Part 27

Edellisiä piti hän vaan semmoisena pirullisena nautintona, joka syntyy sellaisten salaisuuksien tiedosta, joista asianomaisille lähtee vaaraa, mutta etäältä katsojille naurua; viimeinen kirje sen sijaan täytti hänen sappensa saatanallisella vimmalla.

"Madame pyytää vainota vielä minuakin! Minä olen hänestä halvin kapine, joka hänen sopii mukaansa viedä leikkikaluksi tuolle vanhalle lapselle, kun hän saapuu Wien'istä. Hoho, rouvaseni! Te valitsitte vihaisen apinjan menageriastanne! Tämä suittaa vielä matkalla pahasti kynsiä teitä. Hän niinmuodoin pettäisi minut? Hän tahtoo kilpailla kanssani petoksessa? Hahaha, hahaha! No, saadaan vielä nähdä, kumpi meistä paremmin ymmärtää tämän ammatin! Saadaan vielä nähdä."

Straff aivasteli ja nauroi yhä itsekseen, sill'aikaa kuin hän kuumalla lampunlevyllä kuivasi sitä pehmeää matricia, jolla kirjeet olivat uudestaan kiinni pantavat; hän mietiskeli oivallista pilantekoa; siitä tulee lopulta suuri huvitus.

Hän päätti, kirjeitä taas kuvertteihin pistäessään, ensiksi panna sen, joka oli kirjoitettu tilanhaltialle ja jossa runoilija Fellegormia morkataan, viimemainitun kuverttiin.

Jurnalistille aiotun kirjeen, jossa pyydetään ritarillista suojelusta tohtori Grisák'ín kiihkeyttä vastaan, sulki hän Grisák'in kuverttiin.

Saksaksi kirjoitettu kirje, jossa rouva todistaa unhottaneensa äidinkielensä ja sen tähden haluavansa seuralaista, joka osaa muukalaista kieltä, joutui tuon jyrkän tilanhaltian adressin alle.

Ja lopuksi vaihdettiin ilman mitään mutkia Ankerschmidt'in ja Aladár'in kirjeet toisiinsa.

Ankerschmidt saakoon lukea, kuinka sen nuorukaisen uskoton morsian, joka nyt on hänen tyttärensä ylkämies, koettaa tätä takaisin houkutella; Aladár sen sijaan huvittakoon itseään sillä, että hänen entinen morsiamensa yrittää pääsemään muinaisen sulhonsa anopiksi.

Tämä oli sangen hupainen tuuma!

Kaksi viikkoa sen perästä, kuin kirjeet olivat lähetetyt, näytti rouva Pajtay'sta aika soveliaalta ilmestyä Balaton-Füredissä, Hänen entiset ihailijansa väijyvät jo varmaankin joka päivä postivaunujen tuloa ja pitävät teaterin vokali-qvartettia valmiina tulopäivän iltana annettavaa serenadia varten.

Etupäässä täytyi hänen kuitenkin kokea, että kaikista vähimmin kohtelias naisille on ilma.

Sentähden onkin tämä valtakunta niin ikävä; heti kuin sataa, syntyy lokaa. Wienissä ei ihminen koskaan näe lokaa, se korjataan kohta pois. Täällä sen sijaan ei siitä alkaen kuin Tigris-hotellista astuu pika-vaunuihin, näe muuta, kuin sateen pieksemän akkunan ja siitä lokaisen tien, lokaisella tiellä märkä-viittaisia talonpoikia ja krinolinittomia talonpoikaisvaimoja, jotka vetävät hameensa päänsä ylitse.

Suurin onnettomuus on kuitenkin se, että ihastelijat tämmöisessä sateessa, vaikkapa he itse odottaisivatkin pikavaunuja kahvihuoneen edustalla, eivät saa toimeen mitään väenkokousta kävelypaikalle; kun vaunut saapuvat sinne, on jo ilta, eikä ole ketään muuta kylpylaitoksen pihalla, kuin happovesi-ihmiset, jotka silloin korkitsevat pulloja.

Aivan niin kävikin. Saapuvien vaunujen ja heliseväin valjakkojen ryminä houkutteli tuskin ketään kahvihuoneen oveen; nämätkin harvat paljoksuivat siunausta, joka ylhäältä tuli, eivätkä uskaltaneet astua edemmäksi kuin porstuaan.

Vaunut vierivät vastaan-ottamatta suuren Horváth-rakennuksen pihaan.

Siellä oli rouva Pajtay'n ennakolta tilattu asunto, kauniin ja paras, joka Füred'issä oli saatavana; sen johdosta myöskin kalliin.

Tuskin oli hän asettunut kamariinsa, kuin hänen ensimmäinen huolensa oli tutkia vierasten-luetteloa.

Niin monen sadan nimen vilkaiseminen ei ole mikään pieni työ, ja kun etsittyjen joukosta ei löydä muuta, kuin yhden, on se sangen köyhä saalis.

Tämä yksi oli Fellegormi, runonsepustelija.

Missä muut viipynevät?

Varmaankin ovat he kirjoittaneet kirjeen, jossa antavat tietää, että ovat jo tulossa.

Corinna ei malttanut odottaa kokonaista yötä tämmöisessä epäilyksessä; vielä samana iltana lähetti hän käskyn posti-expeditörille, että jos hänelle on tullut kirjeitä, ne heti annettakoon ulos.

Füred'in posti-expeditöri on sangen hyvä nuorukainen. Oli juuri tanssijaiset hotellin vieras-salissa; hän tanssi par'aikaa csárdás'ia, kun häntä ruvettiin attilasta nykäisemään, että joku tarvitsee pikaista apua, hän kuolee aamuksi, jos ei hän vielä tänäpänä saa ulos hänelle ehkä tulleita kirjeitä. Palvelukseen valmis nuorukainen käsitti vaaran, jätti viipymättä sikseen tanssin jatkamisen ja juoksi asuntoonsa, jossa hän veto-laatikosta etsi rouva Pajtay'lle adresseratut kirjeet; niitä oli luvultaan viisi. Näitten kanssa meni hän taas takaisin tanssisaliin.

Corinna otti sykkivällä sydämellä kirjeet. Kaikki viisi olivat siis rientäneet vastaamaan. Mutta minkätähden myöskin runoseppä, jos hän itse on täällä? Arvattavasti on hänen kirjeensä tullut aikaisemmin.

Minkä hän ensimmäiseksi avaa?

Hän antoi etusijan Ankerschmidt'in kirjeelle. Tämä on kaikista asianosaisista se, jonka toimeen-tulo on paras.

Kun hän oli avannut kirjeen, näki hän suureksi hämmästykseksensä oman kirjeensä siitä esiin putoovan.

Kuinka? Hän lähettää saadun kirjeen takaisin? Tämä on suuri epäkohteliaisuus!

Mitä lienee hän kirjoittanut sen ohessa?

"Kunnioitettu rouva!

Toisella kertaa, jos yhtä haavaa kirjoitatte kirjeitä kahdelle hengelle, pitäkää vaaria, ettette vaihda kuvertteja!

Ankerschmidt."

Ei mitään muuta.

Mitä tämä on? Corinna tempasi oman kirjeensä kuvertista, johon selvästi oli kirjoitettu Ankerschmidt'in nimi, mutta heitti sen pelästyneenä pois kädestään. Se oli Aladár'ille kirjoitettu teksti.

Sitte repäisi hän äkisti rikki Aladár'in kirjeen. Siitäkin putosi esiin hänen oma, Ankerschmidt'ille aiottu kirjeensä, mutta Aladár oli niin hienotunteinen, ettei hän siihen ollut kirjoittanut mitään katkeraa muistutusta. Nämät kaksi kirjettä ovat vaihdetut! Se on jo selvää. Kuinka se lienee tapahtunut? Sitä on mahdoton käsittää. Kun hän itse kaksi kertaakin oli katsonut, että kirjeet tulisivat oikeaan paikkaan!

Eih, nämät miehet asuvat samassa kylässä; varmaankin ovat he olleet kyllä epäritarillisia näyttämään saadut kirjeet toinen toiselleen, ja he ovat harkinneet itsekseen tämän pilanteon, häntä, naista solvaistaksensa. Tämä on epäilemättä Aladár'in tuuma, sillä hänellä on paha sydän ja ivallinen luonto. Hänessä on miestä semmoista tekemään!

Tällä tavoin lohdutteli Corinna itseään, ja mursi auki kolmannen kirjeen. Tämä oli tilanhaltialta.

Ikäänkuin käärme olisi hänen syliinsä puikahtanut! Tästä kuvertista putosi esiin tohtori Grisák'ille määrätty kirje. Tuo kirje saksalaisella tekstillä.

Tilanhaltian vastaus oli maahan ruhtova. Hän oli kirjoittanut saksaksi:

"Also gnädiger Frau! nicht mehr wajsz ungrisch. Hat vergessen Allen, vergessen Mutterzungen, Vaterlanden; ergo: mich auch sollen vergessen!"

Seisoipa siinä vielä muutakin, mutta sitä ei sovi tässä kertoa.

Corinna oli tainnoksiin menemällään.

Neljättä kirjettä avatessaan vapisi hänen kätensä niin, että kirje melkein oli siitä liepsahtaa.

Ettei tämän mukaan Grisák'kaan ollut saanut hänelle aiottua kirjettä, oli varmaa. Ja jos hän olisi sattunut saamaan juuri runosepälle määrätyn kirjeen, jossa hänestä on puhe?...

Avattu kirje osotti pelon todeksi. Grisák'kin lähetti kauniisti takaisin hänelle tulleen kirjeen, joka hänen adressinsa alla oli Fellegormille kirjoitettu.

Tohtori Grisák vastasi pitkältä; pitkältä ja "loukkaavasti."

Yksi arkki, kahdenkertaiseksi taitettuna, oli täynnä hänen vastaustansa, jossa hän järjestänsä, kohdasta kohtaan osotti, datumin mukaan, koska, kuinka monta kertaa ja kuinka kauan hän oli ollut armollisen rouvan luona; se oli lopussa yhteen laskettu, summa summarum: niin ja niin monesta "asianajajan neuvottelusta", à kymmenen florinia; hän pyytää sitä tasaisena pikku summana itselleen lähetettäväksi, muussa tapauksessa on hän pakoitettu oikeuden-käyntiin ryhtymään.

Tämä vielä tarvittiin! Että kaunis rouva maksakoon ihastelijansa seurassa vietetyt "tête à tête" tunnit kymmenellä florinilla, niinkuin oikeudenasiain neuvottelusta! Mutta, sen mukaan kuin me tunnemme olot, on hän tämän varmaankin maksava.

Viidennestä kirjeestä ei enää saattanut olla mitään epäilystä, että sekin oli vaihdettu kappale.

Mutta Fellegormi on kuitenkin tullut tänne. Kuka tietää, kirjailijain suku ehk'ei kuitenkaan ole niin leppymätön; ainoastaan latinaksi heitä parjataan "genus irritabile vatum'iksi." Lisäksi lienee mahdollista, että hän on katsonut vaihetusta pilanteoksi; hänellä on taipumus humoriin.

Auki murretussa kirjeessä ilmestyikin tosiaan toinen variationi kuin neljässä ensimmäisessä.

Siinä oli lähetetty hirveän hävytön pasquilli.

Pasquillista on siinä tarpeeksi, kun sanoo, että se on pasquilli. Enempää ei tarvitse siitä puhua.

Nyt saattaa jo käsittää, minkätähden viimeinen ihailija oli tullut tänne.

Siitä saakka käy herjaruno varmaankin kädestä käteen; sitä luetaan kävelypaikassa, kylpylaitoksessa, kahvihuoneessa, arenassa, ampuradalla, koko lähistössä.

Tuon naurun asian tietää jo jokainen, kyyppäreihin ja kylpy-palvelijoihin asti.

Huomenna kysyy joka ihminen kävelypaikassa: mikä se nainen on, jolle on tapahtunut semmoinen paha pilanteko?

Corinnan elämässä oli silloin ensimmäinen kerta lyhyt hetki, jona hän tunsi, että hänellä on sydän.

Hänen turhamielisyytensä oli kärsinyt niin syvän nöyrytyksen, ettei hän enää voinut paeta sen kylmään suojaan. Ulkona hajosivat pilvet, tuli kaunis, kirkas yö; tähdistä välkkyvällä Balatonilla alkoi iloinen seura soutaa venheellä tulisoittojen valossa; keskellä järveä ruvettiin laulamaan yhtä noista surumielisistä kansansävelistä, jotka syntyvät yhdessä sanojen kanssa, niinkuin tuoksu kukan kanssa.

Ja hänen mieleensä juontui, että eräänä vuonna hän itsekin oli juuri tuolla tavoin kulkenut venheessä myöhäisenä yönä myrskyn perästä, hauskassa seurassa, sen nuorukaisen kanssa -- joka silloin niin tulisesti rakasti häntä, ja jonka hän kovan onnen päivinä niin kylmästi hylkäsi.

Nytkin luuli hän kuulevansa hänen äänensä, kuin hän tuntisi sen etäältä kaikuvasta qvartetista; nytkin kuvaili hän häntä vieressään istuvaksi, kuinka hän ohjasi venhettä ja piti hellää huolta siitä, ettei hänen daminsa vilustuisi iltatuulesta.

Ja nyt oli hän yksinänsä se, joka lähetti kirjeensä ilman vastausta takaisin.

Muut kaikki yrittivät, mikä hienommin, mikä karkeammin, loukkaamaan häntä ilmi saadun petoksen johdosta; hän yksinänsä ei vastannut mitään. Hän lähetti eksyneen kirjeen takaisin millänsäkään olematta.

Ja kuinka onnellinen hän nyt saattaisi olla hänen rinnallaan, jos hän olisi ymmärtänyt hänen kanssaan kärsiä, odottaa ja rakastaa!

Ja kuinka onneton hän nyt on, kun hänellä ei ole ketään, jota hänen olisi suloinen ajatella, eikä ketään, joka häntä rakkaudella ajattelisi!

Ison ajan tuskaili hän tällä tavoin; ison ajan katseli hän Balaton'in mustaa pintaa, johon tuikkivain tähtien vesikuvat vetivät värähteleviä ajatusmerkkejä ja jolla soihtu-venhe uiskenteli tulikäärmeen tavalla laulavin väkinensä; ja hetken aikaa ajatteli hän, kuinka ihanaa olisi levätä tuon taivasta kuvastelevan vedenkalvon peitteessä ja olla yksi niitä virvatulia, jotka pimeässä yössä vettä myöten juoksevat tuulen edessä.

Tämä oli ainoa hetki hänen elämässänsä, jona hän puhui sydämensä kanssa.

Tämä ei ollut hänen viimeinen hetkensä. Venhe kääntyi, laulun sävelet rupesivat taas lähenemään; Corinna veti kiinni kartiinit Balaton'in puolelta, ja kun tuo petollinen kuva oli suljettu ulos pimeään yöhön, vaikeni hänen sydämensä puhekin.

Kynttiläin valossa hänen sielunsa kylmyys palasi takaisin; hän ajatteli, että saattaa elää kauan ja vähäisellä omaisuudella, pienen koronkiskonnan avulla, kunniallisesti kituroita eteenpäin.

Hän huusi palvelijaa ja käski tilata itselleen kaikki sijat huomenna Pest'iin menevissä pikavaunuissa; aamulla lähdetään takaisin. Ei tarvitse edes laskea levolle siksi. Paitsi kirjeitä oli vielä eräs muotilehtikin pöydällä; se oli se lehti, johon Fellegormin oli tapa kirjoittaa; hän lähetti sen Corinnalle kunnia-kappaleena. Tämä oli tullut hänelle Füred'iinkin.

Hän avasi sen, ikäväänsä karkottaakseen. Hän alkoi uutisista -- tavan mukaan. Ensimmäinen rivi, joka koski hänen huomiotansa, kuului:

"Huhun mukaan on eräs meidän kunnioitettavimmista patrioteistamme, Aladár Garanvölgyi, näinä päivinä kihlannut ritari Ankerschmidt'in ainoan, viehättävän ja mielevän tyttären Erzsiken. -- Satakertaiset siunaukset ja onnentoivotukset liittyvät valtakunnan kaikilta tahoilta tähän todelliseen 'belle alliance'en.'"

Tämä oli viimeinen tärähys Corinnan kiviselle sydämelle.

Nyt ei hän enään ajatellut romantillista itsemurhaa; hänen mieleensä juohtui, että vielä löytyy maailmassa yksi ihminen, joka katsoo onneksensa, jos hänen entiselle suositukselleen aukenee uusi ala; yksi ihminen, joka on uskollinen kuin koira, viisas kuin kettu; ei hellätunteinen; jäntevän käytöllinen luonne; joka sangen hyvin tietäisi pidellä koronkiskontaan annettavia summia, ryöstää pakenevia velallisia, tutkiella, kuinka paljon kukin voi maksaa, kuinka suuressa hädässä kukin on; sen ohessa kaunis mies, jonka kanssa naisen ylpeästi sopii käsityksin kadulla kävellä; sanalla sanoen, kokonansa puolisoksi luotu mies, jolle vaan tarvitsee näyttää pikkusormeaan, häntä vangitaksensa.

Tämä oivallinen, viimeinen mies "in petto" on -- herra Straff.

Me toivotamme onnea siihen.

Kello neljä aamulla, kun vielä kaikki nukkuvat kauniissa kylpypaikassa, vierivät pikavaunut viiden helisevän hevosen kanssa ulos lehmuspuitten välistä; niissä istuu kalpea nainen, joka eilen tuli tänne sairaana ja jo tänäpänä -- täydellisesti parannettuna taas palaa takaisin.

Niitä löytyy onnellisia onnettomia, joitten sydänten ei ole tapa kauan vaivaantua.

XIX.

Kun karhu lähtee pesästänsä.

Karhu on sangen suuri filosofi.

Niin kauan kuin elämän päivät ovat iloisia, nauttii se niitä, ja jos ne alkavat kolkostua, ei hän etsi vierasta isänmaata, niinkuin haikara, ei hän mene rosvoomaan, niinkuin susi, eikä palvelemaan, niinkuin koira; vaan hän vetäyy hiljaiseen, ennakolta valittuun pesään, jonne hän kyykistyy kokoon ja suurella tyvenyydellä odottaa, kumpi ennemmin väsyy passiviseen vastarintaan: hän vaiko talvi?

Tavallisesti on talven kärsivällisyys lyhyempi, sillä se katoo säännöllisesti itsestään, kun päinvastoin ei kukaan vielä ole nähnyt lumeen paleltunutta karhua.

Välisti on sangen pitkä talvi, mutta tämä ei hämmennä karhua; hän tietää hyvin, että sen kuitenkin täytyy kadota; jos tuuli puhaltaa kovin viukasti hänen pesäänsä, ei hän kirjoita sille lepyttäviä broschyrejä, vaan sulkee selällään aukon ja näkee silloin vilua vaan siltä yhdeltä kohdalta.

On sitte talvella yksi päivä, jota nimitetään "kynttilänpäiväksi." Mistä karhu tietää tämän päivän ilmestymisen kalenterissa? Se on vielä luonnontutkijain selvitystä odottava salaisuus. Siinä kyllä, että kynttilänpäivänä jättää karhu pesänsä, astuu ulos, katsellaksensa ympärilleen maailmassa.

Hän katsoo, kummoinen ilma on! Jos hän näkee, että on kaunis, päivänpaisteinen ilma, että lumi sulaa, taivas on kevään sininen, tyhmät tiaiset piipittävät ennenaikaisia hymnejä luulo-keväälle ja pitävät lehtinä mistelin-marjoja, joista kuitenkin heidän turmionsa syntyy; jos vienot, kuihkovat tuulet puhaltelevat: silloin karhu -- menee takaisin pesäänsä, laskeuu levähtyneelle kyljelleen, pistää kuononsa käpäläin välin ja nukkuu neljäkymmentä vuorokautta lisäksi; sillä tämä on vielä vaan talven kiekailemista, niinkuin vanhan systemin ministeristö vapaamielisen programminsa kanssa.

Mutta jos karhu kynttilänpäivänä näkee, että on ilkeä, myrskyinen ja kova ilma; jos tuuli tuiskuttaa lumiräntää, jos puunlatvat kirskuvat ja musta varisparvi rääkkyy notkuvilla, kuivettuneilla oksilla, ikäänkuin aikoisivat sanoa: "vapiskaa! ei tule koskaan enää kesää; talvi lupasi meille, että sitä nyt jo kestää ikipäiviksi; me olemme vouranneet tuulen, annamme sen viuhua, niinkauan kuin mielimme; aurinko on vanhentunut, sillä ei enään ole mitään voimaa, se on unhottanut teidät; te odotatte turhaan!" jos jääpuikot putoovat kuusien härmäisestä parrasta; jos susi ulvoo korpimetsässä -- silloin pudistaa karhu turkkiansa, hieroo silmiänsä ja jää ulos; hän ei mene enää takaisin pesäänsä, vaan lähtee erittäin hyvällä mielellä metsään.

Sillä karhu tietää sen hyvin, että talvi nyt antaa pois viimeisen myrkkynsä. Puhaltakoon se vaan, pyryttäköön, jyskiköön; mitä enemmän se purkaa vihaansa, sitä pikemmin sen on loppu.

Ja karhut ovat aina oikeassa.

Mistä karhu on ottanut nämät luonnontieteellisen filosofian kontemplativiset peri-aatteet, sitä emme tiedä sanoa, mutta että se Unkarin ilmanvaiheitten havainnoissa jo ammoin on tähdelle pantu, se on varmaa.

* * * * *

Adam Garanvölgyi ei ollut vieläkään astunut huoneensa kynnyksen ylitse.

Muutoin, jos hän tähän asti oli voinut eräkkään elämää viettää, kävi sitä nyt jo helposti jatkaminen; hänen ympärillänsä oli aina semmoiset kasvot, joista hän saattoi sanoa: näitä mielin nähdä.

Aladár'ia saattoi hän tosin harvemmin nähdä; tätä pidätti hänen työntoimensa. Sillä vaikka hän taas oli päässyt tilanhaltiaksi, ei työn-haluinen nuorukainen ollut jättänyt ammattiansa, virkaansa. Mutta Erzsike asui sitä enemmän Garanvölgyin luona, ja saattoi vanhaa herraa päivä päivältä yhä enemmän siihen vakuutukseen, että Aladár epäilemättä on sangen onnellinen. Mitä taas Ankerschmidt'iin tulee, oli hän enemmän Garanvölgyin tykönä, kuin kotonansa.

Sotavanhus maisti politikia, niinkuin jokainen ihminen, joka on elänyt kymmenen vuotta tässä meidän maassa.

Ankerschmidt kuului politikissa niitten joukkoon, joita on tapa nimittää "sanguinisiksi." Jotka katselevat kaikkia läheltä, pitävät kaikkia pikku-asioita suurina ja uskovat kaikki, mitä sanomalehdissä seisoo.

Garanvölgyi vaan hymyili vanhalle nahkapojalle.

"Nämät ovat kaikki kynttilänpäivän auringon paistetta."

Mutta Ankerschmidt tarttui joka asianhaaraan, joka näytti ilmoittavan muutosta "meidän kohtalossamme."

Sillä näin on laita.

Vieras, tulokas puhuu kymmenen vuoden kuluttua jo "meidän kohtalostamme." Ja tämä on luonnollista.

Se ei ole noitumusta, ei pirun keinoja; se on sangen yksinkertainen seuraus.

Se, joka itse toi muassansa tänne jalon sydämen, ritarillisen hengen, innostuu uusien kansalaistensa yksimielisyyden-luonteesta; yhteiset vaivat, yhteiset kärsimiset saattavat meitä toisiamme lähestymään, ja lopuksi valloittaa kaikkia yhteinen toivo yhteisestä tulevaisuudesta.

Ja tavallisesti tulee näistä innokkaimmat patriotat.

Seuraava polvikunta on varmaan sitä luokkaa.

Ankerschmidt puhui Unkarin asioista, niinkuin mikä oikeuden-istuja hyvänänsä. Tietysti hän niin suuressa määrässä kuin suinkin mahdollista edusti äärimmäistä vasemmistoa.

Mutta Garanvölgyi ei liikahtanut pesästään.

On vielä talvi; karhun ei ole vielä syytä herätä.

Sillä välin tuli myrskyinen, luminen, härmäinen ajanjakso; alakuloisuuden sumu laskeusi kaikkien mieliin; kaikki toivo oli jähmettynyt; halla oli polttanut ennen aikaansa puhjenneet herkkä-uskoisuuden lehdet; harmaassa sumussa kuului vaan korppien, noitten kovan onnen lintujen vaakunta: "turha on odottaa! turha tahtoa!"

Silloin tuli kerta Ankerschmidt tavattoman pahalla päällä vanhan herran luokse, ja toi tälle painetussa sanomalehdessä huonoja uutisia.

"Joka kivi on jo paikaltaan liikahtanut, johon isänmaalliset toiveet vielä perustuivat: ainoastaan yksi jäi jälelle hajoavasta, häviävästä, vaikeasta aikakaudesta: uskonnon-vapaus; nyt nuot hirmuiset uudistajat sovittavat jalkansa tähän viimeiseen kiveen, sysätäksensä sitäkin pois paikaltaan. -- Ja aika on siihen varsin otollinen, sillä on sangen pimeä ja sangen kylmä..."

Tästä sanomasta innostuivat Garanvölgyin tavalliset kasvot.

"Siinä tapauksessa on karhun aika jättää pesänsä."

-- "Vetäkää esiin vaununi, huomenna lähdemme Miskolcziin -- konventtiin."

Ja vanha oikeuden-istuja ilmestyi uudestaan harmaalla parrallaan niissä paikoissa, jossa järkähtämätön, rohkea sydän oli suuressa hinnassa tähän aikaan.

Myrsky kohisi, raivosi vielä sittekin; mutta lopulta kuitenkin -- -- karhu on oikeassa.

Myöhemmin tapahtuivat vaalit kokoon-kutsuttuihin valtiopäiviin.

Se, joka koko paikkakunnassa tiesi hurjimmin vaaliasioita ajaa, oli Ankerschmidt.

Erzsike ei päivän pitkään tehnyt muuta kuin neuloi "1848"-n kokardeja, joita vanha herra jakeli niille, joihin hän tiellä yhtyi; hänellä itsellä oli semmoinen hatussa, takissa, ja hän oli melkein syödä sen ihmisen, joka uskalsi epäillä, että Garanvölgyi on valittava valtiopäivämieheksi.

Aladár hillitsi häntä lakkaamatta: mitä hän hikoilee, Adam herra valitaan muutoinkin; parista juopporentusta puhumatta, ei ole mitään vastapuoluetta, ja nuot jäävät kuin yksi sataa vastaan; antakoon hän asian mennä menoaan; se on perustuslaillinen taistelo, astukoot sen vuoksi muutkin esiin.

-- "Mutta kas ei! Sadasta ei saa yksikään eritä!" jäykisteli Ankerschmidt. "Ei yksikään ääni saa rumentaa yleistä huutoa. Ei mitään vihaa, ei mitään häijyyttä; joka näkee, ettei käy päihinsä, menköön tiehensä, muutoin minä teen lopun hänestä."

Herra sankari purikin Garanvölgyin vastustajat niin, ettei näistä vaalipäiväksi jäänyt rahtuakaan. Moneen vaikutti jo moite; kolme pahanmaineista öykkäriä vaati hän miekkasille, ja nämät pakenivat hänen tieltänsä kolmellekymmenelle kolmelle taholle; lopulta saattoi hän asian niin pitkälle, että vasta-kandidati kasinossa pyysi häneltä anteeksi ja koko maailman kuullen tunnusti pahoin tehneensä siinä, että oli rohjennut astua esiin Garanvölgyiä vastaan. Sillä tavoin saavutti Ankerschmidt, mitä hän oli ponnistellut, että vaalipäivänä kaikui vaan yksi nimi. Ja valitsija-joukon etupäässä, sitä johdattaen, saattoi hän valitulle tämän akkunan alla ilmoittaa:

"Terve, isänmaamme harmaapää taistelija!"

* * * * *

Tässä tämä varsin kummallinen kertomus, eikä siitä saata sanoa: "se oli aikoja sitte; kenties se ei ole totta..."

VIITESELITYKSET:

[1] Kun se vapaudensota, jonka unkarilaiset v. 1848 Itävaltaa vastaan nostivat, oli loppuun saatettu, oli Komárom'in (Komorn'in) linna, jossa urhoollinen kenraali Klapka piti komentoa, viimeinen, joka antausi itävaltalaisille, lokak. 5 p:nä 1849. Siinä tilaisuudessa saivat kaikki linnan puolustajat suojeluskirjan (saksaksi: Geleitschein), jonka nojalla pääsivät vapaasti kotiinsa kulkemaan. Sodan jälkeen meni Unkarilta hukkaan sen entinen valtiollinen itsenäisyys ja se yhdistettiin tavallisena maakuntana Itävaltaan. Tätä tilaa kesti vuoteen 1867 saakka, jolloin unkarilaisten onnistui saavuttaa takaisin itsenäinen valtiollinen asemansa. Vuosina 1850-1860 saivat unkarilaiset kärsiä suurta sortoa kansallisuutensa, kielensä ja yhteiskunnallisten laitostensa suhteen; tätä surullista aikakautta kuvailevat tässä romanissa kerrotut tapaukset.

[2] Szeben, lue: _Säbän_, = Herrmannstadt'in kaupunki Unkariin kuuluvassa Siebenbürgin maakunnassa; sen lähellä oli heinäk. 31 p:nä 1849 ankara tappelu unkarilaisten ja Itävallan avuksi rientäneitten venäläisten välillä.

[3] Garanvölgyi, lue: Garanvöldji.

[4] Yksi "hold" = 57,600 neliöjalkaa, niin muodoin jotensakin tynnyrin alan vertainen.

[5] 1 florini = 100 kreutzeriä (60 vanhan laskun mukaan) = 2 markkaa 47 penniä Suomen rahaa.

[6] Vapaudensodan aikana teetti Unkarin hallitus paljon setelirahaa; sodan jälkeen kaikki nämät setelit hävitettiin, missä niitä vaan ilmi tuli, ja niiden omistajat joutuivat valtiollisen epäluulon alaisiksi.

[7] Tämän vuosisadan alkupuoleen asti käytettiin latinan kieltä Unkarissa melkein yksinomaisesti virka-, koulu- ja sivistyneitten puhekielenä.

[8] 1849 vuoden jälkeen otti Itävallan hallitus itselleen Unkarissakin, jossa viljeltiin paljon tupakkaa, yksinomaisen oikeuden valmistaa ja myydä sitä.

[9] Itävallan valtiovaakunassa on kotkan kuva.

[10] Komitati = piirikunta eli lääni.

[11] Unkarin husareilla on aina ollut hyvä maine urhoollisuudesta ja rohkeudesta.

[12] S.o. santarmeille.

[13] Lue: Grischaak.

[14] Wien'issä siihen aikaan ilmestyvä saksankielinen virallinen lehti.

[15] S.o. pergamentti.