Part 6

Mikä se sitten oli, joka vaikutti sen, että Lauri Karhu sai sellaisen vaimon niin häneen mieltymään? Oliko syynä siihen se, että vaimon onni oli siinä että hän voi sitoa miestänsä, ja miehen onni oli olla vaimonsa sitomana? Se on varma, että kun vaimo nuoruudessaan suostui Laurin vaimoksi rupeamaan, kävi tämän hurja luonto sanomattoman iloiseksi, ja näytti siltä kuin hän kuristaisi vaimon kuoliaaksi syleillessään häntä; mutta nainen katseli hurjuutta suurin, vakavin silmin, -- silloin Lauri sulki hänet syliinsä, ja senjälkeen hän kuin katuvainen pyysi päästä hänen luokseen, joka kerta kuin hän tuli.

Mutta tämä vaikutus ei kestänyt hetkeä pitemmälle. Hän oli kesytetty, mutta ei pehmennetty. Jos hän olisi nainut toisellaisen naisen, joka olisi ollut iloisempi luonteeltaan ja jolla olisi ollut kylläksi hyvyyttä pannaksensa lempeyttä kovuutta vastaan, silloin hän olisi voinut ottaa vaikutusta hänen luonteestaan, ja osa hänen ylimääräisestä elinvoimastaan olisi tasoittunut; hiljaisen, henkisen vaimon rinnalla hän vaan kätki sitä, sillä he olivat liian erilaiset, ettei toisen vaikutus toiseen voinut tapahtua, ja sentähden peto hyökkäsi esiin jälleen, kun side katkesi.

Siten kului vähän aikaa eteenpäin, ja kun Lauri oli käyttänyt osan voimiaan rajuun mielentilaansa, väsyi hän siihen määrään että ikävöi lepoa ja rauhaa, mutta hän ei kuitenkaan ollut lempeämmäksi tullut, sillä kun suru ei vaikuta nöyryyttä, paaduttaa se mielen taipumattomaksi, ja Lauri eleli vielä hiljaisuudessa niinkuin se, jota on pannut pää ettei hän milloinkaan enää ilahuta itseään eikä muita, vaikka olisi syytä siihen joka hetki päivässä. Pahin oli kuitenkin hänen suhteensa lapsiin. He olivat viaton syy äidin kuolemaan, he muistuttivat häntä alituisesti hänen kärsimästään tappiosta, ja hän ei kärsinyt nähdä heitä silmäinsä edessä. Häntä suututti heidän avuttomuutensa, ja heidän vinkumistaan hän ei kärsinyt kuulla! Vasta myöhemmin, kun kaksoiset alkoivat vaurastua, alkoi hän vähin kiinnittää mieltänsä heihin, ja kun he kahdenvuotisina rupesivat osoittamaan pientä omaa tahtoa kukin erikseen, eivätkä millään tavoin kasvaneet samanlaisessa järjestyksessä, vaan päinvaston ikäänkuin kaksi itsepäistä oksaa kasvoivat kukin omaan suuntaansa, silloin Lauri vähitellen alkoi kiinnittää huomiota heihin, ja kun he myöhemmin kuin sudenpenikat vähimmästäkin syystä hyökkäsivät toistensa kimppuun, nauroi hän niin että tutisi, ja se oli hänen paatuneen surunsa ensimmäinen vapautus.

Talon palvelijoita ja vieraita ihmisiä, jotka sen näkivät, suututti monta kertaa tällainen meteli; mutta ei kukaan tahtonut puhua Laurille siitä, ja niin sitä jatkettiin, niinkuin oli aloitettukin. Mutta pojat kasvoivat, eivätkä näyttäneet ensinkään turmeltuvan riidasta; mutta turmion tuotti riita kumminkin, vaikka se oli kätketty elinvoiman sekoitukseen, niinkuin taimessa on sekä orjantappuran piikin että kauneimman ruusun aihetta.

Myöhemmin, kun toinen heistä edistyi enemmän kuin toinen, sai heidän vihansa luonnollisen syyn purkaamiseen; mutta missä molemmat olivat yhdenvertaiset, siinä luonnottomuus astui esiin; sillä toinen ei suvainnut että toisella oli, mitä hän itse ei kuitenkaan tarvinnut. He olivat toistensa tiellä, ei ainoastaan Lukne-talossa, vaan koko elämässä.

"Sinulla on kaksi kelpo poikaa, Lauri," sanoi yksi ja toinen, joka talossa kävi.

"Niin on," vastasi Lauri tyytyväisesti. "Ne ovat nokalla ja kynsillä varustettuja lintuja, toinen ei anna toiselle perään, ennenkuin höyhenet ja karvat lentävät korvien ympärillä." Ja Lauri nauroi niin että hän tärisi, ja sitten hän kutsui Aamundin luokseen; koska, niin selitti hän, Aamund oli tavallaan vanhempi, koska hän tuli maailmaan paria tuntia ennenkuin toinen, joka oli Niilo nimeltään; ja kun Lauri kutsui vanhemman pojan, niin oli tuskin sana lausuttu, ennenkuin Niilo tuli kiitäen katsomaan mitä Aamundilta tahdottiin, ettei vaan jotain tälle annettaisi, jota hän ei saisi. Ja kun he molemmat saapuivat isän luo, viskasi tämä mielellään pari vaskirahaa heille kiistan-esineeksi, ja he ryntäsivät molemmat niiden yli ja tappelivat niinkuin kaksi ärsytettyä koiraa yhdestä luusta.

"Jos he tällä tavoin yhä edelleen jatkavat tappelemista," sanoi eräs naapuri, kun molemmat pojat punaisina ja vihaisina seisoivat kukin vaskiraha kourassa, "niin on varsin hyvä että Lukne-talo on niin iso, että voit jakaa sen kahtia ja panna aita väliin."

"Ohoh," nauroi Lauri Karhu, -- sillä tällä hetkellä hänen käytöksensä osoitti, että hän kerta oli karhua hyväillyt -- "Ohoh! Väkevin saa talon! Tänne vaskirahasi," kääntyi hän Aamundiin. "Sinä, vanhin poika, olet saanut pienemmän! Tänne sinunkin, Niilo. -- se, joka saapi isomman rahan, hän saa talon, -- pienempi raha voi saada Skjaerehougenin."

Ja samassa Lauri viskasi molemmat rahat uudestaan laattialle, ja ahnaat pennut ryntäsivät niiden kimppuun, ja leikki päättyi siten, että läsnä-olijain täytyi eroittaa ne toisistaan, jott'ei se päättyisi mitä kauheimmalla tavalla.

Tällainen oli Lukne-talossa elämä, siksi kuin pojat täyttivät yhdeksän vuotta. Silloin jotain tapahtui, joka ainakin ajaksi loi valoa näihin kolkkoihin oloihin. Ensimmältä se tosin oli ainoastaan kuin häilyvä valo ovenraosta; mutta sitten, pilkkopimeän yön jälkeen, valkeni kuitenkin siunattu aamuhetki siitä.

Lauri oli siihen aikaan noin neljänkymmenen yhdeksän vuotias. Surun kolkkous oli, kuten jo on mainittu, suureksi osaksi haihtunut; hän taisi hymyillä ja hän hymyili usein; se tosin ei ollut mikään hyvä nauru, -- ei vapautumiseksi, niinkuin filosoofit sanovat, ei, se oli ennemmin voittamiseksi, sillä hän nauroi vahingolle, mutta se oli kumminkin liikutus mielessä, joka järisytti paatumuksen muurin erilleen ja ikäänkuin Memnonin patsaassa sai sortuneet säveleet lauluksi sointumaan. Lauri rakastui, rakastui niin, kuin hän ei milloinkaan ollut rakastunut; sillä hän oli tosin kyllä lempinyt vaimo-vainajataan, mutta se oli kuitenkin ollut enemmän siveellinen voima, joka salpasi hänen hurjaa luontoansa, kuin se, missä tunto antaa saman mitan, jolla sille mitataan. Jos ensimmäinen vaimo olisi elänyt, olisi Lauri Lukne elänyt elämänsä loppuun, tietämättä ja tuntematta mitään omista tunteistaan. Nyt hän oli kuin uudesta syntynyt ja näki kaikki ihan toisessa valossa, ja mennyt aika vaipui äkisti unohdukseen, niinkuin kivi uppoo mereen ja veden pinta sulkeutuu hiljaa ja tasaisesti yli halkeaman. Niin kävi siis Lauri Karhu sitä ihmeellistä sokean kulkua, jota moni häntä ennen oli käynyt; uneilemisen ja ikävöimisen johdattamana, tulisena kuin nuorukainen, vaikka hän oli 49 vuoden vanha -- mutta rakkaushan onkin nuoruudenlähde, -- missä esiintyneekin, se on nuoruus!

Se kävi näin: Lauri oli kirkon luona monta kertaa nähnyt nuoren lesken, jonka mies hiljan oli kuollut ja joka ainoan lapsensa, neljänvuotiaan tytön, kanssa eli köyhyydessä. Leski vetäytyi aina ujona ja nöyränä kirkkomuurin lähelle taluttaen lasta kädestä ja katseli arasti väkeä. Mutta hän oli kaunis, niin kaunis, että vaikka hän vielä suruvaatteissa kävi, kuitenkin yksi ja toinen nuorimies häntä läheni ja lausui silloin tällöin jonku ystävällisen sanan, jota kumminkin seurasi silmäys, joka sanoi paljoa enemmän kuin sana; mutta Ingeborg, se oli lesken nimi, vastasi tähän lyhyesti ja lempeästi, joka teki hänen kauniit kasvonsa niin rakastettaviksi, että se vaan kiihoitti nuorisoa koettamaan seuraavalla kerralla päästä häntä hiukan lähemmäksi. Tämän näki ja huomasi Lauri Karhu vallan hyvin, vaikka hän vielä miehuullisesti pysyi taampana; mutta kun puoli vuotta oli kulunut, ja kun kesä herätti kaikki voimakkaat tunteet uuteen eloon hänen mielessään, kypsyi hänen tahtonsakin. Silloin tuli pyhäpäivä, jolloin leski taas seisoi vanhalla paikallaan ja samassa asemassa. Vähän matkaa siitä oli joukko nuoria miehiä, jotka nauroivat ja laskivat leikkiä, mutta silmät oli leskeen päin luodut; mutta silloin Lauri Lukne leveänä ja vakavana astui lesken luo, -- jos jonkun teki mieli katsella sinne, täytyi hänen ensin katsoa Laurin selän läpi! Lauri puhui ensin ilmasta, -- sitten hän hellästi tarttui lapsen käteen ja talutti sitä äidin rinnalla kulkien tietä myöten.

"Totta tosiaan hän nyt lesken vie!" huudahti yksi pojista.

Ja Lauri vei hänen tosiaankin, sillä vaikka hän ei monipuheinen ollut, sai hän kuitenkin sanotuksi enimmän siitä, mitä hän ajatteli; mutta se on totta: ajatus ei ollutkaan kuin haarainen kiertokasvi hänen sielussaan! Se oli niin yksinkertainen, että Ingeborg ymmärsi sen puolesta sanasta, ja sillä välin kuin hänen sydämensä tykytti niin, että huulet siitä vapisivat, heräsi hänessä arka ajatus, joka rukoili pyhän muiston, ujouden ja muun sellaisen puolesta, mutta Lauri Karhussa oli voima, joka valtaa lesken mielen! Hän oli rikas mies, jota ei kissakaan ollut vielä tohtinut vastustaa, ja hän rakasti Ingeborgia niin, että hän kyllä taisi vetää vertoja kahdenkymmenen vuotiaasen nuorukaiseen. Kun he vihdoin tulivat portille, josta Ingeborgin kapeaa polkua myöten piti mennä köyhään kotiinsa, pysähtyi hän ja nojasi portin tolppaan, sillä hänen jalkansa vapisivat, ja hän veti tyttöä luokseen ikäänkuin suojelukseksi.

"Minä saatan sinua sisään," sanoi Lauri ja sysäsi häntä hiljaa tolpan luota ja sulki portin.

"Ei, ei se kannata että sitä te'et!" pyysi Ingeborg ja tarttui kovasti porttiin vapisevin käsin.

Lauri katsoi visusti häneen: "Eikö hän voinut tehdä niinkuin hän tahtoi?" Mutta se rohkeus, joka ilmaisi itsensä lesken silmissä, kun hän loi ne Lauriin, tuli puhtaasta, hienosta naisen sielusta, ja senvuoksi se poistikin lempeästi, mutta varmasti rohkean ajatuksen Laurin mielestä, ikäänkuin hellä käsi vetää orjantappuran piikin kipeästä haavasta.

He jäivät hetkeksi siihen seisomaan, eikä sanaakaan puhuttu. Silloin rupesi selvenemään Laurin sydämelle, musta vihanpilvi katosi hänen silmäinsä edestä ja hänen katseensa kohtasi lempeästi niitä lauhkeita, hohtavia silmiä, jotka vielä olivat häneen luodut ikäänkuin tervehdyksenä Jumalalta, ja hän kävi niin suopeaksi, että Ingeborg alkoi itkeä ja pikku tyttö itki myös, eikä kumpikaan tiennyt minkätähden.

"Jumala siunatkoon sinua ja lastasi," kuiskasi Lauri, ja hän oli vähällä ruveta itkemään niinkuin toiset.

"Kiitoksia," nyyhkytti Ingeborg ja puristi lasta rintaansa vasten.

"Niin, niin," tuumasi Lauri ilomielin. "Minun pitää keskiviikkona tulla sinun luoksesi, jotta saamme asiat selville, -- sillä onhan parasta että panemme kuulutuksille sunnuntaiksi?"

"Niinkuin tahdot," huokasi Ingeborg.

Sitten ojensivat toinen toisilleen kättä jäähyväisiksi ja jokainen meni kotiinsa.

Nyt kului pari päivää, jolla ajalla Ingeborg oli kovin onneton, ja lakkaamaton itku oli hänen ainoa turvansa; mutta sillä olikin vastustusvoima kukistettu. Väsymys ja alakuloisuus osoittivat hänelle köyhyyttä kaikkine seurauksineen, ja elämänhalu, joka tirkisti esille mielen murtamisen läpi niinkuin tähti sadepilvestä, puhui hauskuudesta ja kunniasta, joka hänelle tulisi osaksi rikkaan talon emäntänä. Sen kautta oli epätietoisuus voitettu, ja kun Lauri leveänä ja mahtavana astui hänen huoneesensa keskiviikkona, vastaanotti hän rikkaan kosijan nöyränä ja ujona.

Jos Lauri Karhu olisi voinut lakia ja tapaa vastaan rikkoa niin olisi kuulutettu kaikki kolme kertaa yhtenä sunnuntaina. Mutta niinkuin asiat nyt oli, täytyi hänen malttaa mieltänsä kuukautta myöhemmäksi, mutta silloin pidettiinkin häät Lukne-talossa niin komeat kuin raha ja ylpeä mieli voivat toimeen saada.

Uuden emännän kanssa tuli uusi ja parempi henki Lukne-taloon, sillä vaikka ei Ingeborg, niinkuin ensimmäinen vaimo, ollut toimelias ja neuvokas, niin hän kuitenkin oli, mitä lempeys ja kauneus aina on: hiljainen ylivalta talossa. Hän muisti alhaisuuttansa, ja sentähden hän ei milloinkaan tahtonut muuta kuin mitä Lauri tahtoi; mutta Laurista tuntui kuitenkin siltä kuin hän tekisi vaan vaimonsa tahdon mukaan. Se oli sävyisä ja hyvä elämä, se ei vienyt eteenpäin, mutta se ei myöskään taaksepäin ajanut -- se oli tasaista kulkua! Ingeborg oli samallainen kuin ennenkin, sillä se oli hyvin hiljainen kehoittava syy, joka oli tehnyt hänet Lauri Karhun vaimoksi; Lauri sitä vastoin oli yhä edelleen yhtä rakastunut häneen. Olihan Ingeborg kaksikymmentä vuotta nuorempi häntä ja nuoruutensa ihanimmassa kukoistuksessa, kävipä hän aikaa myöten vielä entistä kauniimmaksi, sillä hyvät päivät ja huolettomat olot silittivät otsan ja hankkivat ruusuja poskille. -- Se oli hauska elämä, nykyisyydessä; mutta se ei kasvattanut yhtään lehden nuppua ijäisyyttä varten.

Oli kumminkin yksi kohta, joka näytti hyötyvän tästä avioliitosta; sillä vaikk'ei se perin pohjin muuttunutkaan, niin se kuitenkin monessa kohden parani: se oli kaksoisten suhde toinen toiseensa. -- Lauri ei nyt enää istunut kynnyksellä yllyttämässä heitä tappeluun, ja äitipuolen huoli siitä, että molempia kohdeltaisiin samalla tavalla, paransi aikaa voittaen heidän keskenäistä suhdettaan toisiinsa. Ei tosin vieläkään ollut pitkä matka vihaan, ja rajumielisyys särki väliin jyrkästi hyvän välin; mutta he eivät sentään alinomaa toinen toistaan ärsyttäneet. He eivät enää seisoneet kukin sängyntolppansa vieressä katsellen vihaisesti toisiinsa, -- he häpesivät kaunista lempeäsilmäistä äitipuoltaan ja he häpesivät vielä enemmän, kun tyttö seisoi hiljaa heidän edessään ja katseli vuorotellen toista ja toista suurin kummastelevin silmin, ja kohta huomatessaan vähintäkin vihan osoitusta heidän kasvoissaan, säikähtyneenä pakeni heidän luotaan. -- Kaikki tämä tapahtui hyvin hiljaisesti, mutta yhtä varma kuin se on että löytyy kieli, joka on voimakkaampi kaikkia maan huutavia ääniä yhteensä, yhtä varmaan nämät veljetkin kuulivat sen kehoitusta sielussaan ja he ajattelivat ensi kerta tekojansa.

Sen mukaan kuin Aagot, se oli tytön nimi, kasvoi leikkien ja hyvien päivien suojassa, kehittyi hän erinomaisen kauniiksi ja miellyttäväksi sekä näköön että käytökseen nähden. Hän oli loistava ja puhdas kuin lilja-kasvi; mutta hänen silmissään oli sen ohessa jotain, joka teki että ne väliin loivat ankaran katseen siihen, jota ne kohtasivat. Siitä lapsi ei mitään tiennyt. Vaikka hänen luonnossaan löytyi ankaruuden voima, niin se ei häneltä lapsenleikkiä vielä riistänyt. Mutta veljet tunsivat sitä, ja seisoivat monta kertaa ripillä tämän katseen edessä. jota hän ei vielä luonut heihin muulla tavalla kuin hän loi sen puun taittoon tien varrella. Tästä luonnonvoiman välittömästä kesyttämisestä syntyi pian lähempi suhde. Siitä kehittyi jonkimoinen hiljainen kilpataistelu heidän välillään siitä, kumpi heistä useimmin ja pisimmäksi ajaksi voisi saada Aagotia puolelleen, mutta tyttö oli säästäväinen antimensa kanssa, hän muisti aina riitaa, ja kaikki ne hyvät ja houkuttelevaiset sanat, joita hän kuuli, tiesi hän tulevan samasta suusta, joka oli vihaa ja häijyyttä lausunut. Hän antoi kuitenki takaisin sen verran lempeyttä, kuin tarvittiin lisäämään hänen valtaansa veljien yli, ja kun nämä ajan pitkään huomasivat että he jokaisesta riidasta tai vihan ilmauksesta kadottivat osan tytön suosiosta, jota oli niin vaikea saavuttaa, niin he vihdoin totuttivat itseään harjoittamaan jonkimoista itsensä hillitsemistä, joka ensin tuli tavaksi ja myöhemmin luonnoksi.

Täten kului kymmenen vuotta. Ingeborg oli vielä yhtä kaunis, ja näytti siltä kuin luonto olisi määrännyt hänen viemään kesän kukkaa syksyyn, ainoankaan lehden putoamatta kukan kuvusta. Laurille oli hän yhä vielä sama silmän huvitus ja ilo, kuin silloin koska hän ensi kerran tapasi hänen kirkkomatkalla; ja kun tämä kauneus oli heidän liittonsa solmu, niin oli hyvä Ingeborgille, joka rakasti lempeyttä ja hyviä päiviä, ettei se au'ennut ennenkuin kaikki raukesi.

Syksyllä on väliin päiviä, jolloin aurinko paistaa niin lämpimästi, ilma on niin lauhkea, että koko kuihtuva luonto on hämmästyttävän rehoittavan ja voimakkaan näköinen, mutta se on valhetta; sillä ravinto on kulutettu, elinvoima on loppunut. Niin oli Ingeborginkin kauneuden laita. Hänen elämänsä Laurin kanssa oli ollut mukava ja hyvä ulkonaisesti, mutta sisästä se oli kulunut -- siellä ei ollut tasapainoa! Ja siitä se tuli että vaikka hän vielä runsaassa mitassa antoi toisille, väheni hänen oma elinvoimansa niin nopeasti, ettei kukaan sitä aavistanut ennenkuin kuolema äkisti pani merkkinsä häneen.

Silloin Lauri heräsi ja ihmetteli sitä mitä hän näki: "Eihän toki voinut olla mahdollista että Ingeborg voisi kuolla! Hän, joka oli niin kaunis, niin suopea, niin lempeä? Hän, jonka kanssa hän oli niin iloista elämää elänyt...?"

Kyllä, hänkin voi kuolla, ja hänen viimeinen hetkensä läheni suurin askelin. Silloin Lauria valtasi epätoivo, jommoista hän ei milloinkaan ennen ollut tuntenut. Hän rukoili Jumalaa, hän avuksi huusi Häntä, hän heittäysi kuin hullu laattialle ja väänteli itseään; hän tarjosi Jumalalle kaikki mitä hänellä oli Ingeborgin sijasta, paitsi elämää, sillä elämän tähdenhän hän tahtoi häntä pitää. Mutta Lauri Karhun täytyi tälläkin kertaa väistyä ylivoiman edestä. Kun kaksi viikkoa oli kulunut ensimmäisestä epätietoisesta kauhistuksen merkin ilmestymisestä, lepäsi Ingeborg haudassaan, ja Lukne-talossa oli pidetty hautajaiset, jotka hankkivat vainajalle maineen, joka ulottui paljoa kauemmaksi kuin hänen hiljaisen elämänsä vaikutus.

Lauri oli siis nyt taas leskimies. Pojat olivat täyttäneet yhdeksäntoista vuotta, ja Aagot, joka hänkin oli niinkuin lapsi talossa, oli viidennellätoista. Ensimmältä näytti kaikki tasoittuvan hiljaiseksi elämäksi, toinen väistyi toisen tieltä, he soivat toinen toiselleen sijaa ja siinähän kaikki ulkonainen rauha juuri onkin. Lauri itse oli vielä niin surun vallassa, että oli kuin hän olisi kauheasti kamppaillut ja ylivoima olisi polvellaan hänen rintaansa painanut; sillä lyhyt ähkiminen osoitti että hän kyllä tahtoi nousta, mutt'ei voinut.

Tätä ei kuitenkaan kauan kestänyt. Ponteva elinvoima hänessä taisi kyllä lannistua ajaksi, mutta se ei kuollut. Kun sentähden noin pari kuukautta oli kulunut, virkosi hänen luontonsa jälleen vähitellen, ja kun hänen rinnallaan ei ollut ketään, joka olisi voinut hallita, ja hillitä sitä, niin Lauri alkoi juuri siitä, missä hän päätti yhdeksäntoista vuotta sitten, kun hänen ensimmäinen vaimonsa kuoli. Mutta pahuus nuoruuden raittiuden rinnalla ei levitä sellaista pahennusta ympärilleen, kuin silloin kun se vetää mustat piirteensä vanhuuden lakastuneille kasvoille. Lauri Lukne ei edellämainitulla ajalla kaikessa häijyydessään ja jumalattomassa vihassaan ollut niin suurena kauhuna ihmisille, kun miksi hän nyt tuli, kun juuri sama mieli ilmaisi itsensä samalla tavalla.

Aagot oli ainoa, joka nurkumatta kovia päiviä kesti; sillä hän oli tosin kuin talon tytär, mutta hän tunsi kuitenkin sen perustan epävakaisuuden, jolla hän seisoi, ja hän ei sallinut elämän kokonaan itseään hallita. Voi tulla aika, jolloin Lauria ei enää ollut, ja voi jo aikaa sitä ennen tulla päivä, jolloin hänen, Aagotin, täytyi lähteä pois siitä talosta, jossa hänellä ei ollut mikään oikeus olla. Mutta niin kauan kuin hän siellä oli, tahtoi hän tehdä kylläksi sen edestä minkä hän sai, ja sentähden hän vastustamatta otti kaiken isäpuolen luonnottoman häijyyden raskauden päällensä ja antoi pelkkää ystävällisyyttä sijaan.

Tästä ajasta kului kaksi vuotta hitaasti ja ilottomasti; silloin Aagot vahvisti kasteenliittonsa; mutta ei millään juhlallisuudella tätä juhlapäivää vietetty. Aagot sousi talosta varhain eräänä syys-aamuna molempain veljein ja muutaman palvelijan kanssa. Äidin virsikirja oli ainoa rakkauden-seura mikä hänellä oli, ja kirja kädessä istui hän surumielisenä ja hiljaisena koko matkan. Kotimatkalla sitävastoin tunto siitä, että hänen asemansa Jumalaan ja ihmisiin nyt oli vallan uusi ja tärkeämpi kuin ennen, saattoi häntä iloisemmalle mielelle, ja hän loi terävän katseensa ihmeellisen hellästi veljien uhkamielisiin kasvoihin.

Hän ei milloinkaan ennen ollut niin selvään nähnyt että isäpuolen viha ja vahingoniloinen luonto oli mennyt perinnöksi pojille, ja että se oli pannut merkkinsä jok'ainoaan kasvojen piirteesen ja sävyyn. Kunpa hän tällä hetkellä olisi voinut panna kätensä heidän päänsä päälle ja siunata heitä, niinkuin pappi hiljan oli häntä siunannut! sillä se oli sisällisesti vahvistanut häntä, ja hän tunsi itsensä ikäänkuin suuremmaksi sen jälkeen.

"Voi sentään, jospa veljet olisivat kiltit häntä kohtaan, hänellä kun ei ollut isää eikä äitiä, ei kotoa ei turvaa!" Ja niin hän uudelleen loi rakkaudenkatseen heihin kysyäkseen ja tutkistellakseen mitä he ajattelivat.

Mutta he eivät hänen silmissään näyttäneet veljiltä! Kauan oli jo tunne kiehunut ja kuohunut heidän levottomassa mielessään, se oli, niin sanoaksemme, muodostunut intohimoksi; nyt istui tyttö siinä niin kauniina ja katsoi niin lempeästi heihin; nyt, kun kaikki se, mikä tähän asti oli ollut puhkeamassa, ikäänkuin kerrassaan oli täyteen kukoistukseen puhjennut, nyt he riistivät hänet luokseen, kukin ajatuksessaan, niinkuin he lapsuudessaan olivat riistäneet heille viskattuja vaskirahoja. Mutta he kätkivät tämän ajatuksen ja peittivät sen ujoudella; sillä vaikka luonto hurjana riehuikin, kantoi se kumminkin nuoruuden ensimmäistä toukoa!

Mutta sitä ei kestänyt kauan; sen padan alla oli niin iso tuli, että se kuohui! Luonnotontahan olisi ollutkin ell'eivät he, samaan päämaaliin pyrkien, törmäisi yhteen tiellä, etenkin kun tyttö vähitellen alkoi huomata, mitä he tahtoivat, ja väistyi heidän tieltään. Hän oli tosin rukoillut Jumalalta veljien hyvyyttä ja rakkautta: mutta se ei ollut veljenrakkautta, joka loisti häntä vastaan noista levottomista silmistä, joka leimusi niin äkisti ja piiloitteli arkamaisesti samassa silmänräpäyksessä.

Oli vielä toinenkin, joka tätä huomasi, vaikka hän kulki kuin myyrä heidän joukossaan eikä näyttänyt ajattelevan mitään muuta kuin omaa riitaisaa olemistansa, ja se eli Lauri Karhu. -- Jos Lauri olisi ollut kylässä asuva, niin hän kyllä olisi löytänyt yhtä tai toista väärää tavaraa, jota yhteiskunta tarjoo tappion korvaukseksi: sillä Lauri ei ollut milloinkaan itsessään hakenut syvemmältä kuin siihen, mistä mielijohde pulppusi ylös, ja kun työ oli hänelle vastenmielistä, eikä kukaan viihtynyt hänen seurassaan, niin hän kuljeskeli ympäri ja vaivasi itseään; mutta niinkuin nyt asiat oli, sai hän odottamattoman avun siitä kauheasta rajuilmasta, jonka hän näki hitaasti, mutta vakavasti lähenevän taloa.

Lauri melkein kokonaan toipui tästä! Tappelu karhun kanssa esiintyi hänen sisällisten silmäinsä edessä kahta vertaa uljaampana kuin se todella oli; hän nauroi itsekseen, hän nauroi ja joi aika kulauksia siitä oluthaarikasta, joka aina oli täynnä olutta häntä varten; väliin sattui niinkin että Lauri joi poikiensa kanssa, mutta useimmiten joivat kuitenkin erikseen.

"Kaksi poikaa ja yksi tyttö!" nauroi hän silloin ja maiskutti huulillaan. "Se jakaminen ei helppoa ole!... Täytyy koettaa hyvyydellä, pojat, minä koetin hyvyydellä, minä, kun karhua hyväilin! Ha, ha, ha!... Oli siellä useampiakin! Mutta eihän voi syleillä kuin yhtä kerrallaan sentään!"

Veljet katsoivat toisiinsa sivultapäin, kun isä puhui. He eivät olleet kauniit muutenkaan! mutta rumemmaksi he kävivät tästä kieroon katsomisesta, jolla toinen ikäänkuin salaa tahtoi toista tutkia. Ja kun isän pilkkanauru kaikui heidän korvissaan ja saattoi heitä häneen katsomaan, istui tämä ilkkuvaisena ja nauroi ja joi ja pöyhisteli itseään paksuna ja leveänä pöydän päässä.

"Kumpi teistä oli vanhin poika?" kysyi hän ystävällisellä äänellä, koputtaen tuhan piipustansa. Ja kun ei kukaan vastannut, ja Aagot hääri valkean ääressä, jotta näyttäisi siltä kuin hän ei kuulisi, niin sanoi hän hetken kuluttua, sytyttäessään piippuansa ja katsellessaan siitä nousevia kipinöitä:

"Aamundhan se oli joka ensimmältä ääntä päästi?"

"Ohoh!" kuului mörinä häntä vastaan siltä puolen, jossa Niilo istui.

"Mitä?" kysyi Lauri Karhu ja katsoa tirkisti Niiloon. "Sinä et ollut olemassakaan kuin hän äänen sai... Ei, Aamund saa Lukne-talon, niin sinä saat ottaa sisaresi mukaasi Skjaerehougeniin ja jäädä sinne asumaan."