Part 9

-- "Suokaa anteeksi, teidän armonne, minun ehdoitukseni kautta herra Aladár'ista pidetään paljon paremmin huolta. Siinä tapauksessa hänestä vaan yksi vuosi pidettäisiin sitä huolta, ettei hän saisi jättää nykyistä olopaikkaansa: kun me sitä vastoin muussa tapauksessa olisimme pakoitetut yhä edelleen keinoja keksimään hänen surullisen kohtalonsa pidentämiseksi."

-- "Häntä minä en tarkoittanut, vaan itseäni. Se on totta, että hänellä siitä olisi vähemmän rasitusta, mutta minulla sen sijaan enemmän. Teidän on mahdoton arvatakaan sitä kärsimättömyyttä, jolla täällä meillä ihmisen kaikkia tekoja arvostellaan. Jokaisesta yksityisasiasta tehdään valtiollinen kysymys. Jos jonkun maasta karkotetun honvédin morsian menee toiselle vaimoksi, huudetaan hänelle kirousta ja kauhua; jos joku ei hävitä rahojansa maanpakolaisten hyväksi, julistetaan sitä heti isänmaan kavallukseksi. Jos minä tässä kysymyksessä julkisesti ryhdyn johonkin toimeen, saattaisin itseni nurjimpien parjausten alaiseksi. Tietänettehän, että ihminen rakastaa hyvää mainettansa."

-- "Mutta lopulta, -- eihän teidän armonne ole sidottu kiinni tähän kruunun-alusmaahan."

-- "Olenpa sitä itsekin ajatellut, mutta en ole sen suhteen vielä päässyt mihinkään ratkaisevaan päätökseen. Jättäkäämme se seikka tuonnemmaksi. Nyt ensi aluksi pysykäämme siinä, mitä olen teiltä pyytänyt. Tuletteko illalla luokseni teetä juomaan?"

Tämä osotti, ettei häntä nyt vaadittu päivälliselle jäämään.

-- "Minulla on paljon työtä", selitti leski. "Täytyy kaikille tahoille kirjeitä kirjoittaa."

-- "Teidän armollanne on niin suuri kirjeenvaihto, että jo senkin tähden kannattaisi ottaa mies itselleen."

-- "Ettehän vaan luulle, että antaisin mieheni kirjeeni kirjoittaa?"

-- "En; vaan kirjeenvaihto voisi jäädä siksensä."

-- "Oi, älkää luulko näitä miksikään rakkaudenkirjeiksi. Sille, jota tahdon rakastaa, en anna rakkauttani kirjallisesti."

Herra Grisák'in mielestä oli tämä varsin viisas sana, johon on kylläksi syytä, jos kerran ennen kirjallisesti annettu rakkauden-sitoumus on ihmiselle tuottanut niin paljon päänkivistystä. Portaista alas astuessaan palautti hän mieleensä kaikki ne kirjeet, jotka kaunis leski oli hänelle lähettänyt, ja havaitsi, ettei niissä todellakaan ollut mitään rakkauden ilmoitusta. Vaan kuitenkin, jos kukaan, niin kaiketi hän...

Tuskin oli tohtori Grisák sulkenut oven perästänsä, kun Corinna taas istui pöydän ääreen ja alkoi kirjoittaa hienolle, hyvänhajuiselle, lila-väriselle paperilehdelle:

"Rakas ystäväni!"

Muu osa kirjoitettiin salakirjaimilla.

Kirjeen kuvertille piirrettiin: "Herra Peter Straff'ille. Kápolna'an, poste restante."

Herra Peter Straff ja "rakas ystäväni." Kaunis tähtipari!

Virkahuoneesensa tultuaan havaitsi tohtori Grisák pöydällä käyntikortin, jossa oli ritari Ankerschmidt'in nimi sekä lyijykynällä tehty riipustus, josta tuli ilmi, että herra ritari tahtoi tulla kello viisi jälestä puolenpäivän.

-- "Ahaa! Yorkshirelaisten tähden! Vielä nytkin hän näyttää luulevan, ettei asianajajilla ja tuomareilla tässä maailmassa ole mitään muuta tekemistä, kuin tavotella siivoilta maanviljelijöiltä varastettua nelijalkaista omaisuutta. No, hänen sopii käydä minua kotonani tapaamassa."

Mutta kohtalo rankaisi häntä pian tästä häijyn-ilkisestä aikomuksesta, sillä tultuansa hotelliin, jossa ylhäisen maailman oli tapa aterioita, näki hän ritari Ankerschmidt'in istuvan ihan sen pöydän vieressä, jossa hän itse tavallisesti söi. Tämä oli jo ehtinyt jälkiruokaan.

-- "Minä olen juuri ollut teidän kunniaanne hakemassa!" sanoi tohtori Grisák, ritarin viereen istuen.

-- "Bravo, sitte minun ei tarvitsekaan vaivata itseäni teidän luoksenne."

-- "Ah, suvaitkaa suoda minulle se onni. Täällä emme voi oikeudenasioista keskustella."

-- "Minun ei olekaan tarvis paljon selitellä, minkätähden olen luoksenne tullut."

-- "Minä ymmärrän. Minä tiedän. Yorkshirelaisenne."

-- "Tuhat tulimmaista! Älkää vetäkö esiin tuota yorkshirelais-juttua!" huusi vihastuneena Ankerschmidt ja se oli oikein onni hänelle, että saattoi viruttaa pois vihastuksensa makealla rusteri-viinillä. "Sekin oli narri, joka sen leikin alkoi. Mutta se on nyt loppunut. Siitä ei sanaakaan enää. Minä tulen toisessa asiassa. Tarvitsen anomuskirjaa. Jotakin kaunista."

-- "Minä olen valmiina."

-- "Virasta erotessani sanottiin minulle tuolla ylhäällä: te saatte olla varma siitä, että milloin hyvänänsä teillä on jotakin anottavaa, teidän anomuksenne heti täytetään. No nyt tahdon tätä lupausta hyväkseni käyttää. Siihen tarvitaan anomuskirjaa. Kirjallista. Sillä suullisesti aion itse kaikki sanoa."

-- "Minä ymmärrän", sanoi tohtori, tuttavan tapaissella kuiskauksella siirtyen lähemmäksi Ankerschmidt'iä. "Ehkä joku rintatähti?"

-- "Menkää hiiteen! Jo nytkin minulla niitä on niin monta, etten tiedä missä kaikkia kantaa. Ja kenelle niitä näyttelisin? Talonpojilleniko tuolla kotona? Toista minä tahdon. Eräälle vangitulle tahdon armoa hankkia."

-- "Ah, sepä sangen kaunista, sangen jaloa. Ehkä se on jostakin viasta raha-asioissa tuomittu?"

-- "Ei. Valtiollisesta rikoksesta."

-- "Ah! Varmaankin joku aulan-jäsen?"[46]

-- "Ei. Unkarilainen sotamies."

-- "Kenties joku teidän kunnianne entinen virkakumppani?"

-- "Eipä sitäkään. Minä en tunne häntä. Mutta minä tahdon käyttää kaikki vaikutusvoimani hänen hyväksensä. Hänen nimensä on Aladár Garanvölgyi. Tuon Adam Garanvölgyin sisarenpoika, te tiedätte? No, mikä piru teitä vaivaa?"

-- "Ei mikään, ei mikään. Kalanruoto istui kurkkuuni."

-- "Kalanruoto? Perhana! Vasikan-kotletista! Sellaista ei ole minulle vielä koskaan tapahtunut, vaikka kuusi vuotta olen ravintoloissa syönyt."

Tohtori Grisák oli joutunut hirvittävään pulaan: kahden klientin väliin, joista toisella oli sangen hyvät tulot, toisella taas sangen hyvät tulevaisuuden toiveet tarjona.

-- "Saisinko tietää, mikä syy teidän kunniallanne on mainittua herraa suojella?"

-- "Se ei koske asiaan. Ei ole myöskään tarpeellista sitä tiettäväksi tehdä, että minä näissä tämmöisissä toimissa liikun, sillä heti kuin asia on päättynyt, unhotamme sen. Minä en tunne herra Aladár Garanvölgyiä, enkä tule häntä vastedeskään tuntemaan. Saatte pitää tätä asiaa yksityis-huvituksena minun puoleltani. En myöskään tahdo minkäänlaista teateri-rôlia näytellä, jotta minulle galleria jonkinlaisen jalomielisyyden tahi koira tietäköön minkä tähden käsiä taputtaisi. Tahdon vaan päästä asian perille, ilman mitäkään enempiä tarkoituksia. Minä tahdon, että Aladár Garanvölgyi olisi tuolla kotonansa; sen jälkeen ei minulla ole mitään hänen kanssaan tekemistä. Jos kohtaamme toisiamme maantiellä, toivotamme hyvää päivää ja menemme toinen toisemme ohitse. Sentähden ei olekaan aikomukseni, että itse tekisin anomuksen hänen vapauttamisestaan, vaan joku muu; minä sitte vaan aion hankkia suostumusta tämän kolmannen henkilön anomukseen sen vaikutusvoimani avulla, jonka tiedän itselläni asianomaisessa paikassa säilyssä olevan."

-- "Vai niin. Minä ymmärrän. Vanha Garanvölgyi on oleva anojana?"

-- "Vanha Garanvölgyikö? Äh, ystäväni, siinä tapauksessa ette tunne vanhusta. Hän ei tee anomusta mistäkään."

-- "Tietääkseni hän suuresti rakasti sisarensa poikaa."

-- "Rakasti kyllä, mutta anomusta hänen tähtensä hän ei tee."

-- "Lisäksi tarvitsisi hän häntä välttämättömästi, sillä hän itse saattaa hassupäisyytensä kautta rappiolle koko suuren taloutensa, jonka tuo sivistynyt, nuori mies piti sangen hyvässä kunnossa."

-- "Se on kaikki mahdollista. Mutta kuitenkin saapi ennemmin talo kaatua tuon vanhan naapurin niskoihin ja hiiret nakertaa saappaat hänen jalastansa, kuin hän panee nimensä minkään anomuskirjan alle. Sen minä paraiten tiedän. Jonkun muun tulee astua esiin. Jonkun likeisen sukulaisen."

Tohtori Grisák rupesi uteliaasti hammas-tikkua käyttämään; ken se lienee?

-- "No, ettekö voi arvata, kenen tulee tehdä anomus?"

Tohtori Grisák pudisti päätään; hän ei saanut sitä mieleensä johdatetuksi.

-- "No, olkaa siis arvaamatta. Valmistakaa nyt vaan kaunis anomuskirja; mutta sen tulee olla kaunis, muistakaa se; ei mitään kuivaa sisällystä, kuin jos pyydettäisiin patenttia johonkin vasta keksittyyn saapasmusteesen, vaan asianmukaista, arvokasta. Minä kyllä pidän siitä huolta, että se, jonka tulee tehdä anomus, kirjoittaa nimensä alle; sitte vien sen itse Wien'iin. Syökää sentähden väleen tuo kompottinne; ei ole tarpeellista, että jokaisesta kirsikan-marjasta erikseen puserratte sydämen. Teidän iällänne ollessani söin minä kirsikat sydämineen päivineen. Joutukaa siis, minä odotan teitä ja sitte menemme yhdessä asuntoonne. Te kirjoitatte itse anomuskirjan, sen ei tarvitse tulla apulaistenne käteen; minä pistän sen taskuuni ja sitte lähdemme yhdessä allekirjoitusta hankkimaan."

Tohtori Grisák paistui näitä sanoja kuullessaan enemmän kuin se rostbeafi, jonka oli syönyt. Tämä on kaunis juttu! Hänen oma käsi-alansa menee anomuskirjana hallitukselle, ritarin puoltosanalla, vaikka rouva Pajtay on antanut hänelle ihan päinvastaisen toimen! Hänen itse tulisi kirjoittaa sydäntä liikuttava armonrukous sen miehen eduksi, joka tahtoo vaimoksensa ottaa juuri sen, jota hän itsekin haluaa!

Mutta Ankerschmidt'istä ei ollut mahdollista irti päästä; tohtorin täytyi nyt kiiruusti juoda kahvinsa, seurata häntä kotiinsa ja siellä istua pöydän ääreen, josta ei ollut nousemista ennenkuin tilattu asiakirja oli valmis.

Herra tohtorin juolahti mieleen se kavala temppu, että teki anomuskirjaan niin paljon korjauksia ja lisäyksiä, jotta oli tarpeellista kirjoittaa se puhtaaksi. Mutta hän pettyi. Anomuskirjan luettuansa taittoi ritari sen kauniisti kokoon ja pisti taskuunsa.

-- "Suokaa anteeksi! joku kirjureistani saa kirjoitta sen puhtaaksi."

-- "Ei se ole tarpeellista. Se on hyvä näinkin."

-- "Mutta eihän teidän kunnianne aikone antaa sisään tuota konceptia?"

-- "En suinkaan. Sen henkilön, jonka nimessä anomus tehdään, pitää itse kopioita se, sanasta sanaan."

~- "Mutta se ei saa siitä selkoa."

-- "Minulla on siitä jo selko ja minä mielin itse sen hänelle dikterata."

Kirjoitus ei enään ollut pelastettavissa. Se oli joutunut herra ritarin käteen eikä sitä häneltä voinut minkäänlaisella rynnäköllä takaisin riistää.

Tärkein tehtävä oli nyt kiireimmiten antaa Corinnalle tieto tästä odottamattomasta keikauksesta. Vaara tunki päälle; se oli jollakin tapaa ehkäistävä.

Kaikeksi onneksi päätti kenraali keskustelun; hän ei tahdo kauemmin viipyä, vaan tarttuu kiireesti hattuunsa ja menee asiatansa toimittamaan. Tohtori Grisäk itse myöskin rientää ulos. Hänen täytyy tietysti pikemmin kuin paremmin tavata rouva Pajtayta. Tämä tosin odottaa häntä vasta teen-ajaksi, mutta semmoisessa erinomaisessa tapauksessa, jossa joka minuti on ahdistava vaara, ei ihminen ehdi vartomaan säännöllistä audiensi-hetkeä.

Portilla tohtori Grisák hätäisellä kiiruulla sanoo jäähyväiset Ankerschmidt'ille. He pudistavat toinen toisensa kättä, toivottavat toisillensa hyvää yötä ja vakuuttavat, kuinka suuri onni tämä yhtymys heille kummallekin on ollut, mutta -- huomaavat, että molemmat aikovat mennä yhdelle taholle.

-- "No, sepä hyvä; käymme siis taas yhtä tietä."

Kristófin-torilla sanoivat he toisilleen uudestaan jäähyväiset, pudistivat uudestaan kättä.

-- "Paljon onnea!"

-- "Herran haltuun!"

-- "Minne päin on teidän matka?"

-- "Minä menen Vácz'in-kadulle."

-- "No, sinne minäkin menen."

Ja toisenkertaisen hyvästi-jätön perästä astuvat he taas samaa tietä eteenpäin. Molemmat nauroivat sitä kovin.

Lopuksi pysähtyi Ankerschmidt erään kahdenkertaisen kartanon portille.

-- "Tässä meidän on lopullisesti hyvästi jättäminen. Näkemiin asti, rakas tohtori!"

-- "Kiitoksia paljon", sanoi tohtori. Ja samassa törmäsivät molemmat toisiansa vastaan portissa, josta kumpikin yritti yhtä haavaa sisälle menemään.

-- "Mitä perhanaa? Tekin tulette tänne?"

-- "Teidän armonne siis myöskin pyrkii tänne? No, sepä oivallista!"

-- "Ja me olemme jo niin kauniisti kolme kertaa perätysten toisillemme jäähyväiset sanoneet."

-- "Vaikk'emme ole toisillemme mitään velkaa."

-- "Kuka tuttavanne tässä asuu?"

-- "Tuttavani?" lausui tohtori Grisák hämillänsä. "Minä menen hänen armonsa, rouva Pajtayn luokse eräässä asiassa."

-- "Bravo! Sepä hauskaa! Sinne juuri minäkin menen. Te tiedätte varmaankin, missä ovi aukenee; teidän sopii viedä minutkin sisään, sillä minä tiesin vaan talon-numeron. Tännehän minäkin riensin; tämäpä oiva sattumus."

Sen sanottuaan tarttui ritari tohtorin käsivarteen ja lykkäsi häntä kohteliaasti edellensä; mutta tämä olisi mielellään tahtonut heittää ritarin alas portaita myöten, ellei olisi ollut varma siitä, että ritari pikemmin olisi voinut heittää hänet alas, jos olisivat ruvenneet "jus fortioris'een" vetomaan.

Tohtori Grisák antoi tykyttävällä sydämellä Ankerschmidt'in johdattaa itseään, ikäänkuin jonkun tepposen tehnyt koulupoika, jolle paha aavistus kuiskaisee, että jos opettaja siitä saapi vihiä, ei patukkaa säästetä.

Ankerschmidt taas lienee ollut suotuisa vieras rouva Pajtaylle, viimeisen maatilan-kaupan perästä. Tämä muisteli aina suurella mielihyvällä sotavanhuksen rakastettavaa olentoa.

Niinpä kyllä: hänen "rakastettavaa" olentoansa. Sillä älkää luulko, te nuoret, käherätukkaiset kansalaiset, että haiset vaan yksinomaisesti teitä suosivat ja etteivät he ensinkään huomaa meitä vanhoja, harmaa-tukkaisia, puoleksi tahi kokonaan paljaspäisiä "täysikasvuisia" nuorukaisia.

Ritari otettiinkin tosiaan sangen sydämellisesti vastaan. Talon-emäntä oli itse leppeys häntä kohtaan. Hau piti häntä kaikista vieraistansa etevimpänä. Hän kysyi häneltä, mitä hän pianolla soittaisi. Hän istui hänen viereensä teetä juodessa ja antoi muitten seuralaisten sijoittua, mihin tahtoivat. Ja kuitenkin oli siinä läsnä etutanssija, maanviljelijä, runoilija ja muitakin hänen ihailijoitansa. Nämät haastelivat Corinnan nais-tuttavien kanssa, jotka olivat istuneet mikä minnekin, sill'aikaa kuin Corinna itse katsoi ritaria mahdollisimmaksi kohteliaisuutensa esineeksi, jossa toimessa hänen hyvänsävyiset ihastelijansa eivät häirinneet häntä.

Tohtori Grisák yksistänsä ponnisteli lakkaamatta voimiaan, ollaksensa alati "liitossa kolmantena", ja piti itseään kaikenlaisilla apropos'illa "au courant" molempien klienttiensä keskinäisessä haastelossa.

Hänen pelkonsa oli turha. He sanoivat toisilleen vaan korupuheita, niinkuin maailmassa on tapa.

Myöhemmin rupesi seura harvenemaan. Erittäin kiitettävän tavan mukaan pujahti kukin alttarin-palvelija pois sillä tavoin, ettei kukaan häntä huomannut; ei niinkuin maalla vieraissa, jolloin ensiksi puetaan päälle turkit ja huopasaappaat ja sen jälkeen sanotaan jäähyväiset järjestänsä kullekin talonväestä ja jälelle jäävistä vieraista. Täällä tietää korkeintaan palvelija, että joku on mennyt, siitä että hän on auttanut päällystakkia ylle. Tohtori Grisák'kin oli jo pari kertaa katsonut kelloansa, sillä sydänyö oli lähestymäisillään. Kaikki lähtevät jo tiehensä, Ankerschmidt yksistänsä ei ota liikahtaaksensa valloitetusta asemastaan ja juo jo seitsemättä teekuppiaan; kyllä häntä vielä halvaus kohtaa!

Vihdoin häiritsee seuraa kahden naisvieraan ilmestyminen, jotka hupilaisten kadottua itsekin nousevat ylös ja kutsuvat vaunujansa. He sanovat jäähyväiset emännälle. Tämä saattaa heitä ulos. Ritari pysyy järkähtämättä istumassa, niinkuin kivijalkainen prinssi tuhatyhdessä yössä.

-- "Aika käy jo myöhäiseksi", sanoo tohtori Grisák, levottomasti liikkuen edes takaisin.

-- "Niin käy", vakuuttaa Ankerschmidt; "teidän täytyy nousta varhain, miks'ette mene kotia?"

-- "Minä odotan teitä, jotta menisimme yhdessä. Olen jo tilannut vaunut."

-- "Se oli tarpeetonta. Muuten saatatte kyllä minua odottaa, mutta kaatakaa itsellenne siinä tapauksessa vielä kuppi teetä; siihen on kyllä aikaa."

Hm! Tuo näkyy viihtyvän hyvin täällä.

Ritari rupesi polttamaan rommia ja sokeria teelusikassa.

Corinna tuli takaisin ja istui uudestaan hänen viereensä; tohtori Grisák sijoittui syrjäpuolelle, nojaten käsivarttansa pieneen kirjahyllyyn.

-- "Teidän armonne vieraat ovat jo kaikki menneet?" kysyi Ankerschmidt.

-- "Oi, se ei tee mitään", riensi Corinna häntä rauhoittamaan.

-- "Minä tahtoisin kernaasti yksinäni puhua teidän armonne kanssa."

Corinna viittasi epäilevällä silmäyksellä tohtori Grisák'iin päin.

-- "No, herra tohtorin läsnä ollessa saatan kyllä puhua", sanoi Ankerschmidt, verkallensa tiputtaen palavaa rommia lusikasta teehen. "Hän tietää jo asian."

"Mitähän se lienee?" kysyi itsekseen Corinna, sillä välin kuin tohtori Grisák tuskissaan väänteli itseään tuolillansa.

-- "Teidän armonne on, niinkuin olen kuullut, morsian", sanoi Ankerschmidt, ystävällisellä suopeudella silmäillen Corinnaa.

-- "Oi, ei, ei", vastasi tämä, korvia myöten punastuen.

-- "Mutta niin minulle on kerrottu."

-- "Oi, minulla ei ole mitään aikomusta naimisiin mennä."

Sillä tavoin ne puolustavat itseään, jotka tahtovat, että heidän väitettänsä vääräksi osotetaan.

-- "Minä tiedän, minä tiedän. Ikävä seikka. Teidän armonne torjuu pois jokaista, eikä kukaan tiedä syytä siihen. Mutta minä tiedän sen jo. Älkää hämmentykö! Teidän sulhonne on vangittuna. Minä tiedän sen hyvin. Vieläpä niin pitkäksi ajaksi, että kun taas saatte nähdä hänet edessänne, joudutte jo kadonneen nuoruuden iltaruskossa toisianne kättelemään. Ja teidän armonne salaa surunsa, eikä sano koskaan naimisiin menevänsä. Minä kunnioitan sitä suuresti. Mahdollista on, että minä olin hänen vihollisensa sodan aikana; mutta minkätähden vainoisin sitä, joka ei enään itseänsä puolusta? Minä sanon nyt, että teidän armonne ennen pitkää on tuleva onnelliseksi ja juuri sen kautta, jonka olette niin kauaksi aikaa kadonneeksi luullut."

Corinna katsahti hämmästyneenä Grisák'iin, joka kaikin voimin puuhasi vetääksensä paidankaulustaan niin korkealle, että hän täydellisesti voisi kätkeytä sen taakse.

-- "Suoraan sanoen", jatkoi ritari Ankerschmidt, "minä pidän huolta siitä, että anteeksi-anomus tulee korkeimpaan paikkaan paraimmalla puoltosanalla, ja minä takaan sen menestyksen, jotta kahden kuukauden kuluttua Aladár Garanvölgyi on oleva tässä teidän jalkainne juuressa."

Nämät sanat kuultuansa katsoi tohtori Grisák tarpeelliseksi tyhjentää lasin vettä.

Corinna sopersi hämmästyneenä ja penseästi:

-- "Minä en ymmärrä."

-- "No, sehän on varsin yksinkertaista."

Ankerschmidt pisti käden taskuunsa ja veti siitä, tohtori Grisák'in kauhistukseksi, esiin tuon usein mainitun anomuskirjan-konceptin.

Tohtori tunsi olevansa hukassa.

-- "Tämä on varsin kaunis anomuskirja, jonka teidän armonne omalla kauniilla kätösellään saapi kopioita. Se on tarpeellista, että siinä nähdään rakastavan käden värinä. Jos pari kirjainta jääkin pois, sitä parempi; siitä saattaa havaita tunteitten totuuden. Sen alle kirjoittaa teidän armonne nimensä ja sitte lähdemme yhdessä Wien'iin. Minä itse saatan teitä kaikkialle, missä täytyy ilmestyä, ja vakuutan teille, että jos mikään, tämä anomus tulee hyväksyvällä vastauksella takaisin."

Tohtori Grisák'ista oli ikäänkuin kaksi terävää nuolta naulitsisivat häntä kiinni siihen nojatuoliin, jossa hän rauenneena istui; nämät kaksi terävää nuolta olivat Corinnan silmät.

Hän tunsi konceptista tohtorin käsi-alan.

Tämän oli loppu tullut.

Corinnan suonissa kiehui myrkky. Tuo yksinkertainen vanhus ei käytä tilaisuutta, vaikka hän näkee edessään kauniin tyttölesken, "res nullius'en", vaan sen sijaan tahtoo aikaan-saattaa tiesi mitä sekasortoa, vieläpä toivoo, että se jalomielisyytenä hänen kontollensa kirjoitetaan!

Mutta tuo toinen! Tuo lakimies. Joka kaikki hyvin tietää. Eikö hän ymmärtänyt luovuttaa sotavanhusta tuosta typerästä aikomuksesta? Kun meni vielä suunnittelemaan hänelle tuota kirottua anomuskirjaa!

Ja tämä tulisi hänen omakätisesti kopioita!

Ja hänen itse pitäisi edistää asiaa, jonka toteen käyminen häntä kauhistuttaa!

Voi, nuot miehet ansaitsisivat kaikki tyyni joutua yksittäin maanalaisiin vankihuoneisin, jossa saisivat hiueta, ikävöidessään armaan naisen ääntä.

Ritari sekoitti vaan sokeria kupissaan. Hän oli täydellisesti tyytyväinen teateri-temppuunsa ja odotti vähintäänkin, että kaunis leski itkien heittäyisi hänen olkapäähänsä ja kaiken mokomin tahtoisi hänen kättänsä suudella, jota hän kuitenkin mahdollisuuden mukaan koettaisi estää.

Corinnan juolahti nyt yht'äkkiä mieleen oikea pääkeikki, omituinen sen puolesta, että se osottaa, kuinka paljon voimaa ja kuinka paljon hellyyttä saattaa naisen sydämessä yhdistyä.

Hän taittoi kokoon anomuskirjan ja laski sen takaisin ritarin eteen. Ja kylmällä äänellä, vaikka raskaasti hengittäen, sanoi hän sitte tälle:

-- "Hyvä herra! _Ennenkuin tunsin teidät_, olisin ollut valmis tähän toimeen ryhtymään; mutta nyt, 'ken on teidän vastustajanne, se on minunkin vastustajani.'"

Sepä oli tunnustus "in optima forma!" Minä en tahdo vanhaa ylkääni vapauttaa, jottei hän seisoisi "teidän" tiellänne!

Ja siinä oli samassa myöskin rukkaset tohtori Grisák'ille.

Ankerschmidt puri huuliansa, katsoi terävästi noitten tuuheain silmäkarvain alta Corinnaan, pisti sitte hiljaisesti paperin taskuunsa ja pani takkinsa napit kiinni.

-- "Aika on jo myöhäinen, herra tohtori. Lähtään."

-- "Ettekö juo teetänne?" kysyi pidättävällä äänellä Corinna.

-- "Kiitoksia. Sitä oli jo kylläksi."

Kaikkia oli ritari jo saanut kylläksi.

Kylmäkiskoisesti kumartaen sanoi hän jäähyväiset ja meni pois. Korvennettuna seurasi tohtori Grisák häntä kintereissä.

Sinne hän ei olisi jäänyt sekunniksikaan, vaikkapa hänelle olisi luvattu ministerin-salkku.

Kaikkein ensimmäiseksi täytyi hänen kotona tarkoin mietiskellä, millä pykälillä hän voisi puolustaa itseään Corinnan hyökkäyksiä vastaan, millä tavoin hän syytetystä ylenisi syyttäjäksi. Nyt hänen tehtävänsä vaan oli onnellisesti peräytyä tappotanterelta sotavanhuksen suojassa.

Ankerschmidt ei puhunut sanaakaan portille asti. Siellä kun he seisahtuivat ja tohtori Grisák odotti vaunujensa esiin-ajamista, laski hän kätensä tohtorin olkapäälle.

-- "Kuulkaas, herra tohtori! Oletteko koskaan nähnyt, kuinka, jos koira saapi kuusi penikkaa ja niistä vaan tahdotaan pitää yksi, lihavin, muut elävältä kuopataan?"

Tohtori katsoi tästä kysymyksestä kummastuneena ritariin, mitä hän sillä tarkoittaisi.

-- "No, minä sanon teille, että on paljon onnellisempi kohtalo, jos on tuommoinen elävältä haudattu, tarpeeton, pieni koiran-penikka, kuin jos on tuon naisen ylkämies. Hyvää yötä, herra tohtori!"

Sen sanottuansa jätti hän tohtorin vaunuihinsa astumaan, mutta lähti itse jalkaisin kotia pyrkimään. Häntä ei peloittanut yksinänsä jalkaisin käydä barbarein pääkaupungissa.

VII.

Toinen.

Ankerschmidt'in komea, uusi kastelli, joka oli renaissancen malliin rakennettu, teki, ettei maantieltä ollenkaan nähnyt tuota vanhaa rakennusta, jota Adam Garanvölgyi semmoisella itsepintaisuudella ei tahtonut antaa kenenkään muun omistettavaksi. Vasta kun oli kartanon ympäri kiertänyt, näki tämän muinais-jäännöksen keskellä vanhoja kastanja-puita, joitten latvat olivat kallistuneet toinen toisensa puoleen, ikäänkuin olisivat ottaneet vanhaa asuntoa myrskyiltä suojellaksensa. Yhtäläistä ystävällisyyttä osotti rappeutuneille tiiliseinille vihriäinen muratti, jonka köynnökset olivat akkunain välitse suikerrelleet kattoon asti, kun sen sijaan sen varret alhaalta olivat pörheät kuin peuran jalka.

Huoneen ympäristöä puitten juureen asti peitti kaunis nurmi ja siihen saakka ulottui Garanvölgyin alue; tästä ulospäin oli maa sannoitettu ja se oli jo ritari Ankerschmidt'in. Tämä olikin väli-aidalla eroittanut vieraan omaisuuden, jottei kukaan vaunuilla tahi ratsain tuleva voisi erhettyä.

Vanhan kastellin ympärillä saattoi siis ruoho keväästä syksyyn asti kasvaa niin korkeaksi kuin tahtoi; sitä ei niitetty eikä tallattu maahan.

Mutta neljä kertaa kunakin vuonna, tarkoin määrätyillä väli-ajoilla, oli Kampós herran tapa tulla sinne avainkimppu kädessä. Hän avasi silloin ovet, tuuletti suojat ja toimitti siellä, tiesi mitä; puolen tunnin tarkastuksen jälkeen lukitsi hän taas perästään kaikki ja meni pois.