Part 2

"Jumalan nimessä, sinä saat sen", huokasi pappi, ja otti samassa pöydältä avaimen. "Tässä se on", jatkoi hän vastahakoisella liikkeellä. "Se on taika-uskon tekoa, jota menet tekemään, -- kuitenkin voi Jumala, joka näkee sydämiin, nähdä uskon taika-uskossasi ja armahtaa sinua armossa. Mene nyt lapsi-parka."

Samassa hetkessä kuin avain oli vaimon kädessä, oli hän jo ulkona huoneesta. Kiireesti astui hän tuon lyhyen matkan kadun yli, joka eroitti papin talon kirkosta, ja muutamia silmänräpäyksiä sen jälkeen astui hän kirkkomaan portista ja seisoi kuoleman vihityllä maalla. Mutta tässä oli tie unohdettu päämaalin tähden. Kiireesti kulki hän hautojen yli ja vihdoin seisoi hän kirkon vanhan tammiportin edessä. -- Käsi vapisi, mutta kuitenkin ovi aukeni samassa hetkessä, -- hiljaa ja varovasti, kuni pelkäisi hän herättää jotakin, pani hän sen jälleen kiinni, -- ja hän oli yksin tykyttämän sydämensä ja kovan sieluntuskansa kanssa hiljaisessa kirkossa.

Vähän aikaa seisoi hän silmät kiinni lähimmäisen pylvään luona, joka urkuja kannatti, hän ei uskaltanut jalkaansa nostaa, tuskin hengittää; sillä hengittäminenkin herätti kaikua hiljaisessa huoneessa.

Vihdoin hän kuitenkin rohkaisi mielensä ja lähti liisteelle, -- kuni varjo hiipi hän pitkin käytävää -- hän ei vielä ollut uskaltanut silmiänsä nostaa. Joka askeleelta kävi rinta ikäänkuin täydemmäksi ja hengittäminen raskaammaksi.

Hiljaa! Siellä jokin liikkui, -- huokaus, pitkä, raskas huokaus, kuin olisi se tullut haudasta tahi yksinäisen katuvaisen rinnasta. -- Veri suhisi hänen korvissansa, ja hän oli vähällä vaipua maahan. Voiko hän vielä rukoilla? Oi! mistä löytää rukous tässä taika-uskon tuskassa? -- Mutta nyt taas oli hiljaa kuin haudassa, alttarin takaa vaan kuului hiljainen ratina, joka ei ollut kovempi kuin taskukellon raksutus -- vihdoin sekin taukosi. Voi! se oli luultavasti mielikuvitusta kaikkityyni! ajatteli hän ja hiipi taas eteenpäin.

Vihdoin hän seisoi sillä portaalla, joka vei kuoriin, ja yhä vielä hänellä oli silmät maahan luotuina. Herra Jumala! Oliko se totta, mitä Martha oli kertonut, että keski-yöllä kuolleet pitävät jumalanpalvelustaan täällä, ja seisoiko vanha pappi nyt siellä ojentaen kätensä polvillaan olevien kuolleiden yli? Hän vapisi pelosta. Mutta kerta täytyi hänen kumminkin katsoa ylös -- kuta pitemmin sitä parempi! ja hän nosti silmänsä. -- Oi! siinähän tuo ihana alttari oli valkoisine vaatteineen. Heikko valonsäde kadulla olevasta lyhdystä valaisi sitä ja tuota kiiltävää kalkkia, joka oli juuri vastapäätä häntä. Tämä näky ei ollut ensinkään kammoittava. Hän meni lähemmäksi. Tuolla hän selvään näki lyhdyn valossa kauniin alttaritaulun, jossa näkee lempeän Kristuksen ehtoollis-pöydän ääressä opetuslapsiensa kanssa. Ja tämän kuvan yläpuolella toinen. -- Oi! sehän oli kärsimyksien äiti, hän, josta oli sanottu että kaksiteräisen miekan piti käymän hänen sydämensä läpitse, ja siinä hän makasi nöyränä rukoillen, käsivarret ristin ympärille kiedotut. Ja ylinnä katsoi Jumalan silmä pilvistä kirkon yli. -- Oi! Kuka hän sitte oli, koska hän rohkeni nurkua tuskan alla ja ikäänkuin pakoittamalla hankkia itselleen apua ja armoa. Hän vaipui alttarin astimelle; sanomaton huojennus täytti hänen tuskanalaista mieltänsä; hän ei milloinkaan ollut tuntenut olevansa niin lähellä Jumalaa, sielu oikein virkosi, -- ajatus sai siivet ja ylennyksen hetki opetti hänelle nämät sanat: Herra, ei niinkuin minä tahdon, vaan niinkuin sinä! -- Hänelle tuli nyt selväksi että hän itse surussaan oli unhoittanut Jumalaansa, ja että hänen hurja tuskansa oli ainoastaan sydämen ikävöiminen ilon perään. Yhä enemmän selveni kaikki hänen mielessänsä, ja vihdoin sanat irtautuivat rauhaisesti ja vakaasti hänen huuliltansa. Hän rukoili ääneen sairaan lapsensa edestä, rukoili hartaasti ja tulisesti hänen edestänsä, onnettoman miehensä edestä, jonka hän luuli kadotetuksi, ja hän rukoili itselleen nöyryyttä ja uskoa. Nyt oli taika-uskon sumu haihtunut, nyt tunsi hän itsessään kyllin voimaa odottamaan Jumalan määräystä.

Taas kuului liike alttarin takaa ja sama raskas huokaus, -- ja silloin pelko uudestaan iski kyntensä hänen sydämeensä; sillä kuului siltä kuin joku olisi itkenyt. -- Oliko se henki? Tai oliko se ihminen, -- rauhaton sielu, joka, niinkuin hänkin, hädän hetkellä oli tullut tänne pelastusta hakemaan? -- Hän oli noussut seisaalleen, nojasi matalaan alttarinpöytään ja katseli nyt arasti sinnepäin, josta liike kuului.

Silloin mies astui esiin alttarin takaa. Se oli surullisen näköinen. Epätoivon merkki näkyi hänen otsallaan ja huulillaan. Hän läheni horjuen naista. "Helena!" kuiskasi hän ja vaipui laattialle vaimon jalkain juureen.

Yhden silmänräpäyksen oli vaimo vallan tunnotonna; pelko oli yht'äkkiä lannistanut koko hänen mielensä, mutta kuullessansa tämän äänen, tointui hän samassa hetkessä jälleen.

"Sinäkö se olet, Christian?" kysyi hän vapisten.

"Minä, Helena, minä se olen", huokasi hän; "Jumala antakoon minulle anteeksi, jos olen sinua säikähdyttänyt. Minä olin tänä iltana sinun ikkunasi ulkopuolella ja näin sinun istuvan pikku Signen kanssa, ja minä huomasin että hän mahtaa olla kovin kipeä. Sitte tuli lääkäri sinun tykösi, ja minä näin ainoastaan epätoivoa sinun kasvoissasi. Silloin ymmärsin miten asiat olivat; toivoamista ei enää ollut. Mutta silloin muistui mieleeni mitä äiti-vainajani oli sanonut, että kun joku on kuolemaisillaan, voi hän pelastua, jos joku uskaltaa mennä kirkkoon sydän-yön aikana ja kirjoittaa sairaan nimen alttaritaulun taakse. Minä ajattelin: sinä olet tuottanut surua ja kurjuutta sekä hänelle että lapselle; se, mikä olisi heille tullut, sen olet sinä tuhlannut. Sinä olet huono mies, joka et milloinkaan tule ansiolliseksi asumaan saman katon alla kuin he; sinä voit yhtähyvin mennä pois ja heittää itsesi mereen, niin olet saanut sen osan minkä ansaitset; mutta jos sinä voit hänelle lapsen pelastaa, niin olet kuitenkin jotain tehnyt. -- Ja niin tulin tänne, Helena. Nyt on pikku Signen nimi kirjoitettu tuonne ylhäälle alttarin taakse. Mutta se ei ole ollut mikään helppo tehtävä. Mihin vaan päätäni käänsin, tuntui siltä kuin Herra olisi katsellut minuun silmillä, jotka olivat salaman kaltaiset. Ei ollut sitä paikkaa mihin olisin voinut kätkeä syntistä sieluani, sillä silmät katselivat ihan läpitseni. Mutta samassa minä muistin sinua ja mitä sinä olit kärsinyt minun tähteni, -- niin saavuin tähän alttarille ja kiiruhdin sen taakse; sillä juuri sieltä salamat iskivät minuun. Silloin sinä tulit, Helena, -- minä näin sinun alttarin tykönä, ja minä arvasin mitä toimesi oli täällä; mutta sinä menit oikeata tietä, sillä sinä menit ensin Jumalan tykö. Minä aioin kätkeä itseäni, jotta sinä et minua pelkäisi; mutta silloin kuulin että rukoilit minun edestäni. -- Minun katalan puolesta, joka olen tehnyt sinua niin onnettomaksi, minun puolestani sinä rukoilit niin, että kivikin olisi tullut liikutetuksi -- oi, Helena! -- --" Ja hän vaipui kokonaan maahan.

"Christian!" rukoili vaimo ja nosti häntä hellästi ylös. "Voi, jospa sinä oikein katuisit --"

"Kuule, Helena", lausui mies vitkallisesti ja nousi ylös, "juominen on kauhea asia. Se on kuin tenhoaminen. Peto on ihmisen sijassa ja järsii ja kalvaa siellä. Joka päivä tarvitsee enemmän tyydyttääksensä sitä, ja vihdoin se on kuluttanut sekä ruumiin että sielun."

"Jesuksen nimessä! Käänny takaisin, Christian," huudahti nainen kauhistuneena.

"Sen tahdonkin tehdä, Helena, tästä hetkestä."

"Sinä olet niin usein sitä luvannut," huokasi vaimo epätoivossa.

"Mutta tällä kertaa minä pidän lupaustani," lohdutti mies, "nyt tahdon jäädä sinun luoksesi."

"Oi, kyllä niitä aina on, jotka houkuttelevat sinua pois minun luotani," sanoi vaimo ja pudisti päätänsä.

"Sinä tarkoitat Sigvard Hansenia'" kysyi mies surullisesti. "Jumala meitä auttakoon! Hänestä voit olla huoletta. Niinkuin varmaankin olet kuullut, lähdimme me pohjaiseen yhtyäksemme kalastajiin tai muuten hankkiaksemme itsellemme työtä. Mutta siellä vasta kurjuus valloilleen pääsi. Joka päivä päättyi tappelulla ja jumalattomuudella -- meitä ajettiin pois siitä paikasta, mihin ensiksi olimme tulleet. Sitten me muutamain talonpoikain kanssa menimme kauemmas pohjaiseen erään maakauppiaan tykö, joka tarvitsi paljon väkeä kalastamiseen, tie kulki tunturin yli. Kun tulimme tunturin huipulle, oli vallan tien vieressä vanha rikkinäinen puuristi kivirauniossa. 'Tässä on hyvä istuin,' sanoi Sigvard ja heittäysi maahan ristin viereen.

"'Pois ristin luota, heittiö!' sanoi yksi talonpojista; se oli nuori reipas nuorukainen.

"'Minusta on yhdentekevä onko se risti vai kirkko,' ilkkui Sigvard.

"'Sinun täytyy kuitenkin tulla pois täältä,' sanoi nuorukainen, 'sinun ei pidä häväistä, mikä pyhä on.'

"'Tässä on hyvä pöytä minulle,' vastasi Sigvard ja otti laukustansa sekä ruokaa että juomaa.

"'Minä kyllä pöytäsi tyhjennän, luota siihen,' sanoi nuorukainen ja veti esille puukkonsa.

"'Hei! Sitäkö sinä tahdot?' sanoi toinen, hyppäsi ylös ja sylki kämmeniinsä.

"Ja samassa hän riisti kirveen toisen talonpojan kädestä ja hakkasi yhdellä iskulla puuristin maahan; tarttui sitten kappaleihin ja viskasi pilkaten tunturia alas. Mutta silloin toinen nuorukainen kävi kalman kalpeaksi ja valkoaiset välkkyivät hänen silmissään -- samassa tuokiossa hyökkäsi hän Sigvardin kimppuun puukollaan, ja tämä puolusti itseään kirveellä; se päättyi siten että nuorukainen makasi kuolleena tunturilla --."

"Jumala armahtakoon, Christian," kuiskasi Helena ja katseli väristen ympärilleen.

"Nyt on Sigvard vankeudessa täällä; sentähden minä tulin tänne, minun täytyy olla todistajana tässä asiassa. Oi, Helena! Hän oli kuitenkin kerran uljas nuorukainen. Kaikki ihmiset häntä rakastivat -- nyt hän on kuolemaan tuomittu pahantekijä -- ja minä --."

"Ja sinä, Christian?" kysyi vaimo tuskissaan ja tarttui hänen käteensä, "oletko sinä jotakin sellaista tehnyt?"

"En, Helena, minä vannon sen pyhästi sinulle!" Ja hän kohoitti kasvonsa vaimoa kohti. "Sinä et voi uskoa kuinka minua kauhistutti, kun hän hakkasi ristiä! Ja kun sitten näin nuorukaisen makaavan siinä kuolleena ja näin toisen miehen verinen kirves kädessänsä, silloin äkkiä kaikki kävi selväksi minulle, ja minä näin, kun hän lankesi, kuinka kauhea kadotus oli, ja kuinka lähellä sitä itse olin ollut."

"Oi, Christian, kun vaan tahtoisit?"

"Minä tahdon, Helena!" huudahti mies.

"Mutta sinun pitää toden perään tahtoa, ja Jumalan nimessä," jatkoi nainen.

"Niin, Helena, toden perään ja Jumalan pyhässä nimessä!"

"Amen!" Kuului ystävällinen ääni heidän takanansa.

Se oli pappi, jota pelko, että jotain voisi onnetonta Helenaa kohdata, oli pakoittanut menemään kirkkoon, jotta hän voisi auttaa ja tukea, jos tarvittaisiin. Nyt oli hän näkymättömänä kuullut katuvaisen nuoren miehen tunnustuksen, ja tämän kohtauksen liiempi selitys oli tarpeeton.

Hän meni hitain askelin alttarille, ja siellä hän pani kätensä heidän päänsä päälle siunaten heitä. Tornissa löi kello yhden ainoan väräjävän lyönnin.

Juuri tähän aikaan, mutta päivän loistossa, oli hän kaksi vuotta sitte pannut kätensä kirkkaan otsan ja kohoitetun pään päälle. Nyt oli otsa kalpea ja ryppyinen ja pää nöyrästi alaspäin painettu -- lupauksen teroitettu side liitettiin jälleen yhteen, ja tällä hetkellä pantiin siihen solmu, joka kesti koko elämän.

Nuo jälleen-yhdistetyt riensivät nyt käsi kädessä kotiin. Pimeä oli se maailma, joka heitä ympäröi, -- mutta tuntureilla näkyi heikko, kapea valostus, ja vähitellen oli aamurusko kehittyvä siitä.

"Hiljaa!" kuiskasi vanha Martha heitä vastaan, kun Helena ensiksi astui ovesta sisään, -- sillä hänen vaivalla hankittu kotinsa se oli, jonka hän tarjosi sille sairaalle sielulle, joka häntä seurasi. Se oli liesi, jota kaikki hyvät henget vartioitsivat, jonka hän väsyneelle kuljeksivalle miehelle tarjosi.

Sentähden hän ensiksi tuli kynnyksen yli. Ja mies, joka häntä seurasi, astui paljain päin sisään, kuin olisi se ollut kirkko.

"Herra olkoon kanssanne!" huudahti hämmästynyt Martha, ja löi kädet yhteen, kun hän näki miehen.

Mutta nuori äiti viittasi hänelle että hän olisi vaiti, -- sillä tuossa, pienessä kehdossa, nukkui lapsi niin rauhallisesti ja hiljaa kuin ainoastaan terve ihminen nukkuu.

Ja vanha Martha meni pois. Ovessa hän vielä kerta hämmästyksestä heilutti käsiänsä; mutta tällä kertaa hän vaan ilmaa tavoitti, hän ei saanut pienokaista herättää, ja jotain hänen täytyi tehdä antaakseen hämmästyksellensä valtaa.

Niin istui nyt mies ja vaimo käsi kädessä kehdon vieressä.

"Christian-raukka!" kuiskasi vaimo ja silitti hellästi miehen ryppyistä otsaa. "Sinä olet ollut suuressa vaarassa."

"Niin, minä olin jo perikadon partaalla, Helena," huokasi hän; "mutta en milloinkaan tule unohtamaan sitä kauhistusta, joka valtasi minun, kun hän hakkasi ristin."

"Se oli Jumala, joka kutsui sinua, Christian," sanoi Helena, "Jesuksen olkoon kiitos siitä että taisit kuulla häntä!"

Vielä nukkui lapsi terveyden turvallista unta, ja uskolliset vartijat istuivat vuoteen vieressä. -- Silloin aurinko kohosi tunturin yli ja valaisi loistossaan naapurin taloa.

"Katso, tuossa on aurinko, Helena!" huudahti mies vilkkaasti. "Muistatko että siinä, missä me ennen asuimme, oli meillä aamu-aurinko?"

"Niin, nyt se tulee vasta illalla meille," vastasi vaimo surumielisesti; "mutta Jumalan kiitos! se lämmittää silloinkin."

II.

Olli-poika.

Hiljainen, selkeä syyspäivä valaisi Bosse-niittua. Iso, syvä Bossejärvi lepäsi siinä hymyilevänä päivänloistossa ja auringonsäteet taittoivat itseään siihen niinkuin teräslevyyn.

Tällä puolen järveä rannat levenivät tasaisina ja lempeinä iloista veden loiskinaa kohtaan; mutta tuolla puolen oli korkea, totinen tunturiselkä, joka kuvasti tummaa harjuansa yhtä jyrkästi heleänsinistä taivasta kuin tummaa vedenpintaa vasten. -- Se muodosti mahtavan kaksois-näyn, äärettömyyden ylä- ja alapuolella.

Hetken aikaa pysyi kuva häviämättä häiritsemättömässä rauhassa. On hetkiä luonnossa, jolloin hengittäminen ikäänkuin taukoo ja kaikki kuuntelee seuraavaa hengähdystä. Niitä voisi sanoa pysähdyksiksi, jolloin kaikki säveleet vaikenevat kohta sen jälkeen suuremmalla voimalla yhtyäksensä akkordiin.

Pienellä kummulla lähellä rantaa oli paikka, jossa kasvoi iso pihlaja; se ei juuri ollut korkea, mutta leveä ja tuuhea ja täynnä hohtavia punaisia marjoja. Vallan puun juurella makasi mies, pään alla punaiseksi maalattu lipas, polvet ylöspäin vedetyt ja käsivarret ojennettuina. Pihlajan latvassa istui joukko pikkulintuja, jotka kiikkuivat yhdellä oksalla, hyppäsivät oksasta toiseen, teroittivat nokkaansa, söivät kypsän marjan suuhunsa ja panivat vähän väliä päänsä kallelleen ja tirkistivät uteliain silmin nukkuvaa miestä.

Äkkiä mies oikealla kädellään ajoi kasvoistansa nälistyneen hyttysen, vaikka hän sitä ennen oli sammuttanut satojen nälän, ja hän käänsi päänsä hiukan sivullepäin. Mutta samassa lipas vieri paikaltaan alas rinnettä, koko lintujoukko lensi kirkuen puusta ja pakeni pelästyneenä niityn yli; mies nousi reippaasti ylös ja katseli unisin silmin ympärilleen ikäänkuin tähystääksensä missä hän oli.

Silloin hän näki lippaan, joka ei ollut pysähtynyt ennenkuin se saapui veteen, ja kiikkui nyt aalloilla kuni mikä purjehdusmerkki. Tämä poisti hänen uneliaisuuttaan, hän liukui kiireesti rinnettä alas, ja parin turhan yrityksen jälkeen hän sai lippaan käsiinsä.

Seuraavana hetkenä hän taas oli puun alla, ja pyyhki lipasta; -- ensin pienellä, kirjavalla nenäliinalla, sitten kädellä, -- varovasti ja hellästi, kuin olisi se ollut lihaa ja verta ja käsi puuta. Sitten hän aukaisi sen ja kurkisti sen sisään. Otti esiin sieltä pienen kokoonkäärityn kauluksen ja tukun painetuita lentokirjoja, pyyhki niitä ja pani ne viereensä päivänpaisteesen. Katseli siellä täällä muuta sisällystä ja pani vihdoin yksitellen kaikki kapineet sisään ja lukitsi lippaan. Mutta tämä tapahtui kaikki sillä omituisella, salaperäisellä tavalla, millä ihminen hoitaa ainoata kätköänsä. Se, joka varallisuuden rohkeudella levittää tavaroitaan sataan paikkaan, ei tiedä mitään siitä ilosta, minkä yksi ainoa pieni säilypaikka voi tuottaa sille, jolla on ainoastaan halpa pikkukalu kätkettävänä.

Mutta hetki, joka näytti levänneen, oli jo lopussa, ja nyt seurasi liike liikkeen perästä.

Ylhäällä kankaalla ammui lehmä, innokkaasti kuin sanansaattaja koko suvun puolesta, -- lintuparvet lentelivät puusta puuhun ja kiistelivät kunnia-istuimesta, ja riistivät noita punaisia marjoja toistensa suusta, -- kaukaa, sieltä missä kirkko sijaitsi vähäisellä kukkulalla kylän pienet mökit ympärillään, kuului monen kovan äänen hälinää, ja lähimmäisestä talosta laski vesille vene, jossa oli kolme miestä, jotka nuolen nopeudella soutivat hiljaista vedenpintaa.

Silloin mies nousi lipas kädessä ja katseli kenttää kohti. Hänen katseensa osoitti levottomuutta ja koko hänen käytöksensä neuvottomuutta, -- näytti siltä kuin toinen puoli olisi tahtonut eteenpäin ja toinen puoli takaisin. -- Hänen kasvonsa olivat päivettyneet, ja otsa ja posket olivat hyvin ryppyiset, mutta ne eivät kuitenkaan olleet merkkejä ajan tasaisesta kulusta, sillä siihen sekaantui nuoruuttakin; näytti pikemmin siltä kuin se väliin vihoissansa olisi seisahtunut ja uurtanut merkkinsä kasvoihin, jotta ei kevytmielisyys seuraavassa hetkessä poistaisi ne jälleen.

Hänen vartalonsa näytti luonnostaan olleen kookas, mutta kohtalot olivat vähitellen sitä vähentäneet. Hänen päänsä oli iso ja vahva ja varustettu tuuhealla ruskealla tukalla, mutta niska oli vino, ja näytti siltä kuin jäntereiden tue väkisin olisi pois riistetty. Selkä oli leveä, mutta toinen olkapää oli paljon matalampi toista, ja oikea jalka oli polven kohdalta käyristynyt.

Ainoastaan lyhyen ajan seisoi hän siinä ja vitkasteli ollen kahdella päällä ottaisiko toisen askeleen eteenpäin, vai ei; mutta se aika oli kylläksi näyttämään kuvaa miehestä, joka niin sanoaksemme ei milloinkaan ollut tavannut itseänsä kotona, ja jolla joka kerta kun sielu kolkutti ja vaati keskustelua kahdenkesken, pitkän tilinteon tähden, aina oli niin kiire muiden toimien kanssa ulkona elämässä, että velkojan välttämättömästi täytyi tulla takaisin toinen kerta. Mutta "toinen kerta" on veitikka sanoo sananlasku.

Vihdoin viimein hän teki päätöksen ja lähti ketoa kohti astumaan. Hänen käyntinsä oli hankala; joka askeleelta hän kyyristyi eteenpäin ja hengitti raskaasti. Häneltä sujui kuitenkin kulku hyvin, sillä vaikka hän oli vaivainen, niin hänen ryhdissään oli tuota kummallista sopusointuisuutta, jota väliin huomaa luonnossa rajujen myrskyjen jälkeen, jolloin rikkoontunut yhdistyy kokonaisuuteen erinomaisen vapaasti ja sopusointuisasti.

* * * * *

Kentällä, josta tuo kova hälinä kuului, oli suuri väkijoukko koossa, sillä oli tavalliset hevosmarkkinat, jotka aina pidettiin syksyllä täällä.

Yksityisiä pikkupuoteja oli rakennettu markkinapaikalle, ja niiden välillä oli pöytiä, joilla oli ruokaa ja juomaa tarjona. Tähän kokoontui ja täällä kulki edes takaisin ostajia ja myyjiä, ahdistaen tai karttaen toinen toisiansa sen mukaan houkutteliko vai peloittiko kauppa heitä.

Siellä kuului sikin sokin kokkapuhetta ja kiistelemistä, hevosten hirnuntaa, piiskan läjähdystä ja kauheaa kiroilemista. Ja kuitenkin oli vielä täysi päivä, joka haihdutti väkeväin juomain hajun, -- vielä oli jonkinmoinen säädyllisyys kaikessa, vaikka Bossen leveän otsan jäntereet kiihoituksesta mahtavasti liikkuivat, ja sen järkevissä, levottomissa silmissä vilahtivat salamat ikäänkuin kaukaisen rajuilman enteenä. -- Hänen kätensä olivat vielä taskuissa, mutta ankara ote ei sillä ollut salattu, ja kun hän rohkeasti kohoitti olkapäitään ja ojensi päänsä suoraksi, ilmoitti se hurjan, kesyttömän luonnon kapinaa sekä pahaa että hyvää vastaan.

"Hei Olli-poika!" huusi eräs nuorukainen, läjähyttäen piiskallansa vanhaa, laihaa hevosta, jolla hän ratsasti, ja ohjasi sitä ontuvaa miestä kohti, joka punainen lipas kädessä nyt juuri astui markkinapaikan lähellä olevan huoneen takaa.

Mies muutti lippaan toiseen käteen, mutta ei vastannut mitään, vaan kulki eteenpäin, ja näytti tahtovan välttää kansan liikettä.

"Tule tänne ostamaan, Olli-poika!" kuului toiselta haaralta ja suuri nauru seurasi sitä.

"Etkö sinä ole todistaja siihen, sinä, Olli-poika! että minä viime vuonna ostin hevoskonini ja annoin 35 talaria siitä ja piippuni vielä kaupan päälliseksi?" huusi kolmas, joka talutti pientä, kurjan näköistä harmaata konia suitsista; eräs ostaja repi sitä suusta ja poika-nulikka löi sitä piiskalla jalkoihin tehdäksensä sitä vireäksi. -- Mutta raskasmielinen eläin-raukka ei liikahtanut, yhtä hyvin olisi savimöhkäle voinut sen häntään tarttua; vaikutus olisi ollut sama.

"Siitä en mitään tiedä," mutisi raajarikko ja ohjasi kulkuansa toisaalle.

"Ole varoillasi, sinä Olli-poika! muuten annan hevoseni tehdä koetushyppäyksen sinun ylitsesi," kirkasi uljas nuorukainen, joka antoi ruskian, vilkkaan hevosen käännellä itseään joka taholle, kiepahdella ja päätään nostella, jollaikaa hän painoi saapaskantoja sen kylkeen, jotta se kavahti pystyyn ja kirkaisi raivoissaan.

Mutta Olli-poika ei kaksi kertaa sitä neuvoa odottanut. Äkisti hän väistyi toiselle puolelle ja, pari kertaa törmättyänsä yhteen markkinamiesten kanssa, saapui hän sille tielle, joka kulki pappilan takapihan ohi pitkin järven rantaa pienen männikön läpi.

Vihdoin metsäpolku kätki hänet viheriään suojaansa. Silloin hän helpoitti käyntiänsä, pyyhki hien otsastaan ja katsoi taaksensa. Mutta samassa tulla karahutti suuri seurue nauraen ja meluten samaa tietä pitkin, ja kuni peljästynyt metsän-otus kiiti mies taas pois varjoisalta tieltä, ähkien kauheasta rasituksesta ja kyyristyi kulkiessaan vielä enemmän kokoon.

Vasta kun hän oli saapunut eräälle pienelle tunturin pengerrykselle, joka epätasaisesti kohosi metsän yli ja johon markkinanmelu kuului ainoastaan kuin kaiku, oli Olli-poika rauhoitettu. Ja hän istui kalliolle, otti lippaan syliinsä ja pani molemmat käsivartensa sen ympärille niin hellästi kuin äiti, joka on pelastanut lapsensa kuolemasta ja turmiosta.

Sitten istui hän hetken aikaa silmät ummessa. Hän ei kuitenkaan väsymyksestä niitä sulkenut, vaan sentähden että hän käänsi katseensa sisäänpäin sielua kohti ja katseli toisien päiväin surujen ja ilojen kuvaa.

Silloin näytti uusi ajatus valtaavan hänen mieltänsä. Hän aukaisi lippaan, otti sieltä esiin esineen toisen jälkeen niinkuin ennenkin, mutta vähän kiireemmin, kunnes hän tuli pohjaan. Siellä oli pieni kokoonkääritty kellastunut ja tahraantunut paperi, jossa oli suurta kömpelöä kirjoitusta, sen hän varovasti otti esille ja levitti polvelleen, silitti sitä kädellään ja alkoi sitte laulaa kirjoitettuja sanoja. Se kuului heikolta ja raskasmieliseltä kuin vanha virrenvärsy, vaikka sanat eivät näyttäneet sopivan sellaiseen nuottiin.

Mutta sillaikaa kuin humina markkinapaikalta väliin hiljeni ja väliin taas kiihtyi, ja Olli-poika lauloi lauluansa ja pyyhki kädellä silmiänsä, seisoi ylhäällä ylimmällä tunturin huipulla pieni valkotukkainen tyttö nojaten sääteri-tuvan seinää vasten, -- vähän matkan päässä hänestä seisoi nuorukainen.

Tyttö näytti karttavan poikaa, sillä hän katsoi tunturia kohti toiselle puolelle, poika näytti tekevän samoin, mutta katsoi alas järvelle päin. Kumpikin seisoi siinä ikäänkuin yhden sanan lumoamina, sellaisen sanan, jota, kun se kerta on lausuttu, tulee sovittaa, muuten vaikuttaa se ikuisen eron.

Silloin sääterituvan ovi aukeni ja vanhanpuoleinen vaimo astui ulos tuvasta kantaen koko joukon maitopyttyjä, jotka hän asetti seinän viereen kuivamaan.

Tämä herätti tytön hänen mietiskelemisestään, ja hän astui ripeästi seinän luota mennäksensä pois. Mutta samassa poika vilkkaasti astui hänen luoksensa. -- Niin he taas seisoivat alallansa, tyttö katsoi maahan, mutta poika katsoi tyttöön. Tämän kasvot olivat vallan punaiset, ja hän näytti kovin alakuloiselta. Hänen silmäluomensa olivat alas luodut ja kovasti kokoon puristetut huulensa olivat sinetin kaltaiset, joka oli painettu vakaasen mutta surulliseen päätökseen.