Part 13

Silloin juuri pappi käski väkeä kirkkoon ja viittasi Niiloa tulemaan mukaan. Vielä kerta kääntyi hänen katseensa tyttöä kohtaan epätoivon tuskaa ilmoittaen, -- sitten hän meni muiden kanssa kirkkoon. Silloin oli Sylvin mielestä kuin hänen elämänsä valo olin sammunut! Ei kertaakaan ollut nuorukaisen kauniit kasvot ja loistavat silmäykset houkutelleet häntä hänen luokseen, -- nyt, kun onnettomuus kuvastui niissä ja epätoivo vääristeli joka piirteen hänen kasvoissaan, nyt hän niin mieltyi häneen, että, tulkoon häpeä tai hätä, elämä tai kuolema, hän seuraisi häntä!

"Minä menen tuonne hänen luokseen -- isä," kääntyi hän Knutiin, ja hän katsoi vakaasti ja tyynesti isän kasvoihin.

Isä aikoi sanoa jotain, mutta sana tukehtui sisälliseen vapistukseen. Hän tunsi että tässä ei enää seisonut tytär, vaan vaimo, joka vaati oikeuttansa, ja otti edesvastauksensa yksin suorittaaksensa -- tästä tie erosi! -- -- silmänräpäyksen ajan hän katseli tytärtänsä, suruisena ja peloissansa; mutta tämän voimakkaissa kasvoissa oli kirjoitus luettava, joka oli helppo selittää: hän oli järkähtämätön. Isä ei kernaasti häntä laskenut, mutta hän tiesi että tämä oli asia, jossa tytön tuli saada noudattaa omaa mieltänsä, niinkuin hän itsekin oli tehnyt.

"Jumala sinua siunatkoon -- ja kiitos kaikesta!" kuiskasi tyttö, -- loi lempeän silmäyksen isään, nyykäytti päätään äitipuolelle ja lähti samassa heidän luotaan.

Isä jäi sinne seisomaan kyyneleet silmissä; hän katseli nuorta vaimoansa, joka oli liian hyvässä puvussa ja liian turvallinen ymmärtääksensä minkälaiseen kurjuuden verhoon tytärpuoli nyt aikoi pukeutua, ja hän huokasi syvään, hän tunsi mielessään jotain tällä hetkellä, joka vaivasi häntä; -- melkeinpä oli kuin kadehtisi hän tytärtänsä, sentähden että tämä astui sitä rohkeaa tietä, jota hän olisi kyennyt käymään, mutta ei milloinkaan tullut käyneeksi.

Sillä välin nuorukainen oli mennyt kirkolle päin. Sinne oli vaan vähän matkaa, eikä kukaan olisi kompastunut sillä tiellä, mutta Niilo astui kuin horjuvalla maalla, hän kulki silmät maahan luotuina, mutta hänen sisällinen katseensa näki erinomaisen selvästi uhkaavia silmänluonteita hänen ympärillään. -- Silloin yht'äkkiä tuntui siltä kuin joku olisi tullut häntä lähelle, lähemmäksi kuin kukaan muu. Se oli joku, joka hiljaa ja lempeästi tuli hänen luokseen ja alkoi käydä hänen rinnallaan. -- Häntä värisytti, ja hän aikoi vetäytyä syrjälle, mutta samassa hän nosti silmänsä ja tytön suuret, surulliset silmät kohtasivat hänen silmiään; tytön posket olivat kalpeat kuin se kaulus, joka hänellä oli kaulassa, ja hänen huulensa vapisivat itkusta, mutta Niilo ei ollut milloinkaan kirkkaampaa ja toivollisempaa näkyä nähnyt ja tätä tyttö tarjosi hänelle, epämaineiselle, joka kulki hänen rinnallaan! Hänestä tuntui vieläkin kuin pitäisi hänen väistyä syrjälle, jotta hän ei tyttöä saastuttaisi; mutta astuihan tämä hänen vieressään, eikä siis tahtonut hänestä erota! Silloin hän irroitti kätensä, jotka hän oli pitänyt selän takana; toinen niistä vaipui hänen kupeelleen ja siinä se yhtyi vavisten tytön käteen -- mutta ne pysyivät yhdessä! oli vallan kuin kumpikin olisi vertaisensa löytänyt!

Tämä teki kummallisen vaikutuksen kirkkoväkeen, ja toinen ajatus yhtyi yleiseen mielipiteesen. Moni oli kyllä nähnyt tytön menevän isän tyköä ja tulevan tänne nuorukaisen luo, mutta useimmat olivat luulleet että hän teki sitä uteliaisuudesta. Nyt, kun hän kulki käsi kädessä tämän kanssa, huomasivat he että sillä oli toinen tarkoitus, ja silloin ruvettiin ihmettelemään ja arvaamaan: "Noin varakkaan miehen lapsi! -- Ainoa tytär -- kaunein tyttö! Isä ja tämän nuori vaimo ovat kenties häntä vähän halveksuneet mutta hän on kuitenkin rikkain naimaikäinen tyttö tällä seuduin. -- Voi, voi, sentään sitä nuorisoa! Siinä hän nyt käy, vallan kuin se, joka tahtoo kaikki jakaa toisen kanssa, tulkoon sitten elämä tai kuolema, -- -- sepä jotakin on, tuo! Ja jos nyt tulis niinkuin kuolemaksi, hyi!" -- Siihen he jäivät, eivätkä uskaltaneet edemmäksi.

Jumalanpalvelus meni tavallista kulkuansa, huolimatta kiihoitetusta odotuksesta, joka ikäänkuin takaa sitä joudutti; mutta kirkossa ei ollut monta tänä päivänä, joiden mielestä sekä kaava ja veisuu ei ollut tavattoman pitkä. Vihdoin päättyi kuitenkin jumalanpalvelus, ja yhtä leppymättömänä ja ankarana väki seurasi nuorukaista ja pappia Olinan taloon.

Kaikki tunkivat oven eteen, mutta kun se oli säretty ja oli selällään, väistyi joukko arasti syrjään, ja ainoastaan muutamat vanhanpuoleiset miehet ja vaimot menivät papin ja nuorukaisen kanssa tupaan. Se oli mieltä jännittävä hetki. Niilo oli laskenut tytön käden irti, sillä hän ikäänkuin tunsi että hänen tuli olla yksin. Hän seisoi keskellä laattiaa ja odotti sillä välin kuin pappi liikutettuna meni vuoteen tykö ja seisoi silmät maahan luotuina kuolleen vieressä. Näkyi selvästi että hän pelkäsi seuraavaa hetkeä, sillä hän kävi vallan kalpeaksi, siinä seisoessansa, ja hengitti raskaasti kuin olisi kova tuska häntä ahdistanut. Mutta tuota kauhistuttavaa piti katsoa -- vanhurskauden täytyi tapahtua! -- Hän kohoitti verkalleen katseensa ja loi sen kuolleesen, mutta vähitellen tuska haihtui, ja kirkas heijastus loisti hänen silmistään.

Kuolleesen, joka lepäsi tässä hänen edessään, oli vaan Jumalan oma käsi koskenut. -- Väkivallan merkkiä ei näkynyt missään. Kuolon enkeli oli helposti tarttunut saaliisensa, sillä kaikki jäykät piirteet, kaikki oman rakkauden vääristelemiset olivat kadonneet noista vanhoista kasvoista ja muuttuneet hymyksi. Itse oli vainaja nähtävästi järjestänyt kaikki kuolemaa varten. Tuvassa oli kaikki kalut paikoillansa. Sängyssä oli puhdas lakana pään alla ja kuolleella oli uusi peite päällä. Kädet olivat ristissä rinnalla, ja pienellä rahilla sängyn vieressä oli vähän kuusen oksia ja koivunlehtiä, jotka vielä olivat vihannat ja tuoksuvat.

Pappi kääntyi nuorukaiseen, joka ei vielä ollut liikahtanut eikä luonut silmiään maasta. "Tule tänne, Niilo Pladsen," käski hän lempeästi, "sinä et saanut sopia elävän kanssa, sovi nyt kuolleen kanssa. Näethän että hänellä on kädet ristissä rukoillakseen -- lue sinä rukous hänelle Jumala kuulee ja tuomitsee."

Papin sanoja seurasi kuolon hiljaisuus, vaikka niin suuri joukko kansasta, kuin suinkin mahtui, vähitellen oli tunkeunut tupaan ja seisoi niin likitysten kuin mahdollista oli ja katseillaan ja ryhdillään ilmoitti jännitettyä odotusta. Mutta kun Niilo astui ruumiin luo ja laski tukevasti kätensä kuolleen ristissä oleville käsille, ja alkoi lukea Isämeitää -- vapisevalla mutta kovalla äänellä, niin jännitys mielissä asettui, ikäänkuin nostettu ase vaipuu kädestä, kun rosvo on vaan tien yli lankeava varjo. Ja rukoillessa kävivät nuorukaisen kasvot kirkkaiksi, sillä hänen mielensä rauhoittui, ja niin se muuttui juhlaksi, joka luultiin rikoksen ilmisaamiseksi.

Kun hän päätti rukouksensa ja pappi lisäsi siihen "Amen, Jesuksen nimeen," pannen kätensä Niilon käden päälle, niin Niilo nyyhkäyttäen vaipui kasvatti-äitinsä ruumiin yli ja rukoili hartaimman, palavimman rukouksensa, tämän kylmässä sylissä -- kylmempi kuitenkin elämässä kuin kuolemassa!

Tämä päästi läsnäolijat jännityksestä. Se ihminen, joka nähtävästi ei ollut yhtään välittänyt heidän vihastaan ja uhkaavista katseistaan ja joka ei näyttänyt heiltä sääliväisyyttä anovan, hän makasi nyt ruumiin yli ja itki kuin lapsi äidin rinnalla! -- silloin hän sai huokauksia ja itkua joka taholta.

Mutta pappi, joka tiesi mihin raja oli pantava, jotta ei vaikutus katoaisi, veti hiljaa nuorukaisen pois kuolleen luota, ja käski väen vetäytyä vähän syrjään; sitten hän otti kuusenoksat tuolilta ja pani ne Olinan rinnalle, sen tehtyä hän kääntyi väkeen: "Te olette nyt kaikki olleet todistajia siihen mitä tällä hetkellä on tapahtunut; luullakseni me kaikki iloitsemme siitä, ettei mikään rikos ole tehty. Täällä ei mitään väkivaltaa ole tehty; siitä kuin Olina Pladsen on laskenut levolle, on ainoastaan hän, joka kulkee lukittujen ovien läpitse, ollut hänen luonaan -- rauhaa tomulle, armoa sielulle!"

Ja nyykäyttäen päätään toisille ja tervehtien toisia ilmoitti pappi että nyt oli heille oikeus tapahtunut, ja nyt heidän velvollisuutensa oli lähteä pois. He menivätkin hyvässä järjestyksessä ja nurisematta. Nuorukainen oli heidän mielestään täydellisesti todistanut itsensä syyttömäksi, mutta tämä hänen viattomuutensa toteen näyttäminen tuli paljon enemmän kätten päällepanemisesta kuin siitä todisteesta, jonka kuollut, niin sanoaksemme, itse esiin toi. Mutta jotakin jäi kuitenkin jälelle, ja likemmältä asiaa kertoaksemme, ei ainoakaan ihminen lähtenyt paikalta, ennenkuin hän oli kulkenut huoneuksen ympäri ja vielä kerta katsellut murrosta laudoituksessa. Ja päätös oli sama: varas oli siellä ollut. Pappi oli tosin sanonut että rahat oli hänen luonaan, mutta pappi oli myöskin sanonut: "sillä, joka on aikonut varastaa, on varkaus sovitettava Jumalan edessä, eikä maailman." -- Sopikoot sitten siitä! Ja rauhoitettuna kukin meni kotiansa.

"Tuletko minun kanssani, vai jäätkö tänne?" kysyi pappi, kun hän ja poika olivat kahden kesken tuvassa.

"Se on papin vallassa," vastasi Niilo. -- "Jos olen vapaa, niin jään tänne," lisäsi hän nöyrästi, ja hän loi silmänsä maahan, sillä hän ei voinut kestää sitä vakaata, tutkivaa katsetta, joka oli häneen luotu.

"Oletko rangaistusta ansainnut?" kysyi pappi.

"Olen," kuiskasi nuorukainen. Mutta samassa tyttö tuli esiin nurkasta ja asettui hänen viereensä. Oli sama surullinen katse, joka luotiin nuorukaiseen, sama luottavainen ryhti, joka oli valmis jakamaan kaikki, tulkoon elämä tai kuolema!

"Jää sitte sinne kussa olet," sanoi pappi surumielisesti; "ei vesi ja leipä suljetun oven takana, tahi kahleet jaloissa, sovita pahantekijää Jumalan kanssa -- sellaisissa siteissä moni hairaus kehittyy paheeksi ja moni arkamaisuus valheeksi. -- Taivaan Jumalalla on myöskin kahleita ja suljetuita ovia ja vartijan silmiä, joita ei kukaan voi peittää, -- rupea hänen vangiksensa ja palvele uskollisesti vankeus-aikasi loppuun! -- Kun rikos on sovitettu, tunnet sen kyllä luonnossasi, jos totuutta rakastat; sillä silloin sinä olet vapaa Jumalan armosta, ja häväistyksen merkki on poistettu sielustasi. Se on se tie, jonka minä voin sinulle osoittaa, uskallatko vaeltaa sitä?"

"Uskallan," vastasi nuorukainen ja katsoi vakaasti pappia silmiin.

"Jumala sinua rohkaiskoon," kuiskasi pappi ja kääntyi hänen luotaan tyttöön. "Ja sinä aiot ruveta hänelle kumppaniksi?" sanoi hän tälle.

"Minä kyllä ajattelin toisin, mutta nyt en tiedä parempaa," sanoi tyttö ja katsoi lempeästi nuorukaisen silmiin.

"Hyvä, kun kaksi yhtyy rakkaudessa, niin se vähentää vaivaa, -- mutta ei velkaa," sanoi pappi varoittavasti.

Sitten hän meni, ja nämä kaksi jäivät yksin kuolleen kanssa. He valvoivat yhdessä ja sydän antautui niin hellästi sydämmelle, että tunnustus ja katumus -- suru ja uskallus virtasi yhdestä sielusta toiseen ja loi saman ajatuksen ja päätöksen sitä elämää varten, joka heidän edessään oli.

* * * * *

Kymmenen vuotta kului tämän päivän jälkeen. Se oli kova aika Niilolle ja hänen uskolliselle vaimolleen; sillä epäluulo väijyi kauan aikaa hänen tiellään niinkuin tulenkipinät heinäpieleksen ympärillä, -- hän oli aina levoton, eikä milloinkaan oikein turvallinen. Se rikos, mihin hän tiesi olevansa vikapää, vaivasi häntä sitä paitsi salaa, ja minkä päivä helpoitti työllä ja elämäntoivolla, sen yö riisti häneltä asettumalla hiljaiseksi todistajaksi hänen häpeäänsä. Uurros ja rikki murrettu laudoitus ammoittivat vielä kuin avonaiset, paranemattomat haavat vanhan rakennuksen seinässä; Niilo tahtoi niin, vaikka hänen vaimonsa hartaasti pyysi että hän peittäisi nuo ikuiset soimauksen aiheet. Ihmiset sitä vastoin eivät mitään siitä puhuneet, vaikka he yhä edelleen käytöksessään Niiloa kohtaan olivat hiukan varovaisia. Niilo oli hiljainen, umpimielinen mies, joka ei ketään loukannut; mutta kuitenkin maine kuulumattomasti hiipi hänen jälkeensä, missä hän vaan kulki, ja oli jo edeltäpäin saapuvilla, mihin hän vaan tuli, -- ja vaikka Niilo rohkeasti kulki tietään, kohtasi tämä häntä niinkuin kylmä tuulahdus näkymättömästä aukosta, ja hän katseli jälkeensä sen perään, niinkuin ihminen, joka pimeässä silmillään hakee kummitusta.

Mutta kymmenen vuotta oli, niinkuin jo sanottiin, kulunut tästä sunnuntaista. Se elämä, jota Niilo oli elänyt, oli tullut tasaiseksi, salaiseksi velan suoritukseksi -- ja tätä maksua oli aina vaadittu, yhtä salaa mutta tarkoin viimeiseen ropoon saakka!

Sitten tuli vihdoin helpommat ajat. Aika kului ja olot muuttuivat; uutta väkeä tuli naapuristoon ja vanhat kuolivat. -- Silloin Niilosta tuntui kuin se piiri, jossa hän oli, kävisi yhä leveämmäksi, yhä valoisammaksi; -- ei tuntunut enää tuulahduksia ikäänkuin kätketystä aukosta, vaan raitis ilman-virta ikäänkuin monesta avoinna olevasta ovesta! Oliko hän nyt vapaa? -- Mutta vaikka Niilo ei saanutkaan suoranaista vastausta tähän, niin tuli kuitenkin "on" häntä vastaan ikäänkuin tuhansien ihmisten suusta!

Kevät heräsi hänen ympärillään ja kaikki nuo kukoistavaiset nuput ilahuttivat häntä, -- tuli lintuparvia, ja kaikki visertelevät pikkukielet lauloivat hänelle, -- tuli paljon väkeä kirkonkokouksiin, ja kaikilla oli ystävällinen sana ja tervehdys hänelle; -- mutta tuli vieläkin rikkaampi vapauden sanoma hänelle ja _hänen vaimollensa_, joka oli taistellut vankeus-ajan kolkkoa taistelua hänen kanssaan; sillä vaimo sai pojan -- se oli toivo, jota ei kumpikaan heistä ollut maininnut, vaan josta he huokaen hiljaisuudessa olivat luopuneet! -- Ja silloin Niilo tuli niin iloiseksi, että hän antoi hajoittaa koko sen puolen rakennuksesta, jossa uurrokset olivat, ja teki koko rakennuksen entistä suuremmaksi, rakennutti ulkohuoneet takapuolelle pihaa ja teetti aitauksen koko tilan ympärille -- niin pitkälle kuin kaksisataa taalaria riitti! Ja sitten hän pani talon nimeksi "Sörlien", eräissä suurissa kemuissa, joita hän piti kaikille tuttavilleen.

* * * * *

Mutta uusi nimi jäi kuitenkin hänen pojalleen -- oli niin mukavaa käyttää vanhaa nimeä! Niin se jäi hänelle niinkuin vankilan ilman vaikuttama kalpeus, joka ei milloinkaan vangista luovu -- ja Olinan perillinen nimitettiin Murtoreijän Niiloksi kuolinpäiväänsä saakka.