Part 4

Tutkittuansa silloisia rahaseikkoja, jotka eivät olleet nykyisiä ensinkään paremmat, tuli sotavanhus siihen päätökseen, että on paras panna rahat johonkin häviämättömään omaisuuteen. Unkari oli siihen aikaan uusi Amerikka, jossa Ritter von Ehrenfels'in neuvoja[24] noudattaen ehkä olisi voinut ilmaiseksi saada maata; mutta puhtaasta rahasta saattoi varmaankin hankkia itselleen sangen kauniin kartanon. -- Valtakunnassa oli silloin yhtäkkiä seitsemänkymmentä miljonaa pankinseteleitä joko tuhaksi poltettu taikka muinaisjäännöksiksi muuttunut; monet ihmiset olivat velkaantuneet, toiset taas häviöön joutuneet; kilpailua vähän, myytävää paljon. Epäilemättä saattoi silloin sangen edullisesti päästä varsin uhkean omaisuuden haltiaksi.

Ritari ei myöskään ollut se mies, jota vähäpätöiset esteet olisivat peloittaneet. Luonnoltaan jäykkänä, taisteloon ja komentoon tottuneena, pani hän luottamuksensa uuden järjestelmän rautaiseen kovuuteen ja yhtä paljon omaan päällikön-taitoonsa.

Hänen perhe-advokatinsa, tohtori Grisák, jonka toimeksi hän oli antanut kartanon hankkimisen, toimitti hänelle sangen hyvän kaupan rouva Pajtay'lle annetun eläketilan ostamalla. Hän sai kaksituhatta holdia parasta viljelysmaata 160,000 florinilla, joka siitä oli aivan vähäpätöinen hinta. Muut rahat saattoi hän käyttää kartanon kuntoon-panemiseen. Tämän oston laadusta ei tosin ritari paljon tiennyt; vasta perästäpäin huomasi hän ehdot tuon vanhan kastellin suhteen, mutta kun niitä ei käynyt oikaiseminen, tyytyi hän asian laitaan ja rakensi sen edustalle.

Ankerschmidt'in taloutta ansaitsi käydä katsomassa, sillä sen vertaista tuskin oli likitienoilla. Hänellä oli höyrymylly sekä kylvö-, leikkuu- ja puima-koneita; viinapolttimo, syöttöhuone, sokurinvalmistus-laitos; pulskeita Mürzburg'in lehmiä ja Yorkshiren sikoja, Egyptin mumia-ohraa, oivallisia puna- ja valkojuurikka- sekä repsi-vainioita; rakennukset olivat kaikki tulikivellä katetut, ja jotta kaikista olisi hyöty, oli pehtorista alkaen halvimpaan renkiin asti palkollisiksi otettu ahkeria, raittiita tschekkiläisiä. Varovaisuudenkin vaatimuksista oli täydellisesti huolta pidetty. Kaikki ulkotöissä oleva väki: jahtimies, metsänhoitaja, sikopaimen olivat varustetut oivallisilla kaksipiippuisilla rihlapyssyillä; kastellin tornissa oli hätäkello, jonka soidessa vartiajoukon tuli sotamiesten tavalla kokoontua määrättyyn paikkaan ja pontevasti torjua mitä hullunrohkeata päällekarkausta ehkä tehtäisiin. Joka talli, aitta, lato oli varustettu kauas näkyvällä, loistavalla Triest'in "Azienda assicuratrice'n" (palovakuutus-seuran) päällekirjoituksella; vieläpä vilja-aumoissakin näki pitkäin tankojen päässä tämän kirjoituksen, jotta murhapolttajilta kaikki halu katoaisi. Yöllä taas vaeltelivat torvilla varustetut patrullit kastellin ympäri, siitä kaikkea vaaraa torjuaksensa.

Sillä tavoin saattoi toki Unkarissakin turvallisna elää.

Kylän vastaisessa päässä olevasta toisesta kastellista tiesi ritari vaan sen verran, että siinä asui joku äreä, kapinallinen oikeuden-istuja, joka jonkun lakitempun tähden, jota ritari ei käsittänyt, on suuttunut kälyynsä, ulottaen tätä suuttumustansa myöskin ostajaan; pahoittaa häntä vielä toinenkin asia, jota niinikään ei ymmärrä kukaan muu, kuin ministerit tuolla ylhäällä ja entiset kansan-edusmiehet täällä alhaalla; varsin helppo on kuitenkin olla hänen kanssansa torailematta, kosk'ei hän missään käy eikä häntä milloinkaan tiellä tapaa.

Ritari oli jo ennen vuotta 1848 jäänyt leskeksi. Silloin pani hän molemmat tyttölapsensa erääsen kasvatuslaitokseen, mutta maatilan omistajaksi tultuansa otti hän heidät mukaansa Unkariin ja asetti heidät erään Wien'istä tuotetun koti-opettajattaren hoidon alaisiksi.

Vanhempi tyttö oli silloin jo baalikuntoinen, nuorempi taas siinä ijässä, jolloin romanien lukeminen vielä ei ole virallisesti sallittu.

Neiti Hermine oli solakka, uljas kaunotar, kasvoiltaan monissa kohdin isänsä näköinen. Hänellä oli tämän kotkan-nenä, vaikka vienon kaareva, kuten naisella ainakin; tämän tuuheat silmäkarvat, mutta ei niin armottomasti ryppyyn vedettyinä; hänen silmänsä olivat siniset, jonkunlaisen haaveksivan surumielisyyden verhossa, ja hänen sievä-kuoppaiset poskensa olivat luonnosta sileät, eikä, niinkuin vanhan herran, partaveitsestä. Tällä oli sen lisäksi vielä pitkät viikset, jotka hän vuonna 1848 jätti kasvamaan, vaikka hän siihen asti oli noudattanut muitten upseerien tapaa ja pitänyt partansa ajettuna. Silloin oli myöskin syntynyt tuo sangen omituinen muoti, että viiksien arvon enentämiseksi anastettiin joku osa muuten ajetusta poskiparrasta.

Toinen neiti, Eliz,[25] lienee enemmän ollut äitinsä muotoinen, jota emme tunteneet. Pieni, pyöreä, hilpeä vartalo; sysimustat, kiehkuraiset hiukset; säihkyvät silmät, joka hetki valmiit itkuun ja nauruun; pikkuruinen suu, jonka alati täytyi joko puhua taikka laulaa, ja sen ohessa mitä herttaisin mielenlaatu, joka pian unhottaa pahat vaikutukset, mutta kauan säilyttää hyvät.

Oli juuri päivällisen aika, kun eräs kunnian-arvoinen pakolainen ritarille ilmoitettiin tulleeksi.

Perhe istui pöydässä; palvelija sanoi, että eräs onneton herrasmuotoinen mies pyysi, että hän laskettaisiin sisään.

-- "Jos hän on onneton, astukoon sisään ja atrioitkoon kanssamme", sanoi ritari, jonka ankarat kasvot ja soturin-silmäys eivät suinkaan soveltuneet tämmöiseen leppeyteen.

-- "Minä jätän hänelle sijani", sanoi äkisti ylös hypähtäen Eliz.

-- "Mutta, Eliz, mitä ajattelette?" nuhteli häntä neiti Natalie, koti-opettajatar: hirveän viisas, oppinut ja hentotunteinen, mutta sen ohessa kovin laiha nainen. "Pysykää paikallanne. Georg panee kuvertin pöydän päähän."

Onneton herra astui sisään. Hänen olennossaan, esiintymisessään oli jotakin vainon-alaista maailman-tuskaa. Hänen maahan painuneet silmänsä, hänen ummistetut huulensa osoittivat, mitä sisällistä taisteloa hänen oli kestäminen ihmisten hyväsydämisyyteen turvatessaan. Kun hän astui ritarin eteen ja kumarsi seuralle, ei hän voinut tukehuttaa haikeata huokausta ja hänen äänensä sortui, kun hänen täytyi lausua seuraavat sanat:

-- "Hyvä herra! Minä olen vainottu onneton."

-- "Minä tiedän, minä tiedän", vastasi ritari, lyhyesti keskeyttäen hänen itse-esitystään. "Asettukaa pöytään! Te tulitte parhaasen aikaan, me syömme vasta soppaa."

Pakolainen istui osotetulle sijalle, niin raskaasti ja vapisevasti huoaten, kuin hän olisi ollut kuolemaan tuomittu, joka istuu viimeiselle atriallensa, ja hän koetti tehdä itsensä niin miellyttävän näköiseksi, kuin vaan sen on tapa, joka luulee tuntemattomain naisten itseään katselevan.

-- "Herra ritari!" sanoi onneton, lusikan soppaan pistettyänsä. "Se jalo ystävällisyys, jolla te vastaan-otatte onnetonta, on teille kunniaksi; te ette ole tuhlannut sitä mahdottomalle. Minäkin olen taistellut teidän äärellänne."

-- "Vai niin? Sepä varsin kaunista. Mutta syökää, sillä soppa jähtyy."

-- "Kiitoksia!" Tätä seurasi pari lusikallista soppaa; niitten välillä vähän pathosta. "Minä olin todellakin palveluksessa." (Kaksi lusikallista soppaa). "Verelläni, hengelläni." (Kolme lusikallista soppaa). "Minä taistelin oikean asian puolesta, viimeiseen hengen-pisaraan asti." (Vielä muutamia lusikallisia soppaa). "Minä en pelännyt kuolemaa, en sukulaisteni vainoa." (Taas lusikallinen soppaa). "Minä panin alttiiksi kaikki, mitä minulla oli. Lopuksi henkenikin." Nyt täytyi onnettoman levähtää, sitte kuin hänellä ei enään ollut mitään uhrata, eikä liioin mitään lusikoita.

-- "Missä rykmentissä palvelitte?" kysyi ritari epäluuloisella nenän-rypistyksellä.

-- "Minä en taistellut pakosta, hyvä herra; se on suurin ylpeyteni. Olin eräässä vapaajoukossa."

-- "Missä vapaajoukossa?"

-- "Szirmay'n."

-- "No ne jättivät minut kerran sievästi pinteesen. Se olivat määrätyt kuormastoa suojelemaan, mutta jonkun husari-joukon lähestyessä juoksivat he kaikki näkymättömiin; jouduin sentähden ikäänkuin kahden tulen, väliin likellä Kassaa. Tekin lienette siinä silloin ollut. Sillä muuta kertaa en muista, jossa tuo arvoisa joukko olisi ollut likellä minun joukkoani."

-- "Minä olin siinä!" huusi onneton ja pisti samassa suuhunsa kaksi palasta tarjottua naudanlihaa. "Yksinäni jäin paikalle, kumppanieni paettua. Taistelin väkevämpää vihollista vastaan, niinkuin Horatius Cocles ypö yksinäni puusillalla, joka oli rakennettu syvän Hernádin ylitse, kunnes vihdoin vihollinen tuotti tykkejä ja muuan väsynyt kaksitoista-naulainen kuula sattui rintaani, niin että taintuneena syöksähdin alas jokeen."

-- "Tuli ja leimaus! Älkää lausuko noin rohkeita sanoja!" huusi siihen ritari, jonka kärsivällisyys rupesi loppumaan. "Väsynyt kaksitoista-naulainen -- johon semmoinen sattuu, se on kuoleman oma."

-- "Kuula oli jo kovin väsynyt", selitti vieras.

-- "Kuinka väsynyt hyvänänsä! Kedolla kieriessäänkin, vieläpä ryömiessäänkin se kaataa miehen, joka sen tiellä seisoo. Kaksitoista-naulainen kuula! Saakeli soikoon! Se on sangen suuri herra! -- Miks'ette ota noita maksa-kimpaleita lihan lisäksi?"

Sankari katsoikin nyt parhaaksi jatkaa tykistön tutkimuksiansa maksa-kimpaleitten avulla, joita hän siihen tarpeesen käyttikin viisi kuusi kappaletta. Niin syntyi muutaman minutin äänettömyys, joka myöskin saattoi olla hiljaisen soimauksen osotteena siitä, että hänen itse-uhraustaan pyydettiin epäillä.

Vasta kun hän oli vyörytellyt viimeistä palasta paratiisi-kastimessa, katsoi hän hyväksi huoaten lausua:

-- "Ja sen tähden täytyy minun pakolaisena kuleksia omassa kotimaassani."

-- "Kuinka?" kysyi kenraali. "Osottihan hallitus tietääkseni kiitollisuuttaan ansiollisia kohtaan. Ettekö saanut mitään virkaa?"

-- "Minä karkotettiin siitä. Kaikkialla uhkasivat minua salamurhaajat. Minun oli pakeneminen."

-- "Eikö teillä ollut äiti kultaista?" kysyi hellätunteisella äänellä neiti Natalie.

-- "Hänet murhasivat, minulle kostaaksensa."

-- "Hirveätä! Oliko teillä siskoja?"

-- "Nekin kaikki murhattiin. Kaksi kaunista sisarta. Niin suloisia, niin ihania, kuin molemmat neidet tässä. Nekin ovat kuolleet, murhatut." Ja tässä putosi pakolaisen hyvin harjotetuista silmistä kaksi kyyneltä alas kotletille; hän söi sen semmoisena, pusersipa vielä vähän sitrunaakin sen päälle.

-- "Nuorukais parka!" huokasi hiljaisesti miss Natalie.

Ritari ei ollut niin liikutettu. Hän käänsi puheen toiselle tolalle.

-- "Ja minkätähden jätitte herra Garanvölgyin suojeluksen?"

Mutta tämä kysymys ällistytti onnetonta niin, että hän pureksimatta nielaisi vast'ikään suuhun pistetyn palasen.

-- "Kuinka teillä on se armo?" kysyi hän hämmästyneenä.

-- "Kuinka minä tiedän teidän siellä-olostanne? Aivan yksinkertaisesti: minä metsästin siellä vuorten välissä ja näin teidät, kun istuitte viinihuoneen porstuassa. Jahtimieheni selitti sitte, ken olette. Mutta hän esitti asian niin, että olette joku paennut honvéd[26] taikka virkamies unkarilaisten leiristä, ja sitä pidin minäkin todenmukaisena."

-- "Ja -- teidän kunnianne -- kuitenkin -- saattoi kärsiä?"

-- "Te tarkoitatte, että tiesin sen enkä antanut teitä ilmi?"

-- "Se osottaa jaloa sydäntä."

-- "Hyvä herra!" huusi kiivaasti ritari, jota tulokkaan silmänräpytykset jo rupesivat suututtamaan. "Minä olin karhu, joka tappelin vertaisteni karhujen kanssa; mutta en koskaan vainukoira, joka ajaa esiin otusta metsästäjälle."

Tästä selityksestä saattoi tulokas tutkistella ritarin mielen-alaa, että siinä on monen kerroksen läpi kaivaminen, ennenkuin kohtaa selkeää vettä.

Hän kaivoi siis syvemmälle.

-- "Garanvölgyi luuli todellakin minun olevan vallankumouksen puoluelaisia ja talletti sentähden minua luonansa."

-- "Sehän on tietty. Jokainen puolustaa niitä, jotka ovat samanmielisiä kuin hän itse."

-- "Oi, mutta minä en ole samanmielinen kuin hän", kiiruhti tulokas puhdistukseksensa vakuuttamaan. "Senpätähden jätinkin hänet. Hän on kovin vaarallinen ihminen. Sekä hän itse että hänen huoneenhaltiansa Kampós vaivaavat päätänsä alituisilla kapinan-vehkeillä. Minuakin kehottivat siihen osaa ottamaan; he uskoivat minulle vaarallisimmat salaisuutensa, missä heidän aseensa ovat maahan kätkettyinä, kenen kanssa he ovat kirjeenvaihdossa ulkomaalla, koska heidän on aikomus..."

Ritari Ankerschmidt hypähti tulisesti ylös sijaltaan.

-- "Herra! älkää jatkako! Mitä te puhutte, sitä en tahdo kuulla. Tätä ainetta älkää koskaan enään esiin tuoko. Minun talossani ei kukaan saa tehdä kantelijan virkaa."

N.k. Richard _Marczián_ katsoi parhaaksi peräytyä tämän ankaran hyökkäyksen johdosta. Eihän hän tässä paikassa tahtonut mitään ilmi antaa. Eihän hän sentähden ollutkaan asiasta puhunut, hän tahtoi vaan osottaa avosydämisyyttänsä. Muuten hän ei voinut laiminlyödä osottamasta "lojalista" mielialaansa j.n.e.

Guvernantti yritti nyt antamaan puheelle lempeämpää muotoa. Hän johdatti sitä näytelmäkappaleisin ja tanssijaisiin. Haasteltiin Profeetasta ja Fideksestä. Päivällisen jälkeen toi Richard kuuluviin soittotaitonsa ja istui pianon ääreen; hän soitti Radetzky-marssin, Profeetan uvertyyrin ja Lucian arian, kunnes yht'äkkiä neiti Eliz ilmoitti haluavansa tietää, mimmoiselta csárdás[27] kuulunee. Tästä pahastui pakolainen ja nousi ylös; hänen ei muka ollut tapa soittaa semmoisia. Guvernantti nuhteli neittä sanoilla: "quelle idée;" tämä taas puikahti liverrellen sivuhuoneesen.

Sen jälkeen istui neiti Hermine pianon eteen ja laski irti muutamia "rêverie'eitä", erinomaisessa määrässä tahdista huolimatta; pakolainen säesti häntä obligati-huokauksilla.

Sittemmin siirtyivät naiset omiin huoneisinsa; ritari taas vei vieraansa tupakka-kamariin.

Täällä he tuskin olivat kahden kesken, kuin Ankerschmidt pisti omaan ja vieraansa suuhun sikarin ja, sydämellisellä ystävällisyydellä laskien molemmat kätensä tämän olkapäille, lausui hänelle sotamiehen suoralla tavalla:

-- "Kuulkaa! Minä olen arvannut, kuka te olette. Te olette vainottu, paonalainen vallankumooja, jota sotaoikeuden rautaiset kourat uhkaavat, ja mitä kaikkea muuta te kerrotte, on vaan sen peitteeksi laskettua leikkipuhetta. Luottakaa minuun. Minulla on siellä täällä jotakin vaikutusvoimaa; jos tahdotte, koetan teille hankkia anteeksi-antoa taikka, jos se enemmän on mieleenne, matkapassin ulkomaalle."

Richard Marczián laski kätensä rinnalleen ja vannoi taivasta kohti kohotetulla sikarilla, ettei ollut leikkiä puhunut, vaan totuuden sanonut. Hän on lojalisten tunteittensa uhrina ja hänen täytyy paeta maanmiestensä vainoa.

-- "No -- hyvä", vastasi isäntä. "Jääkää siis tänne niin kauaksi kuin mielenne tekee. Vierastupa on lämmitetty; se on korridorista vasemmalle N:o 11. Heti kuin haluatte, voitte vetäytä sinne."

Sen jälestä hän ei sen enempää puhunut, kertoi Marczián hänelle mitä kertoikaan; hän heittäysi pitkälleen nahkasohvalle ja hetken kuluttua huomasi pakolainen, että ritari Ankerschmidt, sillä välin kuin toinen par'aikaa jutteli sotaretkestään vuorikaupungeissa, makeasti kuorsasi ja antoi sammuneen sikarin pudota suustansa.

Hän pisti nyt sikari-laatikosta viisi kuusi kappaletta sivutaskuunsa ja päätti sen jälestä lähteä uutta kortteriansa katsomaan. Sen hän keneltäkään tiedustelematta löysikin. Kuitenkin hän, ennenkuin ehti N:o 11:een, kurkisteli sisään korridorissa olevien ovien avaimen-rei'istä; ihmisen on hyvä, jos katsahtaa vähän enemmänkin ympärillensä. Sen vuoksi olikin hänen tapansa kulkea varpaisillaan, niinkuin kissa.

Hän näkikin jotain. N:o 10:ssä (kastellissa olivat näet kaikki suojat numeroitut), joka niinikään näytti olevan joku vierastupa, mutta joka ei ollut lämmitetty, niinkuin sopi havaita kylmästä kaminista, istui pöydän vieressä neiti Eliz ja kirjoitti suurella kumulla jotakin kirjettä. Hän puhalteli usein sormiinsa, jotka olivat kylmästä kohmettuneet.

Richard meni nyt hiljaa sisään N:o 11:een. Siellä oli valkea korjattu kaminissa ja puhdas vuode laitettuna, vieraan mukavuudeksi.

Hän mietiskeli, mitähän se lienee, jota neiti Eliz niin salaisesti kirjoitti kylmässä vierastuvassa. Ihmisen on hyvä tietää kaikki.

Kohta sen jälkeen narisi ovi; Richard tirkisti ulos avaimen-rei'ästä ja näki pienen, vaaksan-pituisen pojan astuvan sisään N:o 10:een.

Poika-naskali kävi tuskin seitsemättä ja näytti jotensakin kummalliselta korkea-hattuisessa ja pitkä-sukkaisessa univormussaan. Tämä oli neitien "henkivartia." Pöydässä hän passasi heitä.

Mihinkä lähettää hän tuon?

Muutaman minutin kuluttua tuli poika ulos ja hän nähtiin kätkevän kirjettä hattuunsa. Samalla haavaa, kuin hän, tuli neiti Eliz ja sanoi hänelle kuiskaten: "mene englantilaisen puutarhan kautta."

Richard näki ja kuuli hyvästi kaikki.

Eliz'in kadottua korridorista astui Richard ulos kamaristaan ja riensi alas portaita myöten; englantilaisessa puutarhassa saavutti hän Gyuszin,[28] tuon pienen tschekkiläisen palvelija-pojan, ja huusi häntä takaisin.

-- "Seisahdu, Gyuszi! Neiti käskee sinun antaa kirjeen, joka on hatussasi, tänne, hän tahtoo lisätä siihen jotakin; minä tuon sen heti takaisin; sill'aikaa laske tähän pitkäksesi ruohikkoon, jottei kukaan sinua huomaa, ja odota siksi kuin tulen takaisin."

Pikku tolvana katsoa töllisteli, suu auki, suurta pulskeata herraa, ja arveli mahdottomaksi, että mitä semmoinen herra sanoo, voisi olla toisin, kuin hän on sanonut; sentähden antoi hän vastustelematta hänelle kirjeen, jonka tämä varovasti pisti poveensa, vielä kerran muistuttaen poikaa hyvin kätkemään itseänsä, kunnes häntä taas huudettaisiin.

Sitte riensi hän takaisin kamariinsa, lukitsi oven perässänsä ja veti esiin kirjeen.

Sinetillä lukitun kirjeen lukemisessa ei ole mitään teknillisiä vastuksia, Minä en todellakaan ymmärrä, minkätähden on tavallista kirjeitä sinetillä varustaa, kun jokainen, joka vaan tahtoo, tietää, mitenkä kirjeitä ilman vähintäkään huomattavaa jälkeä saa avatuksi.

Joka sitä ei vielä tiedä, oppikoon siis nyt, ettei kirje-salaisuuden pyhyyttä takaa mikään muu, kuin oman kunnian tunto.

Kun Richard'in ei mielestänsä tarvinnut pelätä kenenkään äkillistä tuloa, otti hän esiin yhden semmoisen taikina-pallon, joita vieraat atrian aikana pahasta tavasta sormillaan vanuttavat ja joita sitte mielensä mukaan voipi muodostaa, niinkuin vaksia.

Tämmöisen leipäpallon painoi hän kirjeen sinettiä vastaan, jonka muodosta sillä tavoin tuli aivan tarkka jäljennös. Sinetin kuvan asetti hän sen jälkeen lämpimän kaminin reunalle.

Sitte piti hän sinettiä vasten kaminin valkeaa, joka pian sulatti lakan, niin että kirjeen niput aukenivat.

Nyt oli kirje hänen vallassansa.

Kiireesti luki hän sen sisällyksen; se oli saksan kielellä kirjoitettu.

"Vapaasukuiselle herra Garanvölgyille.

Hyvä herra! Minä kiiruhdan ilmoittamaan teille, että olette suuressa vaarassa. Eräs ilkeämielinen petturi, jota omassa povessanne olette elättänyt, on antanut ilmi, että te huoneenhaltianne Kampós herran kanssa puuhaatta salaliittoa, kuin myöskin missä teidän aseenne ja salainen kirjeenvaihtonne ovat. Rientäkää pelastamaan itseänne! Tähän asti on petturi kertonut asiaa vaan semmoisessa paikassa, jossa sitä ei käytetä teitä vastaan, mutta toisella kertaa saattaa hän ilmaista sen semmoisille, jotka vetävät teitä edesvastaukseen. Salatkaa sentähden kaikki paremmin ja hävittäkää mitä voipi saattaa teidät ilmi. Uskokaa minua. Jumalan haltuun!

Eräs tuntematon."

Ah! katsoppas vaan tuota pientä kyyhkystä, kuinka hän vaivaa päätään!

No, se on hyvä. Tämä ei ole haitaksi. Saakoon tuo vanha kuruczi[29] tietää, että häntä väijytään. Se on häntä sitä enemmän vihastuttava.

Sill'aikaa oli taikinan-palanen kaminilla muuttunut kovaksi kuin luu ja sillä saattoi valkean edessä sulatettuun lakkaan uudestaan painaa sinetin niin hyvästi, kuin ei kirje ikänä olisi ollut avattu. Parin minutin perästä oli pikku tolvana taas matkalla kirjeen kanssa ja hän juoksi kahta nopeammin, viiväkdystä palkitaksensa.

Sen verta kävi Richard herralle selväksi, ettei hänen ollut alottamallansa rôlilla täällä mitään ruusuja poimittavana. Tällä perheellä on sangen suuri taipumus hellätunteiseen jalomielisyyteen. Sotavanhus mielii rauhallisella tavalla vainota entisiä vihollisiansa; neidet taas ovat mieli-alaltaan kovin elegillisiä. Tässä on viittaansa kääntäminen: ei ole kaikki kultaa, joka on -- _keltaista_.[30]

Hän ei kauan viivyttänytkään päätöstänsä. Hän järjesti seinäpeilin edessä hiuksensa ja kaulaliinansa, veti poskipartaansa vähän ulospäin, jotta kasvot näyttäisivät enemmän nelikulmaiselta, mietti pikaisesti rôliansa päästä päähän ja, huomatessaan että hän osasi sen, kiiruhti naisten kamariin, heille iltapäivä-tervehdystään suorittamaan.

Hiljaan astui hän sisään, katseli varovaisesti ympärilleen ja sulki yhtä hiljaan oven perästänsä; hän likisti kieltään huulien välissä, ikäänkuin siten olisi tahtonut osottaa, että hänen täytyi hillitä itseään varomattomasta puheesta, ja nähdessään, ettei kamarissa ollut ketään muuta kuin nuot kolme naista, jotka neuloivat jotakin jalkamattoa, meni hän reippaasti heidän luoksensa ja rupesi heitä kerkeästi puhuttelemaan, kuiskaisemalla, mutta suurella teaterillisella voimalla:

-- "Kunnioitetut naiset, suokaa minulle anteeksi, että muutamia tunteja sitten ilmestyin teille niin kurjassa rôlissa. Minä tiedän, että te ylenkatsotte minua ja tämä ylenkatse tappaa minut. Kasvojeni punastus saattoi teille joka hetki osottaa, etten puhunut totta. Minä en ilkee kauemmin näitä punastuneita kasvoja teille näyttää. Ennemmin tahdon kuolla."

Tämän sanottuansa lankesi hän arvelematta polvilleen ja, tarttuen toisella kädellään miss Natalien, toisella Herminen käteen, painoi niitä vuorotellen huuliansa vastaan sekä lausui sitte nyyhkien:

-- "Niin, minä en ole se, joksi itseni ilmoitin; minä olen _puolalainen emigranti_, yksi Pragan puolustajista: ei Böhmin pääkaupungin, vaan Varsovan, tuon onnettoman Varsovan etukaupungin; nimeni on kreivi Bogumil Brazeszky. Minä hankin itse yhden ulani-rykmentin ja vein sen tappeluun. Minulla oli kolme linnaa ja kaksitoista kylää. Ne ovat kaikki hukkaan menneet; mutta mitä tämä tappio on kadotetun isänmaan rinnalla!"

Tässä peitti Bogumil Brazeszky -- vai kuka hän lie ollut? -- kyyneltyneet kasvonsa kämmenellään ja tarkisteli sormien lävitse, minkä vaikutuksen hänen puheensa oli tehnyt naisiin.

Vaikutusta sopi sanoa edulliseksi.

Tämän johdosta päätti pakolainen, nyt jo Bogumil, sopivaksi purkaa sydämensä ja kolkolla äänellä hengähdellen lausua:

-- "Ja nyt olen pannut henkeni teidän käteenne, hyvät naiset. Ainoastaan yksi sana teiltä ja pääni vierähtää maahan; minä olen teidän vallassanne."

Miss Natalie kiiruhti vakuuttamaan ritarille, ettei tässä talossa suinkaan kenkään tahdo tätä valtaa käyttää. Hän nouskoon ylös ja pyhkiköön pois kyynelensä, jottei palvelusväki mitään huomaisi, ja olkoon varma siitä, että vaikka isäntä muutamia vuosia takaisin oli kurittanut kapinallisia puolalaisia Halics'issa, hän kuitenkin oli puolustava taloonsa turvannutta pakolaista, kuka se lieneekään, niinkuin Vanhan Cordovan maurilainen kalifi espanjalaista vierastansa. Hän vaan karttakoon, ettei yli-jahtimiehen läsnä ollessa päästä ainoatakaan Puolan sanaa suustansa, sillä tämä ymmärtää Puolan kieltä.

-- "Minä koetan olla varoillani", sanoi Bogumil, jonka lupauksen hän sitä helpommin saattoi tehdä, kuin hän ei osannut sanaakaan Puolan kieltä.

Ja sen jälkeen pyhkäisi hän pois kyynelensä ja alkoi liikutetulla äänellä kiittää kohtaloansa, joka oli saattanut hänet tämmöisten suojelus-enkelien pariin.

Mutta suojelus-enkelien joukossa oli yksi hänelle vaarallinenkin.

Neiti Eliz, joka äskeisen tragillisen kohtauksen aikana oli usein pudistanut pientä, petollista päätään ja hymyillen jatkoi risti-neulomistaan, käytti nyt syntynyttä yhden minutin äänettömyyttä, pakolaiselta kysyäksensä:

-- "Mutta minkätähden Puolan soturi pettää Unkarin soturin?"

-- "Mutta, Eliz!" huusivat yhtä haavaa miss Natalie ja Hermine nuorelle vastustajalle. "Kuka hennoo olla noin epäkohtelias?!"