Part 10

Mutta se tuli vähäsen liika myöhään. Poika hakea haparoi samassa jotain ilmassa. "Se sinua lyököön!" ärjäsi hän, kääntyi, meni ulos tuvasta -- ja pois talosta.

Olina istui vallan mykkänä ja antoi hänen mennä. Hän näki hänen kulkevan vallan ikkunan ohi, -- hänen kasvonsa olivat kalman kalpeat viheriäisen lasin läpi katsottuina; silloin Olinan teki mieli kutsua häntä takaisin; mutta samassa vanha paha ajatus pääsi valloilleen: kyllä hän tulee takaisin! Mitenkäpä hän aikaan tulisi, oliko hänellä muuta turvapaikkaa? -- Hän alkoi hääriä ja puuhata, juoksi edestakaisin porstuan ja tuvan välillä! mutta kuin hänen vihdoin täytyi levätä, ja hän istui takan ääreen, kuunteli hän tarkoin hiljaisuudessa, kunnes ilta tuli, ja yö tuli, ja yksinäisyys teki hänen mielensä niin raskaaksi, että tuntui kuin kivi olisi vieritetty hänen rintansa päälle: "Mutta kyllä kai se helpoittaa, kun päivä tulee, pojan viha asettuu varmaan, kun hän ruokaa kaipaa!"

Tämä ajatus rauhoitti Olinaa sen verran, että hän meni levolle.

Mutta Niilo oli kulkenut joutuisasti eteenpäin, ja se, joka häntä kohtasi, ei voinut muuta huomata kuin että hänen matkallaan oli päämäärä; mutta kaukana siitä -- hänellä oli tarkoitus, -- ei päämaalia. Hänen päätarkoituksensa oli se, että hän pääsisi niin pian ja niin kauas kuin suinkin Pladsenista, ettei hän milloinkaan enää eläissänsä palaisi siihen taloon, joka neljätoista vuotta oli ollut kuin koti hänelle ja jossa kaikki, mitä hänelle oli annettu ja luvattu, oli ollut valhetta; ja eteenpäin hän riensi!

Tämä tapahtui heinänteon suloisena aikana. Päivä oli pitkä ja yön lepäävä varjo kuin puoleksi nukkuvan unennäkö. Maa oli peitetty tuoksuvilla kukilla, ja aurinko laski ikäänkuin tulimereen, joka peitti kaikki kukkulat ja loi punertavan heijastuksensa laaksoihin. Pieniä koivikkoja kasvoi kukkulain juurilla ja tuoksuivat suloisesti illan viileässä, ja yksinäinen lintu lauloi luonnon hiljaisuudessa. Mutta poika ei nähnyt, ei kuullut tästä kaikesta mitään. Viha kalvoi hänen mieltänsä, ja kuitenkin se täytti sijan niin ettei ollut tilaa muulle. Hän ei tiennyt itsekään kuinka pitkän matkan hän tahtoi Olinan kuivaneen elämän ja oman voimakkaan elämänrohkeuden välille, sentähden hän ohjasi kulkuaan kaukaisuuden epämääräisen johtotähden mukaan, eikä katsonut siihen, mikä oli häntä lähellä. Luonnon juhlallisuus ei häntä koskenut, se sopi etanalle, joka ojentelihe mättäällä -- ja sen vertaisille; hänellä oli muuta tekemistä!

Mutta yö tuli. Niilo oli nyt hyvän matkaa toisella puolen sitä saloa, joka rajoittui pappilan viljeltyyn maahan. Täällä hän ensi kerta seisahtui tuntien että hänellä oli ruumis, ja että tämä ruumis vapisi väsymyksestä. Vähän matkan päässä hänestä suikerteli pieni köynnöskasvi kallionhalkeamaa pitkin ja yksinäisiä, solakkavartaloisia koivuja kasvoi pitkin kallion juurta; tässä hän pian löysi lepopaikan, ja kun hän rupesi varjoisten puiden juurelle maata, asettui viha ja väsymys pääsi valtaan, ja hän nukkui yhtä rauhallisesti ja hiljaisesti, kuin yöllä äidin kuoleman jälkeen, kun hän ensi kerta makasi Olinan penkillä.

Tunti tunnin jälkeen kului. Yön hämärä hävisi ja päivänkoiton kylmää koittoa seurasi kirkas päiväpaiste; mutta poika nukkui yhtä sikeästi, Henki oli kuitenkin vironnut raskaasta horrostilastaan ja alkoi epämääräistä vaikutustansa. Tunnettuja ja tuntemattomia kuvia kiiti sielun ohitse. Ensin oli niissä aina jotain suurta ja mahtavaa, mutta sen mukaan kuin tietoisuus muodosti ne, päättyivät ne kaikki pitkään, äkäiseen nenän-nipukkaan ja Olinan kyyristynyt haamu tuli häntä vastaan, niinkuin se neljätoista vuotta joka aamu oli tehnyt, herättämään häntä. Silloin hän unessa heitteli käsiänsä, kuin hän olisi hyttystä pois ajanut, ja hänen kauniissa kasvoissaan näkyi ilme, niinkuin hän olisi katkeraa yrttiä syönyt. -- Vähitellen tämä ilmaus katosi ja vihdoin kasvojen piirteet osoittivat syvää surua.

Mutta tässä hetkessä olikin uni repinyt sen peitteen rikki, jota unohdus monen huolettoman vuoden kuluessa oli kutonut sielun yli. -- Hän näki edessään köyhän majan; kalpea, riutunut nainen istui tuolilla kädet ristissä. Pieni poika nojasi vapisevana ja viluisena häneen, ja vähän matkan päässä heistä oli miehen ruumis, jonka laihoissa kasvoissa näkyi kovan taudin merkit. Sitten tämä kuva vitkalleen muuttui harmaaksi sumuksi, ja esille vyöri aaltoileva meri. Kurja vene liikkui sen pinnalla ja siinä istui sama kalpea nainen, ja sama vapiseva, viluinen poika, työn kolkko pimeys peitti taivaan ja maa näkyi vaan kuin mikähän uhkaava vaara etäisyydessä. Silloin vene viskattiin karille, ja nainen putosi mereen; mutta samassa hetkessä hän tuli näkyviin veneen vieressä, ja katsoi pojan kasvoihin tuijottavin silmin. -- Molemmat nämä kuvat astuivat sielun eteen selvinä kuin ijankaikkisuuden kirkkaus, eivätkä kadonneet. Silloin elämä vihdoin murti itselleen tien tuskasta täydelliseen tietoisuuteen; poika aukaisi silmänsä ja näki että oli päivä; hän pyyhki hikipisarat otsastaan ja koetti muistutella mieleensä mitä oli tapahtunut.

Mutta ihmeellinen velttous valtasi hänet, kun hän muisti viimeisiä tapauksia; oli kuin viha olisi kalvannut rikki kaikki siteet hänen ja Olinan välillä. Koko heidän suhteensa toisiinsa riippui kuin rikkinäinen kangas hänen edessään; mihin hän vaan koski, sai hän vaan säikeen käsiinsä. Silloin kaikki vihdoin selveni hänelle, ja se teki eron täydelliseksi. Olina ei ollut milloinkaan häntä rakastanut eikä hän Olinaa; mutta jos Olina olisi kerrankin osoittanut hänelle hyvyyttä, niin hän olisi sydämmensä siitä antanut -- se oli niin varmaa kuin että Jumala on olemassa. Nyt he vaan olivat hyötyneet toisistaan ja väijyen, kuin kaksi koiraa saman luun ääressä, he olivat toinen toistaan silmällä pitäneet. -- Poika nousi, häntä värisytti, ja hän rypisti kulmakarvojaan; mutta hetken kuluttua otsa taas selveni ja se osoitti rohkeaa päätöstä.

Vielä lapsuuden muisto säilyi sielussa, ja hän katseli innolla ja vakavuudella sitä. Oli isä, joka oli pannut terveytensä alttiiksi sen työn puolesta, jota hän teki hankkiaksensa kurjan ylläpidon itselleen ja perheelleen; oli äiti, joka nuoruuden ijässä oli notkistunut onnettomuuden painon alle, ja joka vihdoin oli vaipunut kuolemaan, kun hän oli hankkeissa toimittaa ainoalle lapselleen leipää. -- -- -- Miksi oli muisto näin kauan antanut kaiken tämän pimeydessä olla? Herra Jumala, miksi' Joka päivä ja hetki oli hän kaivannut jotain rakkauden esinettä, ja tässähän se oli valmiina hänellä -- niin lämpimänä ja täydellisenä kuin suru ja hätä voivat sitä tehdä yhtä hyvin kuin elämän onni. Tässähän oli paikka, johon hän voi astua ja josta hän voi aloittaa; tässä oli se side, joka ei irroittunut siihen tarttuessa, vaikka se oli kudottu kurjuuden huokauksesta ja kuolon kylmyydestä. Kummallinen tunne valtasi pojan mieltä ja uusi ihminen ikäänkuin kasvoi hänessä; sillä isän-perinnön hän nyt otti haltuunsa! -- Kyynel kiilsi hänen sinisessä silmässään ja hän katseli hartaalla luottamuksella loistavaa taivasta. -- -- -- Voisikohan tuota raskasta perintötavaraa vaurastuttaa ja muuttaa kiitokseksi ja iloksi? Saa nähdä! -- --

Hetken kuluttua hän reippaasti astui viidakon läpi ja tuli maantielle, ja täällä hän pysähtyi tuokioksi miettimään. Hän ei näyttänyt iloiselta, mutta luja rohkeus loisti hänen kauniista kasvoistansa. Hän tosin ei enää ollut Niilo Pladsen, joksi Olina häntä nimitti, kun hän tahtoi vietellä häntä ylpeilemään -- Olinan omaisuudesta! mutta hän oli mies valmiina elämän rasittavaan toimeen, ja hän otti toimimerkkinsä Jumalan läsnäollessa.

Se oli iloinen sunnuntai-aamu. Pitkin tietä tuli jo kirkkomiehiä, käyden ja ajaen; kaikkialla kuului tervehdyksiä ja hyviä sanoja; sillä päivänpaiste ja pyhäpäivän lepo teki ihmiset puheliaiksi ja mielet hyvänsuotuisiksi. Silloin tuli vanha mies liikaten kahden sauvan nojalla sen paikan ohi, jossa nuorukainen seisoi. "Rohkeutta" kehoitti hän, nyökäytti päätään ja kulki joutuisasti eteenpäin. Niilo hymyili tietämättänsä -- oliko se kenties hyvä enne? Hän yhtyi kirkkoväkeen ja lähti kirkolle.

Täällä oli jo paljon väkeä koolla, ja joka vaan pääsi, tunki esiin penkkien tykö ja hankki istumapaikan itselleen; kuitenkin jäi moni seisomaan käytävälle, ja niiden joukossa oli Niilo. Hän seisoi vähän kumarruksissa ja nojasi erään penkin selkälautaan, silmät maahan luotuina; hänen teki mieli sulkea silmänsä kaikesta ulkonaisesta, ja vaan ajatella lapsuuden muistoansa, joka vielä yhtä ihmeellisessä kirkkaudessa pysyi hänen sielussansa.

Mutta sen penkin äärimmäisessä päässä, johon nuorukainen nojasi, istui nuori, kaunis ja hyvin puettu nainen, joka näytti elävän vallan toisellaisissa oloissa, kuin tämä. Tuntui siltä kuin nainen ei oikein tietäisi miten olla. Hetken aikaa hän istui jäykkänä kuin kuva, toisena hetkenä hän oli kuin hyönteinen, joka istuessansa joka silmänräpäyksessä nostelee siipiään lentoon. Väliin oli jotain korjattavaa soljessa, väliin esiliinassa, -- sitten nenäliina putosi, se oli ylös otettava ja kierrettävä kokoon töröksi, jota hän sitten vähän aikaa piti molemmissa käsissään; ja kaiken tämän puuhan ohessa hän katseli väliin yhtä, väliin toista -- useimmiten nuorukaista. -- Niilo ei alusta siitä yhtään välittänyt, mutta vihdoin se kuitenkin häiritsi häntä, ja hän katsoi alas naiseen. Mutta juuri kuin olisi tämä sitä odottanut, kohtasi hän Niilon alakuloista katsetta iloisella hymyllä. Niilo kummasteli sitä ja kääntyi kohdakkoin toisaalle; mutta uteliaisuus kiusasi häntä, ja vähän väliä hän taas loi silmäyksen naiseen -- sama hymyily kohtasi häntä! Silloin kummallinen tunne valtasi hänen mieltänsä, ja vaikka hän vielä pari kertaa äkisti katsoi toisaalle, tuli hän kuitenkin pian takaisin ja vihdoin hän hymyili hänkin.

Jumalanpalvelus päättyi vihdoin ja väki tunki paikoiltaan voidakseen jos mahdollista päästä kaikki yhtaikaa kirkosta. Tässä ahdingossa hävisi tuo kaunis nainen nuorukaisen näkyvistä, ja vasta ulkona kirkkotiellä, jossa yksityiset erosivat joukosta, näki hän hänen jälleen; hän seisoi hartevan, vanhanpuoleisen ja älykkään-näköisen miehen rinnalla. Nyt vasta näki Niilo että hänellä oli huntu päässä; hänkö olisi naimisissa, ja kenen kanssa? Tuo mies, jonka vieressä hän seisoi ja jonka kasvoihin hän loi niin iloisen katseen, oli kaiketi hänen isänsä. Niilo meni lähemmäksi.

"Sinä olet tullut pitkän matkan kirkkoon tänään, Knut Bedseth," sanoi yksi lähellä seisovista miehelle.

"No, täytyihän hänen tulla nuorikkoansa näyttämään," sanoi toinen, joka seisoi lähempänä Niiloa ja joka nauroi omille sanoilleen.

Niiloa tämä puhe loukkasi ja hän lähti pois joukosta ja asettui syrjäiseen paikkaan, missä ajopelit olivat; mutta täälläkin hän näki naisen pari kertaa vilahdukselta, ja antoi sen vietellä itseään, niinkuin hyväily -- jota hän oli ikävöinyt, mutta jota ei milloinkaan ollut hänen osakseen tullut! Vihdoin Knut Bedseth sanoi jäähyväiset ympärillä seisoville, ja tuli nyt nuoren vaimonsa kanssa sinne, missä Niilo oli. -- Hänen olennossaan oli jotain ankaraa, joka muuttui lempeydeksi joka kerta kuin hän vaimoansa katseli; vaimo kulki hänen rinnallaan levottomasti ympärilleen katsellen, ja oli aina vähällä joko juosta eteenpäin tai syrjään pelkästä lapsellisuudesta ja hilpeydestä.

Mies veti nyt esille mitä kauneimmat kärryt, pannaksensa ne reilaan kotimatkaa varten. Hän tuli sillä välin silloin tällöin katsoneeksi nuorukaiseen; ensi kerta tervehtimättä, toisella kertaa ystävällisesti päätään nyykäyttäen ja hyvää päivää sanoen. Niilo sai siitä rohkeutta ja astui lähemmäksi häntä auttamaan, josta annista mies puolestaan kohteliaasti kiitti, mutta nuorikko soi hänelle palkinnoksi mitä suloisimman hymyilyn! Vihdoin oli ajopelit valmiina ja Knut Bedseth nosti nuoren vaimonsa kärryihin, nousi sitte itse ylös ja istui hänen viereensä, ja heilutti piiskaansa ajaakseen hevosta tielle, jolloin nuorukainen sanoi jäähyväiset ja vetäysi syrjään.

"Mistä sinä olet kotoisin?" kysyi mies ja katsoi vielä kerta Niiloon.

"Oh -- minulla ei ole juuri mitään kotia," vastasi tämä.

"Mitä sinä sitte olet?" kysyi mies edelleen.

"Minä olen sitä kuin näette minun olevan," oli vastaus.

"Se voi olla monenlaista!" nauroi mies. "Palveletko?"

"Ei, niin hyvin ei ole asiat," huokasi Niilo ja loi silmänsä maahan.

"Jos mielesi tekee ruveta päiväläiseksi heinänteko-ajaksi, niin voit tulla minun luokseni," sanoi mies ystävällisesti. "Taloni nimi on Bedseth, se on tuolla puolella, ja minun nimeni on Knut Bedseth; -- jos käyt joutuisasti, niin saavut sinne illaksi, ja tervetullut sinä olet."

"En tiedä," sanoi nuorukainen karttavasti; sillä hänen tosin teki mieli mennä, mutta hänen sydämmensä oli levoton, ja se teki häntä epävakaiseksi. Se hymyily, joka joka silmänräpäys loisti häntä vastaan, houkutteli häntä kovin -- -- mihin se vie?

"Tee tahtosi," sanoi Knut ja läiskäytti piiskalla hevosta, niin että se lähti juoksemaan voimiensa takaa.

Mutta kuta lyhempi aika, sitä varmempi päätös. Nuorukainen arvosteli vielä kerta tarjousta, epäilys hävisi, ja hän huusi minkä jaksoi ajavien jälkeen: "Minä tulen!"

"Tule vaan!" huusi mies takaisin, ja kärryt katosivat tomupilveen, johon päivänpaiste ripoitti kultajyviä.

Niilo seisoi hetken aikaa kuin hurmauntuneena, -- tämä oli tullut niin äkisti! Mutta jos hän mieli päästä perille, ei ollut aikaa turhaan kuluttaa, muuten yö hänen saavuttaisi kodittomuuden kolkko kohtalo seurassansa. Silloin hän reippaasti lähti kulkemaan kärryjen jälkeen, joiden ratina hänestä oli kuin vilkutus iloiseen yhtymiseen.

Päivä oli jo mennyt mailleen tunturien taakse, kun Niilo tuli Bedsethin taloon. Tykyttävin sydämmin hän astui tupaan, jossa Knut Bedseth istui pöydän ääressä illallista syömässä nuoren vaimonsa vieressä ja talon palvelijat heidän ympärillään. Häntä otettiin ystävällisesti vastaan, ja pian istui hänkin pöydän ääressä vastapäätä nuorikon loistavia silmiä. Mutta hän oli käynyt niin araksi, että hän vältti näitä -- tuskin itse tietäen miksi. Hänen mielessänsä oli vielä tällä hetkellä lapsuuden muisto, ja tämän ja noiden vietteleväin silmäin välillä oli niin syvä juopa, ettei hän voinut sen yli nähdä.

Silloin tehtiin hänelle pari kysymystä: elivätkö hänen vanhempansa, -- oliko hänellä siskoja? -- "Ei, hänellä ei ollut ainoatakaan omaista, -- hän oli löytölapsi, joka oli leipää itselleen hankkimassa." Tätä sanoessaan hän loi silmänsä ylös ja kohtasi noita lempeitä silmiä, ja kaikki mitä ne tällä hetkellä hänelle tarjosivat, hyvyyttä ja lohdutusta, tunki niinkuin kirkas valo hänen mieleensä, ja tuo kolkko muisto katosi. Hänestä tuntui niin helpolta, ikäänkuin hän olisi raskaasta edesvastauksesta päässyt, ja hän antoi nuorikolle kiitoksia ja hyvyyttä takaisin. -- Rohkeasti hän nyt katseli kokoontunutta palvelija-joukkoa, tutustuaksensa heihin, ja kaikkialla häntä kohtasi ystävällisyyttä; yksi ainoa oli, joka vastaanotti hänen lempeyttänsä kylmästi, vieläpä pilkallisesti! Se oli eräs tyttö. Suorana ja jäykkänä, kuin seinään kiinnitettynä, istui tämä muiden joukossa, ja kylmästi hän kaikkia katseli. Hän oli erinomaisen kaunis, ihana ja suloinen kuin kevätkukkanen, mutta posket olivat laihat ja harmin ja katkeruuden ilmaus asui hänen kasvoissansa. Poika ei voinut silmiänsä kääntää hänestä, hurmautuneena hän tuijotti häneen. Mikä oli syynä siihen, että lapsuuden muisto jälleen tuli hänen mieleensä, ja että se ikäänkuin astui esiin tytön katseesta? Hän loi silmänsä maahan hetkeksi aikaa; mutta kun hän taas katsoi ylös, kohtasi häntä katse tytön silmistä, joka oli niin puhdas ja kirkas, että hänestä tuntui kuin hänen täytyisi kyyristyä kokoon pelkästä nöyryydestä, ja kuitenkin tämä katse ikäänkuin loi valon hänen salaisimman ajatuksensa yli. Niin voimakas ja selkeä hän mielellään tahtoisi olla!

"Se on Sylvi, tyttäreni, tuo," sanoi Knut seuraen nuorukaisen silmiä. Tyttö kävi tulipunaiseksi. "Minä unohdin kertoa sinulle että tapasimme hänen kirkolla," kääntyi isä tytön puoleen ja nyykäytti samalla päätään Niilolle.

"Eihän se minuun koske," vastasi tyttö tylysti, nousi ja lähti äkkiä tuvasta ulos.

"Hm," lisäsi Knut ja katsoi pahoilla mielin hänen jälkeensä. Nuorukaisen mielestä tämä oli ikävää. Hän huomasi että tässä oli jokin epäkohta, joka tuotti tyytymättömyyttä ja harmia; mutta kun hän ikäänkuin selitystä saadaksensa loi katseen nuorikkoon, näytti tämä hiukan peljästyneeltä, mutta pelko muuttui äkkiä hymyilyksi jälleen.

Niilo yhtyi muuhun palvelusväkeen, ja ryhtyi innolla ja ilolla tehtäväänsä. -- Mutta hänen sieluunsa oli nyt kylvetty kaksi siementä, jotka kasvoivat rinnakkain ja saivat kehityksen voimaa yhdessä, -- täytyi tulla hetki, jolloin valitseminen eroitti ne toisistaan; sillä mahdotonta oli molemmista hedelmää poimia. Tämä ajatus ei kuitenkaan tullut nuorukaisen mieleen, häntä vaivasi vaan tuo yhä lisääntyvä levottomuus, joka syntyy siitä, että sielu ehdottomasti pyrkii johonkin elämän päämaaliin. -- Mutta koska tärkein elämän päämaali -- se, josta kaikki muut kehittyvät täydellisiksi ja valmiiksi -- on miehelle ja naiselle löytää elämän kumppani, niin levottomuus tietysti kääntyi siihen suuntaan.

Aika kului nopeaan ja nuo kaksi kuukautta oli jo menneet; mutta Knut oli niin tyytyväinen sekä Niilon työhön että seuraan, että hän ei ainoastaan tarjonnut hänelle vakinaista paikkaa vaan oikein pyysi häntä jäämään heille. Tämä pakoitti Niiloa tarkemmin miettimään asiaa. Tähän saakka hän tavallaan oli ollut irtonainen, nyt oli kysymys sitoutua pitemmäksi ajaksi -- kenties ainaiseksi. Kunpa hän tietäisi mihin tämä vie?

Silloin hän eräänä iltana päivän laskun aikana istui yksinäisellä paikalla vähän matkan päässä talosta. Lehtimetsä oli vielä vihanta ja kaunis tummain tunturien rinnalla, ja isoon tyyneen järvenpintaan kuvastui rusottavat pilvet. Niilo oli vaipunut miettimiseen, joka päättyi sillä kysymyksellä kuin se oli alkanutkin: suostuisiko hän Knutin ehdoitukseen, vai menisikö hän pois? Toisella puolella oli epätietoisuus ja yksinäisyys, ja ne tarjosivat pitkää pimeää talvea ja tylyjä ihmisiä, toisella puolella oli turvallisuus, hauskuus ja -- se jota nuorukainen pelkäsi, mutta joka häntä veti puoleensa: nuorikon hellä hyvyys -- ja Sylvin ylpeys. -- Tyttö oli kuin olikin sukua lapsuuden muiston kanssa, ja ylläpiti tavallansa hänen silmäinsä edessä kovaa elämän päämaalia -- ja tämä miellytti häntä enemmän; mutta samalla aikaa vastaanotti hän nuorikon lapsellista hellyyttä, ja ikäänkuin kääriytyi siihen suojellakseen itseään tytön kylmyyttä vastaan. Väliin Sylvi kutsui häntä luokseen silmäyksellä, joka lupasi hänelle mitä loistavaa vaan maailmassa oli, mutta kun hän rukoilevin katsein pyysi luvan saada koko elinaikana tässä valossa kulkea, silloin tyttö käski hänet luotaan tavalla, joka eroitti heidät toisistaan.

Näitä ajatellessa hän istui tässä, ja uinahteli vihdoin hiljaiseen rauhaan, joka suli yhteen illan ihanan kuvan kanssa. Silloin tuli joku joutuisasti käyden häntä kohden. Nuorukainen katseli siihen suuntaan, ja hänen poskensa lensivät tulipunaisiksi, -- se oli nuorikko, joka tuli suoraan hänen luokseen. Niilo nousi samassa seisoalleen, ja koetti hymyillä hänelle, mutta se ei onnistunut -- hän oli levoton tietämättä minkätähden.

Nainen kulki viimeiset askeleet hitaasti, vaikka hän oli joutuun siihen saakka tullut. Ja vaikka hän oli lähtenyt kotoa tarkoituksella tavata nuorukaista täällä, sillä hän oli nähnyt hänen sinne menevän, ja vaikka hän koko matkan oli kulkenut hymysuin, seisoi hän nyt nuorukaisen edessä pelko sydämmessä, ja koetettuansa pari kertaa hymyillä hänelle, loi hän silmänsä maahan ja purskahti itkemään.

"Mitäs itket?" kysyi nuorukainen ystävällisesti. Mutta nuorikko ei vastannut, ja hetken aikaa he seisoivat siinä vastatusten. Silloin nuorikko loi kyynelten vallassa olevat silmänsä nuorukaiseen ja huulet vapisivat; ne ei enää olleet lapsenkasvot, jotka keskellä itkua kääntyivät nauruun, ei -- -- nuorikko oli tällä hetkellä tullut aikaihmiseksi, ja oli oppinut elämää käsittämään. Hän tunsi, että hänellä oli sydän, joka voi olla täynnä tuskaa ja iloa -- kumpaakin taisi se nuorukainen, joka seisoi hänen edessään, antaa hänelle yhdellä ainoalla sanalla.

Niilo seisoi vähän aikaa sykkivin sydämmin häntä katsellen, ja se, mikä ei tullut sanotuksi, oli yhtä selvä hänelle kuin selvä sana. Silloin epävakaisuus kokosi itsensä päätökseksi, ja hänen silmänsä loisti ja ääni sai voimaa. "Sinä kukaties tiedät että minä huomenna lähden pois?" sanoi hän.

Nainen katsoi hämmästyneenä häneen silmänräpäyksen ajan, sitten loi hän katseensa alas, kuoleman kalpeus peitti hänen kasvonsa ja hän vapisi kuin haavan lehti -- tuntui siltä kuin hän vaipuisi polvilleen.

"Ole varoillasi!" kehoitti nuorukainen ja tuki häntä. "Sinun ei ole hyvä seista täällä, tule, mennään kotiin miehesi varmaankin sinua odottaa."

Mutta nuorikko ei paikalta liikkunut, hän ojensi vaan itseään, ja vetäysi pois nuorukaisen luota. Silmät olivat ummessa, ja ääneti hän seisoi siinä, kuin tahtoisi hän sulkea itsensä kaikesta yhteydestä muiden kanssa.

"Tule!" pyysi nuorukainen vapisevalla äänellä ja ojensi taas kätensä hänelle.

Silloin nainen aukaisi silmänsä ja katsoi lempeästi häneen, sysäsi hiljaa käden luotansa ja huokasi -- se oli hänen ensimmäinen huokauksensa, mutta se kehitti mieltä elämän todellisuutta kestämään. -- "Kiitoksia, minä menen yksin," kuiskasi hän, ja ikäänkuin jälitellen kaavaa, lisäsi hän voimakkaammin: "Mieheni varmaankin vartoo minua." Hän meni nuorukaisen luota, taakseen katsomatta, ja katosi tien mutkaan.

Niilo seisoi mielipahasta rammistuneena ja katsoi hänen jälkeensä. Hänen teki mieli kutsua häntä takaisin, ja kuitenkaan hän ei millään muotoa sitä tahtonut tehdä. Silloin kuului lyhyt, ilkeä nauru hänen vieressään, hän säpsähti ja katsoi sinnepäin -- se oli Sylvi!

"Ha ha! -- sellainenko teidän välinne oli!" huudahti tyttö ja astui lähemmäksi. "Sinä pakenet minua'" lisäsi hän, kun nuorukainen väistyi syrjään ja katsoi vihaisesti häneen.

"Niin, jos minä pakenen," vastasi nuorukainen, "niin en sinun edestäsi pakene, vaan pahan edestä. Monta kertaa olen paennut sinua, mutta se oli sentähden että teki mieli lähetä sinua, ja joka kerta ajattelin että olin hullu, joka rohkenin sellaiseen ryhtyä."

"Ajatteletko vieläkin niin?" kysyi tyttö.

"Sen teen," vastasi nuorukainen.

"Etkö rakasta häntä," kysyi edelleen tyttö.

"Hän miellyttää minua vaan niinkuin jokainen kaunis nainen yleensä miellyttää miestä," sanoi poika, mutta tuntui niin vaikealta sitä sanoa; sillä hänestä tuntui melkein kuin hän tahtoisi häntä kieltää -- ja kuitenkin se oli totta.

"Mutta hän rakastaa sinua," keskeytti häntä tyttö ylpeästi. "Ja hän hiipi täällä, -- ja hän uskoo häntä kuin Jumalan sanaa!"

"Tarkoitatko isääsi?" kysyi nuorukainen. "Silloin en tiedä ketään, johon hän paremmin voipi luottaa tällä hetkellä. Me tapasimme toinen toisemme täällä, mutta sattumalta; minä tarjouduin taluttamaan häntä kotia, sillä hän näytti minusta vähävoimaiselta, mutta hän ei siihen suostunut."

"Mitä hän sinulle sanoi?" kysyi Sylvi, ja hän loi terävän ja läpitunkevan katseen nuorukaiseen.

"Ei sanaakaan, jos minua uskot."

"Mutta minä tiedän mitä hän tarkoitti," keskeytti häntä tyttö ja kääntyi hänen luotaan.

"Se oli vaan hyvää, sen minä tiedän," vastasi nuorukainen. "Mutta sinä ajattelet pahaa äitipuolestasi, ja se ei ole hyvä."

Sylvi käänsi päätään ja loi pilkallisen katseen häneen.

"Mutta se on yhdentekevä minulle," sanoi Niilo ynseästi. "Minä lähden täältä jo huomenna, -- ja minä en välitä siitä, mitä sinä ajattelet." Sen sanottuaan Niilo meni tytön luota, joka jäi seisomaan paikalleen tietämättä mitä tehdä.