Part 6

-- "Kuka siitä sanomalehdestä huolisi! Pankaa se kirjastoonne, ei kukaan tule sitä sieltä perimään."

-- "Hm. No niin. Minä en ollut sitä ajatellut! mutta löytyy vielä, suokaa anteeksi, jotakin muuta siellä."

-- "Perhana! Vielä muutakin?"

-- "Josta kirjeessä puhutaan."

-- "Ehkä aseita?"

-- "Niin, todellakin. Viinihuoneen ullakossa."

-- "No tuhat tulimmaista, se on pahempi. Te pidätte aseita kätkössä? Mitä tarkoitusta varten?"

-- "Minä tiedän olevani hukassa, mutta tahdon sen ilmoittaa. Parempi on, jos sen kohta sanon. Kerta sain kunnioitetulta herraltani kauniin, kaksipiippuisen pyssyn, sangen kallisarvoisen lahjan. Juuri sentähden annan itseni ilmi, ettei kunnioitettu herra joutuisi kiinni, jos se löydetään, sillä siihen on hänen nimensä piirretty. Minä en tahtonut antaa sitä pois, sillä se käy erinomaisen hyvin: ja paitsi sitä toivoin, että joskus vielä sentään saisi metsästää."

-- "Jahtipyssy siis? Entäs mitä vielä?"

-- "Vielä -- vielä, tahdon sanoa kaikki, vielä lisäksi yksi ruutisarvi."

Ankerschmidt purskahti isoon nauruun. Hän oli odottanut, että ainakin kanuna tulisi esiin.

-- "No kuulkaa", sanoi hän, taputtaen katuvaista kapinan-yllyttäjää olkapäälle, "koska olette niin innokas metsämies, niin menkää viinihuoneesen ja tuokaa pyssy pois sieltä; siksi kuin tulette kotia, lähetän teille asepassin: minulla on niitä pari, jotka olen ottanut voutejani varten; toisen annan teille ja kun se lakkaa voimassa olemasta, hankin teille uuden. Ampukaa nyt vaan jäniksiä paljon."

Kampós herra ei oikein tietänyt, oliko hän hereillä vaiko nukuksissa. Että hän vielä kerran voisi pyssy olalla käydä pitkin peltoja sydänpäivänä, sitä hän tuskin olisi uskaltanut uneksiakaan. Hän ei enää saattanut ritaria pitkää matkaa, vaan meni, hänelle hyvää yötä sanottuansa, viinihuonetta päin. ja jos milloinkaan on nähty ihmistä, joka yhden askelen sijasta astui kaksi, niin hän se astui.

Herra Garanvölgyi jouti kyllä odottaa häntä takaisin! Hän tuskin kerkesi vetämään henkeänsä, ennenkuin oli päässyt viinihuoneen katolle, siellä melkein hengen vaaralla kiivennyt vanhan viinapolttimon korsteinille ja siitä vetänyt esiin tuon satoihin rääsyihin käärityn kalliin aarteen sekä sen kanssa riemuissaan keikahtanut alas katolta. Onneksi putosi hän viiniköynnös-kasaan ja loukkasi ainoastaan nenänsä. Mutta vähät siitä, kun vaan pyssy ei vioittunut. Se olikin aivan eheänä, ei edes ruosteen-pilkkuakaan näkynyt siinä. Kampós herra pyhki sitä takkinsa liepeellä, koetteli hanaa, laski sen poskellensa, vieläkö ne tuntisivat toisensa, jopa vihdoin suutelikin sitä ja heitti sen sitte olalleen, lähtien käsi kupeessa takaisin kylään. Pyhästi uskoi hän nyt olevansa kahta jalkaa korkeampi kuin eilispäivänä.

Garanvölgyin oli täksi päiväksi tyytyminen siihen, että Kampós herra, hänen ikkunansa ohitse mennessään, suurella riemulla heilutti hänelle pyssyään. Adam herra taisi hänen hehkuvista kasvoistaan nähdä, ettei kukaan tänään saata hänen kanssaan puhua.

Kampós herra meni suoraa päätä huoneesensa: hän oli naimaton mies, eikä hänellä siis ollut ketään, jolle olisi voinut iloansa ilmoittaa. Palkollisten oli siinä kyllä, että he ihmettelivät ja ilmoittivat, jotta naapuri-herrasväen palvelija oli tuonut sinetillä lukitun kirjeen hänelle, tiesikö hän jo, mitä siinä oli? Hän meni huoneesensa. Seinässä riippui vielä peuran-nahka, mutta naula, jossa pyssyä ennen oli pidetty, oli tyhjä. Muuta asetta ei ollut, kuin vaan vuoteen vieressä seisova surullinen ryhmysauva. Nyt hän siis uudestaan asetti vanhaan paikkaan tuon kalliin matkakumppanin, eroamattoman hyvän ystävänsä kaikissa vaiheissa, jota hän ei edes silloin luotansa heittänyt, kun vihollisten ratsut hänet säikyttivät Kassa'sta Miskolcz'iin asti. Ja siinä hän taas ihaili sitä kauan aikaa.

Kun sitte pihalle pyrähti parvi hyvänsävyisiä varpusia, alkoi hänen vanha saaliinhimonsa vähitellen herätä. Petturi juohtui hänen mieleensä.

Mikä inhoittava ja kiittämätön ihminen tämä oli!

Ja lopuksi muistui hänen mieleensä tuo Kalabrian konsokin, joka oli vaihetettu hänen hyvään, viiden florinin hattuunsa.

-- "Tule esiin, kalabrialainen!"

Hän etsi sen nyt kistunsa salakomerosta. asetti sen eteensä pöydälle, riisui yltänsä takin ja kivertäen ylös paidanhiansa piti sille seuraavan kauniin puheen:

-- "Sinä ilkeä petturi! Sinä kaksisieluinen maankuleksija! Sinä siis menit pettämään sitä, joka sinua elätti, salasi, vaatetti. Sinä kiittämätön, inhoittava etana! Minut sinä aioit lakaista pois, etkö niin? Mutta siitä et saanut mitään 'punaisia saappaita.' Näetkös, hylkiö! Sentähden on pyssy tuossa. Sinä hankit pahaa ja siitä tuli hyvä. Näetkös, sinä tänään täällä, huomenna tuolla pettävä! Sinä koetit saattaa minua perikatoon, mutta sinä tapasit voittajasi, sinä jumalaton konna; sen voin sanoa."

Ja nyt hän hyökkäsi nyrkeillään hattua vastaan ja alkoi sitä armottomasti mätkiä; hän hakkasi sen aivan litteäksi, leipoi sitä molemmilla kämmenillään senkin seitsemään muotoon, viskasi sen vihdoin lattialle ja tallasi sitä jaloillaan.

-- "Katsos! Kas tätä! Ja vielä tätäkin! Katsoppas, jumalaton! Piff, puff! Kas niin!"

Mielin määrin saattoi hän nyt purkaa kostoansa hattua vastaan.

Palkolliset ulkona luulivat, että Kampós herra nyt rutisteli ulos sielua jostakusta ja kun ottelun melu oli korkeimmillaan, avasivat he oven, tappelevia toisistaan eroittaaksensa.

Vähintäkään hämilleen joutumatta otti Kampós herra ylös rikki-poljetun hatun ja antoi sen tyydytetyn koston tunteilla rauta-tadikolla varustetulle rengille.

-- "Tuoss' on! -- Se on jo viimeisen virtensä veisannut. -- Viekää se pois -- naulatkaa tangon päähän -- pistäkää hernemaahan -- linnun-peljätykseksi!"

Hän pyhkäisi nyt hien otsastansa, puhalsi vahvasti ja, kiverrettyään taas alas paidanhiansa sekä puettuaan ylleen takin, meni levolle.

* * * * *

Sill'aikaa piti ritari Ankerschmidt kotona ankaraa perheellistä sota-oikeutta, jossa, niinkuin jo ennen on muistutettu, löytyi vaan yksi pykälä: toinen käskee, toinen tottelee.

Neiti Eliz oli haastettu sota-oikeuden eteen ritarin omaan kamariin.

Se oli hirveä tuomiosali: armoton tuomari, kylmäveriset lautamiehet, lahjomaton päällekantaja ja kovasydämiset oikeudenpalvelijat; kaikki yhdessä personassa ritari Ankerschmidt'issa.

Suuremman juhlallisuuden vuoksi oli hän sytyttänyt neljä kynttilää pöydälle ja paremmin näkyville vetänyt; siihen asetetun pääkallon. Kaksi pistoliakin oli pöydälle laskettu ja sapeli riippui vielä hänen vyöllään. Hän käveli pitkin askelin edes takaisin, syvästi miettien, mitä olisi tytölle sanova.

Eliz avasi oven ja riensi tanssien, hyppien isänsä eteen.

-- "Neiti Eliz!" äijäsi ritari, "jääkää siihen, missä seisotte! Kädet alas! Tänään emme laske leikkiä."

Ja nyt istui hän itse pöydän ääreen.

-- "Te -- seisotte tuomarinne edessä!"

Neiti Eliz osotti soman-sievällä niiauksella, että hän ymmärsi sen.

-- "Älkää naurako! Tuhat tulimmaista! Tämä ei ole leikintekoa. Tiedättekö, mistä nyt tulen?"

-- "Tunnustakaa pois se!"

-- "Tuli ja leimaus! Minunko pitää tunnustaa teille? Minä olen käynyt herra Garanvölgyin tykönä. Tiedättekö, minkätähden?"

-- "Papan omassa vallassa oli kai sinne mennä."

-- "Tietysti. Ken sanoo, ettei olisi ollut? Mutta minkätähden menin sinne? Sentähden, että olitte lähettänyt kirjeen hänelle."

-- "No, kuka sen jo on ilmaissut? Oi, tuo typerä Gyuszi. Minä menen kohta häntä korvasta nipistämään."

-- "Pysykää täällä! Mitä kirjoititte tuossa kirjeessä?"

Eliz kohautti vaan pyöreitä olkapäitään.

-- "Mitä kirjoitinkaan? Käskin hänen varoa itseänsä, koska häntä vastaan hierotaan petosta, sekä jos hänellä on jotakin salattavana, paremmin kätkeä sitä."

-- "Hitto vie! Onhan tämä petosta! Te olette antanut ilmi perheen-salaisuuksia!"

-- "Ne ovat hänen salaisuuksiansa, ei meidän."

-- "Hiljaa! Ei sanaakaan enää!"

-- "Älkää siis kysykö minulta enempää."

-- "Vaiti!" huusi ritari Ankerschmidt, lyöden nyrkkiänsä pöytään. "Saakeli soikoon! Minä tahdon näyttää, että olen herra täällä kotonani."

Ja tämän sanottuansa tavotti hän uhkaavalla liikunnolla pistoleja.

Hän saavuttikin sen voiton, että neljän sekunnin ajaksi syntyi hiljaisuus semmoinen, jossa olisi voinut kuulla kärpäsenkin surinan.

Eliz lakkasi neljäksi sekunniksi nauramasta, päätään nyykäyttämästä ja kieltänsä pieksemästä, ja näiden neljän sekunnin yksivakaisen äänettömyyden aikana oli hän niin kaunis, hänen yhteen likistetty suunsa niin pikkarainen, hänen hämmästyksestä siirottavat silmänsä niin suuret, niin loistavat, että...

Tämän juhlallisen hiljaisuuden kestäessä nousi Ankerschmidt sijaltansa lujamielisesti ja kylmäverisesti, ankarat marmori-kasvot Eliz'iin päin kääntyneinä.

-- "Olenko siis -- tehnyt pahaa?" kysyi vapisten tyttönen.

-- "Vaiti! -- Neiti Eliz! Te olette tehnyt kuolemaa ansaitsevan rikoksen. Te olette ilmaissut sisällisiä salaisuuksia vihollisen leirissä. Jos olisitte sotamieheni. minä rikoksestanne antaisin ampua teidät."

-- "Mutta koska olen tyttäresi, niin -- suutelet minua siitä!" lisäsi siihen nauraen hilpeä tyttö ja seuraavassa sekunnissa hän jo riippui tylyn tuomarin kaulassa. Tämä kiroili, nuhteli, mutta pian hän huomasikin, että piti tuomittavaa pahantekijää rintaansa vastaan likistettynä, ja, suudellen hänen punaisia poskiaan, laski hän hänet menemään sillä varoituksella, että hän "toistekin" aina olisi hyvä.

V.

Kuinka ihminen ensimmäisen sikopaimenhattunsa saa,

"Minä en sataan floriniin vaihettaisi tyhjyyttäni."

Kuka muu olisi saattanut keksiä tämmöistä paradoxin-tapaista sananlaskua, kuin unkarilainen?

Mutta hän on oikeassa.

Hän ei omaa mitään tehtaita, jotka jonkun amerikkalaisen sodan tähden jäävät pumpulittomiksi; hänellä ei ole mitään kauppaa, jonka maailman-tapaukset saattavat häviölle; hänellä ei ole mitään pelättyjä arvopapereita, joitten tähden hän vapistuksella odottaa uudenvuodentervehdyksiä Tuilerioista ja pörssi-telegrammeja Lontoosta: hänellä ei ole omaisuutta muuta mitään, kuin tuo Jumalan antama maa.

Totta on, että ihminen tämän kautta on kovin "maahan kiintynyt" herra, vaan sitte ei juuri mikään muu häntä kiinnitäkään. Ja lopuksi, jos koko vuoden tulo olisikin häneltä hukkaan mennyt, jos hän jäisikin olemaan niinkuin puusta pudonnut varpunen, nousee toisena vuonna taas uusi kasvu, ja jos taivas silloin hymyilee maanviljelykselle, antaen hyvää satoa, toipuu hän menneistä tappioista ja seisoo taas siinä, missä ennen oli.

Yksi semmoinen taivaan hymyillessä syntynyt vuosi oli 185-: laiho rehotti kauniina, repsistäkin oli hyvä toivo. Tämä on vastakohtainen koronkiskonta unkarilaisen suhteen, joka maksaa tuhannen prosentin koron lainatusta pääomasta.

Lisäksi tuli siihen vielä se onnen sattumus, että juuri siihen aikaan maailman suuret herrat olivat katsoneet hyväksi toinen toisensa huvitukseksi panna toimeen pienen murhenäytelmän, joka melkoisesti kohotti jyväin hinnan.

-- "No, jos saamme repsin kunnialla korjatuksi, on taas 'hepo koiran herra.'[36] Meitä ei enää tule mikään velkoja tervehtimään."

Näillä sanoilla lohdutteli Garanvölgyiä Kampós herra, kun hän eräänä kesäisenä iltapuolena, hiki päässä, oli palannut niityltä, kussa juuri oli päättänyt heinänkorjuun, jota tulisimmalla kiiruulla seuraa repsin leikkuu.

-- "Paljonko saatamme laskea?" kysyi Garanvölgyi.

-- "Suittaa tulla noin kymmenentuhatta nelikkoa. Patruna Vendelin kahta vertaa suuremmalta alalta ei luullakseni korjaa kahdeksaakaan tuhatta." (Patruna Vendelin'iksi nimitti Kampós Ankerschmidt'in moravialaista pehtoria).

-- "Minkätähden ei?"

-- "Sentähden, ettei hän noudattanut neuvoani, kun käskin hänen aikaisemmin repsinsä kylvää. Hän sanoi tietävänsä asian paremmin, koska oli sen kirjasta lukenut. Sitte hän kyllä sakramentterasi, nähdessään, että maakirput kaikki karkasivat hänen kylvöönsä. Hahaha! Joka kerta kuin hän kohtasi minut, parjasi hän minua siitä, että minä muka tiedän jonkun noitakeinon, jonka kautta saatan karkottaa nuot syöpäläiset pois meidän kylvöstämme ja lähettää ne heidän vainioihinsa. Minä käskin hänen lähettää ne takaisin meille. Hyönteiset tietysti etsivät nuorinta toukoa."

-- "Kuinka raskitte siitä iloita?"

-- "Kun hän noin suurentelee tieteestänsä! Kaikki on hän paremmin tietävinänsä. Varmaankin hän minulle vielä näyttää, mitenkä kultaa tehdään."

-- "Mutta nyt on siitä huolta pitäminen, että kaikki tulee ajallaan hyvässä järjestyksessä toimitetuksi."

-- "Se onkin jo tapahtunut, suvaitkaa vaan olla huoletta. Tänä iltana puhuttelen kunnian-arvoisaa pappia, että hän tulevana sunnuntaina rukoilisi vähän auringonpaistetta, ja huomenna keitän papuja, jotta vadit tyhjentyisivät."

(Olen nyt ilmaissut, että unkarilainen on niin tietämätön ja taika-uskoinen, jotta hän, jonkun mieliruoan pöydällä ollessa, kehottaa itseään ja vieraita enemmän syömään, sillä väitteellä, että "jos vati tyhjenee, tulee huomenna kaunis ilma." Minä tuon sen esiin todistukseksi barbarilaisista oloistamme).

Joka vähänkin on nähnyt maanviljelystä, tietää kuinka kiireinen korjuun aika on. Palkolliset ja isäntä nousevat aikaisin ylös ja menevät myöhään levolle; päiväpalkkalaisista maksetaan paljon; kyökissä kiehuu kattiloissa kallis ruoka, joka heti päivälliskellon soitua kannetaan ulos työväelle; ihmiset ja elukat hikoilevat, voimiansa ponnistellen; pehtori, työvouti tuskin ehtivät piippuansa sytyttää.

Niin ei ole laita sivistyneemmässä maailmassa.

Missä on paljon väkeä, siellä sopii valita työmiesten joukosta, viiden groschenin eroituksella; lisäksi löytyy kylvö-, leikkuu-, puima-koneita. Kolme neljä miestä voipi yhtenä päivänä niittää, ajaa kokoon, puida, vieläpä mitatakin kaiken sen, jossa tuommoisen vanha-uskoisen oikeuden-istujan lukuisa työväestö tepastelee koko viikkokauden, eikä sittekään loppuun pääse.

Esimerkiksi ritari Ankerschmidt'in maanviljelys oli niin oivallisesti järjestetty, että se tykkänään poikkesi kansantavasta.

Vendelin Maxenpfutsch, ritarin huoneenhaltia, oli varsin oppinut mies. Ankerschmidt'in rahavarat sen ohessa kestivät kaikenlaisia tieteellisiä kokeita.

Kun Kampós herra otsansa hiessä puuhasi tiluksillaan, istui herra Maxenpfutsch mitä mukavimmassa asennossa verandallaan, polttaen poslini-piippuaan ja jokapäiväistä teetänsä särpien. Hänen lihava koiransa loikoili penkin alla, läähöttäen kieli ulkona suusta; pyssy oli heitetty nurkkaan; ilma oli liian lämmin -- peltopyitten ammuntaan. Muuta työtä ei ollut mitään.

Vanha talonpoika tulee pihalle ja tiedustelee alhaisimmalta rengiltä, missä pehtori on. Tämä osottaa hänelle, että pehtori istuu tuolla siimeksessä teetä juomassa.

Metsä-ihminen laskee kauniisti lakkinsa avoimen verandan portaalle ja tervehtää herra pehtoria: "Jumala antakoon hyvää päivää!" itsekseen ajatellen: tuo on varmaankin kipeä, koska juo teevettä; se tekeekin hyvää, kun ihmisellä on vatsanväänne, varsinkin -- tuore seljaistee.

-- "No, mitä tahdotte? Sanokaa pian!" huusi hänelle pehtori.

Tietysti ikäänkuin asia ei olisi kohdallensa.

-- "Hyvä, aatelinen herra! Minä ja kumppanini olemme tästä naapuristosta, tuolta Palócz'in piirikunnasta; mutta me emme ole palóczeja, sillä me olemme kalvinisteja, ainoastaan muutamat olemme katolisia, muut ovat lutherin-uskoisia."

-- "Mikä minua siitä vaivaa?" kysyi kummastuneena pehtori.

Tuo kunnon mies kohautti olkapäitään.

-- "Sitä en todellakaan tiedä. Minä en ole tilogi. Ehkä teitä vaivaa kaatumatauti?"

-- "Mitä tahdotte?" ärjäsi pehtori.

Metsä-ihminen ei tästä ollut millänsäkään, vaan jatkoi siivosti.

-- "Meitä olisi kahdeksantoista, sitte kaksikolmatta hevosella varustettua, sitte meillä kaikilla on oma vikatteensa, oma haravansakin, vieläpä oma hankonsakin."

-- "Mutta mitä pirua minun siihen tulee, paljoko teillä on hevosia ja työkaluja?"

-- "No, ei muuta, kuin että maanantaina päivän koitteessa, jos Jumala elämää suo, ruvetaan armollisen Garanvölgyi herran repsiä niittämään ja että se lauantaiksi on korjattu, vieläpä puitukin. Sitte vasta toisena maanantaina mennään ohran ja sitte vehnän kimppuun, siis jää sillä välin kokonainen viikko, jona saamme vaan hampaitamme pureksia."

-- "No pureksikaa vaan; huolisinko minä siitä?"

-- "Minä sanon vaan, että armollisen Garanvölgyi herran repsi on paremmin tuleentunut, kuin armollisen Akkorsincs[37] herran, jonkatähden tämän repsi on viikkoa myöhemmin niitettävä."

-- "Entäs sitte?"

-- "No, koska nyt olemme ottaneet armollisen Garanvölgyi herran repsin niittääksemme, niin kävisi yhdessä hiessä armollisen Akkorsincs herrankin repsi niittäminen."

-- "Hakisinko minä päiväpalkkalaisia?"

-- "No -- yksi niin, toinen näin. Heinää ja repsiä tehdään päiväpalkalla; rukiin ja vehnän leikkuu tapahtuu sadosta osaa saamalla; päiväpalkka on viisikymmentä groschenia, mitta viinaa ja kaksi korttelia viiniä miestä kohden; aamiaiseksi silavaa ja leipää; päivälliseksi keitettyä naudanlihaa jauho-kimpaleitten kanssa taikka paistettua lampaanlihaa; illaksi kahdenlaista, joista toinen lihaa; välipalaksi savutettua lihaa tahi piimää; hattumme koristeeksi kukkanen; mitä sadon osallisuuteen tulee, on joka yhdeksäs nelikko puiduista jyvistä meidän."

Vendelin Maxenpfutsch'ilta sammui tuli piipussa tästä eriskummaisesta puheesta. Tuo tolvana! näyttää siltä, kuin tuo tahtoisi häntä narrina pitää.

Talonpoika olisi vielä jatkanut kontrahdin ehtoja, mutta herra pehtori ei enää kauemmin pitänyt asiaa leikintekona, vaan kavahti ylös istuimeltaan, juoksi sopimuksen-hierojaa vastaan, tarttui kiinni hänen takinkaulukseensa ja ravisti häntä aika lailla.

-- "Korjaa heti luusi täältä, kelvoton betyári![38] Luuletko, että sinulla on mikään narri edessäsi! Minä annan sinulle kyllä kolme atriaa päiväänsä, tuleppas vaan kerta vielä tänne."

Sen sanottuaan työnsi hän miehen luotaan, heittipä vielä perästä hänen hattunsakin.

Metsä-ihminen meni pois aivan tyvenesti.

-- "Hyvä on, hyvä. Kyllä minä itsestänikin menen, kun vaan sanotaan, ettei minua tarvita. Menen kuin menenkin. Ei sen vuoksi tarvitse herjata isäni sielua minussa. Toivotan rauhallista hyvää yötä."

-- "Jos tuo hävytön ihminen vielä kerran pistää koipensa tänne, on hän portista ulos heitettävä!" huusi pehtori palkollisille. "Kun rohkenee tuollaisia minulle sanoa! Juurikuin nyt ensikerran oppisin, mikä talonpojan hinta on."

Muuten oli aivan tarpeetonta otaksua, että tuo talonpoika vielä kerran tulisi takaisin kartanoon; häntä ei sinne enää marzipan'illakaan (konfehtilla) olisi voitu takaisin houkutella.

Herra Vendelin oli täydellisesti turvannut itsensä kaikenlaista ahdistamista vastaan talonpoikain puolelta.

Kartanossa oli niin paljon palvelusväkeä, että se jo itsekseen vastasi pientä divisionaa; sitte oli siellä komea kylvö- ja leikkuu-kone, jonka hän itse oli hankkinut Wien'istä ja joka näyte-leikkuussa siellä lattian-siloisella pellolla oli kahdessa minutissa leikannut kokonaisen auman ruista. Hätäkö sillä on kaataa kumoon muutama sata holdia repsiä!

Garanvölgyin niittomiehet hikoilivat jo viidettä päivää tällä viikolla. Herra Vendelin tupakoitsi sekä salli heidän väsyttää itseään ja rientää edellä, niinkuin kepeäjalkainen jänis kilpikonnan tieltä sadussa. Kuudentena päivänä hänkin ilmestyi taistelukentälle.

Kuusi härkää veti tuota viljan-leikkaajaa hirviötä sitä varten erittäin tehdyillä, matala-pyöräisillä vaunuilla. Kaksitoista miestä hikoili sen kimpussa, ennenkuin se saatiin saralle sijoitetuksi. Onneksi ei siihen asti mitään rikki mennyt.

Koneen eteen valjastettiin kaksi älykästä, hyvin opetettua ja voimakasta meklenburgilaista -- taidostaan ja mielenmaltistaan huudossa olevaa rotua, johon täydellisesti saattaa luottaa.

Nyt siis toimeen!

Kone lähti liikkeelle yleisten hurraa-huutojen kaikuessa, rattaat pyörivät tasaisesti, pontimet liikkuivat oivasti, silinterin-hampaat tekivät kunnollisesti virkaansa ja toisiinsa tarttuvat leikkaus-raudat rätisivät mahtavasti korsikossa, Viiden minutin kuluessa oli semmoinen ala niitetty, johon yhdeltä mieheltä olisi mennyt kokonainen päivä.

Konetta kääntäessään ajaja, vanha renki Konrád, joka Csaszlausta oli tänne tuotu, raappi päätään hatun alta ja puhui näin pehtorille:

-- "Armollinen herra, tämä masina on niin hyvä masina, ettei se ainoastaan leikkaa poikki repsiä, vaan tässä heti paikalla sen puikin, vieläpä jauhaakin."

Herra Vendelin rupesi niitosta tarkastamaan. Renki oli todellakin oikeassa. Tuo riivattu kone teki tykkänään toisella tavalla työtä Hietzing'issä[39] lattialla kuin täällä sänkipellolla: sielläkin se leikkasi rukiin tähkäpäät poikki, mutta nyt se silpoi repsin palvotkin rikki. Sen jäljistä ei tosiaankaan korjaa muuta kuin korsia.

Herra Vendelin tahtoi näyttää, että hän ymmärsi mekanikia; hän otti esiin vasaran ja ruuvin-avaimen, nakutteli silintereitä, laajensi niiden väliä, voiteli akselit. Kas niin, nyt on kaikki hyvin!

Mutta tuolla sukkelalla koneella oli semmoinen sisällinen rakennus, että jota enemmän leikkaus-silinterien väliä laajennettiin, sitä nopeammin rattaat panivat niitä liikkumaan, ja jos vielä päälliseksi nuot hullunkuriset kaksois-kuulat käännöskehässä alkoivat pyöriä ympäri, kulki kone itsestään vielä eteenpäin, vaikka hevoset jo olivat seisautetutkin.

Sattuipa juuri tulemaan eteen muuan vierevä paikka pellolla. Kone alkoi omasta painostaan rientää eteenpäin, ja molemmat meklenburgilaiset huomasivat yht'äkkiä, etteivät he vetäneetkään vaunuja, vaan että nämä lykkäsivät heitä. Mutta meklenburgilaiset, jotka rauhallisen edistyksen aikana ovat niin sävyisiä ja älykkäitä, muuttuvat toisinaan yhtä äkäisiksi, jos kerta joutuvat erinomaisiin oloihin. Ensimmäisen töyttäyksen jälkeen rupesi ensiksi toinen tiehensä pötkimään, sitte toinen, ja näin vetivät he tulisella vauhdilla pirunmyllyä alaspäin.

-- "Seis!" ärjäsi, pahaa aavistaen, herra Vendelin. Vaan se oli nyt myöhäistä. Ne neljä miestä, jotka ohjasivat konetta ja hevosia, lensivät ensi hetkessä neljälle taholle maahan; itse vanha Konrád, joka oli vahva mies, tarttui suurella uskalluksella molemmin käsin toiseen rattaasen, mutta tämä viskasi hänet ylös ilmaan, niinkuin kissan, ja hän keikahti kymmenen kyynärän päähän repsiin, tallukset taivasta kohti.

Sen jälkeen rupesivat raivostunut masina ja hevoset toistensa kanssa kilpaa juoksemaan; aisantanko meni poikki, kone tunki molempain valakkain väliin kolmanneksi ravariksi, hurjistuneita eläviä oikeaan lemmonkyytiin kiihoittaen; niin tulivat he melkein samassa silmänräpäyksessä pidäke-paikkaan, vieremän alapäässä olevalle sontatunkiolle; kone ehti kenties puolen hevospään mittaa aikaisemminkin. Tämä kun ei jaksanut esteen lävitse tunkea, jäi siihen kiinni istumaan; häneen valjastetut kilpajuoksijat tallasivat häntä nyt siinä kavioillaan kauheasti.

Ennenkuin apuun ehdittiin, oli jo rattaista muutamia hampaita katkennut. Ne saattoi tosin heti rautatiellä lähettää takaisin Wien'iin sen laitettavaksi, joka ne oli tehnyt.

Mutta mitenkä käy nyt niittämisen?

Ei ole muuta keinoa, kuin käyttää siihen jok'ainoa henki: palvelijoita, jahtimiehiä, palkkarenkejä; panna niitten vikate käteen, koettaa, osaavatko he pellolta "parran ajaa."

Työ kävi, niinkuin se taisi käydä: pellonvartia, jahtimies, ratsurenki, kuski, kokki ottivat toisiltaan vikatteen kädestä, auttaaksensa varsinaista työväkeä. Oli määrätty, ettei talonpoikain apuun tarvitse turvata.

Me jätämme nämät kaikki nyt pellolle hikoilemaan ja puhumme vähäisen muista seikoista.

Ankerschmidt valitsi kaikista sen, mitä oli parasta. Hänellä oli sarvettomia lehmiä, joka päivä munivia kanoja ja sikoja, joista suitti paisua kuuden sentnerin painavia. Ne hän itse oli tuonut Englannista, Yorkshiren rodusta. Niitä oli jo karttunut noin neljänkymmenen paikoille. Hän ei koskaan teurastuttanut niitä eikä ainoatakaan niistä myynyt.