsa tähän elämään katsoen oli se, että Thor ja Aagot saisivat periä talon ynnä kaikki mitä hänellä oli; ja kun hän rauhallisesti nukkui kuoleman uneen, sulkivat rakkaat kädet hänen silmänsä ja siunasivat hänen tomuansa.

Se oli Lukne-talon kolkko juttu.

Myöhemmin, kun vuosi oli kulunut, oli taas kirkas keväinen päivä. Lumivalkoisia pilvenhattaroita väikkyi heleänsinisellä taivaan laella, ja pääskyt kiitivät edes takaisin uuden aitan ympärillä, jonka perustuksena oli neljä vahvasti yhteen liitettyä kivimöhkälettä. Hiukan ylemmällä oli rakennettu uuden asuinhuoneuksen hirsikerta; se oli leveä ja iso ja joka huoneessa oli pitkät auringonsäteet, ja perustus sen ympärillä oli hiljan raivattu. Se oli uusi Lukne-talo, jolle kurkihirsi tänään pantiin. Kuului vilkkaita ääniä, jotka huusivat toinen toisilleen korkeilta paikoilta. Kirveen hakkaamista kuului ja hirren päitä putosi alas ja vieri pitkin maata, naurua kaikui väliin ja koiran haukunta sekaantui yleiseen iloon.

Keskeltä kattoa kohosi pitkä salko ylöspäin; sen ympärillä seisoi kolme miestä ja hääri innokkaasti, ja tärkeää se mahtoi olla, koska kaikki, jotka alhaalla seisoivat, hartaasti sinne katsoivat.

Vähän erillään tästä joukosta seisoi Thore Lukne vaimonsa kanssa. Hän oli voimakkaan ja lujamielisen näköinen, ja katse, joka seurasi tointa tuolla ylhäällä katolla, osoitti että sydän oli muassa. Aagot oli vähän vaalea, mutta yhtä lempeän näköinen ja kaunis kuin ennen. Hänellä oli pieni lapsi sylissä, jonka kultakutrinen pää lepäsi hänen rinnoillaan, ja vilkasluontoinen kolmenvuotias poika piti äidin hameesta kiinni ja katseli, ei ainoastaan loistavilla suurilla silmillään, vaan nenällään ja suullaankin ylöspäin.

Silloin nostettiin vihdoin viimein viheriäinen ristiseppele tangon päähän, ja raikuva hurraa-huuto kuului kaikkein sekä ylhäällä että alhaalla olevien suusta.

Sitten kulki pullo ja lasi kädestä käteen ja maljoja juotiin "uuden talon ja uuden isäntäväen onneksi."