Part 11

Vasta myöhään illalla tuli nuorukainen tupaan. Illallinen oli jo syöty ja palkolliset olivat menneet levolle, ainoastaan Knut istui vielä pöydän-päässä ja nuori vaimo hänen rinnallaan. Niilo jäi seisomaan oven suuhun eikä uskaltanut puhua; toisetkin olivat ääneti, ja siten kului hetkinen. Mitä oli tapahtunut? Knut näytti vanhentuneen siitä kuin Niilo hänen viimeksi oli nähnyt, oli kuin hän olisi kuoleman tautia sairastanut, -- ja nuorikko nojasi häneen kalpeana ja silmät ummessa, ikäänkuin ihminen, joka lepää taistelun jälkeen.

Vihdoin Knut sanoi raskaalla äänellä: "sinä lähdet pois täältä huomenna, sanoo vaimoni?"

"Niin on aikomukseni ollut," vastasi Niilo hiljaa.

"Lähde Jumalan kanssa," lisäsi siihen mies.

"Kiitoksia kaikesta hyvästä!" sanoi Niilo suruisesti ja kääntyi mennäksensä pois.

"Kiitoksia sinullekin!" sanoi Knut vakavammalla äänellä, nosti varovasti vaimon päätä ylös ja meni käsi ojennettuna nuorukaisen tykö. Niilo katsoi häntä suoraan silmiin ja aikoi sanoa jotakin, mutta Knutin kasvoissa oli jotain, joka esti häntä sitä tekemästä, ja hän oli ääneti, -- he puristivat toinen toistensa käsiä, ja nuorukainen lähti.

Jo päivän koittaessa oli Niilo ylhäällä ja hankki lähtöä. Hänestä tuntui oikein helpolta, kun oli lähtö käsissä, ja toivoisa lempeys valtasi hänen mielensä, kun hän nousevan auringon valossa lähti talosta. Yön yksinäisyydessä oli hän päättänyt lähteä pappilaan tarjoumaan työmieheksi, ja kun hän tiesi, että pappi oli hyväluontoinen ja ystävällinen, rauhoitti häntä tämä päätös. Sitä paitsi tuntui hyvältä eilistä päivää ajatella, -- se, mikä oli ollut pahaa, oli ikäänkuin muuttunut hyväksi. Hän kulki nyt yksinäisyyden tietänsä, nuorikko oli tullut täydellisesti käsittämään sitä asemaa, johon hän ikäänkuin leikillä oli joutunut, -- ja Knut Bedseth oli saanut silmänsä auki käsittämään edesvastausta tässä erilaisessa naimisessa. Oli ainoastaan yksi, joka ei sovintoa antanut eikä vastaan ottanut -- se oli Sylvi. Ja kuitenkin hän kulki heidän joukossaan katkeruus sydämmessä ja esti menestyksen kaikesta niinkuin kylmä lumi! -- parasta oli unohtaa hänet! -- ja hän koetti jo ajaa se ajatus luotaan, kun tyttö tuli hänelle vastaan samasta tunturin halkeamasta, joka edellisenä päivänä oli kätkenyt hänen läsnä-olonsa Niilolta. Nuorukainen pysähtyi ja miltei väistyi taaksepäin; mutta kuitenkin hän tuli iloiseksi, ja sydän lensi vielä kerta tyttöä vastaan hänen loistavan katseensa kautta. Tyttö oli ääneti ja näytti olevan kahdella päällä.

"Onko tämä sattumus, vai tuletko tahallasi?" kysyi Niilo.

"Minä en tahdo että sinä sanot minua pahaksi," vastasi tyttö.

Poika tahtoi puhua. -- "Ei, ole sinä vaiti," keskeytti tyttö, "tästä ei saa sanakiistaa syntyä. -- Minä tiedän että sinä ajattelet niinkuin kaikki muut -- että minä vihaan äiti-puoltani. Niin, en minä pidäkään hänestä. Siitä on tuskin vuosi, kuin äitini kuoli, ja nyt istuu isä siinä uuden vaimon kanssa! Minä saan kunnian sitä katsella, ja minä en kärsi sitä! -- Äitini otti hänen tänne taloon -- hän oli pieni kerjäläistyttö, ilman vanhempia ja siskoja!"

"Ihan kuin minä," keskeytti nuorukainen.

Sylvi katsoi häneen ja mietti vähän aikaa. "Mutta sinä et ole viekoitellut itsellesi mitään, luullakseni, ja sen on hän tehnyt. Nyt hän istuu siinä ja ylpeilee, ja minä saan taampana seisoa, -- semmoinen harmittaa ja suututtaa."

"Hän suo sinulle hyvää," sanoi Niilo.

"Minun tulisi suoda hänelle -- eikä hänen minulle," sanoi tyttö.

"Lähde pois heidän luotaan," sanoi Niilo rohkeasti.

"Tarkoitatko että minä menisin palvelukseen?" kysyi Sylvi, ja katsoi kylmästi nuorukaiseen.

"En," vastasi tämä, "sitä en tarkoittanut, -- mutta -- -- -- jos sinä tahtoisit samaa kuin minä -- -- jos sinä minua rakastaisit -- -- ja jos uskaltaisit minua seurata -- --."

"Niin, sen päivän täytyy kenties tulla, jolloin minä lähden talosta rengin kanssa, jolla ei ole taloa eikä kotia!" keskeytti Sylvi häntä ja nauroi pilkallisesti.

"Mutta jos hän sinua rakastaisi niinkuin omaa henkeänsä, ja jos hänellä olisi rohkeutta tietä raivaamaan?"

"Ei, kiitoksia," sanoi Sylvi, nyykäytti päätään ja lähti pois.

"Odotas!" huusi nuorukainen hänen jälkeensä. Tyttö seisahtui ja katsoi taaksensa.

"Kenties minä kuitenkin jonkun neuvon keksin, -- missä minä sinut tapaan, kun aika tulee."

Tyttö loi silmänsä häneen, ja tuo loistava katse kohtasi vielä kerta nuorukaista. "Jos niin on, tapaat minut täällä," sanoi tyttö vakaasti, sanoi jäähyväiset ja lähti joutuisasti kotiin.

Niilo jäi seisomaan ja katsoi hänen jälkeensä siksi kuin hänen solea vartalonsa hävisi näkyvistä, -- sitten hän itse astui reippaasti eteenpäin, ja onnellinen hymy näkyi hänen huulillaan. Selvää oli että hän tällä hetkellä oli saanut uuden elämäntoivon, ja se näytti olevan tukeva.

Asia oli se, että nuorukaisen mieleen tässä silmänräpäyksessä oli tullut ajatus, joka yhtä nopeaan kehkeytyi vakaaksi päätökseksi: hän tahtoi ottaa ensimmäisen askeleen Olinaa vastaan ja pyytää häneltä anteeksi. Ja niin paljon valoa oli Sylvin kirkas katse luonut hänen mieleensä, että Olinankin haamu astui hänen eteensä hyvän ja suopean näköisenä, ja hän melkein katsoi itsensä syypääksi siihen, mikä oli tapahtunut. Se sitä paitsi rohkaisi hänen mieltänsä: kuta suurempi hänen vääryytensä oli ollut, sitä enemmän hän uskalsi toivoa! -- Kun hän ensin oli saanut Olinan lepytetyksi, niin hän kyllä saisi hänet suostumaan tuumiinsa. Mutta vaikeinta oli saada Olina lepytetyksi -- vastustaa hänen pilkallista ilkkumistansa, ja palkita sitä hyvällä! -- nuorukaista värisytti ja hän irvisteli rumasti sitä ajatellessaan; mutta kumminkin hän astui eteenpäin, saapuaksensa Olinan luokse ennen iltaa: "Jos Olina olisi äkäinen, aikoi hän olla nöyrä -- eihän hän pyytänyt yksistään omasta puolestaan!"

Tämä ajatus oli ikäänkuin liehuva lippu hänen ylitsensä, ja vihdoin hän auringon laskun aikana tuli Olinan talon alueelle. Oli vaan jälellä pieni viljelemätön mäen rinne ja sen juurella joki; toisella puolella oli Olinan laidun. Niilo istui lepäämään vähäksi aikaa. Hän oli hyvällä mielin ja toivoi parasta -- hän ei aikonut hiiskahtaakaan.

Mutta samassa hän näki Olinan; tämä tuli pienestä viidakosta katajakimppu selässä ja ajoi porsasta edellään, joka oli kiinni köydestä, jonka hän oli kiinnittänyt oman vyötäistensä ympärille. Hän kulki sauva kädessä köyryselkäisenä eteenpäin ja katajat törröttivät pensaan näköisenä hänen päänsä yli, jotta hän näytti niin hullulta, että nuorukainen oli vähällä purskahtaa nauruun; tällä hetkellä hän ihmetteli miksi hän ei aina ollut häntä siltä kannalta ottanut. -- Mutta tässä Niilo erehtyi Olinan suhteen, Olinaa ei millään muotoa voinut naurun kannalta ottaa, siihen hän oli liian kova. Jos niin olisi ollut, niin hän ei olisi niin yksinäisenä elämän läpi kulkenut; sillä se, jota naurun kannalta voi ottaa, hänellä on tavallansa kuitenkin ystäviä -- ihmiset antavat aina anteeksi ne viat, joille saavat nauraa.

Nuorukainen oli noussut istualta ja oli valmis tervehtimään -- kaukaa! Mutta Olina joko ei häntä nähnyt, tai ei tahtonut häntä nähdä; hän kulki edelleen joellepäin mitään huomaamatta. Täällä hän seisahtui joen yli vievän sillan kohdalla, kiinnittääksensä nuoraa kovemmin, ja samassa hetkessä hän löi porsasta sauvallaan, jotta se juoksi eteenpäin ja veti muijaa mukanaan; tämä horjui ja kompastui epätasaisella sillalla -- sillä se oli kyhätty veistämättömistä puunrungoista, jotka olivat kovin kallellaan; Niilo huomasi että jos hän pääsisi toiselle puolelle, niin se oli onnenkauppa.

"Ole varoillasi!" huusi nuorukainen hänen jälkeensä ja juoksi rinnettä alas.

"Kaikkia vielä!" huudahti Olina vihaisesti ja joudutti edelleen porsasta kepillä, jotta se päästi hurjan kiljunnan ja ryntäsi suoraan jokeen vetäen Olinan mukanaan. Ja siinä se ui aika kyytiä virtaa alas ja veti Olinaa jälessään kuin vedenpinnalla ajelevaa katajapensasta.

Nuorukainen ei kuitenkaan viipynyt avuksi rientämästä. Hän oli yhdessä silmänräpäyksessä sillan yli ja joen toisella puolella, missä ranta oli matalampi; täällä hän viskasi takin päältään, heittäysi jokeen ja sai sekä Olinan että porsaan ajoissa pelastetuksi.

Olina istui vähän aikaa joen reunalla ja viihdytti mieltänsä peljästymisen jälkeen, ja Niilo meni takkiansa ottamaan; mutta tuskin oli Olina täydellisesti toipunut ja saanut kaikki selväksi, ennenkuin hän hyppäsi seisoalleen, veti porsaan pois pienestä makupalasta, jota se juuri nautti kylmän kylvyn päälle, ravisti sateenkuuran katajapensaasta ja lähti nuorukaisesta välittämättä uudelleen liikkeelle.

Niilo ei kuitenkaan ollut aikonut antaa tilaisuutta niin helposti käsistään mennä, ja hän seurasi Olinaa.

"Enkö minä saa porsasta ottaa?" huusi hän.

"Minä tulen kyllä omin neuvoin aikaan;" sanoi Olina, "senhän olen tehnyt jo kaksi kuukautta."

"Niin, mutta tuolla joessa olisi pahoin käynyt," sanoi nuorukainen hymyillen.

"Ei kukaan pyytänyt sinua avuksi tulemaan," ärjäsi Olina.

"Ei, ei," sanoi Niilo tyynesti, "en minä aikonutkaan mitään pahaa sinulle puhua, -- minä olen tehnyt kylläksi väärin sinua kohtaan muutenkin."

"Vai niin! Joko nyt olet siihen tullut?" sanoi Olina pistävästi ja nauroi.

Äkillinen kostonajatus tuli nuorukaisen mieleen, mutta lempeällä tuulella kuin hän oli, ajoi hän sen luotaan huokauksella. "Sinun tulee puhutella minua ystävällisesti, Olina!" pyysi hän. "Minä kyllä tiedän, etten minä ole vastaanottanut sitä, jota olet minulle antanut, oikealla tavalla, -- mutta ... minä sovitan kaikki..."

Olinan silmät loistivat ilosta, se oli vettä hänen myllyllensä: -- Mutta tämä mylly ei jauhanut viljaa Jumalan valtakuntaa varten! Tieto siitä että nuorukainen oli nöyryytetty, se oli ilo; -- yritys saada häntä pelkurimaiseksi ja alakuloiseksi, voidaksensa jälestäpäin antaa hänelle leipää, niinkuin ryömivälle annetaan, se oli ainoa mikä Olinan myllystä tuli. "Mitä sinä minulta tahdot?" kysyi Olina ja ravisti uuden sateenkuuran katajapensaasta.

Nuorukainen hengitti raskaasti ja hänen päivettyneet poskensa lensivät tulipunaisiksi. "Minä olen tavannut tytön," sanoi hän.

"Tytön!" huudahti Olina ja pöyhistelihe, "mitä sinä tytöllä teet? Köyhä raukka! jolla ei ole mitään, ja jolla ei ole mitään odotettavaakaan."

"Minä ajattelin," jatkoi nuorukainen nöyrästi, "että jos sinä antaisit asunnon..."

"Ohoh! nyt tuli asia ilmi! -- Niin, olisihan tuo vallan oikein että sinä saisit taloni!"

"Minä panisin työni lisään, -- sinä et milloinkaan tulisi sitä katumaan!" sanoi nuorukainen hartaasti.

"No, sen työn, mikä minulla on, jaksan itse tehdä," vastasi Olina ja ajoi porsasta eteenpäin -- näyttääksensä kykyänsä.

"Mutta miehen työ ulottuu hyvän matkaa pitemmälle," sanoi Niilo lempeästi. "Jos vaan panisit rahasi avuksi..."

"Niin, rahojani sinä juuri väijytkin," keskeytti Olina.

Nuorukainen suuttui hirveästi tästä, hän nosti takkinsa ja oli vähällä viskata sen Olinan päälle; mutta sydämmen ajatus astui samassa esiin, ja käsivarsi vaipui jälleen alas. "Huomaathan että tarkoitan sinun parastasi," sanoi hän hiljaa.

"Saat mennä sukusi tykö," pilkkasi Olina ja nauroi.

Niilo hengitti raskaasti ja pysähtyi. Koko matkan hän oli kulkenut rohkeasti huolimatta niistä ohdakkeista, joita Olina oli hänen jalkojensa eteen viskannut; mutta tällä kertaa Olina oli hänen sydämmeensä tähdännyt, ja se oli tunkenut niin syvälle, ettei sitä enää saatu ulos vedetyksi tässä elämässä. "Sinä olet paha aave!" huusi nuorukainen Olinan jälkeen, kääntyi ja palasi takaisin.

"Nyt hän on saanut mitä hänen piti saada," jupisi Olina tyytyväisenä, varisti katajapensasta, ajoi porsasta eteenpäin ja astua kapuroi kotiinsa.

Mutta kun Olina oli saanut porsaan lättiin, katajatakan selästänsä ja kuivat vaatteet päälleen, oli jo vahingon ilo vähän asettunut, ja kun hän myöhemmin istui yksinäisen ateriansa ääressä ja hän muisti sitä iltaa, jolloin hän oli vetänyt nälkäisen pojan pöydän luo, ja oli itse tullut ihmeen nälkäiseksi siitä että näki tämän syövän, -- silloin vahingon ilo hävisi kokonaan sen kaipauksen edestä, joka näinä kahtena kuukautena oli häntä vaivannut, ja hän huokasi syvään: "Oliko hän kenties ollut liian tyly Niiloa kohtaan? -- Tämä pyysi kuitenkin niin kauniisti puolestansa -- -- -- ei, nytpä tuo sai jotain miettimisen aihetta -- siksi kuin hän tulee takaisin!" Tällä pienellä puheella Olina teki sovinnon omantuntonsa kanssa, ja kun hän sitte meni levolle, nukkui hän vanhurskaiden unta.

Nuorukainen oli sillä välin kulkenut eteenpäin, sama viha mielessä ja samaa tietä kuin kaksi kuukautta sitten. Täytyikö hänen siis, joka kerta kuin hän tuli tälle paikalle siunausta etsimään, vaan saada kirous palkinnoksi? Oliko se kenties sentähden että hän oli sitä helpoimmalla keinolla etsinyt? Tämä kysymys kiintyi hänen mieleensä kuni vastaus. Ja kuitenkaan hän ei tällä kertaa olisi kerjäämällä sitä hakenut, jollei se olisi ollut hänen tähtensä, johon hänen elämäntoivonsa oli sidottu kuin pelastus-ankkuriin! -- Hänen onnensa tähden hän oli joutunut häpeään, kun hän tarjosi parhainta ja sai pahaa takaisin. Mutta sen kautta oli toivokin rauennut. -- Tyttö ei enää ollut olemassa hänelle! -- vaikka -- jos tyttö oikein häntä rakasti, eikö tämä silloin ollut vallan mitätön asia? Eikö tyttö voinut elää iloisesti hänen kanssaan myötä- ja vastoin-käymisessä? -- Tämä tulikin ikäänkuin vastaukseksi hänelle, vaikka se kysymyksenä oli tullut hänen mieleensä ja se vaivasi kovin hänen mieltänsä.

Mutta jokaisesta taistelusta, joka ei pääty tylsämielisyyteen, kehittyy vastustus. Kaksi kuukautta sitten oli Niilo pannut kunnianhimon sitä suurta voimaa vastaan, jolla hän aikoi uudelleen aloittaa vanhempainsa taistelua kohtaloa vastaan ja viedä sitä eteenpäin siihen valoon, joka kehittyy jokaisesta pimeydestä. Nyt hän ryhtyi vastustukseen kylmemmältä taholta, siitä missä ei kasva elämän viinirypäleitä, mutta sitä enemmän rikkaruohoa! Tästä lähtien ei saisi hänen tiellään olla ainoatakaan ihmistä, josta hän hyvää ajattelisi, tahi jonka kanssa hän rakentaisi likempää tuttavuutta. Ystävällisyys oli heillä vaan irtonaisena verhona, joka loisti, mutta ei mitään hyvää tuottanut -- hän aikoi vaan tehdä tehtävänsä, eikä mitään muuta.

Tätä ajatellessaan hän kulki pappilaa kohti, niinkuin hän jo ennen oli aikonut, ja kerrottuansa papille suhteestaan Olinaan, sai hän palveluspaikan pappilassa. -- Niin hän uudelleen alkoi elämäänsä, ja kun hän oli voimakas ja rohkea nuorukainen, voitti hän pian kaikkein kunnioituksen. Mutta hän kulki kuitenkin kuin suljetulla tiellä; hän teki työtänsä, mutta ilman iloa, ja hän kartti kaikkea ystävällistä seuraa muiden palveliain kanssa. Silloin kävi kaikki sekä kylmäksi että paljaaksi hänen ympärillään, ja nuoruus pakeni hänen mielestään kuin laululintuiset kuolleesta puusta.

Täten kului syksy ja talvi. Pari kertaa oli hän käynyt lähikylässä, ei tyttöä tapaamassa, mutta kuitenkin se ajatus mielessä, jonka toivo hiiviskelee enin toimettomankin mieleen. Siitä ei kuitenkaan ollut tullut mitään muuta kuin jonkinmoinen kiertokulku Bedseth-talon ympäri, ja tämäkin koski vaan sen äärimmäistä rajaa. Hän kyllä tiesi että, kun hän ei voinut mitään tarjota, niin hänellä ei ollut oikeutta tavata tyttöä määrätyllä paikalla. -- Vihdoin hän jäi kotiin, ja täällä hän kulki sitä surullista kiertokulkua itsensä ympäri, joka käy sitä ahtaammaksi, kuta kauemmaksi tulee omasta minuudestaan.

Silloin kuultiin monelta taholta ympäristössä kerrottavan että joukko nuoria miehiä oli päättänyt kevään tullessa lähteä Amerikaan. Useat vanhemmat ihmiset moittivat tätä yritystä, ja pappi pyysi heitä luopumaan siitä. Mutta nuoret, jotka lähtöä hankkivat, tiesivät siihen vastata että siinä maassa saa kovasta työstä hyvän palkan. Seikkailuista ei kukaan puhunut, ja kuitenkin ne olivat ne, jotka kuvasivat nuo valoisat kuvat sieluun ja loivat uskolle siipiä.

Niilo Pladsen oli äänettömänä kulkenut ympäri ja kuunnellut kaikkea tätä puhetta asian haitallisista ja edullisista puolista, ja harras toivo lähteä niiden kanssa oli hiukan herättänyt häntä hänen haluttomuudestaan; -- mutta tämä valoisampi kanta saattoi häntä samalla ajattelemaan tyttöä, ja vilkkaampi sydämmen sykkiminen herätti vastustamattoman halun saada häntä omakseen. Hän tahtoi kaikin mokomin pois siitä, mikä hänen luulonsa mukaan oli hänelle esteenä, hän tahtoi tuohon seikkailuun ruveta! Mutta tytöstä hän ei voinut luopua.

Silloin tuli eräs lauantai-ilta. Nuorukainen oli aikaisin saanut työnsä tehdyksi, ja kun hän oli pyytänyt lupaa työn tehtyä mennä kylään, lähti hän, niin pian kun taisi, matkalle. Päämaali oli sama -- tytön kotitalo! Ja kun hänellä tällä kertaa oli suurempi oikeus tyttöä kohdata, niin hän pian saapui sinne. Mutta yhtymäpaikalle hän ei uskaltanut mennä -- ainoastaan niin lähelle, että hän voi sitä nähdä! Niin hiipi hän kuin varas takaapäin, kunnes hän tuli vastapäätä tunturinhalkeamaa; siinä hän istui puunrungolle, ja koetti olla niinkuin tavallinen matkustaja, joka lepää vähän aikaa, mutta jonka matkan päämaali on toisaalla.

Niin istui hän kauan aikaa. Päivä oli laskemaisillansa, ja toivo ei enää voinut mitään hänelle tarjota. Silloin kuului hitaita askeleita tieltä; nuorukainen kurkisti piilopaikastaan -- se oli Sylvi! -- Raskaasti, kuin kulkisi hän onnettomuutta kohti, astui hän eteenpäin ja meni yhtymäpaikalle. Silloin ei nuorukainen enää voinut itseään hillitä; eikö se ollut käsky, voimakkaampi kuin monet sanat? -- "Sylvi!" huudahti hän niin voimakkaalla ja iloisella äänellä, että tuntui siltä kuin koko elämän raskasmielinen kulku olisi murtunut. Tyttö säpsähti ja katsoi häneen. "Miksi et mene tuonne?" kysyi hän viitaten halkeamaa kohti.

Nuorukainen ei vastannut mitään, hän tiesi mitä kysymys tarkoitti. Vihdoin hän loi tyttöön katseen, jossa koko hänen sydämmensä suru ja ikävöiminen kuvastui -- se oli hänen vastauksensa.

Sylvi katsoi taas tutkivaisesti ja ankarasti häneen. "Minä luulin että sinulla oli jotain minulle sanottavaa," sanoi hän, ja niin lähti hän toisaalle sen enempää nuorukaisesta välittämättä.

Niilo nojasi siihen puuhun, jonka takana hän oli suojaa etsinyt, ja sielusta nousi harmillinen ajatus. Se tyttö, joka tällä tavalla lähti hänen tyköään, ei ollut milloinkaan häntä rakastanut. Hän oli hullu, joka oli hänen tuntoansa sydämmessään kantanut ikäänkuin siunauksen ja toivon ristinmerkkinä!

Mutta nuorukainen ei ollut sillä mielellä, että hän voi panna kovaa kovaa vastaan. Hän ei katkerasta juomasta voimaa saanut, hän sai vaan inhoa ja tuskaa. -- Kun vähän aikaa oli kulunut, nousi hän vihdoin puunrungolta, ja lähti pois -- mutta ei kotiapäin; vielä kerta -- viimeisen kerran! hän kulki piirin ympäri, kunnes hän ehdottomasti pysähtyi, ikäänkuin joku olisi häneen koskenut. Aivan hänen alapuolellaan oli tumma tunturijärvi ja ylhäällä tuolla toisella puolella oli Sylvin syntymätalo. "Pysähtyisikö hän tänne?"

Kului hetkinen, jolloin hän ikäänkuin mittasi hiljaisen veden syvyyttä. Hän muisti, niin selvään kuin olisi se eilen tapahtunut, kuinka hiljaa äiti oli vaipunut veteen hänen rinnallaan, vähintäkään apua hakematta, Hän käsitti myöskin, mitä hän ei milloinkaan ennen ollut käsittänyt, että ihminen voi tulla niin väsyneeksi ja raskasmieliseksi, että missä vaan hauta avautuu, vaipuu hän siihen kuin levon suloisimpaan syliin!

Olihan tuo pian tehty: lyhyt taistelu ja ikuinen rauha! -- Mutta elämä kuului sielun syvyydestä, sieltä missä vielä oli monta kehkeymätöntä nuppua! missä sekä toivo -- ei tuo monivärinen ilveilijä, vaan vakaa elämän toivo -- että usko, vieläpä kärsimyskin olivat puhkeamaisillaan! Mutta elämä, joka vaan oli antanut hänelle nuo hyvät toiveet, ottaaksensa ne pois häneltä juuri silloin kuin hän niitä tarvitsi, ei, sitä hän ei voinut kestää! -- Ja kuitenkin se houkutteli häntä.

Silloin tyttö äkisti tuli näkyviin tuolla puolen järveä. Vähän aikaa hän seisoi yhdessä kohti ja katseli nuorukaista tämän mitään aavistamatta. Sitten hän lähti tietä astumaan ja hetken kuluttua hän oli aivan nuorukaisen vieressä. Nyt vasta tämä hänet huomasi ja säpsähti; mutta, neuvottomana kuin oli, hän ei uskaltanut mennä häntä vastaan. Hän seisoi paikallaan ja näki hänen tulevan.

"Mitä täällä teet?" kysyi tyttö ja katsoi peljästyneen näköisenä Niiloon. "Aiotko hukuttaa itsesi?"

"En suinkaan," sanoi nuorukainen, vallan varmana siitä että sitä hän ei millonkaan ollut aikonut.

"Niin, kunpa se olisi tehty," huokasi tyttö ja kädet vaipuivat voimattomina alas.

"Eihän sinun mieleesi milloinkaan ole sellainen ajatus tullut?" kysyi nuorukainen, mutta samassa hän sulki hänet syliinsä, sillä hän näytti siltä kuin vaipuisi hän maahan.

"Oh, en tiedä," vastasi tyttö. "Minä olen enemmän kyllästynyt siihen kuin milloinkaan ennen. -- -- Nyt hän riippuu hänessä kiinni joka hetki ja hän ei välitä kenestäkään muusta."

"Etkö uskaltaisi elää minun kanssani sellaista elämää kuin työ voi antaa?" kuiskasi Niilo.

"Senkötähden sinä vaan tulit?" kysyi tyttö.

"Minä tulin tänne sentähden etten enää voinut kestää sellaista elämää, minun täytyi saada sinut nähdä," vastasi Niilo.

"Sinä tiedät mielipiteeni, minä en kahta kertaa sitä sano," vastasi tyttö. "Hän saisi siitä aihetta ylpeilläksensä." Ja Sylvi ojensi itsensä ylpeästi ja katsoi kylmästi nuorukaista silmiin.

"Entäs jos lähtisit Amerikaan niinkuin muut?" sanoi Niilo.

Tyttö säpsähti ja katsoi peljästyneenä nuorukaiseen. "Lähdetkö sinä sinne?" kysyi hän.

"Lähden," vastasi Niilo rohkeasti.

"Minä tulen kanssasi," sanoi tyttö ja kävi tulipunaiseksi.

"Hyvä," sanoi Niilo ja tarttui hänen käteensä, joka oli kylmä ja vapisi. "Ja kun tulemme sinne, niin menemme kohta naimisiin -- kai sielläkin pappeja on? -- -- -- Mutta piakkoin tämä pitää tapahtua, ensimmäinen päivä on paras, senhän käsität?"

"Kyllä," vastasi tyttö äkisti ja katseli levottomasti ympärilleen. "Nyt saat mennä. Minä tulen huomenna sinun luoksesi. Minä olen menevinäni kirkkoon. Ei kukaan saa tietää tästä mitään, muuten käy hullusti; kun olemme lähteneet, niin tulkoon mitä tahansa, minä en siitä välitä."

"Mutta se maksaa paljon," sanoi nuorukainen hitaasti ja katsoi arasti tyttöön. Hän oli siliä aikaa ajatellut sitä, joka laimensi hänen intoansa -- ilman rahaa ei kumpikaan heistä voinut lähteä matkalle!

Tyttö katsoa tuijotti silmänräpäyksen ajan epätietoisena hänen kasvoihinsa, sitte loi hän silmänsä maahan, ja hänen otsansa ja poskensa kävivät taas kuolon kalpeiksi. -- Hetkinen kului siten, eikä kumpikaan tiennyt sanaakaan sanoa. Nuorukainen oli nojannut tunturiin, joka kohosi heidän ylitsensä, ja hän näytti miettivän jotain, joka herätti levottomuutta ja kauhua, sillä suonet hänen otsassaan paisuivat ja silmissä loisti hurja tuli. Vihdoin tyttö alkoi käsittää että oli mahdoton päästä edemmäksi tässä asiassa, ja syvään huoaten ja surullisesti päätään nyykäyttäen hän sanoi nuorukaiselle jäähyväiset ja meni pois.

Niilo hyppäsi tunturin suojasta ja katsoi hänen jälkeensä. Hän hengitti tavattoman nopeasti ja veri lensi tumman-punaisena hänen kasvoihinsa; oli kuin hän olisi taistellut jonkun voimakkaamman kanssa ja vihdoin voimallisen iskun kautta päässyt voitolle. "Sinä voit tulla aivan huoleta, minä hankin rahat, -- minä!" huusi hän tytön jälkeen. Tämä pysähtyi äkisti ja katsoi häneen. "Mene sinä vaan nyt, ja tule, niinkuin olet luvannut," lisäsi Niilo, sitten hän kääntyi äkkiä ja lähti vastakkaiseen suuntaan kotiapäin -- katsomatta ainoatakaan kertaa jälkeensä.

Tyttö oli jäänyt seisomaan paikalleen ja näytti melkein siltä kuin nuorukaisen viimeiset sanat olisivat kiinnittäneet hänet maahan. Hän nosti pari kertaa päänsä ylös ja katsoi Niilon jälkeen; -- viimeisen kerran kuin hän häntä näki, kääntyi hän tunturin toiselle puolelle ja hävisi äkkiä näkyvistä taakseen katsomatta -- näytti siltä kuin häntä olisi talosta pois ajettu! -- Vielä tyttö vähän aikaa seisoi siinä, sitten hän väsymyksestä vaipui maahan, ja istui tien viereen.