Part 1

Produced by Tapio Riikonen

UUSIA KERTOMUKSIA

Kirj.

Magdalena Thoresen

Suomensi H. F. [Hanna Favorin]

Wickström, Helsinki. J. Simeliuksen perillisten kirjapainossa, 1883-84.

SISÄLLYS:

Ensimmäinen vihko:

I. Kirkossa II. Olli-poika III. Lukne-talo

Toinen vihko:

I. Niilo

ENSIMMÄINEN VIHKO.

I.

Kirkossa.

Oli iltapäivällä. Pilvet riippuivat harmaina ja raskaina yli kaupungin; näytti siltä kuin olisi aurinko aikaa sitten laskenut, ja illan väritön yksitoikkoisuus peitti maan. Mutta vähitellen sumu laskeutui ylimmäiseltä tunturiharjalta alas keskimmäisille pengerryksille ja muodosti ikäänkuin esiripun lehdittömien puiden ja pensaiden yli. Silloin yht'äkkiä ylimmäinen ilmakerros selkeni; milt'ei samassa hetkessä aurinko tuli näkyviin, ja yksitoikkoisen, värittömän ilman läpi tunkivat iloiset, riemulliset säteet. Mutta se oli ainoastaan hetken ihanuus; tunturin-rinne punoitti jo kohdatessaan laskeuvaa auringonkehää, -- ja kuitenkin se oli kylläksi karkoittamaan vuorokautista varjoa ja uudestaan herättämään uskoa ijäiseen valoon.

Oi siunattu olkoon tämä loistava auringon säde! Tuhat kertaa siunattu sille, joka keskellä surun pimeyttä äkisti tuntee että Jumalan oma sormi koskettaa hänen kylmää otsaansa!

Seuratkaamme auringonsädettä.

Nyt se juuri kulkee ikkunan ohi, jossa on pienet himmeät ruudut. Sisäpuolella kierteleikse muratti ikkunanpielestä pitkin ja ikkunanlaudalla on ruusu, jossa on monta pientä nuppua. Ruusu parka! Sen lehdet riippuvat alaspäin. Eikö tämän ikkunan sisäpuolella ole ketään, joka iloitsee tuoksuvasta ruususta ja hoitaa nuppuja?

Mennään eteenpäin auringonsäteen kanssa.

Laattian poikki se rientää, katsos, kuinka se kaunistaa köyhää huonetta! Siinä on pieni puinen kehto. Nyt se hyväillen liitää kahden pienen käden yli, jotka värisevät ja ovat vallan palavat polttavasta kuumeesta. Nuori nainen on polvillaan kätkyen vieressä; hänen otsansa on merkitty surun kirjoitusmerkeillä -- nuoruus on ikäänkuin kasvanut, sentähden ne tunkevat niin syvälle, -- hänen silmänsä ovat luodut lapseen; ne ovat turpuneet itkusta ja valvomisesta, tuskin luulisi että ne mitään huomaisi, ja kuitenkin -- auringonsäde koskee kivistäviin silmäluomiin; se oli Jumalan sormi! Hän aukaisee silmänsä ja katselee ikkunaan päin, nousee ja katsoo ympärilleen kamarissa.

Hänen jalkojensa vieressä on käsityö; olkoon siinä vähän aikaa. Silmä-parkain on täytynyt näiden monien päiväin ja öiden kuluessa tautivuoteen ääressä jakaa tointansa elämän tarpeiden hankkimisen ja elämän loppumisen pelon välillä -- -- -- olkoon siinä.

Hän katselee vielä ympärilleen pienessä huoneessa. Mikä lohduttava näky! Vanhan puinen pöytä ikkunan edessä, piironki oven vieressä ja sen päällä kahvikupit, kipsivaasit; pieni iloinen ajatus, olkoon sen nimi Toivo, kiitää läpi hänen sielunsa. -- Äkisti hän kääntää kasvonsa pientä kuvaa kohti, joka riippuu seinällä. Se on kalpea ja ilman varjoja, mutta se on kuitenkin nuoren miehen näköinen, jolla on kauniit kasvot, korkea otsa ja uljas katse. Kuihtunut myrttiseppele on kierretty pariin kertaan kuvan ympärille ja muodostaa kehyksen.

Nuori nainen yhä katselee sitä; yhä enemmän hän vaipuu katsomiseen.

Jäykistyneet kasvojen piirteet pehmittyvät, -- suru muuttuu surumielisyydeksi ja surumielisyys kauneudeksi, otsa selkenee, katse kirkastuu, posket punoittavat hiukan ja suu muodostuu iloisiksi sanoiksi... Vielä auringonsäde valaisee hänen pientä maailmaansa, ja se näky, jota hän tavoittaa, saapi varmaankin värinsä siitä.

Hän näkee itsensä kaksi vuotta nuorempana. Myrtti-seppeleessä on tuoreet, tuoksuvat lehdet ja pienet valkeat nuput pistää esiin kaikkialla viheriäin lehtien väliltä; se soveltuu hyvin yhteen valkoisen otsan ja paksun ruskean tukan kanssa. Onnellinen morsian! Iloisena kuin tanssiin seuraa hän häntä, -- häntä, josta seinällä oleva piirustus on vaan huono kuva, -- alttarille. Siinä seisoo pappi, miksi luo hän niin kummallisen, surumielisen katseen kauniisen sulhaseen' Morsiankin katselee häntä, -- kuinka uljaalta ja reippaalta hän näyttää. Ei ole hätää, kyllä hän johtaa vaimoansa turvallisesti ja tukevasti. Nyt ojentaa pappi kätensä siunataksensa heitä; hän tuskin notkistaa päätänsä, hän, joka katsoo yli papin ja alttarin ja koko kirkon -- suureen, iloiseen maailmaan, joka odottaa häntä raskaiden kirkon-seinien ulkopuolella.

Niin kierretään myrttiseppele hänen kuvansa ympärille; mutta se ei silloin ole siinä, missä se nyt riippuu, vaan se on toisessa kodissa, missä varallisuus asustaa; sillä tuo kaunis aviomies on taitava työmies. Ja sillä välin kun morsiusseppele kuihtuu, kietoo onni joka päivä tuoreita ruusuja ja tuoksuvia lehtiä siihen seppeleesen, joka kierteleikse heidän nuorien sydämiensä ympäri.

Mutta ilo ei joka päivä ole yksin täyttämässä talon maljaa; harmi ja tyytymättömyys astuvat myöskin esiin ja sekoittavat pisaroitaan siihen -- ja vakuuttavat vielä että se maistuu hyvälle, niinkuin lääkäri pahanmakuisesta lääkkeestä. Silloin on hyvä, jos rakkaus on laskenut perustuksensa uskon pohjalle, jotta se pysyy lujana kun sade lankeaa ja tuulet puhaltavat! sillä onni on oikullinen ja arka; kun perustus horjuu, katoaa se, ja silloin kummittelee huokaus, kuni kaiku tyhjällä paikalla.

Oi, nyt aurinko laski!

Mihin joutuivat nyt nuo nuoret kasvot?... Mihin joutui kulta köyhässä huoneessa?... Oliko se vuosi, joka ensimmäistä seurasi, ilman iloa? Oliko se näky, jota aurinko hiljan valaisi ja jonka yli varjo nyt vetäytyy, kenties kuva hänen menneestä elämästään?

Hiljainen vaikeroiminen kuuluu kätkyestä. Äiti-parka kumartuu tuskallisena lapsen yli, jonka kasvot ilmoittavat kovaa tuskaa. Hetken aikaa kesti jännitys; hänen sydämensä oli melkein herennyt tykyttämästä. Silloin suonenveto vähitellen helpoitti, kasvot saivat entisen näkönsä, ja äiti vaipui hervotonna samalle paikalle, jossa auringonsäteen taikavoima muutamia silmänräpäyksiä sitten oli koskenut häneen ja kajonnut hänen nuoreen sydämeensä, jotta elämän halu vielä kerta sai auaista lämpimät laineensa ja vuodattaa itsensä tuskallisten haavain yli, joilla ei vielä ollut aikaa ollut tehdä arpia.

Tunti tunnin jälkeen kului siten. Kävi pimeäksi hänen ympärillään; hän makasi vielä pienen kätkyen vieressä ja kaikki ky'yt näyttivät yhdistyneen kuuntelemaan lapsen vaihtelevaa hengittämistä.

Silloin hän kuuli jotain ratisevan oven luona, hän säpsähti. Hitaasti hän käänsi päätänsä ja kuunteli... Nyt se taas liikkui! Joku oli ulkona, se oli varmaa. Oliko se kenties lääkäri? Ei, hän tuli aina reippaasti ja astui samassa sisään, Kuka se mahtoi olla?... Hän kuuli selvään hengähdyksiä, niin raskaita kuin jok'ainoa olisi ollut surullinen huokaus. Kenties se oli vanha Martha, hänen ystävällinen naapurinsa, hänen ainoa apunsa hädässä ja hänen vertaisensa maallisessa tilassa... Hänen täytyi katsoa kuka se oli, ja hän nousi ylös. Silloin hän kuuli liikkeen ulkomaisen oven kohdalla ja tuo raskas hengittäminen oli vaiennut. Vielä hän kuunteli hetken aikaa; mutta hiljaisuus vallitsi kaikkialla hänen ympärillään, ja ainoastaan kaukaa kuului yksinäisen vaeltajan askeleita.

Tämä tapaus oli kuitenkin saattanut häntä ajattelemaan jotain, joka ei koskenut sairasta lasta, mutta joka kuitenkin kuului sen hoitamiseen: olihan sekä pimeä että kylmä, itse hän vapisi reilusta. Ja nyt hän kiireesti sytytti kynttilän ja yhtä suurella kiireellä viritti sammuneen tulen pienessä kakluunissa.

Se teki kolkon huoneen hiukan hauskemmaksi, -- se ei ollut auringonsäde, mutta se muistutti sitä.

Nyt asetti hän kynttilän pöydälle; kaunis, puoleksi kuihtunut ruusu nostettiin ikkunasta ja pantiin sen eteen niin että sen tuuheat oksat lieventäisivät valoa. Oi! -- siinä hän päästi surkean huudon; eikö luulisi että sisilisko oli häntä purrut? Mikä se oli, joka oli koskenut häneen niin äkisti ja niin tuskallisesti?

Aikaa ennenkuin hän oli kuullut tuota raskasta hengittämistä ulkopuolella ovea, oli miespuolinen haamu kulkenut edes takaisin huoneen edustalla. Hänen käyntinsä oli horjuva, hänen ryhtinsä veltto ja voimaton. Pari kertaa oli hän lähestynyt huonetta ja neuvotonna jälleen kääntynyt takaisin. Silloin hän yht'äkkiä teki päätöksen; hän hiipi nopeasti pieneen porstuaan ja pani korvan avaimenreijän kohdalle. Siinä seisoi hän vähän aikaa kuunnellen siksi, kunnes kuului liikettä huoneesta; silloin hän äkkiä ja varovasti hiipi pihalle takaisin kuin varas. Nyt oli sisällä sytytetty kynttilä ja ikkunasta hän vapaasti taisi katsella pieneen huoneesen.

Oliko tämä se Helena, joka kaksi vuotta sitten oli hymyillyt koko maailmalle ja jolle koko maailma oli hymyillyt, ikäänkuin vastapuhjenneelle ruusulle aamu-auringon valossa?... Tämä kalpea, surullinen raukka, joka väsyneenä ja köyryselkäisenä hääri tuolla sisällä?... Hyi! häntä värisytti. "Jumala armahtakoon sitä, joka on syynä hänen kurjuuteensa! -- Siinä makasi kipeä lapsi, ehkä se olisi ollut terve nyt, jos se olisi parempaa hoitoa saanut, jos ei äitiparka olisi ollut yksin sitä hoitamassa? Kaksi kättä ei kauas riitä, neljältä kävisi vallan toisin, -- oi, Helena-parkaa!" -- Ja mies painoi vaikeroiden kuoleman-kalpeat kasvonsa pieniä ruutuja vasten. Mutta juuri silloin vaimo huoneen sisällä nosti viheriän kukkasen pois ikkunasta. "Oi, hän varmaankin säikähti häntä! Hän oli vähällä horjua". -- Mutta nyt joku tuli kävellen taloa kohti, ja mies vetäysi hiukan syrjälle.

Huoneessa nuori vaimo vielä seisoi ja piti vapisten kiinni tuolista. Silloin kuului ripeitä askeleita porstuassa; ovi avattiin nopeasti ja lääkäri astui sisään.

Se on mitä kamalimpia hetkiä elämässä, jolloin lääkäri seisoo tautivuoteen ääressä semmoisena, joka on sovittanut itsensä välittäjäksi elämän ja kuoleman välillä, ja hänen suustansa odotetaan se sana, jota ainoastaan taivaallisessa neuvostossa voidaan päättää. Ja kun hän seisoo siinä epätoivon keskellä ja näkee rukoilevaiset ja tuskalliset katseet luotuina häneen, ja hän sellaisena hetkenä viskaa toivon hauraan olkikorren hukkuvalle, niin hänen ei tarvitse katua, vaikka hän tietää että he kuitenkin hukkuvat; sillä vaikeaa on, vaikka olisi oikeinta, sanoa lyhyesti: ei ole apua enää.

Pari minuuttia lääkäri katseli äänettömänä sairasta lasta, sitten hän pudisti päätänsä, ojensi äidille kätensä kasvot toisaalle käännettyinä, pani hatun päähänsä ja lähti pois, Tuomio oli langennut.

Vaimo-parka ei ollut sanaakaan sanonut lääkärin siellä ollessa, hän oli vaan hänen kasvoistaan hakenut sitä lohdutusta, jota hän ei löytänyt. Hän ei ollut sanonut hänelle hyvästi, ei katsonut hänen jälkeensä, kun hän meni, tämä kaikki oli sellaista varten, joka toivoo, -- hän oli ilman toivoa. Silloin torninkello ristikirkossa löi yksitoista; lyönnit seurasivat toisiaan hitaasti ja kun viimeinen lyönti kaikui, hävisi se yön haudantapaiseen hiljaisuuteen.

Silloin oli yht'äkkiä kuin valistava ajatus olisi tunkenut hänen sieluunsa ja vetänyt säteen jälkeensä hänen väsyneihin silmiinsä. Hän kumartui rivakasti lapsen yli, otti vaatteen ja peitti sen pienet kädet, katseli ympärilleen huoneessa, ja oli seuraavassa silmänräpäyksessä poissa.

Ulkona naapurin talon kohdalla hän pysähtyi ja kolkutti ikkunalle. Se avattiin kohta, ja vanhanpuoleinen nainen pisti ulos päänsä.

"Herra Jumala, sinäkö se olet, Helena", huudahti nainen, "onko lapsesi kuollut?"

"Ei, Jumalan kiitos, Martha", vastasi Helena, "niin pahasti ei vielä ole. Mutta pane vaatteet päällesi ja tule minun luokseni ... minulla on jotain mielessä, jossa sinun pitää auttaman minua".

"Herra siunatkoon, mitä sinulla on mielessä, lapsi?" kysyi vanha nainen, lähti samassa ikkunan luota ja tarttui vaatteisinsa.

"Minä en uskalla viipyä kauemmin, Martha", kuiskasi Helena. "Mutta en milloinkaan ole ollut niin avun tarpeessa kuin tällä hetkellä. Siihen on Jumala todistajani?"

"Mene, mene!" huusi vanha vaimo kammarista, "minä tulen koht'siltään sinun luoksesi".

Helena sulki ikkunan ja lensi, katsellen arasti ympärilleen pimeällä kadulla kuin pelonoloinen pääsky, takaisin pieneen huoneesensa. Tuskin oli kaksi minuuttia kulunut ennenkuin vanha Martha oli hänen luonansa.

"Nyt sinun pitää sanoa minulle, Helena", kuiskasi Martha, "millä voin sinua auttaa?"

"Lääkäri kävi täällä hetken aikaa sitten", vastasi tämä kiireesti, "hän ei puhunut mitään; mutta minä huomasin kyllä mitä hän sanomatta jätti. Aamulla sanoi hän: Jumalan avulla!"

"Se on köyhäin lohdutus", keskeytti häntä vanhus; "mutta hyvä sille, jolla on vähän, ett'ei paras mitään maksa."

"Mutta minä uskon, Martha, että Jumala vielä voi auttaa. Sentähden olen aikonut mennä kirkkoon..."

"Nyt ... tällä hetkellä!" huudahti vanhus hämmästyneenä.

"Juuri keski-yöllä sinne tulee mennä", kuiskasi nuori vaimo ja hääri lapsen vuoteen vieressä.

"Se ei voi olla tarpeellista", väitti Martha. "Kunnian Kuningas tuli majan ovesta sisään... Jos katto on matala, niin on taivas korkea, ja taivas on kattona sille, joka rukoilee."

"Ei, ei, Martha, ei se ole niin, kuin sinä luulet", huokasi Helena ja pudisti päätänsä. "Etkö sinä ole kuullut sitä vanhaa luuloa, että kun joku kuolintautia sairastaa, niin voi se, joka enin häntä rakastaa, pelastaa hänen henkensä sillä että keski-yön aikana menee kirkkoon ja kirjoittaa sairaan nimen alttaritaulun taakse?"

"Kyllä olen sen kuullut", vastasi vanhus.

"Kello on vasta vähän yli yksitoista", sanoi Helena rohkeasti ja järjesti vähäsen köyhää pukuansa. "Kun sinä olet lapsen tykönä, niin olen huoleton, ja niin viimeinen keino uskalletaan".

"Minä en paikalta liikahda", vastasi Martha ja oli hetken aikaa ääneti. Mutta kun äitiparka oli suudellut sairasta lastansa ja nyt läheni ovea mennäksensä, pysähdytti Martha häntä sanoen:

"Minä tahdon kuitenkin sanoa sinulle yhden asian, Helena, jotta voit varoa kaikkia, mitä voi tapahtua. Ei voi tietää mitä kirkossa on yöllä".

"Kirkko on Jumalan oma huone", sanoi Helena.

"Se on kyllä totta", sanoi vanhus; "mutta kun ei ole siellä mitään tekemistä, on parasta pysyä sieltä poissa".

"Äidillä, joka menee pelastamaan lapsensa henkeä, on asiaa kyllä", vastasi nuori vaimo tyynesti.

"Avuksi huuda minua hädässä!" lausui vanhus juhlallisesti. "Se on Herran sana; mutta on toinenkin sana, joka sanoo että kirkko ei milloinkaan ole tyhjä. Minä tunnen yhden, joka kerta samassa asiassa sinne meni; mutta hän ei toista kertaa mene, sen minä takaan, vaikka hänellä olisi miehen rohkeus."

"Oliko siellä joku, joka häntä peljätti?" kysyi Helena ja meni vielä kerta kehdon luo katsellaksensa lasta.

"Oli niin", sanoi Martha juhlallisella äänellä, "että kun hän tuli kirkkoon, näki hän alttarin edessä vanhan papin, joka monta vuotta sitten oli kuollut, ja hänen ympärillänsä oli kuori täpö täynnä kuolleita polvillaan, ja pappi piti kätensä heidän ylitsensä, ikäänkuin hän olisi heitä kaikkia siunannut."

"Martha!" keskeytti äkisti nuorempi häntä, "katso, hän ei enää purista käsiänsä yhteen ... katso kasvoja, kuinka hiljaisilta ne näyttävät ... oi Jumala! joko hän nyt kuolee!"

Vanha Martha katseli tutkivaisesti pienokaista. "Sinä saat olla huoletta siitä, Helena," kuiskasi hän, "tämä ei ole kuolema ... minä pikemmin luulen että se on elämä. Jätä sinä matkasi."

"Ei, ei," huudahti Helena, "minä en uskalla siihen luottaa, ja jos jotain tapahtuisi, niin katuisin sitä koko elinaikani. Minun täytyy mennä, -- hyvästi, Martha." Ja hän lähti.

"Jumala sinua seuratkoon, lapsi!" huokaili vanhus ja istui hiljaa vuoteen viereen.

Nuori äiti kiiruhti sitä kirkkoa kohti, jossa hän pari vuotta sitten oli vihitty ja jossa hänen kipeä lapsensa oli kastettu -- totta kai se oli oikein!

Yö oli pimeä, ja kylmä tuuli kiiti yksinäisten katujen läpi, kaikkialla häntä kohtasi unen kuva, ja hänestä näyttivät kaikki nämä pimeät huoneet, jotka seisoivat siinä äänettöminä riveissä, olevan kuoleman pettymättömät todistajat. Oliko hän siis ainoa koko kaupungissa, joka valvoi suruisena ja pelonalaisena?

Vihdoin viimein hän saapui kirkolle. Se oli vielä kolkompi ja yksinäisempi kuin huoneet, ja se näytti pimeydessä niin kummallisen uhkaavaiselta. Hän meni sykkivin sydämin lähemmäksi -- miten hän tällaisessa pimeässä löytäisi alttarille? Mutta avain! Sitä hän tuskassansa oli kokonaan unohtanut. Oi, kaikki oli turhaa! Ja kauhistus, joka oli suurempi pimeän ja yön pelkoa, pani hänen jäsenensä jäykistymään. Silloin hän näki kynttilänvalon läheisen huoneen ikkunasta, -- se oli papin talo. Se oli papin omassa kammarissa, hän muisti sen tarkoin siitä päivästä kuin hän harmaassa puvussansa oli asettunut erään puoleksi avoinna olevan oven suojaan ja pyytänyt papin kastamaan hänen kolmen kuukauden vanhaa lastansa.

Mitäs jos hän menisi papin luo ja kertoisi hänelle hätänsä; nyt oli pappi yksin, ja hänen ei tarvinnut hävetä köyhyyttänsä. Pappi ei suinkaan kieltäisi häneltä kirkon avainta, hänellähän aina oli lohdutuksen sana ja neuvo murheellisille!

Hiljaa hän läheni huonetta, pani päänsä aivan lähelle ikkunaa ja kuunteli. Kyllä, se oli hän, hän käänsi lehden kirjassa, -- yhden silmänräpäyksen vaimo mietti asiaa, silloin torninkello löi puoli kaksitoista! Rohkeasti hän kolkutti ikkunaa -- vielä kerta kovemmin; sen pappi kuuli. Vaimo kuuli papin nousevan, -- häntä pyörrytti. Silloin ovi aukeni, -- ja seuraavassa hetkessä seisoi Helena papin huoneessa.

Sanomattomasta sielun ja ruumiin väsymyksestä vaipui hän sille tuolille, jonka pappi joutuisasti toi hänelle, ja kova nyyhkytys mursi sen mielenjännityksen, joka tähän saakka oli häntä voimassa pitänyt. Hetken aikaa olivat molemmat ääneti, -- sielun tuskalla ei alussa sanoja ole.

"Millä tavoin minä voin sinun auttaa, lapseni?" kysyi vihdoin viimein pappi hiljaa, kun vaimo oli hiukan rauhoittunut.

Nainen loi sanomattomasti rukoilevan katseen totiseen mieheen, joka seisoi hänen edessänsä.

"Mikä on nimesi?" kysyi hän, kun nainen ei näyttänyt voivan vastata.

"Nimeni on Helena Halvarsen", kuiskasi nainen, "minä olen vanhan kalanpunnitsijan Gudmund Baage'n tytär; isäni kuoli viime vuonna -- pastori kyllä hänen tunsi". -- Ja hän melkein kyyristyi kokoon sen katseen edessä, jonka pappi hämmästyneenä loi häneen.

"Kyllä minä häntä tunsin", sanoi pappi hetken aikaa vaiti oltuansa. "Ja sinun myöskin tunsin. Eihän sitten ole kuin kaksi vuotta kuin sinä olit morsian."

"Ei", kuiskasi nainen tuskin kuultavalla äänellä.

"Jumalan nimessä", huudahti pappi, "mikä kauhea onnettomuus on sinua kohdannut? Sinä olet tuskin kahdenkymmenen vuoden vanha, ja jok'ainoa piirre kasvoissasi osoittaa kalvavaa surua. Kerro kaikki, lapseni. Sentähden kai tulet näin myöhään minun luokseni. Ilmoita tuskasi minulle; -- on kai sinulla jotain, jonkatähden voit elää tai olkoon niin -- kärsiä?"

"Kyllä", nyyhkytti nainen, "pieni tyttöni! jonka pastori kastoi pari kuukautta sitten, -- mutta hän sairastaa kuolintautia -- ja hän kuolee!"

"Mutta miehesi?" kysyi pappi.

"Oi hän", huokasi nainen ja peitti laihoilla käsillään silmänsä.

"Ehkä hän on kuollut?" lausui pappi sääliväisesti.

"Oi, jospa hän olisi kuollut!" huudahti nainen vaikeroiden.

Hetken aikaa olivat taas vaiti. Sitten pappi uudestaan alkoi:

"Niin, se on totta, on paljon tässä maailmassa, joka on kuolemaa pahempi. Jos miehesi oli pahantekijä ja jos hän oli vaan itseänsä kohtaan pahantekijä, jos hän häpäisi Jumalan kuvan maan päällä ja raivosi sokeassa intohimossa omaa lihaansa ja vertansa vastaan, -- jos hän oli juomari", lisäsi hän epäilevästi.

Surkea huudahdus pääsi onnettoman vaimon rinnasta.

"Oi, älkää nimittäkö häntä niin!" huusi hän; "tuo inhoittava, kauhistava sana!"

"Mutta jos se on oikea?" sanoi pappi tyynesti. "Moni kulkee sitä tietä näillä seuduin. Ensimmäisestä Jumalan ja itsensä unhoittamisesta iloisessa seurassa viimeiseen paatumuksen tylsämielisyyteen ei ole monta askelta".

"Oi, Jesus! eikö siis ole mitään pelastusta hänelle?" valitti nainen.

"Missä hän on?" kysyi pappi.

"Kolme kuukautta sitten hän lähti kaupungista ja meni pohjoiseen päin. Luultavasti hän nyt on kalassa", vastasi nainen.

"Siellä hän tuskin pelastustansa löytää", sanoi pappi.

"Niin, kyllä minä olen kärsinyt!" huudahti nainen. "Naimisemme ensimmäisenä vuotena tapahtui kyllä väliin -- i!" keskeytti hän itseänsä kiivaasti ja hänen kasvonsa lensivät vallan punaisiksi -- "ei, minä en tahdo sitä sanoa -- en milloinkaan tahdo nimittää Christian'ia semmoisella kauhealla nimellä... Minullakin on vikani...? Enkö minä ylpeydessäni kieltänyt häntä tuomasta ystäviänsä kotiimme? -- Eikö se ollut hän, joko itse oli maksanut sen ja tehnyt työtä sen edestä?... Minä ajattelin näin: Kun paha kerta pääsee taloon, niin ei viivy kauan ennenkuin se istuu pöydän päässä. -- Yhdessä paikassa toivon hänen toki voivan kohdata Jumalaa. -- Mutta sentähden tuli paljon onnettomuutta osakseni."

"Vaikka koko maailman viha sinua kohtaisi, niin se, mikä on oikea Jumalan edessä, on tehtävä, -- ja sinä olet sen tehnyt", sanoi pappi.

"Oi, kun hän vaan ei olisi tuttavuutta tehnyt tuon huonon ihmisen kanssa!" huudahti nainen entistä kiivaammin. "Hän sanoi häntä ystäväkseen; mutta hänestä on kaikki onnettomuutemme tullut. Hän on syynä kaikkeen."

"Älä syytä ketään, olkoon hän kuka tahansa", keskeytti häntä pappi. "Laki on sama kaikille, ja valinta on vapaa. Kiusauksen käärme kierteleikse kaikkialla. Ja se, joka ei sen päätä muserra, saa sen hammasta tuta. -- Mutta miksi et tullut minun luokseni ennen?" kysyi pappi leppeämmin, kun nainen epätoivossa horjui. "Paljon voi parantua kun joku astuu esiin, joka puhuu Jumalan asian puolesta. Yhdellätoista hetkellä on moni tullut varoitetuksi ja viimeinen lyöntikin on herättänyt katumushuokausta. -- Mutta tuntuu siltä kuin hän jo aikaa sitten olisi hukassa, ja varmaankin köyhyytesi saattaa sinua yön pimeydessä apua hakemaan -- ja sen sinä saat."

Ja hän otti avaimen pöydältä ja meni erään syrjässä olevan kaapin luo. Mutta onneton vaimo hyppäsi tuolilta ja tarttui hänen käsivarteensa.

"Ei, ei! Minä en vielä tarvitse mitään", huudahti vaimo innokkaasti. "Minä olen tehnyt työtä yöt päivät, -- minä olen koonnut kaiken sen ajan, jonka hän viskasi pois, ja käyttänyt sitä niin hyvin kuin taisin. Minä ajattelin aina: Se voi tulla hänen hyväksensä -- kenties itse Jumalalle --, sillä vaikka hän tekisi mitä tahansa, miksi maailma häntä nimittäneekin, minä tahdon pitää häntä sydämessäni -- niin, sen tahdon tehdä. Oi, ei Jumalalaan häntä hylkää! hän oli niin hyvä, -- oi! hän oli kuninkaan näköinen, mutta nyt ... nyt!" Ja tuskallisesti tarttui hän tuoliin ja katsoi ikkunaa kohti. "Minä näin näyn -- kotona ikkunan ulkopuolella -- se oli hänen näköisensä; mutta ei ollut hän -- ei, minun mieheni se ei ollut, sen varmaan tiedän. Hän kyllä väliin oli vähän kalpea -- mutta sellaiset kasvot, jotka näyttivät maan alta kaivetuilta -- minun Christian'i ei. Oi, Jesus. Kello lyö kaksitoista. Avain! Oi, minua onnetonta, nyt unohdan taas kaikki hänen tähtensä."

"Avain?" kysyi pappi kummastellen.

"Niin, kirkon avain", huusi vaimo hirmuisessa tuskassa. "Minun täytyy tällä hetkellä olla siellä."

"Mitä sinulla on kirkossa tekemistä tähän aikaan?"

"Enkö ole sanonut että pikku tyttöni on kuolemaisillaan? -- Mutta jos minä saan kirjoittaa hänen nimensä alttarin taakse -- juuri nyt sydänyön aikana -- silloin tiedän varmaan että hän paranee."

"Rakas lapseni!" -- sanoi pappi sääliväisesti ja tarttui hänen käteensä, "vaikka kirjoittaisit nimen kuinka pyhään paikkaan tahansa, niin se ei voi lastasi pelastaa, jos Jumala on pyhkinyt sen elämän kirjasta, niin ei yksikään ihminen voi sitä siihen jälleen kirjoittaa."

"Oi, älkää kieltäkö sitä minulta!" rukoili nainen epätoivoisena. "Minä tulen katumaan sitä koko elinaikani."

"Ja tällaisessa tilassa sinä tahdot mennä pimeään kirkkoon ihan yksin?" kysyi pappi.

"Pankaa minut hautaan, kun vaan voin pikku Signen hengen pelastaa!" nyyhkytti nainen. "Nyt kello herkeni lyömästä; Herran nimessä armahtakaa minua, antakaa minulle avain!"

Pappi oli hetken aikaa kahdella päällä, astui askeleen eteenpäin, pudisti päätänsä ja jäi taas seisomaan.

"Pastori ei tahdo?" nyyhkytti nainen. "Jumal' auttakoon minua, minä tulen hulluksi." Ja hän horjui kauhean tuskan valtaamana ovellepäin.