Part 7

"Tyttö ei ole hänen sisarensa enemmän kuin minunkaan," sanoi Aamund, ja hän katsoi säkenöivin silmin Niiloon; mutta Niilo ei siihen mitään virkkanut, sillä hän ei kääntänyt silmiään tytöstä, joka hehkuvin poskin seisoi tulen ääressä.

"Ei," vastasi Lauri hiljaisesti, "jos voitte saada puolet kumpikin, niin..."

Samassa Aamund löi nyrkillään pöytään niin että jyrähti ja senjälkeen hän ryntäsi ulos ovesta.

"He, he!" nauroi isä hänen jälkeensä. "Se poika ei saanut turhan päätä, etusijaa... Hän ei ja'a, hän!"

"Hänen täytyy kuitenkin tehdä se!" ärjäsi poika, joka tuvassa oli.

"Tarkoitatko taloa vai tyttöä?" kysyi Lauri hymyillen.

"Minä tarkoitan sitä, jota tarkoitan," vastasi poika.

"No, no, muista toki että pitää kysyä sisarennekin mieltä," lisäsi Lauri.

"Aagot ei ole meidän sisaremme," sanoi Niilo, nousi penkiltä ja astui takan luo ja asettui seisomaan tytön rinnalle.

Aagot oli vähällä huutaa, kun poika tuli niin lähelle häntä; mutta hän rohkaisi mieltään ja käänsi kasvonsa häneen. Se, mikä juuri oli lausuttu, oli saattanut häntä sellaiseen tuskaan että kyyneleet olivat silmiin nousseet; mutta poika loi häneen hurjan, levottoman katseen, ja se rukoileva ajatus, joka loisti hänen silmistään poikaa vastaan, sammui kohdatessaan tämän intohimoa. Silloin tyttö peloissaan hiipi pois ja kätki itsensä omaan kamariinsa, ja täältä nousivat hänen rukouksensa Hänen tykönsä, joka sekä kuuli että ymmärsi niitä, jo aikaa ennenkuin ne sanan muodon saivat. Täältä hän seuraavana aamuna astui rohkaistuna ja rauhoitettuna työhönsä. Mutta vaikka hän oli iloisimmassa nuoruudessaan, hän ei kuitenkaan nuoruuden iloa tuntenut, ja kauneus, jonka Jumala oli hänelle suonut, tuli kärsimyksen ristiksi sen sijaan että sen olisi pitänyt olla elämän juhla-ajan koriste.

Hän oli mielessään vallan varma veljien tarkoituksesta. Molemmilla oli sama halu ja sama tahto, ja toisella oli yhtä voimallinen käsi häneen tarttuakseen, kuin toisella. Voisiko hän aina tällä tavoin mennä molempien ohitse, tulematta toista lähemmäksi kuin toista' Hän ei tiennyt miten tästä selkkauksesta päästä. Jos hän olisi toista rakastanut, mutta toista ei, niin hän kyllä olisi tiennyt miten menetellä; mutta hän päin vastoin pelkäsi molempia. Mutta, vaikka ei niin olisi ollutkaan, vaikka hän olisikin toisesta enemmän pitänyt kuin toisesta, niin hänen olisi täytynyt sitä salassa pitää, jotta ei riita syntyisi, joka ei milloinkaan päättyisi.

Silloin tapahtui jotain, joka äkkiä kypsytti tämän kohdan, tai oikeammin epäkohdan. Ei se auttanut että Aagot kärsivällisesti ja sävyisästi kierteli silkkilangan näiden rajujen ynseäin rautaisten tahtojen ympärille, se päivä oli kuitenkin tuleva, jolloin ne tulisimat särkemään Fenrisinkin kahleet.

Lauri oli, niinkuin jo on mainittu, ollut renkinä talossa, ennenkuin hän isännäksi tuli. Hän oli köyhää sukua; mutta hän oli naimisensa jälkeen ikäänkuin poistanut koko lapsuutensa olot mielestään. Ei ollutkaan yhtään hänen omaistaan, joka olisi ollut niin suuressa puutteessa, että olisi hänen puoleensa kääntynyt, ja senkautta tämä sukulaisuuden suhde itsestään ikäänkuin kuoli. Silloin tuli eräänä päivänä nuorukainen taloon, joka toi terveisiä Laurin sisarelta, joka hiljan oli kuollut, ja joka oli elänyt viimeiset päivänsä köyhyydessä. -- Laurille tämä sanoma ei ollut oikein mieleen. Jos sisar olisi kuollut niin, ettei kukaan hänen läheisyydessään olisi siitä tietoa saanut, silloin Lauri ei olisi siitä ensinkään välittänyt, vaikka tämä sisar olisi ollut kuinka köyhä tahansa; mutta nyt siitä puhuttiin ja juteltiin hänenkin kuullen, ja silloin hän häpesi niin että hänestä tuli ulkokullattu, -- sitä hän ei vielä ollut ollut.

"Äitisi ei siinä oikein tehnyt," sanoi hän lempeästi nuorukaiselle, joka seisoi oven suussa ja näytti köyhältä, vaikka rohkeus loisti hänen silmistään. "Hän olisi voinut minulle sanan toimittaa: minulla on kyllä sen verran, ettei sisaren olisi tarvinnut kuolla sellaisessa kurjuudessa."

Poika arveli "että niinkauan kuin itse toimeen tulee, ei saa muiden vaivaksi ruveta. Hänen äitinsä oli ollut sitä mieltä, että jokaisen tulee ristiänsä kantaa."

Kun se oli sanottu, pyyhki Lauri silmiänsä, ja sysäsi oluthaarikan Thorelle, se oli pojan nimi, ja vähän aikaa mietittyänsä, sanoi hän että Thore saisi jäädä hänen luokseen ja elää asianhaarain mukaan Lukne-talossa.

Niin, poika kiitti ja vei takaisin enonsa luo haarukan, ja kaikki oli päätetty ja tuumittu; kun mielenliikutus oli asettunut, lisäsi Lauri pienen selityksen: "Sinä saat ruveta rengiksi, ymmärräthän... Niin sinulla on palkka, ja se on kyllä hyvä se."

Niin, se oli nuorukaisenkin tarkoitus, eikä viipynyt kauan aikaa ennenkuin hän ryhtyi työhön.

Alussa veljet kohtelivat häntä ystävyydellä. Toinen oli alkanut, se oli kylläksi toiselle koettaa olla vielä ystävällisempi. Mutta Thor oli kaunis mustatukkainen nuorukainen; hänellä oli vaaleansiniset, loistavat silmät ja leveä, selkeä otsa. Kun hän kävi paikasta paikkaan ja teki kaikki, sekä mahdolliset että mahdottomat, työt nurkumatta, niin heidän mielessään oli jotain, joka ei mielellään tahtonut myöntää, että hän oli oikeassa, ja joka ei suinkaan ollut hyvillään hänen kauniista kasvoistaan; sillä sen verran he itsestään tiesivät, että kauneutta ei ollut heidän osakseen tullut.

Mutta vaikka nuorukainen olikin hilpeä ja reipas, niin tuli ajan pitkään kumminkin hetkiä, jolloin hän mieluisemmin meni Lukne-poikien tieltä kuin heitä vastaan. Kun työ oli päätetty, istui hän useimmiten yksinäiselle paikalle, tahi lähti hän metsään, jossa hän heittäysi puun alle lepäämään, sen sijaan että hän, kuten ennen, olisi ollut tuvassa muiden kanssa. Se oli kuitenkin veljien mieleen, ja sentähden he antoivat hänen olla omassa vallassaan; mutta kun vähän väliä tapahtui että toinen tai toinen heistä tapasi Aagotin Thoren seurakumppanina tämän yksinäisillä matkoilla, niin he alkoivat toista laulua laulaa!

"Näyttää siltä kuin sisarenne mieltyisi nuorukaiseen," alkoi Lauri eräänä iltana, istuessaan tuvassa olutta juoden tapansa mukaan, ja mulkoillen poikiin viekkailla silmillään.

Aamund ja Niilo istuivat kumpikin piippu suussa pöydän takana. Aagot oli hiljan hiipinyt ulos tuvasta, ja Thor oli tavallisuuden mukaan kohta ruo'an jälkeen mennyt ulos. Kului hetki äänettömyydessä. Pojat olivat kyllä kuulleet vanhuksen sanat, mutta he eivät vastanneet mitään.

"No niin, eihän siihen ole mitään sanomista," lisäsi Lauri vähän ajan kuluttua, "jos mieltyivät toisiinsa, niin ovathan he toistensa vertaisia. -- Toisella ei ole mitään, ja toisella ei ole milloinkaan mitään ollut, sehän sopii varsin hyvin yhteen."

"Minä tiedän yhden, joka kyllä tahtoo lausua sanan siinä asiassa," sanoi Aamund ja nousi kiivaasti ylös. Hän näytti melkein uroolta seisoessaan pöydän takana, ja hänen pitkä varjonsa ulottui katolle saakka takassa palavan tulen valossa.

"Minä tiedän yhden, minäkin," lisäsi Niilo siihen, kovasti ja terävästi kuin hän olisi hakannut joka sanan kiveen. Mutta hän istui vallan tyynenä paikallaan.

"Sepä kummallista puhetta," nauroi Lauri piipun ja hampaiden välissä, niin että se tuskin kuului, eikä siihen mitään lisätty.

Hetken kuluttua Aamund lähti ulos, ja kun kotvasen aikaa oli kulunut, nousi Niilo ja meni samaa tietä.

Ulkona porstuassa seisoi Niilo vähän aikaa kynnyksellä ja katseli ympärilleen, hän ei ketään nähnyt; sitten kulki hän hitaasti seinän viertä pitkin ja meni nurkan ohitse. Täällä hän kohtasi Aamundin, joka tuli toiselta puolelta, ja he hiipivät toistensa ohitse kuin kaksi koiraa, kumpikin luu hampaiden välissä. Niilo lähti pellon poikki, ja näytti siltä kuin hän kulkisi vaan ajan vietoksi; ja Aamund meni alas ruoka-aittaa kohden -- hänkin kulki vaan kävelläkseen, sillä hän meni oven sivutse; mutta miten oli, sattui niin että Aamund seuraavassa hetkessä hiipi vallan tallin portaiden ohi, jossa Thor seisoi piippu suussa puhellen Aagotin kanssa, joka istui kivenpaadella, ja Niilo tuli samassa vastakkaisen nurkan takaa.

"Kuljetko sinä salaa pojan kanssa, sinä?" sanoi Aamund ilkkuen ja kulki edelleen.

"Ai, ai!" huusi Thor, ja samassa hän kaatua törmähti maahan. Niilo oli pannut ämmänkoukkua hänelle kun hän suuttuneena Aamundin sanoista tahtoi vetäytyä pois tytön luota.

"Kaaduitko?" kysyi Niilo kuivasti ja meni pois.

Hetken kuluttua istui Aagot tuvassa takan ääressä ja kutoi sukkaa; mutta työ ei tahtonut sujua, sillä sitä tehtiin vapisevin käsin ja silmät, joiden tuli puikkoja ohjata, olivat kyynelten vallassa. Tänä iltana häntä oli syytetty jostakin, ja hän kyllä tiesi ettei hän voinut siinä kohden itseään syyttömäksi sanoa. Hän tiesi että tästä hetkestä ei ainoastaan hän saisi kärsiä veljien vihaa, vaan nuorukainenkin; ja mitä hän ei oikein saanut selväksi ajatuksissaan, mutta joka kauhistavaisena aavistuksena tunki hänen sieluunsa, oli se, että veljet olivat tätä kohtausta katselleet saastaisin silmäyksin. Oliko tämä paikka tästä hetkestä sopiva koti hänelle? Äiti oli kyllä kuolinvuoteellaan pyytänyt häntä palvelemaan isä-puolta ja hoitamaan häntä hänen vanhoilla päivillään; mutta vaikka hän vakaasti lupasi tehdä sen, niin uskalsi hän kuitenkin tällä hetkellä tutkistella tätä lupaustaan ja koetella sitä oman-avun ja edesvastauksensa suhteen Jumalaa kohtaan.

Lauri oli sillä välin mennyt levolle ja nukkui sitkeää unta. Oli syyspuolella; tuuli vinkui ovissa ja ikkunoissa ja tunkeutui pitkänä valitushuutona uuninpiipun läpi. Oli jo myöhäinen; mutta vaikka ei ollut mitään, joka pakotti häntä ylhäällä olemaan, pani hän kumminkin vielä pari männynoksaa tuleen, jotta se leimahti uudelleen ja loi levottoman hohteen tupaan. Hän oli niin tuskallinen ja huolissaan että hän yhtä paljon pelkäsi sulkeutua omaan huoneesensa, missä hän muuten oli yötä, kuin jäädä tupaan, ja niin istui hän epävakaisena ja aika kului.

Silloin joku tarttui oveen varovaisesti. Aagot säpsähti ja katsoi sinnepäin. Se oli Aamund; hän astui melkein kuulumattomin askelin oven suusta ja tuli tyttöä vastaan.

"Hiljaa! jää paikallesi," kuiskasi hän kun tyttö nousi.

"Ei minulla ole mitään täällä tehtävää," sanoi tyttö ja kääntyi lähteäksensä pois, vaikka jalat vapisivat.

"Oliko sinulla enemmän tekemistä tallin oven luona tänä iltana?" kysyi Aamund ja astui hänen eteensä, niin että hän kääntyi takaisin ja jäi seisomaan takan ääreen. Pian Aamund tuli hänen luokseen ja katsoi häntä kasvoihin; mutta vaikka hän tällä hetkellä kovin taisteli itsensä kanssa voidaksensa näyttää rauhalliselta, koska hän tiesi sen olevan ainoan keinon, millä tyttöä voisi taivuttaa, niin raivosi hänen mielessään sellainen myrsky, että se kuvastui hänen katseessaan, ja sen sijaan että se olisi ollut puoltaja, tuli se kavaltajaksi. Siihen oli sekoitettu kaikki, mikä hänessä oli hyvää ja pahaa; sentähden siinä oli vähäinen valonkohta, joka hyvin hoidettuna ja puhdistettuna kyllä olisi voinut valaista kapeaa, tasaista elämäntietä, mutta joka ei tahtonut riittää, kun sen tuli kajastaa intohimon ja itserakkauden, joka oli varsinainen täyte hänen luonnossaan.

Hän katsoi, kuten jo sanottiin, hetken aikaa tytön kasvoihin, ja hän tahtoi kai lukea vähäsen sitä kirjoitusta, jota jokainen kirjoittaa omalla tavallaan ja lukee tavallaan; mutta hän ei sitä ymmärtänyt. Aagot rukoili tällä hetkellä alakuloisesti puolestansa joka liikkeellä kauniissa kasvoissaan; mutta se oli kuitenkin sisar, joka puhui veljen sydämelle, ja kuinkapa Aamund voisi käsittää sitä, joka oli niin kaukana hänen ajatuksistaan?

"Pelkäätkö minua?" kuiskasi hän ja pani käsivartensa tytön vyötäisten ympärille.

"En tiedä mitä olen," vastasi tyttö ja väistyi syrjälle; mutta samassa hän päästi huudon, sillä ikkunan ulkopuolella näkyi Niilon kasvot.

Seuraavassa hetkessä au'aistiin ovi ja Niilo tuli hiljakseen kävellen takan luo, otti lakin päästänsä ja pöyristi kädellään tukkaansa, niin että se lensi otsan ympäri kuin hevosharja, ja pani sitten toisen jalan takansyrjään, virittäen tulta männynpuikolla.

"Mitäs tahdot?" kysyi Aamund.

"Minä tahdon mitä tahdon," vastasi Niilo ja näytti tyyneltä.

"Minulla on jotain kysyttävää tytöltä," lisäsi Aamund ylpeästi.

"Niin minullakin on," sanoi Niilo ja sylki tuleen.

"Aamundilla on ensin sanan vuoro," huusi Lauri käheästi ja uneliaasti sängystä.

"Oh, sanan vuoro on sillä, joka sen ottaa," mutisi Niilo.

"Aamund on vanhin poika, hän tuli ensin maailmaan, hänellä on ensin sanan vuoro," toisti Lauri.

"Sen asian laita on niin ja näin," sanoi Niilo.

"Mitäs te tahdotte täällä keskellä yötä?"

"Minä tahoon Aagotin kanssa haastaa, johan minä sen sanoin," vastasi Aamund kiivaasti.

"Minä en tiedä mitä te tahdotte," sanoi tyttö vihdoin rohkeammin. "Jos teillä on jotain puhuttavaa minun kanssani, niin ei suinkaan se ole niin tärkeätä, ett'ette voi huomiseksi odottaa? Minä olen väsynyt, minä menen maata nyt."

"Saat tehdä niin, mene vaan," sanoi Niilo tyynesti ja valmistihe lähtemään samaan aikaan kuin tyttö.

"Sinä annat lupaa vallan kun olisit isäntä talossa, sinä!" tiuskasi Aamund ja astui syrjään seuratakseen veljeä.

"No, nyt he käyvät toistensa kimppuun," huusi Lauri ja nauroi, jotta hän oli vähällä tukehtua.

"Voinhan minä yhtä pian tulla isännäksi talossa kuin sinä," sanoi Niilo tyynesti.

"Herra Jumala," huudahti Aagot, "muistakaahan toki että isänne vielä elää.

"Aivan niin! ja hän elää vallan terveenä," kuului sängystä. "Jos olette aikoneet hautajais-olutta minulle panna, niin totta tosiaan juon sitä itse." Ja niin Lauri taas nauroi että ähkyi jälestäpäin.

"Minä en ole sitä ajatellut," vastasi Aamund uhkamielisesti.

"Mitä sinä sitte ajattelet?" kysyi isä ja kääntyi kiivaasti. "Jos tahdot tytön, niin ota hänet. Ei sukulaisuus esteenä ole."

"Pitäähän tytön itse saada määrätä sitä," sanoi Niilo ja jäi rauhallisesti seisomaan, molemmat kädet taskuissa, keskelle laattiaa.

"Kenties sinäkin häntä tahdot!" sanoi Lauri, ja alkoi uudelleen nauraa.

"Onhan minulla sama oikeus kuin Aamundilla."

"Tytön täytyy siis päättää asia," sanoi Lauri, ja hän nojasi kyynäspäilleen ja katsoa tirkisti heihin.

"Jumala minua auttakoon!" huokasi tyttö ja itki ääneen. "Minä en tahdo kumpaakaan heistä."

"Et kumpaakaan heistä?" ärjäsi Lauri ja nousi polvilleen sängyssä. "Oletkos hullu, tyttö? Puoli Lukne-taloa on parhaimman talon vertainen koko seudussa... Pelkäätkö häntä, Niilo? -- Tartu kiinni vaan, sinä Aamund, sinä otit aina isomman vaskirahan ennen!"

Aamund ei tarvinnut monta sellaista sanaa. Hän astui askeleen tyttöä kohti, ja hänen kasvonsa hohtivat, sillä hän tiesi olevansa voimallisempi. Mutta samassa Niilo astui väliin ja eroitti heidät toisistaan.

"Minun pitää myöskin olla muassa," sanoi hän tyynesti.

"Työnnä hän luotasi," huusi Lauri, "sillä minä huomaan että Aagot sinua tahtoo."

"En, minä en suinkaan huoli Aamundista enkä Niilosta!" huudahti tyttö ja vetäysi oven nurkkaan. "Minä pidän toisesta niinkuin toisestakin. Olen vaan ajatellut että he ovat veljiäni... Jumala minua lohduttakoon, minulla ei ole isää eikä äitiä!"

"Oh, pidä sinä suusi kiinni semmoista puhumasta!" sanoi Lauri äkäisesti. "Luulisinpa olleeni hyvä isä sinulle! Sinä olet syntynyt kurjuudessa, muista se, ja minua sinun on kiittäminen siitä, mikä nyt olet. Kun minä sanon että sinun pitää ottaa jompikumpi pojistani ... minä tarkoitan Aamundia, sillä hän ensiksi äänen sai, niin sinun vaan tulee kiittää ja suudella kättä, tyttö-rehjana!"

"Minä en ota Aamumdia enkä Niiloa," vastasi tyttö lyhyesti ja päättävästi; sillä nyt hän oli tullut riitaiselle tuulelle, kun Lauri puhui pilkallisesti hänen lapsuutensa oloista. Hän oli käynyt ylpeäksi, ja se teki häntä rohkeaksi.

"Luultavasti tahdot Thorea," sanoi Aamund viekkaasti.

"Sisareni poikaa?" huusi Lauri. "Köyhää rottaa, jolla ei ole enemmän omaisuutta kuin mitä hänellä on yllään. Oletkos hupsu, tyttö?"

"Oh, köyhempää rottaa olen nähnyt kuin hän on," sanoi Aagot ja katseli rohkeasti toisesta toiseen.

"Huomispäivänä hän ajetaan talosta! Menköön sinne mistä tuli," lisäsi Lauri, ja ähkyen vihasta hän viskasi ympärilleen vaatteitaan.

"Ei kenenkään huoli minun tähteni talosta lähteä," sanoi tyttö. "En minä ole poikaan mieltynyt, eikä hän ole mieltynyt minuun."

"No, niin saat ottaa Niilon sitten," mörisi Lauri ja vaipui hengästyneenä takaisin vuoteelleen.

"Minä en hänestä huoli," sanoi tyttö ylpeästi ja samassa hän käänsi kasvonsa Niiloon ja katsoi häneen niin tyynesti ja kylmästi, ettei sitä voinut väärin käsittää. Niilo katsoi taas silmänräpäyksen ajan tyttöön, sitten hän kääntyi pois ja meni ulos; mutta hän ei viitsinyt itseään vaivata oven avaamisella, hän potkaisi sitä niin että se lensi auki ja hän jätti sen selkomen selälleen jälkeensä.

"Kas niin, nyt hän meni," sanoi Lauri hiukan rauhoitettuna. "Nyt sinä voit tytön kanssa haastaa, poikaseni," kääntyi hän Aamundiin. "Sinua hän enemmän suosii, sen minä nä'en hänen näöstään."

"Minä en ensinkään suosi Aamundia enemmän kuin Niiloa," sanoi tyttö ja hiljainen pilkkanauru seurasi sanojen jälkeen.

"Sinun täytyy vielä tyytyä siihen, mikä pahempaa on," ärjäsi Aamund; ryntäsi ovesta ja paiskasi sen kiinni jälestään niin että seinät tärähtivät.

"Hän surmaa itsensä!" huusi Lauri sängyssä ja uhkasi tyttöä. "Sinä olet syynä siihen. Minä olen sinulle elatuksen ja vaatteet antanut, ja nyt sinä ajat poikani talosta... He tappavat itsensä kumpikin, minä tunnen rotua, niin minä olisin tehnyt nuorena ollessani..."

Tyttö seisoi vielä nurkassa ja katsoi uhkamielisesti suoraan eteensä, sillä uhkamielinen hän oli tällä hetkellä. Hän oli niin kauan mukaantunut muiden tahdon alle, nyt hän ei enää sitä voinut: silkkilanka irtautui, ja kun voimallinen nöyryyden kyky katosi, muuttui se samassa määrässä uhkamielisyydeksi. Mutta se ei kauan kestänyt, sillä isäpuolen valitus, joka tosin oli enemmän voimaton vihanpurkaus kuin tuskan vaikuttama, alkoi hänen sydäntänsä liikuttaa, ja samassa hänen mieltänsä valtasi sellainen kauhistus siitä, mitä hän oli tehnyt, ja siitä, mikä voisi tapahtua, että hän itse purskahti suureen itkuun.

"Oi, taivaan Jumala; mitä minä olen tehnyt?" valitti hän ja väänsi käsiään tuskassa.

"Sinä olet poikani tappanut, sinä!" huusi Lauri ja alkoi itkeä ja ulvoa niin että seinät tärisivät.

Silloin ei Aagot enää voinut tätä kärsiä. Tässä silmänräpäyksessä hän taas oli sisar, ja nuo hurjat pojat olivat hänen veljensä, jotka hän ylpeillä sanoillaan oli ajanut ulos yön pimeyteen. Hän huudahti ja riensi ulos tuvasta. Porstuassa tuuli vinkui häntä vastaan, ja ulkona, niin kauas kuin hän pimeässä taisi nähdä, sulivat suuret ja pienet esineet yhteen ja näyttivät kummallisia uhkaavaisia näkyjä. Missä veljet olivat? Hän ei uskaltanut huutaa heidän nimiään, hiljaa hän kaikkialla etsi heitä, missä vaan oli tilaa ihmiselle; mutta vastausta ei kuulunut. Kauas yli tien ja kedon hän kulki, niin kauas kuin hän pimeässä pääsi. Vihdoin hän kääntyi takaisin taloon yhtä toimettomana ja suruisena kuin hän oli mennyt; mutta isä-puolen luo hän ei uskaltanut lähteä, ja kun hän ei voinut levollekaan mennä, jäi hän seisomaan pihalle, nojaten tuvan seinään ja odottaen päivän koittamista, vaikka se hänen mielestään vaan uhkasi valaista sitä onnettomuutta, jota yö sääliväisyydestä vielä kätki epätietoisuuden vaippaan.

Kun vihdoin viimein ensimmäinen päivän koitto näkyi pilvien ja korkeiden tunturihuippuin välillä, ja vesi loi välkkeensä laaksoon, näki Aagot miehen kiireesti tulevan tieltä seinää kohti, jossa hän vielä seisoi ja värisi vilusta ja pelosta. Se oli Thor.

"Seisotko sinä täällä tähän aikaan, Aagot?" kuiskasi hän, kun hän tuli tytön luokse. "Minä kyllä huomaan että olet levoton poikien tähden, mutta nyt he molemmat tulevat. On parasta että menet levolle... Sinä olet saanut kylläksesi heistä tänä iltana."

"Tiedätkö sinä mitä on tapahtunut?" kysyi Aagot.

"Joka sanan olen kuullut... Sillä minä tahdoin sitä kuulla, näetkös. -- Ensin arvelin antaa heidän mennä mihin tahtoivat, eikä edes katsoa heihin; mutta sitten muistin kuinka sinä, Aagot, pelkäät, ja minä lähdin heidän jälkeensä. Niilo oli ensimmäinen, ja hänen näin soutavan vuonon poikki. Täällä on vaan yksi vene, niinkuin tiedät, ja minä en voinut hänen jälkeensä lähteä; mutta kun Aamund tuli, seurasin häntä, sillä hän kulki kiireemmin ja on hurja-luontoisempi kuin Niilo! Olen kulkenut monellaisia teitä, ollakseni hänen läheisyydessään hänen huomaamattansa; mutta kun hän vihdoin aikoi mennä tunturille, niin minä ulvomaan kuin susi ja se taisi häntä pelottaa tunturille menemästä, sillä hän kääntyi kotiinpäin. Ja nyt näen vuonolla esineen, joka yhä lähenee, se on luultavasti Niilo, joka kenties aavistaa että nyt Aamund lähenee kotia."

"Jumalan olkoon kiitos!" huudahti Aagot, "ja kiitos sinulle, joka olet kovan yön kokenut tämän takia."

Poika katsoi lempeästi häneen ja oli kotvasen aikaa ääneti. "Sinulla on kovat päivät täällä, Aagot," sanoi hän.

"Ei, et saa siitä puhua," vastasi tyttö ja aikoi lähteä.

"Kuules," pyysi poika. Aagot pysähtyi ja katsoi levottomasti häneen. "Sinä lausuit tänä iltana sanan, kun oli puhe minusta... Se ei ollut totta, Aagot."

"Mitä se oli?" kysyi tyttö.

"Sinä sanoit: 'En minä ole poikaan mieltynyt, eikä hän ole mieltynyt minuun.'"

"Niin, sinun ei tarvitse olla epätietoisena siitä," vastasi Aagot reippaasti. "En minä ole mieltynyt sinuun, enkä keneenkään toiseen."

"Niin," virkkoi poika hitaasti siihen ja huokasi. "Olkoon se niin, mutta siinä oli kuitenkin jotain, joka ei ollut totta ... ymmärrätkös mitä tarkoitan?"

"En," vastasi Aagot, "minä en huomaa mitään muuta kuin pahaa."

"Sinä sanoit," jatkoi poika arasti: 'eikä hän ole mieltynyt minuun...' ja tuo nyt ei ollut oikein totta, Aagot, sillä, jos sinä tahtoisit samaa kuin minä..."

"Oi Jumala, älä virka mitään, minä pelkään kaikkea mitä kuulen!" keskeytti häntä Aagot, purskahti itkuun ja riensi makuukammariin katsomatta poikaan.

Kun puoli tuntia oli kulunut, tulivat veljet kotiin, kukin haaraltaan. -- Sekä Lauri Lukne että hänen kaksi poikaansa nukkuivat hyvästi ja kauan tämän rajuilman jälkeen.

* * * * *

Myrskyisen ja sateisen syksyn jälkeen tuli talvi. Vuono oli jään ja lumen vallassa ja jokapäiväinen elämä sujui hiljaista kulkuaan ilman mitään keskeyttämistä. Lauri Lukne oli paljon heikompi kuin ennen ja makasi usein; hän oli juonikas ja kiukkuinen, ja tytär-puoli ei osannut mitenkään tehdä hänelle mieliksi, vaikka kuinka koetti. Aagot kärsi kuitenkin kaikki vaikka surumielinen olikin, hänellä ei muuta kotia ollut maailmassa, ja kun hänellä ei ollut mitään oikeutta siihen, niin antoi hän palkinnoksi sen, minkä hän taisi. Mutta Lauri, hän ei ottanut eikä antanut, -- hän vaati hoitoa, eikä siitä kiittänyt. Veljien oli laita sama. He olivat tuon myrskyisen syys-illan jälkeen seljenneet kylmyydeksi ulkopuolella, ja oven sisäpuolellekin oli kylmyys tunkenut. Aagot oli niin hyväntahtoinen ja nöyrä kuin ennenkin, vieläpä nöyrempikin; sillä olkoot asiat miten tahansa, hän tunsi kuitenkin olevansa syynä veljien tylyyn mieleen sekä isää että toisiaan kohtaan, sentähden hän siinäkin kohden antoi sovinnoksi parhainta, minkä voi. Mutta voidaksemme antaa siunauksella, täytyy sitä vastaanottaa kiitoksella, ja se ei tapahtunut, -- niin hän ei sen pitemmälle tullut. Tavallansa oli nyt hiljaisinta jokapäiväisessä elämässä, mutta rauhaa ei ollut; rauha tulee pohjasta ja kasvaa ylöspäin, hiljaisuus sitä vastoin voi laskeutua ulkonaisten olojen yli ja pettää sekä väsymyksen että sisällisen eripuraisuuden, -- ja niin oli laita täällä.

Kahta sellaista rajua luontoa, kuin Aamund ja Niilo olivat, ei niin helposti kesytetä, he olivat korkeintaan sidotut. Mutta sen mukaan kuin isä kävi heikommaksi ja usein viikkokausia oli vuoteen omana ja melkein horroksissa, kasvoi poikien omatahto vihdoin hiljaisuuden yli ja puhkesi ilmi siellä täällä, ikäänkuin murretaan heikkoa suojusta -- mutta kun kerta reikä on tehty, niin pian kaikki itsestään kaatuu nurin!