Part 5

* * * * *

Näin istui nyt Knapstadin Kari tautivuoteen vieressä ja täällä hän oli sekä lääkärinä että pappina. Hän oli erinomaisen tarkka huomaamaan elämän ja kuoleman merkkejä, vaikka hän ei koskaan ensi katsannolta sitä käsittänyt, vaan täytyi tutkimalla ottaa siitä selko. Ja niin kauan kuin tätä tutkimista kesti, hän ei voinut yhdessä kohti pysyä, vaan hääri ja puuhasi, kulki edes takaisin ja oli hyvin epävakainen mielessään, -- mutta siitä hetkestä kuin hän tuli varmaksi asiasta, istui hän lujamielisesti ja tyynenä vuoteen viereen, ja sekä terve että sairas oli turvallisena hänen läheisyydessään, tulkoon sitten elämä tai kuolema; sillä kumpaiseissakin tapauksessa näkyi se selvästi hänen katsannostaan ja koko hänen käytöksestään. -- Hän ei koettanut millään tavalla totuutta salata. "Se oli Jumalan tahto, eikä kukaan saanut sitä vastaan napista!"

Päiviä ja viikkoja kului. Auringonpaiste heikontui, ja ainoastaan keskipäivällä valaisi vaaleankeltainen hohde vanhan mökin ikkunanruutuja, mutta ei milloinkaan tunkenut pielen sisäpuolelle. Vihdoin sekin katosi, ja talvi ympäröi heitä hiljaisessa, kukistamattomassa ankaruudessa. Ja hyvä oli niin kauan kuin se oli hiljaa; sillä kuu se kohoitti ääntänsä ja puhui myrskyn kielellä, silloin vapisi sekä elävät että elottomat kauhistuksesta, ja Karin tutiseva mökki, joka sijaitsi tunturitasangon keskellä, luminietoksia seinien ympärillä ja matalalla katolla, näytti siltä kuin se olisi vaipunut polvilleen ylivoiman alta eikä enää voinut kohota ylös.

Silloin oli Karin hankala kulkea lumi-aukion yli hankkimaan ruokaa sairaalle. Itseään hän ei ajatellut, -- se vähä, minkä hän tarvitsi, kävi vähemmäksi päivä päivältä; sillä väheneväin elinvoimain kanssa väheni myöskin elintarpeet. Ja kuitenkin tämä oli hänen elämänsä onnellisin aika, vaikk'ei iloisin!

Bergslien oli hänen lähin turvansa, ja sinne hän ei milloinkaan turhaan mennyt. Sigrid ei unohtanut sitä apua, minkä Kari oli hänelle suonut epätoivon hetkellä, ja hän ei näyttänyt voivan milloinkaan kyllin kiittää sitä, joka oli tuonut hänelle Thoren tervehdyksen ja sanoman; sillä nyt hän toivoisasti katseli talvea ja tuiskuvaa lunta -- odottaen kesää!

Hänestä kyllä Kari yhä enemmän kutistui kokoon ja kävi ikäänkuin pienemmäksi joka kerralta kuin hän talossa kävi, mutta se oli vaan satunnainen ajatus, joka kalevan valkean tavalla kiiti sielun ohi. Sigrid ei nyt katsonut niin paljon sitä, joka oli olemassa; hän katsoi eteenpäin sitä kohtaan, joka tuleva oli.

Olli makasi hiljaisena vuoteellaan tietämättä mitä oli tulossa. Hän kyllä näki lumen tupruavan pienen ikkunan ohitse kun tuuli kävi sieltäpäin, mutta hän ajatteli kuitenkin kevättä niin raittiiksi ja ihanaksi kuin suinkin, ja silloin hän ajatuksissaan jo otti lippaan käteensä, ja alas tunturia hän meni -- liikaten ja vierien, miten vaan sattui, kunhan vaan eteenpäin meni!

Mutta sellaisina hetkinä hän kuitenkin tunsi että hänen täytyi pitää tämä ajatus salassa Karilta; sillä juuri kuin hänellä oli kuva valmis kevätaurinkoineen ja kukkineen, peitti sitä hallayö Karin tyyneistä silmistä, ja silloin kaikki oli kuollutta, -- ei ollut ei niin yhtäkään keinoa enää elämään.

Sitten hän _taisteli_ vastaan -- pilkkasi ja riiteli ja näytti elinvoimaa kahdessa vapisevassa käsivarressa, -- mutta Kari ei väistynyt. -- Sitten rukoili Olli ja itki. Kai hän saisi elää, hän, joka oli niin toivoa täynnä! -- "Ei, ei!" huokasi Kari ja itki nöyryydessä! sellainen tähtituike silmissä ei ole tätä maata varten, ja sellaiset tulipunaiset ruusut kuihtuneella poskella eivät olleet elämän seppeleesen sidottavat.

Silloin tuli vihdoin se vaikea hetki, jolloin viimeinen matka riippui hänen ylitsensä kuin riippuva kiertokasvi, joka kiertelee puusta puuhun; mutta kuitenkin tavoitti hän sitä ja kokoili kaiken heikkoutensa pontevaan itkuun.

"Kari!" huudahti hän äkisti ja kääntyi häneen. Hän olisi tahtonut sanoa enempää, mutta raskas hengittäminen teki sen mahdottomaksi. Eikä sitä tarvittukaan, Kari ymmärsi häntä kuitenkin.

"Ei, ystäväni, se on kuolema," kuiskasi Kari lempeästi.

Silloin Olli katsoi häneen vakavasti, sitten sulki hän silmänsä ja hänen kasvonsa osoittivat kovaa tuskaa, se oli kiertokasvi joka katkesi! -- Ja nyt Kari nousi vuoteen ääreltä ja hoiperteli kirstun luo, jonka kanteen oli maalattu kukkia. Tästä hän otti vanhan ompelutyönsä esille, -- sen, joka monen vuoden kuluessa oli ollut hänen pyhä-ilonsa! -- Virsikirja otettiin esille vanhasta kankaasta ja neula ja rihmaa löydettiin pienestä rasiasta. Nämä kapineet kädessään hän jälleen hiipi vuoteen luo ja istui sairasta vaalimaan.

Syvä hiljaisuus vallitsi vanhassa mökissä; ei mikään kello ilmoittanut ajan kulkua, ei hiiskauskaan ilmoittanut elämän voittoa. Ja Kari neuloi. Tutiseva käsi veti rihmaa suurella kiireellä, ja punaiset risti-pisteet liittyivät epätasaisesti yhteen, -- mutta hänestä se ei silta näyttänyt. Hänen silmänsä seurasivat neulaa varsin tyytyväisesti, ainoastaan yhden kerran piti hän ompeletta päivää vasten tarkemmin sitä katsellaksensa, ja silloin kaikki oli hyvää. Oli jäähdyttävän kylmä hänen ympärillään, vaan hän ei sitä huomannut; hän ei ensinkään ajatellut itseänsä, ja kuolevaisellehan oli kyllin lämmin!

Silloin Olli äkisti aukaisi silmänsä selkomen selälleen ja loi kysyväisen katseen häneen. Näytti siltä kuin sairas olisi jotain miettinyt. Kari nyykäytti lempeästi hänelle päätä.

"Sinä näytät niin iloiselta, Kari," kuiskasi Olli.

"Mahtanen toki näyttää," vastasi Kari vilkkaasti, "kun saan työn valmiiksi, jota olen neljäkymmentä vuotta tehnyt, niin tottahan kannattaa näyttää iloiselta."

Ja Olli loi levottomalla arkamaisuudella katseensa ompeleesen.

"Se on sulhaispaitasi, näetkös?" Ja hän levitti sen vuoteelle sairaan eteen. "Siinä puuttuu ainoastaan nimi, sitten se on valmis. Mutta sinun pitää saada se päällesi Jumalan edessä, sentähden olen kiirehtinyt, ja tässä näet nimen. -- Tässä näetkös on O, se on Olli, ja tässä on G, se tarkoittaa Gravsejdet -- Gravsejdetin Olli! Se vasta on nimi, se!"

Mutta samassa sairas heittäysi takaisin vuoteelle ja voivotti surkeasti. Hurjasti säkenöivät hänen silmänsä ja hän työnsi käsivarsiaan ilmaan ikäänkuin puolustaaksensa itseään vihollista vastaan.

"Näetkö häntä tuossa?" ähkyi hän, "Olli-poika! Näetkös kuinka hän hiipii tänne -- pidä häntä kiinni! -- Älä laske häntä irti! -- Kas niin! Työnnä hänet tunturia alas! --."

"Jumalan nimessä," huokasi Kari ja pani kätensä hänen rinnallensa.

"No niin -- anna hänen maata siellä!" jatkoi Olli rauhaisemmin. "joutava retkale hän oli, -- kerskailemista ja valhetta täynnä hän oli, -- Jumalan sanaa lippaassa, mutta paholainen mielessä, -- hyi! --."

"Anna hänen olla siinä missä hän on!" keskeytti Kari.

Silloin Olli voimakkaasti nousi istumaan ja katseli hurjin silmin Karia. "Tiedätkö kuka häntä löi?" kysyi hän, "... sen teki Olli, uljas poika Gravsejdetistä!" Sen kautta oli taistelu päätetty sen kanssa, joka ijäti voittaa. Hiljaa ja säveästi hän antoi Karin panna häntä levolle, -- samassa hetkessä hän vaipui hiljaiseen uneen, ja sielu lepäsi viimeisen kerran matkallaan ajan rajan ulkopuolelle.

Keskipäivä oli aikaa sitten ohitse, ja yhä vaan Olli nukkui. Hänen kasvoissaan näkyi vähän väliä vavahdus, se oli sanomaton kertomus, mutta joka kerralta irtautui jotain vanhasta ihmisestä ja katosi, kunnes vihdoin koko näkö oli kirkkaan ja rauhallisen näköinen. Silloin irvikuva oli kadonnut ja tomu oli saanut kunniansa takaisin!

Sillä aikaa istui Kari kuunnellen ja odottaen kumartuneena hänen ylitsensä, näytti melkein siltä kuin tahtoisi hän ottaa kiinni pakenevaa sielua sanoaksensa sille sydämensä viimeiset hellät jäähyväiset matkalle.

Silloin Olli aukaisi silmänsä ja katseli tarkasti häneen. Hurja katse oli kadonnut ja ikuisen päivän koitto loisti häntä vastaan.

"Jesuksen nimessä!" kuiskasi Kari ja katsoi hellästi ja kysyväisesti häneen.

Hiljainen yritys liikuttaa huulia, pään nyykähdys ja sanomaton sopusointu loistavassa katseessa oli Ollin vastaus. Hän vaipui vuoteelle, ja sielu ja ruumis olivat eronneet täksi elämäksi.

* * * * *

Päivä kului joutuisasti ja yksityisiä veripunaisia säteitä tunki auringon laskiessa paksujen pilvien välitse. Kolkko tuulen puuska kiiti yli tunturin kuin uhkaava enne, pyörytti lumen pylväänä ylös ilmaan ja laski sen äkisti alas; muuten erämaan hiljaisuus levisi yli yksinäisien tasankojen.

Ja keskellä tätä erämaata puuhasi Kari kuolleen kanssa, tarkasti ja juhlallisesti ikäänkuin koko maailma olisi hänen tointansa tarkastellut. "Ei kukaan saisi sanoa että Gravsejdetin Olli pantiin kirstuun kuin kerjäläinen," se oli Karin ainoa ajatus; mutta se oli myöskin se kehoitin, joka ylläpiti hänen vapisevia jäseniänsä.

Vihdoin oli tuo raskas työ tehty ja Olli lepäsi sulhaispaita yllään vuoteella. -- Pieni, palttina-vaatteella peitetty pöytä nostettiin sängyn viereen, lamppu sytytettiin ja pantiin pöydälle ja virsikirja avattiin ja asetettiin lampun viereen. -- Sitten Kari hetken aikaa seisoi alallaan ja katseli tekoansa. "Siinä ei ollut mitään korjattavana. Olli ei ollut milloinkaan ollut niin kaunis kuin tällä hetkellä!" Ja sitten hän käänsi huomionsa itseensä: Tämän näköisenä ei sopinut olla kun oli juhla käsissä! sitä paitsi hänen päivän koittaissa täytyi lähteä väkeä hakemaan, -- oli niin paljon toimitettavaa.

Kari meni kirstunsa luo, otti sieltä kauneimman pukunsa ja riisui vanhan päältänsä; mutta joka kerta kun uusi vaatekappale oli päälle pantava, nousi pieni vastus, sillä yksi oli liian väljä, toinen ahdas.

Niin hän vihdoin oli puettu juhlaansa varten; mutta suurin osa yötä oli kulunut ennenkuin kaikki oli reilassa, ja kuitenkin oli hän koettanut kiirehtiä ja toimittaa kaikki kunnollisesti, hän kun "ei enää mikään lapsi ollut," niinkuin hänen oli tapa sanoa. Mutta Kari ei oikein huomannut sitä että heikkenevän ky'yn on sama laita kuin enenevänkin; toinen tahtoo mitä ei vielä voi, toinen ei voi mitä vielä tahtoo. Heikkous on molemmissa päätunnusmerkki.

Hetkeä myöhemmin istui Kari pöydän ääreen rauhallisena ja juhlallisena, sillä nyt oli kaikki niin, kuin se tuli olla, -- hän aukaisi virsikirjan ja alkoi veisata. Myrsky kiihtyi yhä yöllä ja raivosi kauheasti vapisevan mökin ympärillä, summattoman suuret luminietokset irtautuivat maasta ja pyryelivät myrskyssä, niin että taivas ja maa katosi äärettömään sumuun. Mutta Kari ei siitä välittänyt, hän vaan veisasi, -- ja hänen äänensä oli ihmeellisen sointuvaa, vaikka huoneessa ei kuulunut hiiskaustakaan, se tuntui vaan niin Karin omasta mielestä.

Ja värssy seurasi värssyä, -- mistä tulivat ne monet sanat? -- Mistä se tuli että ne loistivat kuin hohtava kulta tummalla pohjalla? ja sanat kävivät yhä suuremmiksi! Vihdoin ne yhdistyivät kummalliseksi tähti-kirjoitukseksi; silloin Kari sulki silmäluomensa, kirjoitus kuin huikaisi niin. Mutta silmäluomien sisäpuolella näkyi toinen valo, se ei itkusta heikoiksi käyneitä silmiä vaivannut; se levisi vienosti kuin päivänvalo yli kukoistavan laakson ja kohoitti tumman kivikirkon loistavaan pilveen. -- Ja kaikkialla oli juhla, missä väsynyt sielu ikäänkuin jäähyväisiä sanoakseen tapaa katoavan elämän --, hääriemua se oli! -- Morsian seisoi iloisen tyttöjoukon keskellä, hän oli kaunis ja loisti kuni aurinko pelkästä ilosta, ja morsiuskruunu hohti kuin puhdas kulta. -- Toisella puolella seisoi sulhanen, suorana ja solakkana kuin kuusi tunturilla, uljaana ja reippaana kaikin puolin, -- kuinka morsian häntä ikävöi! Ikävöi niin että tuskin voi hengittää, -- niin että ikävöiminen teki sielun vallan tyhjäksi -- ja otti viimeisen huokauksen.

Ja päivä valkeni ja hämärä seurasi sitä, sekä tänäpäivänä että seuraavana päivänä, mutta Karia ei kuulunut tunturilta.

Silloin Sigrid Bergslienissä kävi levottomaksi; kuuteen päivään ei Knapstadin Kari ollut talossa käynyt, -- mitähän lie tapahtunut, kun tällaista voi sattua? Niin pitkälle kuin hän muisti aikaa takaperin oli tuskin kulunut kolme päivää ettei hän ollut Karin kanssa puhunut, -- joku onnettomuus oli varmaan tapahtunut! -- Ja kun ilta tuli ja päivän toimet olivat päättyneet, otti tyttö mukaansa sekä yhtä että toista ruoka-ainetta ja lähti ripeästi astumaan jäätyneen lumitunturin yli.

Kauhea aavistus valtasi hänen mieltänsä, kun hän vihdoin seisoi Knapstadin Karin oven edessä. Sellaista hiljaisuutta hän ei milloinkaan ennen ollut tuntenut. Tuntui siltä kuin hän olisi ainoa elävä olento koko maan päällä, ja niinkuin ijankaikkisuus olisi ammoittanut ylt'ympäri häntä! -- Hän pani korvan lähelle ovea ja kuunteli, ei kuulunut mitään ääntä sisästä. Hän hiipi ikkunalle. Myrsky oli repinyt rievun ruudusta, siitä hän tirkisti sisään: isoja luminietoksia oli ikkunan sisäpuolella, muuten hän ei voinut eroittaa juuri mitään, sillä ainoa valo oli lumen heijastus, ja hän lähti ikkunan luota.

Mutta, Jumalan kiitos! tuossa nousi joku ja astui ovelle.

"Voi, voi, kuinka säikähdin, Kari!" huudahti tyttö iloisesti, kuu ovi aukeni. Mutta hän jäi pelosta seisomaan siihen paikkaan, sillä se ei ollutkaan Kari, niinkuin hän oli luullut, vaan Thore, joka tuli häntä vastaan.

"Tällä tavoinko me toisiamme tapaamme, Sigrid?" kuiskasi hän, ja ääni vapisi.

Sigrid ei saanut sanaa suustansa, hän vaan katsoi Thoreen.

"Sinä näytät niin iloiselta, Sigrid. Näyttää siltä kuin soisit minulle hyvää."

"Minä en tiedä että koskaan olisin sinulle pahaa suonut," sanoi Sigrid hiljaa.

"Et olekaan; se, joka minulle pahinta soi, se oli minä itse," huokasi Thore. "Mutta nyt olen mieltäni koettanut, Sigrid, se ei toivo mitään muuta kuin sinua."

"Jospa niin olisi!" kuiskasi tyttö lempeästi.

"Kyllä. Minä aioin jäädä tänne yöksi ja huomen-aamulla tulla Bergslieniin, ja sinä tulit ikäänkuin minua vastaan, Sigrid, -- olkoon se hyvä enne!"

"Minulla on tässä jotain Knapstadin Karille, hän varmaankin sitä tarvitsee," sanoi Sigrid liikutettuna ja astui kynnyksen yli.

"Ei, Sigrid-kulta!" sanoi Thore suruisesti ja tarttui hänen molempiin käsiinsä. "Ei Olli eikä Kari enää tarvitse tässä maailmassa mitään. He ovat molemmat kuolleet. Minä tulin tänne päivän laskun aikana ja siitä asti olen istunut täällä -- ja olen ajatellut monta asiaa!"

Ja hän vei vapisevan tytön tupaan. Siellä he istuivat Karin kirstulle ja puhuivat elämästä niin hyvin kuin voivat sitä tehdä kuolema silmien edessä. Ja he jäivät sinne yöksi, mutta se ei tapahtunut keskenäisen päätöksen kautta, vaan ainoastaan siitä että heillä oli sama ajatus.

Ja kun aamu koitti tunturilla, alkoivat he järjestellä tuvassa. Lumi, joka peitti kaikki esineet, luotiin pois ja sitten arveli Thore että heidän piti asettaa vuode niin että Kari voi levätä armaansa rinnalla -- "sillä nyt Hän kanssa tyttönsä häitä viettää, niinkuin Ollin laulussa sanotaan!" sanoi Thore ja katsoi rukoilevin katsein Sigridin silmiin.

Silloin sama ajatus taas tuli heidän mieleensä, joka kohosi yli surun yhtä valoisena ja iloisena kuin aamu-aurinko yli lumitunturin, ja he astuivat rohkeasti Bergslieniin, mutta auringonsäteet loivat juhlallisen valon Olli-pojan ja Knapstadin Karin hiljaiseen morsiuskammioon.

III.

Lukne-talo.

Kun tyynellä ilmalla soutelin leveän vuonon poikki, niin päivän valossa voi nähdä saman vuonon kapeaa, pitkää haaraa, joka suikerteli tunturien välissä ja hävisi näkyvistä lukemattomiin mutkiin, joita vasten korkeat huiput kallistuivat ja joita ne suojasivat. Ulkona aavalla selällä myrsky usein ajoi vaahtopäisiä aaltoja edellään tunturia kohti, joita vastaan se itse törmäsi ja särki mahtavat siipensä; mutta kun ohjasi veneensä kapeaan, mustaan mutaan tunturien välillä, niin pian tuli tyveneesen veteen, joka laineettomana hellästi lepäsi kivirannikkojen välissä; ja kun souti vielä edemmäksi, teräväin huippujen ohitse, esiinpistäväin tunturikulmain ja taipaleiden ympäri, niin tultiin taas paikkoihin, jossa vesi alkoi käydä leveämmäksi ja jossa sen tumma pinta siinsi hohtavien pilvien heijastamisesta. Täällä tunturi vähitellen väistyi etäämmälle ja tasoitti lakeuden edessään, jossa paikka paikoin oli pieniä viljeltyjä maatilkkuja, jotka ilmoittivat elämän tointa, mikä varmaankin enemmin lannistaa kuin ylentää mieltä.

Edempänä, tahi oikeammin syvemmällä lahdessa kävivät rannat enemmän asutuiksi, sen mukaan kuin niitä sopi viljellä, ja täällä samassa päättyi veden rauhaisuus. Useampia pieniä jokia virtasi alas tuntureilta, yhdistyivät siellä täällä järveksi, puhkesivat taas sieltä esiin yhtenä virtana, joka häiritsi vuonon tasaista juoksua. -- Siinä missä se vihdoin päättyi, leveni pieni rantalaakso ja siinä oli yksi ainoa iso, hyvästi rakennettu talo, jonka ympärillä oli hujan hajan pieniä huoneita, kukin eri tarkoitusta varten, vanhan tavan mukaan. Talon nimi oli Lukne.

Talon omistaja oli nimeltään Lauri; yleiseen tunnettu nimellä Luknenmies, väliin iloisessa seurassa: Luknenpoika. Mutta se, joka toivoi olevansa tervetullut Lukne-taloon, hän tervehti hymyillen isäntää: "Hyvää päivää Lauri Karhu", sillä silloin hän oli melkein varma siitä, että hän sai vastaukseksi hymyilyn ja sitä paitsi pullollisen talon parhainta olutta.

Nämä kolme liika-nimeä oli Lauri saanut eri tavalla. Luknenmieheksi häntä nimitettiin oikeutensa johdosta, Luknenpojaksi muistoksi siitä ajasta, jolloin hän halpana renkinä palveli tässä talossa ja jokainen tiesi että kun Luknen isäntä oli maahan saatu, oli Lauri samassa talon omistaja; sillä löytyi ainoastaan yksi perillinen, ja se oli kahdenkymmenen vuotias tyttö, joka ei ensinkään sitä salassa pitänyt, että hän poikaa lempi. Liikanimen Karhu oli hän tosin saanut saman luonnonvoiman käyttämisellä, josta hänen oli toisiakin nimiä kiittäminen; mutta hänen oli kuitenkin siinä tilaisuudessa täytynyt ko'ota itselleen suurempi varasto.

Lauri oli näet kerta karhun kaatanut. Se nyt ei ollut niin järin harvinaista seudussa, jossa karhu oli yleinen; mutta tapa, jolla se tapahtui, oli tavaton, ja sitä kai liikanimi tarkoitti. Karhu oli käynyt lehmän kimppuun, joka oli karannut aitauksesta ja lähtenyt salomaahan, ja kun Lauri tuli juuri samassa kuin karhu iski kiinni lehmän selkään, jotta lehmä vaipui polvilleen, niin hän ei miettimään jäänyt, vaan riisti seipään siitä aidasta, jonka yli hän juuri oli hypännyt, ja lähti karhua vastaan. Tämä, joka oli saanut veren ma'un, ei antanut rankaisematta häiritä itseään hyvän aterian nauttimisessa, vaan hyppäsi lehmän selästä ja hyökkäsi kahdella jalalla kulkien pojan kimppuun, -- jo nyt seurasi syleily, jolla ei ollut enemmän vierasvaraisuuden kanssa yhteistä kuin tuo keski-aikana tavallinen kutsumus kuolemaan tuomitulle ritarille: mennä _sinistä neitoa_ syleilemään!

Eikä Lauri ollut uskonut että kaksi käsivartta voisi puristaa niin kauhean kovasti, hän, joka juuri uneksi vallan toisellaista syleilyä; mutta jos osmo olisi tällä hetkellä tiennyt, että oli pitkä kappale terästä sen oman karvaisen rinnan ja pojan rinnan välillä, niin ei se olisi niin kovasti poikaa syleillyt; sillä kun se mölisten laski pojan irti, oli tämän hyvä puukko tunkenut paksun nahan läpitse ja puhkaissut pedon sydämen.

Se oli lyhyt, ankara tappelu, se kysyi henkeä! Ja kun karhu kuoleman iskun saatuansa kellahti maahan, vaipui Lauri, verisenä ja huimautuneena karhun viereen ja makasi kanan aikaa siinä avuttomana. Kun ihmisiä vihdoin tuli paikalle, näkyi sekä ruumiista että vaatteista, että joll'ei rohkea, harjautunut ryhti, tahi kenties onni yksistään olisi pojan kättä ohjannut, niin karhu vähällä vaivalla olisi avannut pojan elämänlähteen paikalla, missä sitä ei enää olisi voinut sulkea. Niin kuin nyt oli, päättyi kaikki kunnialla ja ilolla, ja puolitoista vuotta tämän tapauksen jälkeen oli Luknenpoika muuttunut Luknenmieheksi.

Lauri eli onnellista elämää vaimonsa kanssa; hän oli tyytyväinen kaikkeen, ja vaikka heidän avioliittonsa oli lapseton, se ei hänestä mikään surun aihe ollut. "Hän ei rakastanut lapsia," sanoi hän ja arveli "että se oli vallan luonnollista että Jumala ei hänelle sellaisia lähettänyt." Mutta Jumala olikin toista mieltä siinä asiassa kuin Lauri Karhu, ja kaksitoista vuotta häitten jälkeen synnytti Laurin vaimo kaksoiset, kaksi vahvaa poikaa, jotka näyttivät vaatineen elämänsä kehitykseen kaiken sen voiman, mikä äidillä oli, sillä tämä kuoli muutamia päiviä lapsien syntymisen jälkeen, hiljaa kuin lamppu, joka sammuu öljyn puutteesta.

Tämä kuoleman kohtaus teki mitä kummallisimman vaikutuksen Lauriin. Häntä valtasi kyllä syvä, kauhistavainen suru, jota hän ei voinut viskata luotaan eikä kantaa; mutta ilmaus oli niin omituinen ja hirvittävä ettei kukaan voinut sääliä häntä ensinkään. Isku tulikin niin odottamatta. Mitäs se oli että vaimo nyt, kun vaikein oli ohitse, makasi noin heikkona ja kalpeni ja ikäänkuin tuumittain menetti henkensä? Mitähän hän tarkoitti, kun hän kerrastaan nousi istualleen vuoteella ja katsoa tuijotti mieheensä, jotta tämän mielestä tuntui kuin hän olisi tahtonut polttaa merkin hänen sieluunsa ikuiseksi muistoksi hänen rajulle mielelleen. Ja mitä se tiesi että vaimo kaatui takaisin vuoteelle, ikäänkuin juuresta poikki hakattu puu kaatuu maahan, ja että samat silmät nyt tuijottivat häneen niin kamalasti ja jäähdyttävästi, että Lauri vapisi kiireestä kantapäähän ja tavoitti sängyn tolppaan pystyssä pysyäksensä? Oliko se kuolema? Hänen vaimonsa kuollut? Ja noin ilman mitään syytä: Ilman mitään ennettä oli ylivoima käynyt hänen rauhalliseen, onnelliseen elämän-juoksuunsa ja sanonut: Seis, Lauri Karhu! nyt saat koettaa yksin hetken aikaa.

Niin, vaimo oli todella kuollut! Ne kaksi silmää, jotka olivat valaisseet hänen rauhattomuutensa, olivat ikipäiviksi suljetut. Silloin raukesi yhtä haavaa koko se voima mitä hänessä oli, sillä hän ei ollut milloinkaan itseään sitonut; suitset, jotka olivat hänen luontoaan ohjanneet, olivat olleet ikäänkuin leikkikaluna kahdessa pienessä laihassa kädessä, jotka nyt olivat ristissä vaimon rinnalla, tavan mukaan niin asetettuina kuoleman rukoukseen!

"Oi Jumala ja isä! Varmaan on hän mielen vikaan joutunut!" kuuli nyt sekä ääneen että kuiskaten lausuttavan Lukne-talon väen kesken, kun Lauri vähän väliä ulvoi kuin haavoitettu susi, joka ei pakoon pääse. Mutta hänen vihansa ja epätoivonsa täytyi mukautua miten parhaiten ja nopeimmin taisi, muuten olisivat hengen vieneet; sillä voimat vyöryivät hänessä kuin Ragnarökissä, ja jos hänellä olisi ollut puoliakin niistä, niin hän olisi ollut kahta väkevämpi.

Niin hän siis raivosi eläviä ja elottomia vastaan niin kauan kunnes hän sai paikan tyhjäksi ympärillään, ja sitten hän istui pöydänpäähän ja tuijotti punaisilla, turpuneilla silmillään ympäri huonetta. Vähän väliä tuli säikähtynyt piika sisään ja pani ruokaa ja olutta hänen eteensä: "Hän ei tahtonut maistaa olutta eikä ruokaa!" -- "Itsellesi siitä suurin vahinko on," ajatteli tyttö, ja hiipi jälleen ulos. Ja hänen ainoa seuransa oli iso kärpänen, joka alinomaa lensi ikkunaruutuja vastaan eikä pitänyt mistään väliä, katsoiko Lauri sitä vihasin silmin vai ei. Se oli tavallansa sekin olevinaan Lauri Karhu, töytäsi ruutua vastaan yhtä perää, eikä huomannut että oli pantu aitaus juuri siihen paikkaan, mistä se pyrki ulos.

Talonhoidon kanssa kävi niin ja näin. Lauri oli kyllä perää pitänyt, mutta älykäs vaimo oli kuitenkin kättä ohjannut, ja sentähden kaikki edelleen kävi tämän sanan ja ajatuksen mukaan, vaikka palkolliset saivat omin päin toimia. Siten vaimo tavallansa vielä haudassa piti edesvastausta perinnöstään.

Hän olikin ollut viimeinen suuresta suvusta, jonka hän tavallaan lopetti; sillä hän oli niin hieno ja miellyttävä, niin hiljainen ja lempeä kuin olento voi olla, kun hämmennykset vihdoin viimein kokonaan sulavat yhteen ja selvityksen pohjaan jää kiteytynyt pisara, -- mutta sitten ei sen edemmäksi menekään. Vanhalle rungolle ei siitä mitään hyötyä ollut että uusi suku oli elämän puuhun istutettu; sillä kun uudet vesat eloon tulivat, särkivät he alkuperänsä.