Part 8

-- "Tiedänpä niistä jotakin", vastasi hän järkevästi ja varovaisesti. "Minä luulen saaneeni vihiä siitä, joka ne on vienyt, ja olen päässyt hänen jälilleen. Teidän tulee tietää, että noissa pyökki-metsiköissä pandúrinkin[43] on vaikea, mutta santarmin aivan mahdoton saada käsiinsä sellaista, sillä kaikki huomaavat heidän tulonsa ja yksi sikopaimen antaa heti tavaran toiselle kädestä käteen; se kuljetetaan laaksosta laaksoon ja etsijät tulevat aina tyhjään paikkaan. Mutta minä luulen, että tuommoiset eriskummaiset siat, jotka niin paljon eriävät muista tavallisista, ovat itse varkaillekin haitalliset, sillä kelle hyvänänsä he tahtonevatkaan niitä myydä, kaikki kohta kysyvät, mitenkä he ovat ne saaneet. Jos he taas teurastaisivat ne omaksi tarpeeksensa, pilaa kesä-ilma pian lihat; heille ei niistä suinkaan lähde mitään hyötyä. Sentähden arvelen, että jos heidän luoksensa menisi minunkaltainen mies, jota he eivät pelkää, ja he ilman rangaistusta pääsisivät vapaiksi koko asiasta, he itse ilolla antaisivat takaisin koko varastetun omaisuuden parista kymmenestä florinista."

Herra Vendelin ihastui kovin näistä sanoista ja otti jo esiin rahakukkaronsa.

-- "Muuten ette vielä ole suvainnut kysyä nimeäni."

-- "Näenhän kasvoistanne, että olette rehellinen ihminen."

-- "Siinä ei ole kyllä. Minä tahdon näyttää, että olen hyvillä teillä." Tämän sanottuaan otti hän liivinsä taskusta huolellisesti kokoon taitetun paperin, jonka keskellä oli vähän kulunut sinetti ja josta herra Vendelin sai tietää, että hänen vieressään istuva arvoisa henkilö on sikopaimen Mihály Vak Nyeregkápan pustalta, hänen kunniansa herra Lörincz Nyirbáródin palvelusväkeä ja niin muodoin aivan uskottava mies.

-- "Minä siis sanon teille, veikkoseni", puhui herra Vendelin, laskien kätensä arvoisan vieraansa olkapäälle, "että jos laitatte takaisin yorkshirelaiset, minä paitsi niitä kahtakymmentä florinia, jotka ovat varkaille lunastusrahaksi annettavat, annan vielä teillekin kaksikymmentä florinia."

-- "Kiitoksia! Siinä on liian paljon minulle. Niin paljon minä en ansaitse. Puolessakin on kylläksi."

Oi, mikä kelpo, rehellinen ihminen tuo on!

-- "Tarvitaanko edeltä-päin mitään kustannuksia?"

-- "Ei mitään, ainoastaan tuo määrätty lunastusraha. Siitäkin vaan puoli."

-- "Kymmenen florinia siis riittää?"

-- "Aivan hyvin. Toista puolta he kyllä odottavat."

Voi, ovatpa nuot oikein rakastettavia varkaita, jotka suovat kreditiäkin!

-- "Yhtä toki mielisin tietää, että millä pirun tavalla he saattoivat viedä siat muurin ylitse."

-- "Minä arvelen, että he ensin olivat kaataneet viinaa sianruuhiin, ja kun siat siitä päihtyivät, antoivat ne siivosti viedä itsensä pois."

Hm; tämä kunnioitettu mies näyttää käyneen akatemiassa.

Mutta kauppa on tehty; eikä siinä pane alttiiksi enempää kuin kymmenen florinia.

-- "Minä siis jätän asian teidän haltuunne. Jos tulette sikain kanssa, saatte vielä kolmekymmentä florinia. Tuohon käteen!"

Sikopaimen pudisti Maxenpfutsch'in kättä; sitten otti hän hattunsa ja meni kauniisti kiittäen pois.

Hetken kuluttua palasi hän kuitenkin takaisin.

-- "Vast'ikään juohtui yksi seikka mieleeni. Jos saan siat käsiini, tapahtuu kenties niitä tänne ajaessa, että santarmit sieppaavat minut tiellä kynsiinsä ja lyövät minut rautoihin, niinkuin varkaan; minä pyydän sentähden nöyrimmästi, että tekisitte hyvin ja kirjoittaisitte minulle passin kahdestatoista siasta, jotta puhtaasti saatan niitten kanssa kotia tulla."

-- "Se on totta", vakuutti herra Vendelin, "sitä en tullut ajatelleeksi."

Hän antoikin kohta asianomaisesti laaditun todistuksen tuolle kunnon välittäjälle, jottei mitään pahaa hänelle tapahtuisi. Sen jälkeen erosivat he suurimmassa ystävyydessä.

Seuraavana päivänä tapasi herra Vendelin Kampós herran ja kehui tälle, että yorkshirelaiset jo ovat tulossa. Herra ritari tulee varmaankin kovin iloiseksi, kun siitä saa tiedon, mutta hän ei virka hänelle mitään, ennenkuin elukat ovat pihassa. Ja sitte kertoi hän Kampós'ille, mitenkä oli saanut ne takaisin.

Kampós herra pisti hymyillen piippuunsa. Herra Vendelin kysyi, mitä varten hän hymyili.

-- "Minunkin kävi kerran Pest'issä niin", vastaa Kampós, "että merenvahainen piippuni varastettiin. Minä kuulutin kohta, että antaisin viisi florinia sille, joka toisi piipun takaisin. Seuraavana aamuna tulee luokseni eräs rehellinen ihminen, piippuni muassaan; hän sanoi saaneensa kiinni varkaan ja nyt aikovansa mennä piipun kanssa polisikamariin rikosta todeksi näyttämään. Minä maksoin hänelle nuot viisi florinia, ja hän varasti minulta toisen kerran piippuni julkisesti, omalla luvallani. Mutta kahta kertaa se minulle ei ole tapahtunut."

-- "No mitä tällä tarkoitatte?"

-- "Tarkoitan sitä, että te tällä kertaa itse olette antanut varkaalle matkarahaa ja, jotta hän häiritsemättä voisi kuljettaa saalistansa, vielä matkapassinkin, ja että tuo Mihály Vak ei ole kukaan muu kuin Miska Szemes, paikkakunnan sukkelin 'köyhä poika.'"

Todellakin häntä sopi herra Vendelin'in ajaa takaa!

Ja vielä lisäksi oli hänellä se kiusa, että kaikki, jotka saivat tietää tuosta jutusta, nauroivat häntä vasten naamaa.

Ritari Ankerschmidt itse nauroi kaikkein enimmin; ja ensimmäisessä tilaisuudessa, kun hän kaupunkiin lähti, osti hän viheliäisen jahtihattunsa sijaan itselleen todellisen sikopaimen-hatun, leveillä reunuksilla, suuri solki keskellä ja sivulla kurjen-sulka. Hänen vanhat tuttavansa olivat selälleen kaatumaisillaan, kun hänet siinä päähineessä näkivät.

VI.

Kaunohenki.

Rouva Pajtay on vielä nytkin kaunis nainen.

Hänen kasvonsa, hänen vartalonsa ovat niitä, jotka kauan pysyvät kauniina. Sen lisäksi -- hänellä ei olekaan muuta tehtävää, kuin pitää huolta kauneudestansa.

Hän ei koskaan vaivannut itseään lapsilla, hänellä ei ollut mitään intohimoja. Tuo myrsky, joka teki niin monen ihmisen hiukset harmaiksi, ei hänelle tuottanut ainoatakaan unetonta yötä. Semmoisia onnellisia ihmisiä löytyy, jotka elävät vaan omaa itseänsä varten.

Kello kaksitoista päivällä on hän ikään saanut itsensä valmiiksi vaatetetuksi ja hän on hyvillään siitä, että hänen on onnistunut kätkeä kaksi hirveän suurta karva-makkaraa omain hiustensa taa. Minä en tiedä, kuka aikanaan on saanut naiset siihen luuloon, että tuommoinen hiusten sekaan pistetty tukka eläimenkarvoja olisi muka jotain kaunista. Vaan Corinna oli nyt kerran siihen tyytyväinen, eikä meidän tule siihen mitään.

Nyt oli hänen ihastelijoitansa odottaminen, joille aika oli sievästi jaettu: N:o 1 tulee kello kaksitoista, N:o 2 puoli yhdeltä, N:o 3 yhden jälkeen, N:o 4 kello kahdelta. Näitä täytyy heidän eri laatunsa mukaan kohdella.

N:o 1. Kelpo tilanhaltia maalta, Tivadar Törkölyi. Hän ei enään ole nuori, mutta hän on varakas. Hänellä on todellakin naimahankkeet eikä hän suinkaan ole mikään halveksittava kosija.

Tivadar Törkölyin oli tapa tulla kello kaksitoista, sillä puoli yhdeltä odottivat ystävät häntä "Kultaisessa kotkassa", eikä heitä käynyt laiminlyöminen.

Sentähden vaihtaa Corinna kello kaksitoista toalettipöytänsä kirjoitus-pöytään; hän levittää eteensä suuren tilikirjan, ja nähdessään nyt Tivadar'in astuvan sisään, huutaa hän iloisesti: "Ah, sepä hyvä, että tulette; te voitte varmaankin sanoa, missä hinnassa villat tähän aikaan ovat. Niistä tarjotaan niin ja niin paljon, mutta minä en tahtoisi antaa niitä vähemmästä kuin niin ja niin paljosta. Eikö teidän mielestänne minun pitäisi lakata viinaa polttamasta, kun viinavero on niin suuri?" Sitte valittaa hän haikeasti, kuinka kallista kaikki on, kuinka ihminen saapi aivojansa vaivata, voidaksensa jotakin ansaita. Kaikki pettävät naista, sillä he tietävät, ettei nainen voi mistään tarkkaa vaaria pitää.

Tultuansa sen jälkeen kumppaniensa seuraan, Törkölyi ei voi kylläksi kehua, kuinka ymmärtäväinen, säästäväinen rouva tämä Pajtay on, epäilemättä hänelle täydellisesti sopiva, ikäänkuin vaan häntä varten kasvatettu.

Kun herra Tivadar oli sulkenut oven perästänsä rientää Corinna hyvänhajuisella saipualla pesemään pois läkki-pilkut sormistansa, sillä naiset tavallisesti läkitsevät sormensa, heti kuin kynään tarttuvat; sitte panee hän pois tuon ikävän tilikirjan ja asettaa ympärillensä joukon muotikuvia, sillä se, jota hän nyt odottaa, N:o 2, on kokonaan toista laatua.

N:o 2. Nándor Taréjy on kuuluisa mies, osakas herrain baali-yhdistyksessä. Hän on yksi niitä, joille suuressa Unkarin valtakunnassa on annettu oikeus sanoa: me olemme herroja. Ylhäinen asema tuo! Paitsi sitä on hän etutanssija kotiljongissa. Eikä tämäkään ole mikään jokapäiväinen toimi. Ja lisäksi täydellinen naisten-ihailija. Hänen kanssaan ihmisen ei suinkaan tule ikävä.

-- "Ah, teidän armonne tarkastaa muotilehtiä."

-- "Oi ei, ei. Ainoastaan muotikuvia. Minä pidän muotilehtiä vaan kuvien tähden, mutta ei näistäkään ole paljon. Katsokaapas tähän! Saatatteko kärsiä tämän tumman lila-värisen silkin vieressä oljenkeltaisia koristeita? Onhan se todellinen narrinpuku."

-- "Teidän armonne on oikeassa. Toimittaja arvattavasti saapi nämät kuvat ilman mitään painetuksi, jonkun 'Putzhändlerin' kustannuksella, joka tahtoo pukea yleisöä rokoko-vaatteisinsa. Tuolla tavoin vaatettaa itsensä ainoastaan rouva Olkinen."

-- "Hahaha!" Tuo oli rouva Pajtayn mielestä oiva sukkeluus. "Minä olen todellakin pakoitettu baali-vaatteitani Wien'issä teettämään. Täkäläisillä räätäleillä ei ole kauneuden-tuntoa ensinkään. Ja kuitenkin löytyy ihmisiä, jotka sitä tahtovat pitää isänmaallisuutena."

-- "Naurettavaa! Muuten tekee teidän armonne aivan oikein siinä, ettette lue muotilehtien sisältöä, sillä silloin teidän ei kumminkaan käy, niinkuin äskettäin minun, en tahdo sanoa -- missä; siinä kylläksi, että se oli eräässä nais-seurassa, jossa joku mal-à-propos rupesi kirjallisuudesta puhumaan. Tuli myöskin puhe naiskirjailijoista ja yht'äkkiä kysyy minulta joku nainen, mitä pidän 'Paradisan' viimeisestä runoelmasta, joka oli julkaistuna 'Kuutama' nimisessä lehdessä. Minä siihen vastasin, että koko tuon Paradisa nimen takana, hänen kyhäyksistänsä päättäen, luullakseni ei piile mikään muu kuin joku juhtisaappainen runonsepustelija Ala-Unkarista. Siitä nainen kumartaa sangen kohteliaasti, sanoen: Kiitoksia ylistyksestänne! tuo juhtisaappainen runonsepustelija olen minä."

-- "Hahaha, hahaha! Ken se oli, sanokaa!"

-- "En, teidän armonne, sitä en voi."

-- "Paronessa Királyváry, eikö totta? älkää kieltäkö! Vaiko kreivinna Pajtay? Turhaan sitä salaatte, minä saan sen kyllä tietää. Se on sangen huvittavaa. Mutta sanokaapas minulle, millä tavoin vaatetettuna tulette ensimmäiseen herrain-baaliin? Mitä saitte tietää Baltánszky'lla? Kenellä teetätte vaatteenne? Minun pukuni on vielä salaisuutena. Teille saatan siitä kuiskaista, mutta älkää sitä sen enempää ilmoittako. Muotiompelijatarta olen kieltänyt päähinettäni kellekään näyttämästä, muuten en koskaan enää häneltä mitään tilaa. Tahtoisitteko nähdä sitä?"

Eikö Nándor Tarójy sitä olisi tahtonut? Tietysti on hän sen somuudesta kovin ihastunut. Sitä ei tosiaan jokainen olisi kyennytkään jälittelemään. Puhtaita timantti-helmiä kukkien kuvuissa, se tekee illalla lamppujen valossa erinomaisen vaikutuksen.

-- "Tämä on vielä omituisempi ajatus kuin tuo tuonoinen pääkoriste, joka oli tehty paljaista vanhoista rahoista, suuremmista ja pienemmistä kultakappaleista. Miellyttävämpää numismatista kokoelmaa ei nuoriso koskaan ole tutkinut, ja kaikkien näitten keskellä olivat teidän armonne kasvot todellisena kuningattaren-kuvana, niinkuin teidän armonne silmät tälläkin koristeella tulevat säihkyilemään kirkkaammin kuin timantit."

Ja tuommoinen joutava lörpötys miellyttää naisia!

Puolen tunnin kuluttua lähtee myöskin Nándor Taréjy pois toisen edestä ja rientää kolmattatoista kaksintaistelua suorittamaan sen väitöksensä johdosta, että tämän vuoden laskiais-ilojen baali-kuningatar on Corinna Pajtay eikä kukaan muu.

Seuraa N:ro 3.

Corinna asettaa nyt viereensä muotilehtien painetut osat, sillä N:ro 3 on runoilija.

N:ro 3:n nimi on Danó Fellegormi. Se on tietysti salanimi. Tällä nimellä hän tunnetaan kaikkialla, jossa häntä mielellään nähdään; hänen oikean nimensä näkevät tavallisesti vaan velkojat hänen vekseleinsä alla.

-- "Teidän armonne upottaa sielunsa säteet lähenevän laskiais-ajan nautintoihin", alkaa Danó Fellegormi.

-- "Voi, ei", huokaa Corinna. "Sieluuni eivät turhuuden lentelevät himot koske. Minä löysin täältä erään runon: 'Kasteelle.' Mikä hieno aate, kuinka viehättävää, kun tapaa samantunteisuutta! Sen alle on kirjoitettu valenimi, ja minä mietiskelen, ken se lienee."

Hän tietää aivan hyvin, että tuo "se" on Danó Fellegormi.

N:ro 3 punastuu korvia myöten ja tekee sen muistutuksen, että runoilijat ovat sangen onnellisia, sillä heidän osaksensa tulee se onni, että heidän henkensä joutuu jokaisen kaunohengen kanssa henkiseen yhteyteen.

Se on totta, he ovat todellakin oikeita Turkin pashoja hengen alalla.

-- "Eiköhän teidän armonne havainne yhdenlaatuisia säveliä tässä runoelmassa?" kysyy Danó, pelon-alaisella rohkeudella povestaan esiin vetäen kullatuilla reunuksilla varustettua paperia ja lausuen siitä hirveän äitelällä tavalla sekasotkuista runoa, jonka nimi oli "Vangittu lintu" -- ei mikään "Rebhuhn", vaan laululintu, joka on häkissä.[44] Sisällyksestä ei ole helppo päättää, onko tämä lastenlaulu, vai aesopilainen satu, vai rakkauden-allegoria, vai isänmaallinen runoelma.

Corinna pitää sitä viimeksi mainittuna.

-- "Juurikuin olisimme välipuheen tehneet! Katsokaapas, minä olen kirjoittanut ihan yhtälaatuisen runoelman."

-- "Kuinka? Teidän armonne on kirjoittanut runoelman?"

-- "Mutta älkää sanoko sitä kellekään. Te yksistänne saatte sen kuulla."

-- "Sallikaa minun nähdä se."

-- "Ei. Minä luen sen itse julki. Mutta älkää sääksikö sitä, minä tiedän, että se on heikko: 'Kahletettu kotka.'"

Tämä oli todellakin valtiollinen runoelma. Kahletettu kotka oli vangittu nuorukainen, jonka lentoa paitsi puuttuvia siipiä vielä esti sekin seikka, että vanginvartia piti hänen askeliansa tarkasti silmällä.

-- "Mestariteos! Klassillinen runoelma! Sallikaa, teidän armonne, että vien sen 'Kuutamalle.'"

-- "Oi, ei, ei, ei! Siitä ei saa kukaan tietää. Te yksinänne olette kuullut sen. Ehkä myöhemmin."

-- "Voi, mikä vahinko, kun hautaa itseensä niin tulista isänmaan-rakkautta!"

Tuo tyhmä! Kuinka hän ilkee puhua isänmaan-rakkaudesta semmoisen edessä, jonka otsaa ympäröipi käherretyt kutrit!

Mene jo Jumalan nimeen, N:ro 3! Sinua odotetaan päivälliselle; tulkoon jo N:ro 4.

N:ro 4 ei ole kukaan muu, kuin -- tohtori Grisák.

Suuren erhetyksen ja satavuotisen epämielen surullisena osotteena on se valitettava asianlaita, että romanin-kirjoittajat hamaan uusimpaan aikaan asti ovat olleet siinä hupsumaisessa luulossa, ettei muka "lakitieteen tohtoreita" sopisi käyttää rakkauden seikkoihin.

Mitä enemmän tämä käsitys sotii ajan vapaamielisyyttä vastaan, sitä paremmin sitä myöskin käypi vääräksi todistaminen kokemuksen tosiperäisten havaintojen kautta.

Niinpä kyllä: he osaavat naisia ihastella, jopa tanssiakin, nuot "doctores juris", he osaavat pitää neuvotteluja suloisten silmäin tuomio-istuimen edessä ilman mitään vaivanpalkkiota, nivoa henkisiä juonia, laillisella ja laittomalla tavalla, vieläpä he pystyvät -- mikä on kaikista hurjin väitös -- erästä oikeuteen jätettyä asiaa _kiiruhtamaankin_ omaa avioliitto-asiaansa.

Miks'ei tohtori Grisák olisi saattanut rouva Pajtayta ihastella?

Oikeuden-pohja siihen on olemassa: hänen terävää järkeänsä on tämän kiittäminen siitä, että se omaisuuden-osuus, jota hän oli eläkkeenä nautittavakseen saanut, tuli hänen omaksensa, jotta hän sen saattoi myydä. Sentähden on rouva Pajtay hänelle kiitollisuuden velassa. Ja virkeän lakitieteen-tohtorin on kyllä helppo kiitollisuuden velasta, kun hän siihen lisää asianajajan vaivanpalkkion ja muut kulut, sommitella rakkauden hakemus ja tämä sittemmin avioliitolla täytäntöön panna.

Oikeuden-pohja on siis olemassa.

Mutta on siihen syytäkin.

Tohtori Grisák itse paraiten tietää, että rouva Pajtayn omaisuuden-suhteet ovat paraimmalla kannalla. Kauppahinta on tiloitettu luotettaviin valtiopapereihin, jotka siihen aikaan tuottavat seitsemän procenttia ja "Jove favente" kenties antavat kahdeksankin. Sillä saattaa reimaasti elää.

On siis syytäkin.

Ja lopuksi ovat muutkin asianhaarat suotuisat. Rouva on vielä kaunis ja nuori kyllä ja, siltä näyttää, itsekin herra tohtorille suosiollinen. Se on kyllä totta, että hänellä on muitakin ihastelijoita, mutta niitten joukossa on herra tohtori "par excellence" enimmin suosittu; tämä on melkein joka päivä rouvan luona ja saapi tavallisesti jäädä hänen kanssansa päivällistä syömään. Tohtori Grisák onkin jo omasta mielestänsä kauniin lesken luona ikäänkuin kotona.

Lisäksi tuottavat asianhaarat luonnollisesti muassaan vielä senkin, että Corinna on pakoitettu lakitieteen tohtorille suurimmatkin salaisuutensa uskomaan. Tietysti. Varkaankin asianajaja lausui klientillensä: "Ystäväni, sano minulle kaikki, mitä on totta; mitä ei ole totta, sen kyllä itse panen lisäksi."

Jo kappaleen aikaa oli hänen täytynyt käyttää herra tohtoria omituisessa asiassa.

Kaunis leski oli näet antanut hänen toimeksensa estää erään nuoren miehen ennen-aikaista vapautusta, joka valtiollisesta rikoksesta oli pitkälliseen vankeuteen tuomittu.

Tämä nuori mies oli Aladár Garanvölgyi.

Vanha Adam Garanvölgyi varmaankin panee joka kiven liikkeelle, saadaksensa vielä jälellä olevat kymmenen vuotta sisarensa pojalle anteeksi annetuksi.

Siihen on vastapaino asetettava.

Täytyy hankkia todistuksia siitä, että herra Adam vielä nytkin, niinkuin ennen, vehkeilee pahoja. Täytyy antaa ilmi, että hänellä on hankkeita, joitten toimeenpanemiseen hän välttämättömästi tarvitsee sisarensa pojan apua. Sanalla sanoen, Aladár'in vapaaksi-laskeminen on estettävä.

Tohtori Grisák'ille tämä kaikki oli varsin otollista. Hän pani heti liikkeelle yhden käytettävissään olevan henkilön, antaen tälle tarpeellisia ohjeita: erään Straff nimisen miehen, josta jo kerran ennen olemme kuulleet mainittavan.

Nyt tiedämme siis hänen todellisen nimensä.

Vale-Petöfi ja kaikki nuot muut, joiksi hän muuttui aina Bogumil'iin asti, olivat siis Peter Straff, eikä kukaan muu, ja tämä oli tohtori Grisák'in kätyrinä rouva Pajtayn asiassa.

Mutta yhtä olisi kuitenkin tohtori Grisák mielellään halannut tietää, mikä näet oikeastaan saattoi tätä kaunista, sulosilmäistä ja hymyhuulista rouvaa niin kovasydämisesti kohtelemaan nuorukaista. Sillä jos se vaan oli sukuvikaa, oli se varsin hyvä; mutta jos se ehkä olisi loukatun rakkauden kostoa?

Ensi tilassa ryhtyikin hän tutkistelemiseen, puoleksi tuttavan tavalla, puoleksi virallisella tiedonhalulla.

-- "Sanokaapas minulle, teidän armonne, mikä on syynä siihen, että niin säälimättä vainootte Aladár Garanvölgyiä? Että teillä siihen on suuret syyt, sitä en epäile."

-- "Katsokaa, sitä en kenellekään koko maailmassa sanoisi, mutta teille täytyy minun se tehdä, välttääkseni sitä, ettette ajattelisi minusta 'mitään pahaa.' Mieheni kuoltua käytti vanha Adam Garanvölgyi kaikenlaisia keinoja, joitten kautta sai minut kihlatuksi sisarensa pojalle Aladár'ille. Siinä oli tosin sangen paljon hankaluutta, sillä Aladár oli mies vainajani likeinen sukulainen, ja avioliiton luvan hankkiminen vei paljon aikaa ja vaivaa. Vanhan herran tarkoitusperänä oli suorastaan se, että jos minä menisin vaimoksi Aladár'ille, jolla itsellä oli oma ansaittu tila, se omaisuuden-osuus, jota minä leskenoikeudella hallitsin, joutuisi takaisin Adam herran käsiin. Oi, tuo ukko on suuri mestari, sangen kavala kettu; missä vaan on mahdollista, saattaa hän ihmisen pulaan."

Tohtori Grisák katsoi hyväksi myöntää tämän ja lausui:

-- "Niin se on."

-- "Mutta minä olin niin varovainen, että ennenkuin lupasin mennä hänelle, tein molemminpuolisen kontrahdin Aladár'in kanssa, jossa julistimme kaiken tavaramme yhteiseksi omaisuudeksi: mikä on hänen, se on minun, ja mikä on minun, se on hänen. Aladár oli kevytmielinen ihminen, hän suostui siihen helposti. Minulla oli silloin oikeastaan sangen vähän omaisuutta, sillä äitini perintö oli konkurssin-alaisena; tätä hän ei suinkaan tietänyt. Ennenkuin sentään avioliittomme oli ehtinyt rakentua, syttyi sota. Aladár meni heti punanauhain joukkoon, kansalliskaartin kapteiniksi; minä pakenin Pozsony'iin.[45] Sittemmin sain kuulla, että hän oli siirtynyt husari-väestöön ja siellä otti osaa kaikkiin tapauksiin; hän yleni överstiksikin unkarilaisten joukossa. Tästä voitte havaita, kuinka kevytmielinen mies hän oli; minä sain sill'aikaa odottaa häitä!"

-- "Hirveä huikentelevaisuus!"

-- "Yht'äkkiä tuli sitte loppu koko leikistä. Aladár joutui vangiksi; hän ei tietänyt pelastaa itseään, niinkuin moni muu, älykäs mies; päinvastoin otti hän vielä toistenkin viat omaksensa. Siitä saatatte nähdä, kuinka mitätön mies hän on."

-- "Ja kuitenkin on hän lakitieteen oppijakson suorittanut!"

-- "Asia päättyi niin, että hän tuomittiin vankeuteen. Se saattoi vielä käydä päinsä; mutta lisäksi tuomittiin koko hänen omaisuutensa menetetyksi."

-- "Ahaa!" huusi tohtori Grisák, lyöden kättä polveensa; näkö-ala alkoi jo valjeta hänen edessänsä.

-- "Jos hän nyt äkki-arvaamatta pääsisi vapaaksi, olisivat omaisuuden-suhteet ihan päinvastaiset: silloin oli hän rikas, minä konkurssin-alaisena; nyt olen minä rikas, hän kerjäläisenä. Mutta kontrahtimme on hänen kädessään. Ja tähän kontrahtiin on omasta huolenpidostani kudottu ristin rastin kaikenlaisia temppuja, niin että se asianosainen, joka tahtoo kontrahdin rikkoa, itse valmistaa itselleen melkoisen suonen-iskun. Ymmärrättekö nyt asian?"

-- "Täydellisesti."

Tohtori Grisák oli ihastuksissaan tämän naisen viisaudesta; siinä tosiaankin yksi "doctor juris utriusque" oli mennyt hukkaan! Mutta mitä tylyn luonnon järjestys häneltä oli kieltänyt, sopii korvata siten, että hänestä tulee lakitieteen tohtorinna; ei ole koskaan löytynyt toinen toiselleen paremmin sopivia luonteita.

-- "Armas rouva, minusta teillä on täysi syy huoleenne; mutta kaikeksi onneksi ovat lakimme puheenalaista tapausta varten pitäneet sangen terveellisiä oikeuden-lääkkeitä varalla. Teidän armonne ensimmäisenä tehtävänä on julkaista seuraava kutsumus sanomalehdissä, tietysti virallisesti: 'Aladár Garanvölgyi, _jonka olopaikka on tuntematon_, kutsutaan tämän kautta ennen yön ja vuoden kuluttua saapumaan alla mainittuun paikkaan, eräässä avioliiton-kontrahdissa tehtyjä sitoumuksia täyttääksensä; jos hän sen laiminlyö, ovat kaikki vasta sanotussa kontrahdissa määrätyt sitoumukset rauenneiksi ja mitättömiksi katsottavat.'"

-- "Olisiko se mahdollista?"

-- "Semmoisia tapauksia on ollut monta. Tällä tapaa on avioliittojakin purattu."

-- "Mutta tiedämmehän, missä Aladár Garanvölgyi on."

-- "Me emme ole velvolliset sitä tietämään. Kysymys olopaikasta ei ole päällekantajan asia. Ettei kutsuttu yön ja vuoden kuluessa voi tulla ilmoitettuun paikkaan, se on hänen vikansa; meidän velvollisuutemme ei ole hänestä mitään tietää ja lain edessä se ei ole mikään puolustus. Ja sitte vuoden kuluttua, jotta teidän armonne poistaisi puolestaan kaikki enemmät vastenmieliset velvollisuudet, neuvoisin teitä kiireimmiten naimisiin menemään; sillä tavoin olisi teidän armonne kokonansa turvassa."

Corinna tahtoi tässä katsoa lakitieteen tohtoria silmiin, mutta sitä hän ei voinut tehdä, sillä käyttihän tämä silmälaseja. Naisille ovat silmälasit varsin suureksi esteeksi; he eivät voi lukea miehen silmästä mitään, näkevät sen sijaan lasista vaan oman miniaturi-kuvansa heijastavan.

Tämän asian käsittämiseen ei kuitenkaan tarvittu peräti syvällistä tutkimusta. Herra tohtori olisi ollut valmis vasta kirjoittamaansa receptiä heti itsekin nielemään. Saamme kohta nähdä.

-- "Sitä en kuitenkaan haluaisi tehdä", sanoi rouva Pajtay, tuota viisasta neuvoa vastustaen. "Minun on muutamista eri kohdista huolta pitäminen."