Part 5

Bogumil'in olisi käynyt tekeminen niinkuin "muitten:" hänen olisi sopinut, noin loistavan luottamus-osotuksen jälestä enemmistön puolelta, katsoa tarpeettomaksi lisäksi puolustaa itseään; mutta hän tahtoi osottaa, että hänen "sininen kirjansa" oli täydessä kunnossa, ja että hän minä hetkenä hyvänänsä taisi panna sen esille eduskunnan pöydälle.

-- "Minä katkaisin vaan tien petturilta. Tiesin, että hän, omaa kurjaa henkeään pelastaaksensa, tahtoi uhrata minut ja että, jos olisin jäänyt hänen luoksensa, hän olisi minut pettänyt; sillä uskokaa pois, nuot vanhat, uppiniskaiset oikeuden-istujat ovat valmiit kaikkeen pahaan. Sentähden tahdoin ehtiä ennen häntä, jotta, jos hän pahassa aikomuksessa tahtoisi antaa minut ilmi, hän itse olisi paulaan joutuva."

Eliz kohautti olkapäitään ja laski semmoisen maiskauksen kielellään, kuin joku tahtoisi toiselle ilmoittaa: "oi mimmoista törkeää jättiläis-valhetta tahdot saada minua uskomaan", mutta mitään semmoisia sanoja ei hän kuitenkaan ääneen lausunut.

Miss Natalie iski basiliskin-silmäyksiä epäilijään ja Bogumil huomasi, että neiti Eliz'ia odotti suurenlaiset nuhteet. Hän ei tahtonut estää tätä hyödyttävää läksytystä. Tukahutetun tuskan tunteella otti hän hattunsa ja lausui nöyrällä tavalla, silmät maassa, että hänestä jo oli aika peräytyä yksinäisyyteen; niin, jos hän tulisi siihen tietoon, että hänen läsnä-olonsa tässä kartanossa olisi jollekulle vastenmielistä, katsoisi hän velvollisuudekseen heti väistyä, tietämättömiin kadota.

Tämän sanottuaan meni hän ulos huoneesta ja juoksi kohta englantilaiseen puutarhaan takaisin palaavaa Gyuszia tavottaaksensa.

Jälelle jääneitten kesken syttyi heti sanasota.

-- "Neiti Eliz, te olette huonosti kasvatettu lapsi!" alkoi ensiksi miss Natalie.

-- "Minkä vuoksi?" kysyi pieni kapinoitsija, ynseätä päätään rohkeasti kohottaen.

-- "Sopiiko vierasta loukata?"

-- "Sopiiko suojelijaansa pettää?"

-- "Te ette kykene sitä arvostelemaan. Lainoppineet nimittävät sitä 'hätä-puolustukseksi'."

-- "Vai niin, meillä tytöillä kasvatuslaitoksessa oli tapana nimittää sitä 'ilkeäksi kavallukseksi.' Ja semmoisen sysäsimme ulos keskuudestamme."

-- "Sen uskon, siihen te kyllä kykenette, jotakuta vaivaamaan, kiusaamaan. Siitä annatte joka päivä loistavia esimerkkejä. Mutta minulle olisi mieluisempaa, jos sen sijaan oppisitte ranskan kielen läksynne."

-- "Minulle taas olisi mieluisempaa, jos ei minun tarvitsisi mitään ranskan läksyä oppia."

-- "Oi, te mieluisimmin ette tahtoisi mitään oppia, vaan kasvaa niinkuin tuhkimus. Se on kaikkien pikku tyttöjen ihannekuva -- olla 'Aschenbrödel'ina' ja sitte pukea itsensä timantti-vaatteisin."

-- "Miks'ei minulle opeteta, mitä haluaisin oppia? Miks'ei minulle anneta unkarin kielioppia? Sitä minä oppisin."

Tässä putosivat miss Natalien helmasta kaikki lankakerät ja rupesivat tuolien alla auki kierimään.

-- "Tämä on kauheata!"

-- "Mitä kauheata siinä olisi? Minua ei koskaan viedä Ranskanmaalle eikä ranskalaisia koskaan tuoda tänne; mutta unkarilaisten kanssa satun joka päivä yhteen ja silloin on aivan kummallista, etten osaa puhua heidän kanssansa. He tervehtävät minua niin kauniisti tiellä ja minä en ymmärrä sitä vastaan-ottaa; en voi edes niin paljon heille vastata, että Jumala heillekin kerran antakoon 'hyvän päivän.' Sitte tuolla alhaalla puutarhassa talonpoikaistytöt, rikkaruohoa peratessaan, laulavat sangen kauniita lauluja. Mielelläni tahtoisin tietää, mistä he laulavat, sillä se lienee jotakin varsin kaunista, jotakin varsin surullista. Sävelet jäävät muistiini; minä hyräilen niitä itsekseni koko päiväkauden enkä tiedä sanoja niihin. Ne ovat kuitenkin varsin kauniita."

Ja nyt alkoi hän ilman sanoja hyräillä tuota todellakin ihanaa säveltä: "Télen nyáron pusztán az én lakásom" (Talvet kesät asun minä pustalla).[31]

-- "Neiti Eliz!" komensi jalonyleväisesti missi, "nouskaa ylös neulous-työstä ja menkää _grammaire'a_ lukemaan!"

Eliz jätti joutuisasti neulan ja sakset, ja otti esiin grammaire'n; hän istui ikkunan ääreen ja rupesi lukemaan tuota huvittavaa kieliopillista kaavaa "il"-sanan käyttämisestä, hyräillen "Télen nyáron"-sävelellä:

"Il fait froid. Quelle heure est il? Il est midi."

-- "Eliz!" huusi vimmastuneena miss Natalie. "Kylläksi jo! Nyt on mitta täynnä. Menkää heti saliin, rangaistukseksi pitää teidän tunniksi istua pianon eteen ja yhtä mittaa soittaa skaloja!"

Pikku pahantekijä nousi ylös ja käänsi pilkallisesti hymyillen itsepintaista päätänsä taaksepäin.

-- "Korkea sota-oikeus voipi tuomita; mutta sentähden en kuitenkaan pidä pakolaista kunniallisena ihmisenä."

Tuo häijy sielu! Hän tiesi, että häntä sentähden rangaistiin; hän tiesi, että se paraimmin kiukustuttaisi.

Ja mitä hän sen jälkeen teki? Ehkä hän nöyrtyi julistetusta tuomiosta? Eipä suinkaan. Suvaitkaa vaan kuulla. Hän istui pianon eteen ja soitti yhtä jaksoa koko tunnin -- ei käskettyjä skaloja -- vaan juuri tuota vaarallista, kiellettyä, takavarikkoon otettua säveltä: "Télen nyáron pusztán az én lakásom."

Miss Natalien rupesi suonta vetämään. Ehkä olisi hän pyörtynytkin, jos ei Hermine olisi häntä lohduttanut. Älköön hän huoliko tuosta häijystä, pahanelkisestä lapsesta; sanotaan se papalle.

-- "Voi, Hermine!" nyyhkytti miss Natalie, heittäyden isomman neiden kaulaan. "Jos teitä ei olisi, täytyisi minun jättää tämä talo." -- -- --

Kevät-illan viileydestä huolimatta seisoi pakolainen väijyksissä englantilaisen puutarhan perimmäisellä portilla, tietäen että Gyuszi oli sitä tietä takaisin tuleva.

Poika veitikka myöhästyi vähäisen, sillä matkalla oli akasia-puistossa paljon varpusia ja niitä täytyi kivillä nakella. Bogumil katseli tarkasti jo kaukaa tätä velvollisuuden laiminlyöntiä ja kun poika vihdoin tuli puutarhan portille, hyökkäsi hän äkkiä häntä vastaan, niinkuin pörrökarvainen susi, joka syöpi pieniä lapsia.

-- "Miks'et kiiruhda sukkelammin?"

Gyuszi tempasi pelästyneenä päästään korkeahuippuisen hattunsa, joka oli ihan niin pitkä kuin hän itsekin, juurikuin olisi mielinyt sanoa: "tässä on tukkani, repikää sitä, mutta älkää kysykö minua."

Bogumil tukistikin häntä kelpo lailla. Semmoista tilaisuutta palkollisten kurissa-pitoon ei sovi laiminlyödä.

-- "No mitä sinun käskettiin vastata, lurjus?"

Pikku tolvana hieroi ensin nenäänsä, veti sitte silmäkarvansa ylöspäin ja alkoi kertoa, mitä matkalla oli muistiinsa painanut.

-- "Armollinen herra tervehtää nöyrimmästi armollista herraa, suutelee hänen kättänsä ja käskee sanoa, että 'nix tajtsch.'"[32]

-- "Mitä käskee hän sanoa, sinä ryökäle?" kysyi Bogumil, sivaltaen poikaa korvalle, ensiksi oikealle ja sitte vasemmalle.

-- "Sitä, että hän lähetti kirjeen takaisin", ohkui poika-puitukka, vetäen esiin kirjettä hatustaan.

-- "Haa! Hän lähettää sen takaisin!" huusi Bogumil, otsaansa lyöden.

-- "Aivan niin, hän käski sanoa, ettei hän ymmärrä saksaa", irvisteli Gyuszi, kovasti iloiten siitä, että tuo suuri herra nyt vihdoin alkaa lyödä itseään, eikä häntä.

-- "Erinomaista! Ota ylös kirje! Ethän odottane, pöllö, että minä sitä varten kumarrun maahan? Ja nyt korjaa luusi; älä rohkene kellekään puhua, missä olet ollut, sillä muuten paistan sinut vartaassa."

Sen jälkeen pisti hän takaisin-lähetetyn kirjeen taskuunsa ja riensi ritari Ankerschmidt'in luokse.

Suoraan hänen huoneesensa, ikäänkuin hän siellä jo olisi täydellisesti kodittunut. Ritari nukkui vielä päivällis-untaan, mutta heräsi siitä suuresta melusta, jota Bogumil jo ovessa nosti.

-- "Tavatonta! Kauheata!"

-- "No! Mitä nyt on tapahtunut?" huusi ritari sohvalta nousten.

-- "Hyvä herra ritari, tässä ei ole enää mitään rajaa. Tämä hävyttömyys, tämä julkeus!"

-- "No, no, mikä nyt?"

-- "Suvaitkaa ajatella. Tuo ylpeä, raaka oikeuden-istuja, kuinka uhkaavalla tavalla hän on loukannut teidän kunniaanne, teidän kunnianne taloa, vaakunaa, perhettä, teidän kunnianne loistavaa, suurta nimeä. Haa! Se on jotakin hirveätä. Minä alan hämmästyä tuon ihmisen rohkeutta."

-- "No, mutta mitä se on? Selittäkää asia!"

-- "Kyllä, tahdon sen sanoa. Minä kohtaan sattumalta yhden teidän kunnianne uskollisista pageista, pikku Gyuszin. Huomioni kääntyi hänen vihasta hehkuviin kasvoihinsa, joissa jalon innostuksen voima leimusi, vaikka hän onkin nuori. Minä kysyn häneltä, mitä hänelle on tapahtunut. 'Ajatelkaa vaan!' lausui tuo kelpo poika, 'minä vein erään kirjeen kastellista toiseen kartanoon, tuolle lyhyelle aatelismiehelle, eikä hän ottanut vastaan meidän lähettämäämme kirjettä, vaan lähetti sen lukematta takaisin.'"

-- "Kirjeen? Täältä? Meidän lähettämämme?" kysyi ritari kummastellen. "Mikä kirje se lienee?"

-- "Tässä se on. Pagi antoi sen käteeni, jotta toisin sen tänne."

Ankerschmidt otti vastaan kirjeen ja katseli, otsa rypistyneenä, sen päällekirjoitusta, kolkosti mumisten:

-- "Tämä on Eliz'in käsialaa."

Bogumil ei ollut sitä edes aavistavinansakaan.

-- "Sitä suurempi on siis loukkaus! Hävyttömyys naista kohtaan! Garanvölgyi käski sanoa, ettei hän ota sitä vastaan, kosk'ei hän ymmärrä saksaa."

-- "Saakeli soikoon! Mutta mitähän minun tyttäreni kirjoittanee Garanvölgyille?" jupisi kiroten sotavanhus, tirkistellen kirjettä sekä päällekirjoituksen että sinetin puolelta.

-- "Suokaa anteeksi, siitä voipi kyllä saada tietoa", sanoi suurella palveliaisuudella Bogumil.

-- "Kuinka?" huusi Ankerschmidt, laskien kirjeen pois. "Te ette suinkaan luulle, että minä avaisin kirjeen, joka ei ole minulle kirjoitettu?"

Seikkailija joutui tästä vähän hämille.

-- "Minä en tarkoittanut sitä, suokaa anteeksi, vaan että neiti itse ehkä..."

-- "Ei! Te ette tunne neittä, sitä hän ei sano. Garanvölgyin kanssa täytyy minun asia suorittaa."

-- "Niin, niin!" vahvisteli tätä mielipidettä Bogumil: "silloin rauta taottava, kun se on kuumana; tämä hirveä solvaus, kun käskee sanoa, ettei hän ymmärrä saksaa."

-- "Ja minun täytyy, tuhat tulimmaista, saada tietää, mitä tässä kirjeessä on, jonka tyttäreni kirjoittaa tuommoiseen vihollis-leiriin."

-- "Todellinen petos! Ehkä kutsun tänne miss Natalien?"

-- "Ei. Olkaa alallanne. Minä tahdon ottaa selkoa asiasta siltä, jolle kirje on adresserattu."

-- "Mutta neiti itsekin..."

-- "Sanoinhan jo kerran, hän ei. Jos ei hän tahdo ilmoittaa minulle kirjeen sisällystä, en voi häntä siihen pakoittaa, sillä minä en lyö lastani; mutta Garanvölgyiltä saan siitä tiedon, sillä hän on mies, ja jos hän ei sano sitä, riitaantuu hän kanssani."

-- "Oivallista, oivallista! Teissä astuu selvästi esiin aatelismies ja soturi! Joka jäsen ritarin, joka hermo sankarin. Sallikaa, kunnian herra, minun rientää tuon vanhan pelkurin luokse ja vetää häntä edesvastaukseen tuosta kurjasta solvauksesta."

-- "Kuinka? Minun sijastani!"

-- "Ei. Haasteen viejänä. Sallikaa, armollinen herra, minun tässä asiassa ruveta apulaiseksenne."

-- "Kiitoksia. Minä menen itse sinne", sanoi ritari äristen ja rupesi sapelia vyöllensä sitomaan.

-- "Ilman todistajitta? Se on vaarallista. Jos teitä herjattaisiin?"

-- "Meitä on _kaksi_!" vastasi ritari, lyöden sapeliansa. "Menkää nyt, minä pyydän, kamariinne, älkääkä puhuko tästä kellekään."

Bogumil kumarsi ja lähti huoneesensa korridorin lävitse, polkka-askelin hyppien, käsiään hykerrellen ja hiljaisesti viheltäen. Noiden kahden vanhuksen ärsyttäminen toinen toistansa vastaan oli hyvästi onnistunut. -- Parempi olisi tosin ollut, jos hän olisi lähetetty sekundantiksi; mutta näinkin on menestys varma. Oikeuden-istuja kiehuvan sieveden, sotavanhus syttyvän ruudin luontoinen -- jos nämät kaksi törmäävät toisiinsa, syntyy epäilemättä räjähys.

Nämät ovat hyvästi yhteen joutuneet!

Sotavanhuksen sapeli sälisi pitkin portaita; seikkailija sipsutteli polkka-askelin vierastupaan, iloissansa viheltäen.

IV.

Kaksi, jotka tahtovat syödä toinen toisensa,

Herra Garanvölgyi puuhasi juuri talous-tilikirjain päättämisessä Kampós herran kanssa, kun ritari Ankerschmidt'in sapeli kalisi hänen ovensa ulkopuolia.

Ritarin päästä oli matkalla viha vähäisen haihtunut; hän ajatteli itsekseen, että jonkunlainen sävyisä, humorillinen menetystapa ensi aluksi olisi sopivampi, kuin heti yht'äkkiä rynnätä esiin järeillä tykeillä. Kun sentähden hänen kolkutukseensa sisältä kuului sana "lehet",[33] käänsi hän sen sanaksi "herein" ja aukaisi oven tuolla uskaliaalla leikkipuheella: "ah, te sanotte 'herein' ja väitätte kuitenkin, ettette ymmärrä saksaa."

He seisoivat nyt ensikerran suutasuksin, silmä vasten silmää.

-- "Ei, hyvä herra", vastasi Garanvölgyi, "minä sanoin 'lehet.'"

-- "Ah! No miks'ei siis vanhan unkarilaisen tavan kukaan: 'szabad?'[34] Katsokaapas, minä osaan unkarin kieltä, en kiellä sitä."

-- "Niin, hyvä herra, tuon 'szabad' sanan mainitsemista minä katson polisi-säännön rikkomiseksi. Nyt on vaan 'lehet', mutta ei 'szabad.' Tehkää hyvin, käykää istumaan. Mikä tuottaa minulle kunnian?"

-- "Te tiedätte sen hyvin; te olette loukannut minua."

-- "Se ei ole mahdollista, minun ei koskaan ole ollut tapa nähdä teistä edes unta. Minä en ketään loukkaa. Taskussani on aina Itävallan rangaistuslaki,[35] minä en ikänä tee mitään, ennenkuin olen katsonut, eikö se jonkun pykälän mukaan ole kielletty."

-- "Mutta te olette lukematta lähettänyt takaisin erään kirjeen, joka minun talostani tuotiin teille, sillä ilmoituksella, ettette ymmärrä saksaa."

-- "Tätä rikosta vastaan ei ole mitään paragrafia rangaistuslaissa, jos ei ehkä jossakin Reichsgesetzblatt'in aivan viimeisessä numerossa olisi siihen lisäystä tehty; tähän-astisista tiedän varmaan, ettei ole, sillä minä olen ne lukenut."

Ankerschmidt'in alkoi veri jo taas nousta päähän.

-- "Mutta, hyvä herra, te olette itse ollut sotamies ja, niinkuin tiedän, hyvä sotamies; teidän pitäisi tietää, että löytyy loukkauksia, joita eivät mitkään tuomio-istuimet voi parantaa, vaan joita miesten on tapa ainoastaan kahden kesken sovittaa."

-- "Sen tiedän, herra ritari, mutta minä tiedän senkin, mitä poikkeus-lait vakuuttavat sille, joka ottaa käteensä aseen, kun hänellä siihen ei ole lupaa: ja minä olen luvan-saamaton, kuuliainen alamainen."

Ankerschmidt'in täytyi pidättää kokonaista pataljonaa piruja ryntäämästä esiin tätä ivantekoa vastaan. Se kuitenkin jähdytti hänen vertansa, että kaikkien näiden sarkasmien ohessa oikeuden-istujan valkopartaiset kasvot olivat erinomaisen lempeät, rauhalliset ja ikäänkuin apostolin kaltaiset.

-- "No, mutta heittäkäämme kaikki leikki sikseen", jatkoi Garanvölgyi; "sanokaa, kunnioitettu herra, milloin ja millä tapaa minä olisin teitä loukannut?"

-- "Kyllä. Te, hyvä herra, olette tänään saanut kirjeen, jonka muuan palvelija minun kartanostani toi tänne."

-- "Niin olen. Minä en tietänyt, että se oli teidän palvelijanne; luulin hänet oikeuden-palvelijaksi, sentähden että hänellä oli niin korkeahuippuinen hattu. Muuten olisin ollut kohteliaampi hänelle."

-- "Te ette murtanut auki tätä kirjettä, ette edes katsonut, keneltä se oli, vaan lähetitte sen avaamatta takaisin, käskien sanoa, ettette ymmärrä saksaa."

Ankerschmidt katsoi tuota sanoessaan terävästi Garanvölgyihin, mitä tämä siihen voisi vastata.

Mutta tämä vastasi oikein quakerimaisella tyvenyydellä:

-- "Sentähden, etten todella ymmärräkään."

-- "Oih, pah! Sitä uskokoon piru. Te olette ylhäinen herra; teidän vanhempanne ovat varmaankin antaneet teille hyvän kasvatuksen; se on mahdotonta, ettette olisi oppinut kieliäkin."

-- "Aivan niin, minä osasinkin ennen. Minä panin silloin paljon arvoa saksalaiseen tieteesen ja kirjallisuuteen; yhteen aikaan pidin itseäni täydellisesti, 'au courant' sen suhteen, taisinpa vielä sanoa, mitä uusia voimia ilmestyi kussakin tämän kirjallisuuden haarassa; mutta nyt olen ne kaikki -- unhottanut."

-- "Oi, hyvä herra, siinä laskette liikaa!" huusi Ankerschmidt, tärähyttäen sapeliansa lattiaan. "Tuommoisia vastauksia antakaa muille, eikä minulle. Minä en tullut sellaisia humorillisia väitöksiä varten tänne."

-- "Se on teistä humorillista?"

-- "Mitä pirua se siis olisi? Kun väittää, että on unhottanut tuonlaisia!"

Garanvölgyi huokasi raskaasti ja siirtyi likemmäksi ritaria.

-- "Arvoisa ja urhoollinen herra! Sangen, sangen suuria asioita voipi ihminen unhottaa -- jos tahtoo. Kerta olin minä tämän komitatin valittuna päämiehenä neljänkolmatta vuoden kuluessa, joka kolmas vuosi uudestaan valittu; minä käytin oikeutta tunnettujen lakien mukaan, valvoin järjestystä hyvällä menestyksellä ja suojelin sanoilla ja töillä mitä valtakunnalle oli kallista. Se aika on mennyt. Ensimmäisinä vuosina oli minusta usein kuin olisin nähnyt unta, että minun oli lähteminen hallinto-kaupunkiin, yleis-istuntoon, jossa oli kovin tärkeitä asioita ratkaistavana. Oi, mielettömyyttä! se on ohitse. Se 'täytyy' unhottaa! Ja minä 'tiesin' unhottaa. Kerta olin rikas mies; jos kansa kärsi hätää, sai se aina leipää minun luonani. Sekin on ohitse. Kauan aikaa oli minusta, milloinka näin repaleisten ihmisten ikkunani alla minua tervehtävän, kuin olisin mennyt heiltä kysymään, miksi he ovat niin murheellisia. Oi, narrimaista mielenkuvitusta! Eikä minun itse luonanikaan ole laita, niinkuin ennen. Se on minun nyt unhottaminen; ja minä olen tietänyt sen unhottaa. Minulla oli sukulaisia, joita kohtaan olin ylenmäärin hyvä: he pettivät minut, ajoivat minut pois isieni perinnöstä; ja minä tiesin unhottaa hukkaan menneet hyvät työni. Minulla oli suloinen lapsi, sisar vainajani ainoa poika, jota kehdon ajoista alkaen kasvatin; hän oli todellakin minulle, mitä poika on isällensä: hyväsydäminen, kunnollinen, rohkea ja ymmärtäväinen; minun kunniani, turvani, vanhuuteni lohdutus. Ei, hän ei minua pettänyt, mutta hän istuu Kufstein'issa, sinne kahdeksaksitoista vuotta tuomittuna. Jos hän olisi jäänyt luokseni, käynyt yhdessä minun kansani, olisi hänkin nyt vapaa; mutta minä laskin hänet toisaalle ja nyt hän kärsii rangaistustansa, hivuttaen nuoruutensa ikää neljän seinän välissä, kun sitä vastoin minä pelastuin. Ja minusta oli kauan, kuin joka päivä odottaisin hänen kotiin-tuloansa, kuin hän jo olisi tuvassa, kuin kuulisin hänen tutun äänensä, kuin tuntisin hänen askelensa porstuassa, kuin se jotakin hyödyttäisi, että minä näen unta hänestä ja pidän kiinni hänen kädestään ja sanon: nyt jäät jo tänne! ikäänkuin sitte herättyäni muka saisin häntä täällä tavata! Tätä mielenhairausta kesti kaikista kauimmin. Mutta minun täytyi unhottaa sekin, sillä se oli hullutusta; enhän minä elä siksi, että hänet näkisin! Ja minä tiesin tämänkin murheen unhottaa. Hyvä herra, minä unhotin, mitä olen kadottanut, mitä olen kärsinyt, mitä olen toivonut; minä unhotin kansani perikadon, minä unhotin häpeäni, kunniani; miksi en siis olisi voinut unhottaa sitä, jota en edes ajattele."

Ankerschmidt ei huomannut sitä sofismaa, joka syntyi antecedens'in ja consequens'in yhteen-asettamisesta; se vaan hänen huomioonsa kiintyi, että hänen vastustajallansa oli rakas lapsi, joka vankeudessa rangaistusta kärsi; tässä tunsi hän silmänsä kyyneltyvän.

Nyt puhui hän jo paljon hiljaisemmalla äänellä Garanvölgyille:

-- "Olkoon minusta kaukana, että olisin tullut luoksenne herjauksia tekemään. Tähän askeleesen pakoitti minua se seikka, että sen kirjeen päälle-kirjoituksessa, joka oli teille lähetetty, tunsin toisen tyttäreni käsialan. Te, hyvä herra, ymmärtänette, että minun velvollisuuteni isänä on tietää, mitä tyttäreni kirjoittaa tuntemattomille ihmisille. Minun ei sovi itse avata tätä kirjettä, koska se ei ole minulle kirjoitettu. Sentähden toin sen takaisin teille, jotta te sen avaisitte ja jos ette itse ymmärrä sitä, jota minun nyt teidän vakuutuksenne mukaan täytyy uskoa, on teillä huoneenhaltia, joka osaa saksaa; antakaa hänen lukea kirje ja ilmoittakaa, jos mahdollista, minulle sen sisällys."

-- "Hyvä", sanoi Garanvölgyi, ottaen vastaan kirjeen ja avaten sen kuverttia, jonka jälkeen hän viittasi Kampós'ille, että tämä lukisi, mitä se sisälsi.

Mutta Kampós osasi todellakin hyvin vähän saksaa.

Vaan mikä hänen nyt enää tuli neuvoksi? Jos hänkin sanoisi, mitä isäntä oli sanonut, saattaisi herra soturi luulla hänen tekevän pilkkaa ja antaisi hänelle vielä selkään. Mitä on isännän sallittu, ei ole pehtorin sallittu. Hänen täytyi siis päättää ryhtyä kirjeen tavaamiseen.

Hänen onneksensa oli neidellä niin kaunis käsiala, kuin se olisi ollut painettu. Kampós herralle ei julkilukemisessa tullutkaan muuta virhettä, kuin että hän v'n sijasta kaikkialla luki w, jota ei olekaan ihmettelemistä: miksei sitä kirjoiteta f'llä?

Kun Ankerschmidt huomasi, että käännös toiselta todellakin kävi huonosti, sanoi hän kohta jokaisen lauseen unkariksi. Missä puhe alkoi tulla Kampós herrasta itsestä, pyysi se istua kiinni tuon kunnon miehen kurkkuun; hänen kasvonsa muuttuivat kolme kertaa ja kun hän lakkasi lukemasta, oli hänestä niinkuin tuolit, sohvat ja nuot kaksi tilanhaltiaakin sohvalla olisivat ruvenneet hiljaa tanssimaan.

Garanvölgyi pani kirjeen takaisin kuverttiin.

-- "Sallitteko, hyvä herra, että minä pidän tämän kirjeen?"

Ankerschmidt nyykähytti ääneti päätänsä ja kierteli vaan pitkiä viiksiänsä, rypistäen yksivakaisesti kulmakarvojaan. Vihdoin, äkisti kääntyen Garanvölgyin puoleen, kysyi hän:

-- "Tämä on hullumainen juttu, eikö totta, hyvä herra?"

Garanvölgyi hymyili hiljaisesti.

-- "Ei suinkaan. Siinä ei ole mitään pahaa. Minä kiitän paljon kallista neittä hänen sydämellisestä kohteliaisuudestansa; se osottaa hyvää sydäntä. Mutta minulla ei, Jumal' auta, ole, paitsi sydäntäni, mitään, jota salassa pitäisin. Ja täten lienee tämä kritillinen kysymys päättynyt?"

-- "Siltä näyttää. Minulle oli kuitenkin varsin mieluista, että sain siitä selkoa, ja te ette pitäne minua sopimattoman uteliaana; sitä toivon."

-- "Minä taas toivon, ettei siitä lähde mitään haittaa uljaalle suojelijattarelleni."

-- "Se on minun asiani", vastasi Ankerschmidt äreästi, nousten sijaltansa, "Perheeni keskuudessa olen minä ankara. Soturin-ajaltani opin, että alhaisten tulee totella päällikköä."

-- "Se on totta", myönsi Garanvölgyi. "Se vaan on ikävä seikka perheellisen sotakurin säilyttämisessä, että siinä useimmiten naiset ovat päällikköinä ja miehet alhaisina sotureina."

Ankerschmidt katsoi hyväksi pistää pillit pussiin. Hän kiiruhti jo kotia.

Etehiseen asti seurasi häntä Garanvölgyi; siellä antoi hän Kampós'in toimeksi saattaa armollista herraa edemmäksi, koska hän itse ei lähde huoneestaan.

-- "Vieläkö lupauksenne teitä yhä estää?" kysyi Ankerschmidt.

-- "Ei niin paljon se, kuin luuvalo päässä?"

Sitten erosivat he toisistaan. Seuraavana hetkenä syntyi kummassakin yhtä haavaa se ajatus, että -- kenties olisi sentään sopinut hyvästi-jätössä pudistaa kättäkin. Se oli nyt myöhäistä. Miks'ei toinen sitä ensiksi tehnyt?

Kuitenkin, ennenkuin Ankerschmidt etehisestä ehti alas pihalle, asettui hänen seuralaisekseen määrätty Kampós äkisti hänen tiellensä semmoisella kiiruulla, että ritari jo luuli jotain väkivallan-yritystä häntä vastaan tarkoitettavan.

-- "Armollinen herra, minä pyydän, vaan silmänräpäys. Älkää menkö vielä! Kuulustelkaa minua!"

-- "No?" kysyi Ankerschmidt, luoden häneen hirveän terävän silmäyksen.

-- "Minä olen kauheasti petetty. Älkää suvaitko sitä uskoa. Kunnioitettu herrani ei tiedä siitä mitään. Minä yksistään olen syyllinen; hänellä ei siitä ole ensinkään tietoa."

-- "Mitenkä?" sanoi ritari, synkistyen. "Siinä siis kuitenkin olisi jotakin perää?"

-- "Minä en siitä huoli, vaikka minä hirsipuuhun vedettäisiin: minä tiedän, että tuo petturi on sitä vielä muuallakin kertova. Sentähden annan nyt omin ehdoin ilmi itseni, jottei kunnioitetulle herralle, hyvälle isännälleni, siitä mitään pahaa tapahtuisi. Tuo kavala ihminen tietää siitä tosin aivan hyvin, koska hänen nähdessään kätkin sen viinihuoneen alushirren alle."

-- "Minkä?" kysyi Ankerschmidt, suuresti huolestuen.

-- "Menköön vaikka pääni, mitä kieltäminen minua hyödyttäisi. Minä tunnustan."

--- "Ettehän vaan..."

-- "Aivan niin, niin se on; yksi vihko -- 'Maaliskuun 15 päivää.'"

-- "Mitä pirua se on?"

-- "Sanomalehti vuodelta 1848."

-- "Eikö muuta mitään? Ottakaa se siis pois hirren alta, muuten se pahentuu siellä."

-- "Mutta eiköhän minulle tulisi siitä mitään vaaraa?"