Part 7

Helposti ymmärtänee, ettei näitä suuria herroja ajettu ulos laitumelle, niinkuin muitten köyhäin ihmisten porsaita. Ne eivät menneet tammistoon terhoja syömään; heille oli rakennettu oma palatsi jahtimiehen asunnon viereen; siinä he marmori-ruuhesta saivat päivällisensä, illallisensa, jonka kokki oli keittänyt; kaksi kaitsijaa seisoi valmiina heitä palvelemaan sekä yksi eläinlääkäri, kaikki kolme painetti-pyssyllä varustettuina, jotta he saattaisivat suojella sikolinnaa ehkä hurjapäisesti lähestyviltä rosvoilta; linnaa ympäröitsi paitsi sitä korkea kivimuuri.

Kuinka paljon tästä sikoperheestä huolta pidettiin, näkyy siitä, että repsi-hädän aikana sen kolmea holhojaa ei pakoitettu muuhun niittoväkeen liittymään: niin tehtiin päinvastoin kaikkien fasanin- kaitsijain.

Kun nyt repsin-niitto oli kiireimmillään, tuli eräänä kauniina aamuna Kristóf, toinen sikopaimenista, kovin pelästyneenä pehtorin asuntoon ilmoittamaan, että yöllä -- millä tavoin, sitä hänen oli mahdoton ymmärtää -- kaksitoista jäsentä sikoherrasväestä oli varastettu. Ne olivat kaikki vuoden vanhoja nuoria herroja ja fröökinöitä, pienin niistä painoi kenties kaksi sentneriä; hän ei voinut käsittää, mihin niitä oli saatu viedyksi, sillä portti oli lukossa, ja jos niitä kivimuurin ylitse olisi laahattu, olisi kumminkin yksi heistä kolmesta herännyt röhkinään ja kiljunaan, koska nämät eivät ole semmoisia fröökinöitä, jotka ääneti antavat ryöstää pois itsensä.

Todellakin suuri tapaus!

Maxenpfutsch meni kohta tätä Jobin sanomaa Ankerschmidt'ille ilmoittamaan.

Ankerschmidt joutui siitä hirveään raivoon. Olisivatpa varastaneet mitä muuta hyvänänsä, kuin ei vaan hänen yorkshirelaisiaan! Ne olivat hänen arka puolensa. Sitä hän ei koskaan anteeksi anna. Ne ovat takaisit hankittavat, vaikkapa maan alta. Senpätähden löytyi laki ja tuomio-istuimia valtakunnassa, että tuommoinen julkea rikos tulisi rangaistuksi.

Heti astukoon yksi ratsurenki hevosen selkään ja vieköön piirikunnan pääkaupunkiin tohtori Grisák'ille tämän kirjeen, jossa asian-kohdat tarkasti ovat selitetyt ja virallista tointa pikemmin kuin paremmin pyydetään. Tohtori älköön säästäkö kustannuksia; varkaat täytyy saada ilmi.

Toisena päivänä tuli neljä aseellista santarmia kastelliin, piirikunnan komisarjuksen herra Bräuhäusel'in kirjoittama käskykirja kädessä, joka määräsi, että nuot kolme siankaitsijaa, kovan epäluulon alaisina, ovat oikeuden eteen tutkittaviksi saatettavat.

-- "Oho, he eivät sitä ole tehneet!" vakuutti Ankerschmidt. "He ovat vanhoja, uskollisia palvelijoitani, minä pyydän vaan, että he niin pian kuin mahdollista lähetetään takaisin."

Nyt täytyi Yorkshiren siirtokuntaa vartioimaan ottaa kolme jahtimiestä ja pellonvartia repsin-niitosta. Näin monella hengellä väheni työväestö.

Seuraavana päivänä tulivat nuot neljä santarmia uudestaan. Herra Bräuhäusel oli määrännyt, että koska sikopaimenet eivät tahdo tunnustaa rikosta tehneensä, oikeus on pakoitettu heidän kanssa vastatuksin kuulustelemaan jahtimiehiä.

Nyt haastettiin siis jahtimiehetkin oikeuteen.

-- "Mutta lähettäkää heidät pian kotia, sillä täällä tarvitaan joka mies!" huusi santarmeille Ankerschmidt.

-- "Suvaitkaa vaan odottaa!"

Taas seuraavana päivänä ilmestyivät säännöllisesti santarmit, tuoden herra Bräuhäusel'iltä sen käskyn, että kosk'eivät jahtimiehet mitään tunnusta, heitä täytyy tutkistella yhdessä pellonvartiain kanssa.

-- "Voi, sillä tavoin viette pois kaikki mieheni, juuri kun niitä paraiten kotona tarvitsen", vaikeroitsi Ankerschmidt.

-- "Me emme voi siihen mitään. Noitten täytyy todellakin seurata meitä."

Mutta nuot eivät tietysti myöskään mitään tunnustaneet, sillä hekin olivat viattomat kuin vasta lypsetty maito.

Repsi-pellolle jäi päivä päivältä yhä vähemmän niittomiehiä; nyt siellä enää vaan varsinaiset rengit olivat jälellä. Yht'äkkiä lähetti herra Bräuhäusel näitäkin noutamaan ja he vietiin kaikki tyyni kaupunkiin. Selvä se, että näitäkin täytyi konfronterata muitten kanssa.

Mutta tästä jo rupesi Ankerschmidt sakramentteramaan. Siinä oli jo liikaa! Se oli hirveätä! Semmoisena työ-aikana! Mitä ajattelevat nuot tuolla? Kaikki työ jää kesken. Koko oikeuden-käynnistä tulee enemmän vahinkoa kuin hyötyä!

Eräänä kauniina päivänä haastettiin vielä kaikki kuskit, kokit, palvelijat oikeuteen ja nekin pidätettiin siellä kaikki. Ritarille ei jäänyt ketään muuta, kuin herra Vendelin ja pikku Gyuszi. Nyt saattoi hän itse vartioida, hoitaa ja ruokkia kaikkia elukoitaan, ikäänkuin olisi asettunut johonkin Amerikan prairiaan, kuusisataa Englannin peninkulmaa läheisimmästä ihmisasunnosta.

Mutta huomenna sentään he lähetetään kotia?

Jos ei huomenna, niin ainakin ylihuomenna.

Vaan kuluipa siitä koko viikkokin, eikä vielä kukaan palannut.

Menkäämme jo itsekin katsomaan, mitä herra Bräuhäusel ja tohtori Grisák niin ijankaikkisen kauan toimittelevat.

Viimemainitun tapaamme varmimmin herra Bräuhäuseí'in asunnossa joka päivä kello kolmen aikana jälkeen puolenpäivän. Silloin, jos ei hammastauti häntä estänyt. oli tohtori Grisák'in tapa säännöllisesti mennä herra Bräuhäusel'in luokse, jossa hän viipyi tämän käytettävänä kello seitsemään asti illalla; tällä aikaa toimitettiin myöskin häiritsemättä kaikki asianajajan-jutut. Mitä väliaikaa jäi yksityisiltä neuvotteluilta, sen he sangen soveliaasti täyttivät huomiota teroittavalla korttipelillä, "tarok'illa."

Herra Bräuhäusel oli innokas tarokin-pelaaja. Jonka hän kerran sai puoleensa, se oli hänen vankinsa, se oli jo sidottu, rautoihin pantu, niin ja niin monen vuoden tarok-linnantyöhön tuomittu, ilman vähintäkään vapautuksen toivoa. Tohtori Grisák antausi omin ehdoin tämän orjuuden alaiseksi.

On näet tietäminen, ettei mikään yhteys ole niin syvälle juurtunut, ei mikään ystävyys niin luja, ei mikään rakkaus niin platonillinen, kuin tarok-pelaajan yhteys, ystävyys, rakkaus pelikumppaninsa suhteen -- varsinkin semmoisen, joka aina häviää.

Rakastunut nuorukainen ei odota sitä hetkeä, jona saa kultansa kohdata, semmoisella levottomuudella, kuin Bräuhäusel tavallisesti odottaa tohtori Grisák'ia, kellon lähetessä kolmen lyömää, ja tohtori Grisák'in täytyi olla varustettuna mitä pätevimmillä syillä, "alibi'ansa" puolustaakseen, jos sattui tuntia myöhemmin tulemaan; jos hän taas sattui koko iltapäivää laiminlyömään, oli hänen suorastaan lääkärintodistus hankkiminen.

Tarokia pelatessa saattoi muuten keskustella oikeudenasioistakin. Erittäin sopiva tilaisuus siihen ilmestyy kortteja jakaessa.

-- "Oletteko jo suvainnut määrätä tutkimuskuntaa Tiszan[40] sulkujen asiassa?"

-- "Olen. Te edustatte siinä rakennus-insinöriä. Tutkimuskunnan jäseninä ovat ne, jotka te valitsitte. Terssi!"

-- "Kuinka pitkälle?"

-- "Vaan yhdeksään asti."

Tohtori Grisák'illa oli kvartti kädessä, vaan hän ei tahtonut hävittää kumppaninsa peliä.

-- "Minä en luule, että insinöri Schmerz paljon hyötyy sulun-rakennuksestaan."

-- "Kuinka niin?"

-- "No, sillä tavoin kuin yritys nyt on järjestetty. Kaataa tuhat tammipuuta paaluiksi, joitten pitää olla kolme syltä neljä jalkaa pitkät; vajottaa ne yksi syli neljä jalkaa maahan sisään, johon tarvitaan satakaksitoista juntan iskua; minä luulen, että urakkamies, työpalkat ja rakennus-aineet kun ovat varsin kalliita, on erhettynyt laskuissaan. -- Te heitätte siis valttinne pois?"

-- "Kas! enpä sitä huomannutkaan. Mutta jos urakkamies ei isketäkään paaluja satakaksitoista kertaa, vaan ainoastaan kolmekymmentä."

-- "Silloin jääpi enemmän kuin kaksi syltä ylipuolelle maata. Te lyötte esiin ruutua; sitä maata minulla ei ole ainoatakaan."

Tuolla olivatkin todella kaikki seitsemän koossa tohtori Grisák'illa, mutta hän ei siitä virkkanut mitään.

-- "Taikka paalu kyllä sojottaa kaksi syltä ylöspäin maasta, mutta menee sitä vähemmän alaspäin."

-- "Ah, se on totta! Kas sitä vaan, ken olisi semmoista tullut ajatelleeksi. Tutkimuskunta voipi ainoastaan tietää, kuinka monta jalkaa paalut seisovat maasta pystyssä, mutta ei kuinka syvällä ne ovat maan sisässä, ja siten saattaa jo rakennus-aineista säästää kolmannen osan."

Tätä molemmat nauroivat hyvästi.

-- "Työ kestää sitenkin kymmenen tahi kaksitoista vuotta, ja silloin, jos uudesta on rakennettava, kuka haastaa heitä edesvastaukseen?"

-- "Aivan totta. Valttia! Vieläkin valttia! Tänne tuo kymmensilmä! Viimeinen pisto on minun. Minä olen ulkona; te, veikkoseni, jäitte matiksi!"

-- "Peijakas! Odotin kaikkia, eikä tullut mitään."

-- "Tehkää hyvin, jakakaa!"

Aloitettiin uutta peliä. Herra Bräuhäusel, kohtaloonsa tyytyväisenä, pisti priisin nuuskaa nenäänsä ja otti ylös kortit.

-- "Koira vieköön! Kun jakaa minulle tuommoisia kortteja, paljaita seitikkoja ja kahdeksikkoja."

-- "Ne ehkä vielä paisuvat", lohdutti häntä lakitieteen tohtori, jolle ensimmäisessä jaossa tuli neljä yhdeksikköä käteen ja joka kohta löi ulos yhden, kirjoittamatta muistiin 150.

-- "No, no; onhan vahinko yhdeksikköjä heittää."

-- "Eivätpä ne minulle koskaan tule. -- Onko ilmoitus vangitun Aladár Garanvölgyin jutussa jo lähetetty?"

-- "Onpa kyllä. Kaikkien siihen kuuluvain liitteitten kanssa. Mikä oli ensimmäinen pisto?"

-- "Tehkää hyvin, tässä ovat kaikki. Tekivätkö _Straff'in_ kirjeetkin seuraa?"

-- "Tietysti, tietysti. Ne juuri kaikkein enimmän asiaa pahentavat. Terz von Ober! Onko näin hyvä?"

-- "Varsin hyvä."

-- "Mutta mitä etua rouva Pajtay'lla lienee siitä, että herra Aladár Garanvölgyi kärsii rangaistuksensa loppuun asti?"

-- "Sitä en tiedä. Rouva Pajtay on klienttini. Hän tahtoo niin ja minä koetan asiaa perille ajaa. Aladár Garanvölgyi siis ei pääse niitten joukkoon, jotka saavat rikoksensa anteeksi?"

-- "Terz major! Siitä saatte olla varma. Straff on antanut ilmi kovin pahoja kohtia."

-- "Eikä kenkään tiedä, kuka tuo Straff on?"

-- "_Bellus musicus_. Sitä ei kenkään voi tietää. Te heititte taas neljä yhdeksikköä."

-- "Helkkarissa! en huomannut niitä. Minä luulen, että loukattu turhamielisyys taikka mustasukkaisuus vaivaa nuorta leskeä."

-- "Tuhat tulimmaista! Minä oikein kummastelen, että jätitte viimeisen kortin minulle. Sen kanssa on minulla nyt neljä matadoria."

-- "No sun saksan saakeli! Ainoastaan yksi pisto on minun, muut kaikki teidän."

-- "Te kadotitte taas pelin."

-- "Tänään on minulla erittäin huono onni."

-- "Pelataanko vielä yksi?"

-- "Aivan kernaasti."

Herra Bräuhäusel jakoi uudestaan.

-- "Apropos. Vanha Ankerschmidt kirjoitti tänään minulle. Häneltä on varastettu kaksitoista Yorkshiren sikaa muurilla ympäröidystä pihasta."

-- "Kuules perhanaa! Ne lienevät olleet sukkelia poikia."

-- "Vanha herra on saanut päähänsä sen, että tahtoo tietää, kutka ovat siat varastaneet."

-- "Omituinen uteliaisuus."

-- "Hän käskee minun jättää sisään hakemuskirjas tutkimuksen toimeen panemisesta."

-- "Viisikuudetta, viisiseitsemättä, yhdeksänkahdeksatta, teillä on kahdeksanyhdeksättä. Onko teillä hakemuskirja muassa?"

Tohtori Grisák pisti käden taskuunsa ja veti sieltä esiin paperin, Bräuhäusel'in jakaessa kortteja.

Jaettuaan silmäili herra Bräuhäusel hakemusta ja näytti vaipuvan sen lukemiseen.

-- "Rakas ystäväni, tässä on virhe."

-- "Mikä se olisi?"

-- "Kartta ei ole riittävä."

-- "Se on mahdotonta. 12 sikaa à 30 florinia tekee 360 florinia ja kartta kelpaa 400 floriniin asti."

-- "Siinäpä juuri erhetys onkin. Tässä on puhe _Yorkshiren_ sioista; niitten hinta on vähintäänkin 41 florinia. Se tekee 480 florinia. 400 florinista eteenpäin on kartta kahdenkertainen. Minun täytyy tuomita teitä kolmikertaiseen sakkoon. Teidän on maksaminen lisäksi kaksi florinia."

Tämän pelin kadotti kuitenkin herra Bräuhäusel, vieläpä sillä tavoin, että jäi aivan matiksi. Hän erhettyi suuresti siinä, että hän luuli, jotta lakitieteen tohtori itse maksaisi sakkorahat, kun hänellä oli kortit kädessä.

Kuitenkin sai hän loppusuorituksessa maksaa pois herra Bräuhäusel'ille yhdeksän florinia.

-- "Minä pyydän, että Ankerschmidt'in asia pian otetaan käytettäväksi, sillä vanha herra tietää nostaa suurta melua."

-- "Minä tunnen hänet. Sen halun häneltä kyllä tukehutamme. Luottakaa vaan minuun. Mutta siinä tapauksessa tulette myöskin huomenna aikaisemmin."

-- "Päivällisen jälkeen olen täällä."

Kortin-lyöjäisistä kotiin tultuaan, tohtori Grisák ensi työkseen otti esiin menokirjansa ja piirsi siihen erinäisten litterain alle päivän kustannukset.

"Oikeudenasiain neuvottelusta tuomarin-virastossa: 9 florinia -- herra insinöri Schmerz debet."

"Oikeudenasiain neuvottelusta tuomarin-virastossa: 9 florinia -- rouva Pajtay debet."

"Oikeudenasiain neuvottelusta tuomarin-virastossa: 9 florinia -- herra ritari Ankerschmidt debet."

No, sitä kai ei kukaan ajatelle, että jos lakitieteen tohtori oikeudenasiain hyväksi heittää neljä valttia kädestään, piirikunnan tuomarin kanssa korttia lyödessään, hänen ei siitä pitäisi saada korvausta keneltäkään.

Seuraavana päivänä toimitettiin neuvottelut taas samalla tavalla, sillä tähdellisellä eroituksella kuitenkin, että herra Bräuhäusel, joka edellä puolenpäivän oli jossakin asiassa sattunut julistamaan tohtori Grisák'ille vastenmielisen päätöksen, nyt sai tältä pelissä armottomasti loikkiinsa.

Tietysti hänkin kirjoitti tämän päivän "vailingin" ritari Ankerschmidt'in maksettavaksi "kaikenlaisten menojen" joukkoon. Varmaa oli, että joko tohtori Grisák taikka herra Bräuhäusel tappiolle joutui, se Ankerschmidt'in kukkaroon loven teki.

Totta olikin, että viimeisen pelin loppupuolella alettiin puheeksi ottaa yorkshirelaisetkin sekä oikeuteen haastetut vierasmiehet ja epäluulon-alaiset henkilöt, ja että tämä oli vietävän monimutkainen juttu. Tutkimusta kestäsi sangen kauan.

Tuo monimutkainen asia kävi kuitenkin päivä päivältä yhä monimutkaisemmaksi; kuta enemmän vierasmiehiä kutsuttiin, sitä useammalle taholle haaraantuivat epäluulot; kuta paksummiksi protokollat paisuivat, sitä vähemmän päästiin varasten jälille -- ja sill'aikaa saattoi Ankerschmidt'in repsi tuolla pellolla rauhassa pilaantua. Herra Vendelin olisi jo vastarinnasta luopunut ja sovinnon- ehdoilla lähestynyt pois ajetuita talonpoikia. Hän olisi luvannut heille kahdenkertaisen päiväpalkan, ruokaa neljä kertaa päiväänsä, vieläpä tehnyt senkin tarjouksen, että heitä yöllä herätettäisiin ja juomista annettaisiin, jos heitä janottaisi.

-- "Ei käy päinsä", vastasi vaan palócz'ien johtaja, "me olemme jo palkatut koko leikkuun-ajaksi."

Ei minkäänlaiset lupaukset voineet houkutella heitä edes yhdeksi päiväksikään luopumaan niistä töistä, joihin olivat sitouneet.

Paikkakunnan maanviljelijöillä itsellä taas oli niin paljon työtä, että heitä ei edes saanut puhutella.

Ja näinä yleisen hikoilemisen päivinä ratsasti Ankerschmidt joka päivä ympäri tiluksiansa; hän näki kauniisti tuleentuneitten tähkäpäitten hukkaan joutuvan, ja laski itsekseen, että jos tätä kestää vielä muutamat päivät, puoli repsistä varisee maahan, joka tekee kahdenkymmenen-tuhannen florinin tappion; ja silloin hän kirosi tuota Yorkshiren emäsikaakin, josta nuot porsaat olivat lähteneet, joitten tähden hänen repsinsä nyt kökötti korjaamatta, ja vielä kaikkia muitakin imisiä.

Muuten hän arveli, että tuosta suojeluksetta jääneestä siirtokunnasta jo kaikki muutkin siat olivat varastetut, koska vaan nais-palkollisia oli kartanoon jäänyt. Hän ei uskaltanut mennä sinne katsomaankaan.

Mutta lauantai-iltana saattoi hänet uteliaisuus niin pitkälle, että rupesi tiellä puhuttelemaan Garanvölgyin sikopaimenta, joka silloin ajoi porsaansa kotia metsästä.

-- "Hoi, poikaseni! Mitä uusia kuuluu? Eivätkö jo 'kaikki' sikani ole varastetut, sittekuin vartiat kutsuttiin pois?"

Sikopaimen pudisti päätään ja rupesi, heitettyään viittansa olalleen, moittivalla äänellä uudelle tilanhaltialle opettamaan parempaa käsitystä maan tavoista.

-- "Mitä korkean-arvoisa herra ajattelee? Olisihan tuo hirveän inhottava ilkityö, jos joku sill'aikaa menisi toisen sikoja varastamaan, kuin vartiat ovat komitati-kaupunkiin kutsutut. Elukoista ei saa kadota ainoata porsastakaan, niin kauan kuin vartiat ovat tuolla 'Wassagter'-herrain[41] luona. Se on kunnian asia, hyvä herra. Jumalan haltuun!"

-- "Perhana! En tietänyt, että tämä olisi 'point d'honneur'", sanoi itsekseen Ankerschmidt, joka rupesi päivä päivältä huomaamaan, että vielä löytyi paljon uusia asioita auringon alla.

Mutta tutkimusta kaupungissa pitkitettiin yhä vielä ja herra Vendelin kävi yhä naapurikylissä työmiehiä etsimässä, ja palasi joka ilta yksinänsä kotia.

Toisen viikon loppupuolella katosi jo Ankerschmidt'ilta kokonaan kaikki kärsivällisyyden reservijoukot. Tässä ei ole mitään määrää. Se jo väsyttää kaikkea lojalisuutta. Kirjeen toisensa perästä lähetti hän tohtori Grisák'ille ja herra Bräuhäusel'ille; hän pyysi, rukoili, viimein soimasi, uhkasi mennä ministeriin, vieläpä mainitsi tuota hirveätä asiaa, että kirjoittaisi kaikkiin sanomalehtiin, -- hän ei enää tarvitse sikoja eikä varkaita; lähetettäköön vaan hänen palkollisensa kotia. Kumminkin kuski, jotta se ajaisi sisään ulkona lojuvan, niitetyn repsin. -- Se ei mitään auttanut. Vihdoin tuli kuitenkin hänen kuudenteen kirjeesensä vastaus virallisella sinetillä; tämän avattuansa sai ritari siitä suureksi rauhoituksekseen lukea, että koska hän tuomarin-virastolle oli lähettänyt kuusi hakemuskirjaa kartoittamattomalla paperilla, hän rientäköön joutuisasti kaupunkiin ja maksakoon siitä kuusi kertaa viisiviidettä kreutzeriä sakkoa.

Ankerschmidt otti tämän kirjeen, teetti siihen lasin ja raamin ja pani sen ylipuolelle kirjoituspöytäänsä seinään riippumaan, jotta sen aina saattaisi nähdä; mutta tästä lähtien hän käytti itseänsä levollisesti.

Seurasi sunnuntai. Kovin alakuloisena ratsasti hän taas korjaamatta jääneelle pellollensa. Taivaanranta rupesi peittymään synkkiin pilviin, peltokana kaakersi vehnämaassa, joka puusta ja ruohosta saattoi havaita, että sade-aika oli tulossa.

-- "No sepä vielä puuttui! Kolmeneljättä osaa koko leikkuusta ulkona pelloilla, kekoihin koottuna; jos sade tulee niitten päälle, on kaikki hukassa; jyvät alkavat itää, kuumeta, mädätä. Neljäkymmentä tuhatta florinia menee kuin tuhkaan. Niin sievästi, kuin jos olisivat lompakkoineen päivineen hävinneet. Sitä ei enää kukaan voi auttaa. Lisäksi vielä se, että repsi-sadosta jo ennakolta olen tehnyt myyntikontrahdin, johon on liitetty suuri kaupanpurkaus-raha. Saan vielä maksaa kaupanpurkajaisetkin."

Juurikuin hän semmoisissa raskaissa huolissa pellolla verkallensa ratsastaa, edestänsä karkottaen tuhansittain heinäsirkkoja, puhuu hänelle yht'äkkiä joku tuttu ääni.

Hän kohottaa päätänsä ja näkee edessään Kampós herran, joka oli ponnistanut kaikki voimansa, saavuttaakseen ratsastavaa ritaria, ja siitä nyt huohotti kuin jahtikoira.

-- "Teidän nöyrin palvelijanne, kunnian herra! Meillä on tosiaankin lämmin ilma."

-- "Ei meillä; me levähdämme. Jumalan kiitos!" vastasi katkeralla humorilla ritari.

-- "Niin näkyy. Paha kyllä. Nyt vielä taitaa tulla sadekin, ja tulee varmaan, sillä sen tietää aina polveni, sittekuin sitä tykinkuula Kassa'n tappelussa raapaisi."

-- "Teitäkin on kuula raapaissut?" kysyi Ankerschmidt omituisella äänenkorolla, sillä Bogumil juohtui kohta hänen mieleensä.

-- "Se raapaisi minua sillä tavoin", selitti Kampós nauraen, "että marssiessamme näin kuulan tiellä. Minä pistin sen nuttuni taskuun, muistoksi kotia viedäkseni. Käydessämme söi raskas kuula itsensä taskun pohjasta lävitse ja luiskahti alas liepeisin vuorin väliin, jota minä en kuitenkaan hoksannut. Kun sitte yht'äkkiä täytyi ruveta juoksemaan, mätkytti luoti niin julmasti polviluitani, että olin siitä melkein kerjäläiseksi joutua."

-- "No, se lienee mahdollista", sanoi myöntyväisesti ritari.

-- "Ja siitä asti on polveni ilmapuntarina."

-- "Sadetta todellakin saadaan, vaan mitäs sen tekee?"

-- "Juuri sen vuoksi tulen teidän armonne luokse. Me päätimme eilen korjuun; minä puhuin kunnioitetulle isännälleni siitä pahasta pulasta, johon teidän armonne on joutunut. Jos vielä lisäksi tulee sade, on koko vuodentulo hävinnyt. Hän sanoi, että se olisi suuri vahinko ja antoi käskyn, jotta tulevalla viikolla, sen sijasta että rupeemme rukiin kimppuun, menemme omien niittomiestemme kanssa teidän armonne repsi-pellolle ja lyömme sen kumoon; sitten ajamme omilla vaunuillamme ja rengeillämme keot sisään, sillä niistä tulee muuten suuri vahinko. Jos siis teidän armonne ottaa vastaan tarjouksen, niin tekee sen isäntäni suurella mielihyvällä. Hän sanoi, että mitä jää pelloille hukkaan on vahingoksi koko maalle."

Olipa hän sanonut vielä jotain muutakin, mutta siitä ei Kampós herra mitään virkkanut.

Tällä kertaa muistui Ankerschmidt'in mieleen astua alas hevosen selästä ja teeskentelemättä tarjota Kampós herralle kättä, jonka tämä ottikin vastaan, tultuansa vakuutetuksi siitä, ettei siinä hänelle ehkä rahaa tarjottu.

-- "Sanokaa isännällenne, että olen kiitollinen hänen tarjouksestansa, suuresti kiitollinen. Ja sanokaa hänelle vielä, että ritari Ankerschmidt ei ole mikään huonomuistoinen mies."

Vasta sittekuin kaikki jo oli niitetty ja korjattu, tulivat Ankerschmidt'in palkolliset takaisin kaupungista, sillä loppupäätöksellä, kahden viikon pitkästä tutkimuksesta, että he kaikki olivat syyttömät.

Heidän kanssaan tuli myöskin sade-aika, osottaen Kampós herran polven-ennustusta oikeaksi, ja tulipa vielä pitkä asianajajan ja oikeuden-käynnin rätinkikin. Sen ritari Ankerschmidt maksoi pois, sanaakaan virkkamatta, eikä näyttänyt sitä kellekään; sen verran hän vaan sanoi Maxenpfutsch'ille, että sillä hinnalla olisi voinut suorastaan Englannista tuottaa uusia sikoja varastettujen sijaan.

Kotia lasketut palkolliset kutsui hän nyt kokoon ja julisti heille soturin tavalla lyhyesti seuraavan päiväkäskyn:

"Miehet! Sen sanon teille, varokaa tästälähin, ettei mitään vahinkoa tapahdu. Mutta jos kuitenkin vahinko tapahtuisi, niin pitäkää sitä _suurimmassa salaisuudessa_, sen sanon; sillä joka vielä kerran rohkenee ilmoittaa, että minulta on varastettu jotakin, sen minä ilman armotta ajan talosta pois!"

Herra Maxenpfutsch'ia yksistään tämä puhe ei miellyttänyt. Hyvä. Jos herra ritari sanoo tuommoisia sottiseja, tahtoo hän itse puolestansa ryhtyä tuohon siksensä heitettyyn asiaan ja näyttää, että vahingosta kuitenkin on selko saatava. Oikeudessa tietysti kaikki käypi kankeasti; mutta senpätähden on täällä santarmeja, niitten kanssa hän on hyvä tuttava. Sievästi, ilman mitään melua pääsevät he kyllä varasten jälille; siihen tarvitaan vaan vähän kärsivällisyyttä. Pari metsässä asuvaa ihmistä käypi myöskin lahjoilla voittaminen, jotta he teeskentelisivät ystävyyttä rosvojen kanssa ja sitten antaisivat heidät ilmi. Tämä on sangen viekas ajatus.

Seurausta ei tarvinnutkaan kauan odottaa. Eräänä iltana tulee herra pehtorin luokse pulskea, solakka mies, kasvot rehellisen näköiset ja miellyttävät, viikset kauniit, mustat, hiukset sileiksi kammatut ja posket parrasta puhtaiksi ajetut; hän oli puettu hopea-nappiseen, siniseen liiviin ja punaisilla kukilla kirjailtuun, lyhyeen takkiin; tämän soljesta riippui alas pieni kirves, jonka luumupuusta tehty varsi oli messinki-langalla koristettu; käsivarren ympäri oli kierretty lyijy-koristeilla varustettu sikopaimenen ruoska. Koko hänen olennostaan näkyi, että hän oli jonkun säädyllisen herrasväen säädyllisyydessä pidetty palkollinen.

-- "Hyvää iltaa toivotan jalo-arvoiselle herralle."

-- "Jumal' antakoon, veikkoseni. Mitä tahdotte?"

-- "Tahtoisin puhua pari sanaa noista kadonneista _jalo-ihraisista_[42] sioista."

(Hän selitti attributi-sanan Yorkshire aivan järjenmukaisesti tällä tavoin, tehden sen luonnollisen johtopäätöksen, että, jos ihmisten joukossa ylhäistä sukuperää olevia henkilöitä nimitetään "jalo-verisiksi", ylimykset sikojen joukossa varmaankin ovat "jalo-ihraisia").

-- "Tiedättekö mitään niistä? Tehkää hyvin, istukaa alas tähän nojatuoliin."

Vieras ei paljon kursastellut, vaan istui, niinkuin tämmöinen kunnianosotus olisi hänelle tullut, osotetulle sijalle.