Part 4

Vihdoin hän rupesi jonkunlaiseksi lähetystoimen kulkukauppiaaksi, mutta omassa nimessään. Hän lauloi taloissa, joissa hän oli yötä, väliin vanhan laulun, tahi luki hän kertomuksen kristinuskon voitosta pakanuuden yli. Hän osasi myöskin kertoa kauheita juttuja pakanain julmuudesta Jumalan sanan selittäjiä kohtaan, ja hän osasi esittää sitä sellaisella kavaluudella, joka oli välttämätöntä saattaaksensa kuulijat värisemään -- ja ostamaan kirjaa; ja silloin Olli-poika ajaksi oli autettu. Mutta kaiken tämän hän teki niin ylpeästi kuin mahdollista oli. Vanha voima leimahtikin vähän väliä uudestaan esiin hänessä, -- mutta se oli vaan leimu, jonka kautta rappeutunut tulen pesä näkyviin tuli, ja se sammui kohdakkoin jälleen.

Kari oli sillä välin omaa tietänsä kulkenut, ja se oli yksinäinen; mutta se oli hänen mieleensä. -- Tuli kyllä yksi ja toinen nuorukainen, joka pyrki hänen suosioonsa, sillä vaikka suru ja harmi olivat poimineet kauniit ruusut poskilta, niin silmissä oli vielä tuo kirkas valo ja hiukset olivat kullan karvaiset. Mutta Kari kulki niin vakaasti ja koskemattomasti kaikkein ohitse, että hän vihdoin sai luoduksi ympärilleen sen erämaan, jonka hiljainen, puhumaton suru aina luo.

Ja vuodet kuluivat. Kari muutti vanhana tyttönä Bergslienin maalla olevaan mökkiin, ja sinne tuli Olli-poika väliin ja täällä parannettiin ne haavat, joita vallattomuus ja hurjuus olivat häneen lyöneet, vaikka Kari vallan hyvin tiesi että hän sillä vaan antoi Ollille voimia koettamaan uutta tappiota.

Kun Olli oli hoidettu ja taas oli saanut sen verran elonvoimaa, että hänen taas teki mieli ulos matkoille, niin istui Kari yksin, -- vähän entistä köyhempi maallisista tavaroista, ja myöskin köyhempi onneen nähden; sillä hänen ainoa huvinsa, hänen vanhan sydämensä kultainen unelma oli kumminkin ajatuksissaan olla uskollinen "sulhaselleen, Gravsejdetin Ollille, -- uljaalle nuorukaiselle, joka ei ollut pelkuri eikä viallinen!" Ja vaikka tämän ja Olli-pojan välillä ei ollut juuri mitään yhtäläisyyttä, oli se kuitenkin sama henkilö. Niin hän tällä tavoin yhdisti: surua iloon, ja iloa suruun. Kyynel seurasi aina mukana, kun muutos tapahtui. Sillä aikaa kuin Olli oli poissa hänen luotaan, oli tämä vielä sulhanen -- joka varmaan ei milloinkaan tule takaisin! -- mutta sydän ajatteli kumminkin häntä ja työ sujui paremmin; sillä se oli niin ihmeellisen viehättävää! aina jotain odotettavaa.

Kun viikko oli lopussa ja pyhäpäivä tuli veisuineen ja lepoineen, silloin myöskin tuli pyhäpäivä-työ esille, joka oli "sulhaispaidan ompeleminen Ollille." Se ei vielä ollut valmis! vaikka Kari ompeli ja ompeli, ja oli lakkaamatta kaiket nämä vuodet sitä tehnyt. Mutta hän tiesi että hän ompeli sitä, joka ei milloinkaan tulisi käytettäväksi, ja sitä paitsi hän ompeli niinkuin se, joka katsoo eteenpäin käyttämisen päivää kohti.

Niin hän istui pöydän päässä silmälasit nenällä, syrinki sormessa, ja hyräili hiljaa pistellessään tiheitä pisteitä koruompelukseen paidan rintamuksessa. Joutuisasti työ ei sujunut; sillä näkö ei enää ollut selvä opas varmalle kädelle. Mutta eihän ollutkaan kiirettä -- piti vaan siltä näyttämän.

Tämä samalla surullinen ja iloinen työ oli kuitenkin ainoastaan talvella esillä; kesällä Karin täytyi olla sekä siellä että täällä, missä ihmiset häntä tarvitsivat. -- Kun lumi tuiskui mökin ympärillä ja tuuli tarttui siihen voimallisin käsin että tuntui siltä kuin se aikoisi nostaa koko mökin maasta ja tanssia sen kanssa yli tasankojen, -- kun kuului ikäänkuin monen ihmisen ääni, joka kumisi sekasorrossa, silloin hän kuunteli ja hymyili hiukan: "Näin Olli melusi, kun hän tahtoi saada ääntänsä kuulluksi yli hälinän."

Mutta sitten tuli taas se aika, jolloin Olli itävöiden liikkasi tunturin yli Karin mökille. Kun Kari silloin näki hänen tulevan, puutteen-alaisena ja alakuloisena, ja istuvan oven suuhun kurjana kuin hylkylaiva, silloin ei sulhaispaitaa ajateltukaan, -- silloin Karille samassa kävi selväksi toinen puoli heidän suhteestansa toisiinsa, ja tämä huomio herätti hänessä samankaltaista surullista iloa. Silloin oli vallan varmaa että hänellä oli oikeus hoidella häntä ja vaalia häntä, -- ja senpätähden Olli juuri tulikin hänen luokseen!

Niin istuivat he tuntikaudet yhdessä ja puhuivat vähä-pätöisistä asioista; mutta ei kumpikaan heistä milloinkaan puhunut siitä mitä he ajattelivat, ja senvuoksi he istuivat tuttavallisesti lähellä toisiaan ja kumminkin niin kaukana toisistaan todellisuudessa. Se elämänpuu, joka yht'aikaa oli juurtunut heidän sydämissään ja joka rivakasti kasvoi valossa ja ilossa, hakattiin maahan nuoruuden aikana, sentähden oli vielä nestettä kyllä juuressa näihin moniin liika-oksiin, mutta runkoa ja latvaa se ei milloinkaan enää saanut.

Se oli Knapstadin Karin ja Olli-pojan kurja elämä. He olivat vielä tavallansa kihloissa; sillä erillään toisistaan elivät he uudestaan mennyttä aikaa, ja se vei heidät yhteen. Hiljaa ja moittimatta tunsi toinen oikeuttaan toiseen nähden, tuo saavuttamaton sekä irroitti että yhdisti heidät. -- --

Ensi kerta näiden vuosien kuluessa oli Kari nyt tänä päivänä puhunut Ollille menneestä ajasta ja hänen kadotetusta elämästään, mutta se oli sentähden että hänellä oli silmäinsä edessä kuva omasta onnettomuudestaan sairaassa tytössä, jota hän hoiti. Kaikki katkeruus, jota hän pisaroittain oli ko'onnut, vuosi yli reunojensa tällä hetkellä, ja kuristi hänen vanhaa sydäntänsä kokoon kauheassa tuskassa. Sentähden hän ei milloinkaan ennen ollut nähnyt totuutta niin alastomana kuin nyt. -- "Se ei ollut Gravsejdetin Olli, se oli vaan Olli-poika!"

"Minusta Olli tänään oli enemmän rappiotilassa kuin milloinkaan ennen," huokasi Kari, kun Olli oli mennyt. "Mies-parka! Jumala suokoon että pian kävisi itsensä väsyksiin, jotta hän saa rauhan maailmassa." --

"Minusta Kari ei ollut niin hyvä, kuin hän tavallisesti on," jupisi itsekseen Olli, kun hän Bergslienistä kulki takaisin tunturin yli. "No niin, tukala on hänen elämänsä, mutta ei minunkaan osani ole parempi. -- Mutta hän on kuitenkin oikeassa," jatkoi hän hetken kuluttua, istuutuen tunturin kärjelle ja katsellen alas tasangolle. "Eihän se oikeastaan ole muuta kuin laiskuutta, kaikki toimeni. Näyttää tosin siltä kuin jotain voittaisi tällaisella kaupalla, -- turhaa kaikki tyyni! -- Kun vaan jotakin neuvoa tietäisin! -- Kummallista se on! joka kerta kun mieleni tekee tähän paikkaan, on minusta kuin Kari vielä olisi nuori, -- minä muistan silloin että hän aina hiipi oven taakse peloittaaksensa minua, ja sitten hän nauraen juoksi esiin kun minä tulin, -- niin, se oli siihen aikaan, se oli tuolla Gravsejdetin talossa! Mutta nyt hän kumminkin on vanha, ja minäkin olen vanha, -- niin!" Ja hän huokasi uudelleen.

Samassa hetkessä aurinko meni mailleen tunturin taakse ja loi vaaleankeltaisen hohteen läntiselle taivaalle. Raitis tuulen puuska toi töminän meluavasta markkinapaikasta ylös Ollin luokse tunturille, jossa hän istui katsellen ympärilleen ikäänkuin hän jotain etsisi, jolla hän voisi itseään lohduttaa; sillä sitä alakuloisuutta, jonka hän oli tuonut mukaansa tänne, hän ei tavallisuuden mukaan ollut jättänyt jälkeensä Knapstadin Karin mökkiin, päin vastoin se oli lisääntynyt ja hänen mielensä oli melkein epätoivon partaalla.

Silloin huuto kuului ja sitä seurasi raikas nauru.

"Nyt mellastellaan taas tuolla," huudahti hän suruisesti ja kuunteli tarkoin.

Taas kuului raakoja huutoja, naurua ja melua.

"Täytyy kai koettaa kömpiä tuonne alas laaksoon," huokasi hän kepeämmällä mielin ja nousi. "Eihän tuota tiedä vaikka sattuisi kauppa onnistumaan."

"Hei!" huusi yksinäinen ääni keskellä hälinää.

"Hei!" huusi Olli-poika ja hypähti, mutta samassa hetkessä oli hän vallan muuttunut. Silmät säihkyivät, kasvot olivat uljaan näköiset, hartiat kohosivat hiukan ja koko pelkurimaisuus katosi hänestä kuin kuivettunut kalvo, joka ei ollut rohkeutta kahleihin pannut, vaan ainoastaan suojellut sitä sillä aikaa kuin se kasvoi.

Ja nyt ei kulunut monta silmänräpäystä sen välillä, jolloin hän istui ja huokaili syntisen luontonsa takia, ja sen, jolloin hän reippaana ja vilkkaana liikkasi tasaista metsäpolkua pitkin markkinapaikkaa kohti.

"Rohkeutta, Olli-poika!" huusi käheä ääni hänelle eräästä joukosta, jossa oli moniaita juopuneita miehiä, "mitä sinulla on lippaassasi?"

"Minulla on sielun lääkettä sekä sinulle että minulle," vastasi Olli juhlallisesti ja tunki lähemmäksi.

"Onkos sinulla sitä, hä?" huusi mies nauraen. "Niin, kyllähän se on tarpeen, -- tule tänne lippaasi kanssa!"

"Anna minun pitää mikä omani on," sanoi Olli ja työnsi miehuullisesti miehen luotansa.

"Onko totta että sinulla on laulu perkeleestä Amerikassa?" kysyi pitkä, unisen näköinen nuorukainen, joka kädet taskussa oli tuupannut itsensä väkitungoksen läpi päästäksensä Ollin luokse.

"Minä en tiedä mitään siitä että paholainen on toisellainen siellä kuin täällä," vastasi Olli-poika kylmäkiskoisesti.

"Kyllä," sanoi nuorukainen ja loi pahajuonisen silmäyksen toisiin. "Sekä sen kompurajalka että sarvet ovat puhdasta kultaa, ja täällä ne eivät ole muullaiset kuin jokaisella lehmällä on."

"Herra siunatkoon! kuinka jumalatonta puhetta!" huudahti muuan muija, joka seisoi pienen pöydän takana, jossa oli väkeviä juomia kaupan.

"Älä nyt siitä milläsikään ole, muija!" nauroi ko'okas roteva nuorukainen.

"Miten on rohkeutesi laita, Olli-poika?" kääntyi hän Olliin. "Luullakseni sinä itkit, kun istuit tuolla tunturilla."

"Eipä minulla ole enemmän rohkeutta kuin tarvitsen, Thore," vastasi Olli ystävällisesti ja koetti vetäytyä pois hänen luotaan.

"Tule tänne juomaan, niin se vahvistuu," sanoi Thore ja tarttui toisen käsivarteen. "Sitä paitsi minun kai täytyy maksaa sakkoa siitä että potkaisin lippaasi tunturia alas."

"Kiitos tarjoomastasi," vastasi Olli-poika alakuloisesti, "mutta minä mieluisemmin olen juomatta."

"Olet juomatta!" sanoi Thore ja piti lasin hänen suunsa edessä, "tuossa on, juo, tyhmeliini! sellaista ei sinulle kaksi kertaa tarjota."

Olli-poika seisoi hetken aikaa epäileväisenä, mutta sitten hän tarttui lasiin ja joi siitä.

"Kaikki, viimeiseen pisaraan saakka! Thore Stenistä tarjoo nyt!"

Ja Olli tyhjensi lasin ja liikkasi pöydän ääreen pannaksensa sitä sille. Mutta nyt hän ei enää näyttänyt arkamaiselta; hän katsoi yhtä rohkein silmin Thoreen, kuin kaikki muutkin.

"Kuinka monta sellaista sinä tarvitset tullaksesi mieheksi?" kysyi Thore ja kaasi uudelleen viinaa lasiin.

"Luullakseni yhtä monta kuin sinä tarvitset naiseksi tullaksi," vastasi Olli uljaasti ja tyhjensi yhdessä kulauksessa toisen lasillisen.

"Eihän sitä silmillä voi nähdä noin pientä miestä," sanoi Thore. "Sinun pitää seisoa täällä pöydällä, jotta olet muiden tasalla." Ja hän tarttui Olliin ja nosti hänen syrjällä olevalle pöydälle.

Mutta silloin hurjamaisuus pääsi Ollissa valloille, ja hän juoksi pullojen ja pyöriväin lasien välillä kaikkien läsnä-olijain täyttä kurkkua nauraessa, kunnes hän vihdoin hyppäsi pöydältä ja jäi riippumaan Thoren kaulaan. Mutta samassa tämä viskasi hänen toiselle puolelle, johon hän tunnotonna jäi istumaan maahan; lipas vieri pöydältä tietä pitkin.

"Tuo tänne hänen lippaansa," sanoi Thore eräälle pojalle, joka koetti saada kantta auki.

Mutta nyt oli Olli-poika hiukan toipunut, ja hän tulla konttasi lipastansa ottamaan.

"Et, sinä et saa sitä ennenkuin olen nähnyt laulun lemmityisestä," huusi poika ja piti lipasta käsissään.

"Poika on oikeassa, täytyy oppia nuorra ollessaan," sanoi Thore, otti lippaan ja aukaisi yhdellä iskulla kannen.

"Anna tänne lippaani," rukoili Olli ja nousi polvilleen, kuroittaen molemmat käsivarret lipasta kohti.

"Hae nyt laulu, poika," sanoi Thore, ja käänsi lippaan ylös alaisin niin että koko sen sisältö lensi ulos.

"Ette saa koskea siihen!" uhkasi Olli-poika ja kömpi taas vähän matkaa eteenpäin.

Mutta rukous ja uhkaus olivat tyhjää ääntä, jota ei kukaan kuullut ja josta ei kukaan välittänyt. Ennenkuin pari minuuttia oli kulunut, olivat jo kaikki lentokirjat miesten käsissä, ja jokainen luki omaansa ääneen tai hiljaa, mikä kunkin mielestä oli mukavinta.

"Tässä on laulu!" huusi poika ja piti vanhaa kokoon käännettyä paperia päänsä yli.

"Tule tänne, näytä se minulle!" käski Thore ja tarttui paperiin.

"Ota se ja anna se minulle, Thore!" pyysi Olli-poika rukoilevalla äänellä ja nousi taas polvilleen.

"Ei, nyt saamme nähdä mitä miestä sinä olet, osaatko sepittää oikeaa laulua," sanoi Thore nauraen ja levitti paperin käsilyhdyn edessä, joka oli pöydällä, sillä oli jo hämärä. Ja hän luki epävakaisella äänellä:

"On Gravsejd-talossa tyttönen, Hän aikoo keväällä naimiseen. Hän on niin sorea ja ihana Kuin kauniin kukkanen kedolla."

"Voi sentään, Thore! että noin kiusaat minua," vonkui Olli-poika ja kiersi käsivartensa Thoren jalkojen ympärille ja katseli ylös häneen.

"Laske jalkani irti, lurjus!" ärjäsi Thore vihaisesti ja potkasi Ollin luotansa. Ja sitten hän jatkoi laulaen:

"Ja hänen poskensa hohtavat Kuin kesän ruususet armahat. Ja ilomielinen on hän vainen, Kuin metsän lintunen laulavainen!"

"Kuin metsän lintunen laulavainen!" toisti poika hyräillen, ja siihen sekaantui pari muutakin käheää ääntä.

"Niin, sellaisen tulee minun kultaseni olla," huusi poika kohti kurkkua.

"Hiljaa!" käski Thore, "eihän täällä saa suun vuoroa tuolta tikalta tuossa!"

"Anna minulle lauluni, Thore," rukoili Olli-poika, joka taas oli kömpinyt lähelle muita. "Se on viimeinen mikä minulla on tässä maailmassa," huokasi hän ja hengitti raskaasti.

"Missä sinun kaunis tyttösi on?" huusi poika.

"Oi raukkaa!" virkkoi muija siihen. "Se kukkanen on aikoja sitten lakastunut! Se on Knapstadin Kari, tuolla tunturilla."

"Hiljaa!" käski Thore ja lauloi edelleen muiden kuunnellessa:

"Ja poika kankaalla kulkevi Hän tyttöänsä nyt etsivi. Hän hakee impeä, kultaansa, Ja tyttö vastaapi armaallensa."

-- -- --

"Vaan tuttavista ei ainoakaan Se aavista hänen onneaan. Kun linnut keväällä metsiin kiitää, Hän kanssa tyttönsä häitä viettää."

"Hän kanssa tyttönsä häitä viettää!" toisti koko joukko innokkaasti.

Mutta samassa hetkessä astui haamu Thoren eteen -- se oli Olli-poika. Näytti siltä kuin hän olisi kasvanut puolta kyynärää sitten viimeisen, niin mahtavasti hän ojensi vaivaisia jäseniänsä. Hänen kasvonsa olivat kalman kalpeat ja hänen silmänsä säihkyivät.

"Mitä minulta tahdot?" kysyi Thore pilkallisesti hymyillen ja koetti työntää häntä syrjälle.

"Minä tahdon antaa sinulle luvan valita tämän puukon ja laulun välillä," sanoi Olli-poika.

Silmänräpäyksen ajan he katselivat toisiaan, toinen yhtä rohkeasti kuin toinenkin.

Sitten Thore purskahti pilkalliseen nauruun ja, vaikka väki rupesi nurisemaan, alkoi hän laulaa viimeistä värssyä:

"Mutt' kevätpäivät ne tulivat, Ja kevät, syksytkin kuluivat. Ei kuulu milloinkaan mitään siitä Ett' tytön kanssa hän häitä pitää!"

"Onko tämä mieleesi?" kysyi Olli-poika ja piti oikeassa kädessään puukkoansa.

"Osaanhan minäkin hiukan sitä, jota jokainen harjoittaa," vastasi Thore ja otti puukkonsa tupesta ja laski sormensa siihen lähelle vartta.

"Hei! siinä on kyllä varaa lisätä," huudahti Olli-poika nauraen ja töytäsi samassa puukon kärjen Thoren käsivarteen.

Thore loi rohkean silmäyksen häneen ja nosti käsivartensa ylös; mutta samassa uusi ajatus tuli hänen mieleensä, ja hän pisti hitaasti puukon takaisin tuppeen sillä välin kuin Olli yhä koetti tavoittaa häntä puukollaan.

"No nyt on saatu kylläksi tästä leikistä!" sanoi Thore päättäväisesti, ja hän väisti kädellään pistoa, jota Olli rajussa vimmassa oli yrittänyt hänen kasvoihinsa. Mutta sen kautta puukko vielä suuremmalla voimalla tunki hänen käteensä ja jäi haavaan.

"Peijakas!" huusi Thore vallan raivoissaan tuskasta ja löi nyrkillään Ollin käsivarteen niin että tämä vaipui hervottomana maahan; mutta samassa hän myöskin veti puukon kädestään ja viskasi sen kauas luotaan.

"Tänä iltana tahdot näyttää olevasi Gravsejdetin Olli," sanoi Thore, "mutta nyt minä sinulle näytän kukas olet, poikaseni," ja tätä sanoessaan hän leveillä käsillään tarttui Ollin vyötäisiin ja nosti hänen ylös päänsä yli.

"Näettekö nyt että tämä on Olli-poika?" kysyi hän.

"Kyllä!" huusi pari ääntä.

"Hyvä! hän kiittää hyvästä seurasta," ja samassa hän viskasi Ollin kauas mäen rinteelle.

Täällä makasi nyt Olli-poika vähän aikaa tainnoksissa ja liikkumattomana; sitten hän nousi ja kaatui uudestaan, ja tätä hän uudisti muutaman kerran, kunnes hän vihdoin keikahti alas rinnettä irroittuneen kalliolohkareen kanssa, ja siihen jäi hän makaamaan.

Kului hetken aikaa, jolla välin ei kukaan näyttänyt Olli-pojasta mitään välittävän, vaikka kyllä se tyytymättömyys, jota osoitettiin Thoren väkivaltaista tekoa kohtaan, osoitti että häntä muistettiin. Vihdoin tämä nousi napinaksi, joka kiihtyi hurjaksi nurinaksi, mikä uhkasi puhjeta ilmi vihaan. Mutta Thore vastusti sitä ynseästi ja tarjousi tappelemaan kenen kanssa tahansa, -- ei vielä yhtäkään ollut, joka oli hänelle vertoja vetänyt.

Sillä aikaa oli joku etsinyt Olli-poikaa ja löytänyt hänen. Kukkulan juurella hän makasi, alas vierinyt kivi selän päällä, ja kun hän vedettiin esille, ei kukaan voinut huomata oliko hän hengissä vai kuollut.

Silloin kaikki kävivät kauhean synkeiksi; sillä Thore tosin oli se, joka oli väkivaltaisen työn tehnyt, mutta siellä ei ollut yhtäkään, joka tiesi olevansa syytön, -- kaikki olivat yhtyneet siihen pilkkanauruun, joka oli yllyttänyt tuota onnetonta miestä raivoon, eikä se suuresti auttanut, etteivät äsken tulleet ajatelleeksi kuinka syvästi pilkallinen sana voi loukata sairasta ja epätoivoista mieltä; sillä nyt tämä yht'äkkiä kävi heille selväksi.

Thorekin, joka seisoi ta'empana ja katseli mitä tapahtui, oli kerrassaan vaipunut alaa uhkamielisyyden kukkulalta. Sanomaton tuska poltti hänen mieltänsä, ja jos joku tällä hetkellä olisi pistänyt puukon hänen ruumiisensa, niin hän ei olisi itseään puolustanut, vaan ottanut vastaan sitä helpoituksena. Se ei kuitenkaan kauan kestänyt, Thore ei mikään uneilija ollut, ja nyt oli jotain tehtävä raajarikolle.

Silloin hän astui Olli-pojan luokse ja kumartui alaspäin, ja eräs nuorukainen, joka oli häntä seurannut, nosti varovasti tunnottoman ruumiin ylös ja pani sen Thoren selkään, -- Thore nousi hiljaa kuorma selässä ja lähti kulkemaan metsäpolkua myöten ja poika, joka häntä oli auttanut, seurasi häntä.

"Nyt hän menee lemmikkinsä luo," sanoi muija ja purskahti itkuun.

Mutta ei kukaan vastannut tähän mitään. Alakuloisena joukko erosi, -- ja hetkeä myöhemmin oli markkinapaikka vallan autiona syysyön pimeydessä.

* * * * *

Kävi raitis ja vilpas tuuli tunturilla, kun Kari seuraavana aamuna kulki Bergslienistä kotiin omaan pieneen taloonsa.

Oi! hän ei kärsinyt nähdä sitä noin auringon valossa; öillä se ikäänkuin viittasi ja vilkkui hänelle kullanhohtavine ikkunaruutuineen, joiden ympärillä auringon säteet välkkyivät. Kaikki se hauskuus ja rauha, jota se hänelle näytti tarjoovan, oli jotain, jota hän tavallaan otti Ollilta, -- sillä ensi kerran pitkään aikaan oli Ollilta suljettu se ovi, joka aina ennen avattiin kohta kun hänen kumarruksissa oleva vartalonsa tuli näkyviin.

Mutta kun Kari astui tupaan ja näki Ollin makaavan kalman kalpeana vuoteella ja Thoren istuvan rahilla vuoteen ääressä, silloin hän ei hämmästynyt; sillä hän heti kohta arvasi mitä oli tapahtunut, -- eihän ollut ensi kerta kuin Olli oli tuotu hänen luokseen semmoisessa tilassa, jossa henki oli kysymyksessä.

"Minä kannoin hänen tänne," kuiskasi Thore ja nousi rahilta; "arvelin että hän saa parhaimman hoidon sinun luonasi."

"Kuka häntä löi?" kysyi Kari vakaalla äänellä ja katsoi Thorea suoraan silmiin.

"Minä en häntä lyönyt, mutta minä härsytin häntä, ja se on melkein sama asia," sanoi Thore hiljaa.

"Menettelit kukaties samaten hänen kanssaan, kuin teit tytön kanssa, jolta riistit jalansijan ja jonka annoit vieriä alas mihin sattui?" arveli Kari vähän pilkallisesti ja istui samassa vuoteen viereen.

Thore seisoi siinä murtuneena hänen sanoistansa ja loi silmänsä laattiaan. Hänen mielessään syntyi kova riita tällä hetkellä itserakkauden ja syyllisyyden tunnon välillä, ja ne olivat mahtavia taistelijoita; sillä ne olivat molemmat saman voimakkaan mielen synnyttämiä ja kehittämiä.

Hän seisoi kauan aikaa liikkumattomana. Tuvassa vallitsi syvä hiljaisuus, -- sairaan hengittäminen ei kuulunut ja Kari istui suruunsa vaipuneena. Silloin hän kerrassaan kavahti kuni nukkuvainen, jota herätetään, ja hän nosti kätensä otsalle.

"Kari," rukoili hän. Hän aikoi sanoa enemmän, mutta ääni vaipui ja hän hengitti raskaasti.

Kari kääntyi surullisena häneen.

"Sigrid," sai Thore suustansa, mutta enempää hän ei kyennyt sanomaan, vaan vaipui penkille ja purskahti itkemään.

"Älä nyt häntä ajattele," sanoi Kari ja kääntyi taas Thoren luota.

"Minun täytyy saada tietää," kuiskasi hän hetken kuluttua, "minun täytyy saada tietää miten tytön on."

"Tyttö kyllä paranee, kun hän vaan saa olla rauhassa sinusta," vastasi Kari kuivasti.

"Hän saa rauhan minusta," sanoi Thore ja nousi penkiltä.

Mutta nyt sairas alkoi valittaa ja liikuttaa käsiään.

"Lauluni," ähkyi hän ja loi samassa silmänsä selkomen selälleen ja katseli ympärilleen uhkaavaisin katsein.

"Tässä on laulusi, Olli," sanoi Thore lempeästi ja otti tahraantuneen paperin liivintaskusta ja laski sen sairaan rinnalle.

Silloin tapahtui Ollissa suuri muutos. Jäykistyneet kasvot kävivät rauhaisemman näköisiksi ja katse muuttui lempeäksi. Hän kohoitti oikean käden rinnalle ja tavoitti paperia, kunnes hän vihdoin sai sen käteensä; hän puristi sitä kovasti ja katsoi samassa Thoreen, ikäänkuin hän tahtoisi uhata häntä kuolemaan saakka.

"Minä en enää loukkaa sinua enkä yhtäkään ihmistä maan päällä," sanoi Thore ja silitti hellästi Ollin kättä.

"Jumala auttakoon sinua sitä sanaa pitämään," huokasi Kari ja pyyhki kyyneleet poskiltaan.

"Kuules, Kari!" pyysi Thore sydämellisesti: "Vie sana minulta Sigridille. Sano että Thore lähtee nyt ajaksi tuonne alas, -- voit kyllä sanoa että hänen ei ole hyvä olla, sillä hän on parhaimman menettänyt! -- Mutta jos hän palaa tänne, niin se tapahtuu hyvässä hetkessä, ja silloin tulee Sigridin ottaa häntä hyvästi vastaan, -- tahdotko sanoa sitä?"

"Kyllä minä sen sanon," vastasi Kari.

"Älä mene sinne enää," sanoi Olli, "sinun käy hullusti."

"Täytyy koettaa ennenkuin voi valita," sanoi Thore vakaasti. "Minä ulotun koko joukon pitemmälle kuin sinä. Olli."

"Paholainen ulottuu kaikesta pitemmälle," huokasi Olli ja väänteli itseään tuskissansa.

"Ei, Isä Jumala taivaissa ulottuu kaikista pitemmälle!" keskeytti häntä Kari lujasti, "sillä perkele lyö maahan, mutta Herra kohoittaa jälleen."

"Sano minulle ystävällinen sana, Olli, se voi tulla minun hyödykseni kolkkona hetkenä," pyysi Thore surumielisesti ja kumartui sairaan luo.

"Lippaani, Thore!" pyysi tämä.

"Sen saat," sanoi Thore, -- jätti jäähyväiset Knapstad'in Karille ja lähti pois.

Seuraavana hetkenä hän kulki tunturia alas uljaan näköisenä. Hän oli tehnyt lujan päätöksen ja se rohkaisi häntä. Hän näki tosin, kaksi herraa matkallansa, ja hän tiesi että hän taisi molempia palvella, mutta ainoastaan yhtä toden perään. -- Oli siis tehtävä valinta, ja hän ymmärsi että, jos hän mieli oikein valita, niin täytyi itserakkauden vaipua maahan ja nöyryyden voittaa.

Mutta nöyränä hän oli ollut koko tämän pitkän yön tautivuoteen ääressä, niin nöyränä ettei hän ollut voinut löytää lohdutusta mistään menneessä ajassa. Hän tapasi itsensä ylpeydessä kaikkialla, ja oikeus ei milloinkaan näyttänyt olevan hänen puolellaan. Nyt istui hän keskellä vääryyttä ja omatunto kävi tuomiota hänen kanssaan joka hetki. Näytti tosin ensimmältä kuin hän ensi kerran olisi tehnyt väärin, sillä hän ei ollut milloinkaan ennen ollut niin tyytymätön itseensä, -- mutta kun suru kävi syvemmäksi, katkesi tämä tue niinkuin hämähäkin verkko tuulen puuskassa ja hän näki koko elämänsä yhtenä ainoana vääryytenä. Mutta tästä hän jälleen kohosi mennäksensä sitä virtaa vastaan, jota myöten hän ennen oli kulkenut.