Part 26
-- "Se on totta, sillä minä lupasin ainoastaan, etten mene, etten aja, etten ratsasta ulos talostani, mutta sitä en ole luvannut, etten souda. Mutta tämä vesi ei huomispäivän perästä enään ole tässä, ja minä olen taas suljettu itsekseni. Siitä saatatte nyt selvästi nähdä, että minulla teidän suhteenne on etu-oikeus vaatia, jotta nuori pari olkoon minun talossani kotona."
Ankerschmidt ei vieläkään luopunut puoltansa pitämästä.
-- "Herra oikeuden-istuja! Te olette perustuslaillinen mies; te tiedätte, ettemme voi itsemme suhteen mitään päättää ilman niitä, joihin asia koskee. Onko tämä oikein?"
-- "Te olette oikeassa. He ilmoittakoot mielipiteensä."
-- "Mutta jos he eivät ole yksimielisiä? Jos toinen äänestää sinne, toinen tänne?"
-- "Siinä tapauksessa 'accessorium sequitur suum principale', mies on pää, vaimo 'jättää isänsä ja seuraa miestään', niin sanoo raamattu."
-- "Oi, ei! 'Votum Minerva?' on naisen ääni ja se ratkaisee."
Molemmat vanhat herrat olivat tämän suuren väittelyn kestäessä kulkeneet suojien lävitse, huomaamatta, että asianosaiset olivat jääneet tuohon muistettavaan kamariin.
Lipas, joka tuomarintutkimuksen perästä taas oli takaisin toimitettu, oli nytkin tuolla kirjoituspöydällä. Erzsike tunsi sen heti ja käänsi Aladár'in huomion siihen.
-- "Katsokaa, tämän lippaan, jonka tähden tässä kastellissa pidettiin virallinen katsastus, ottivat nuot viisaat herrat takavarikkoon."
-- "Näyttää siltä, kuin eivät sillä olisi voittaneet mitään, koska antoivat sen takaisin."
-- "He eivät löytäneet siitä muuta, kuin kimpun rakkauden-kirjeitä, jotka olivat teille kirjoitetut."
-- "Ah!"
-- "Minä olin utelias lukemaan yhtä niistä. Ettehän siitä suutu?"
-- "Minun ei ole niillä väliä." Aladár ei saattanut ajatella muuta, kuin että nämät lienevät rouva Pajtay'n turhanpäiväisiä kirjoituksia vanhoilta ajoilta.
-- "Mutta ne ovat hellillä tunteilla kirjoitetut. Joka ne on kirjoittanut, on teitä suuresti, sangen suuresti rakastanut."
-- "Se lienee ollut kovin kauan sitte."
-- "Päinvastoin, vielä nytkin hän teitä suuresti rakastaa."
-- "Se on helppo sanoa."
-- "Ampukaa hiljaan! Se, joka nämät kirjeet teille kirjoitti, on teille vielä rakkaampi, kuin minä."
Aladár laski tyvenesti kätensä sydämelleen: "Minun sieluni ei tiedä siitä mitään." Hän luuli yhä, että oli rouvasta puhe.
-- "Entäs jos minä kuitenkin, kun nämät kirjeet ovat luetut, voisin teille todeksi näyttää, että niitten kirjoittaja ansaitsee teidän rakkauttanne, jättäisittekö silloinkin hänet minun tähteni?"
Oliko Aladár'in mahdollista tehdä tähän kysymykseen muuta, kuin painaa kysyjän kättä sydäntänsä vastaan ja tämän kalliin esineen kautta luvata, vannoa, että hän hänen tähtensä jättäisi kaikki, kaikki, vaikkapa hänen elämänsäkin olisi siihen kiinni kasvanut?
Sill'aikaa palasivat vanhat herrat takaisin.
-- "Eno kulta, tulkaa tänne", sanoi leikillisellä hymyllä Erzsike Garanvölgyille, "ja olkaa todistajana siihen, mitä Aladár tänä hetkenä minulle lupasi."
-- "No, mitä se on?"
-- "Että hän minun tähteni jättää sen, joka on kirjoittanut tähän lippaasen kätketyt rakkauden-kirjeet."
Garanvölgyi kääntyi hämmästyneenä Aladár'iin:
-- "Ja sinä olet luvannut tämän?"
Aladár valmisti itseään pathetillisella katsannolla vastaamaan; Garanvölgyi ei enää voinut puoltansa pitää, vaan laski kätensä hänen olkapäälleen ja sanoi nauraen:
-- "No, siinä tapauksessa, poikaseni, varo itseäsi tältä kylkiluultasi, sillä siinä olemme molemmat tavanneet mestarimme."
Sen sanottuaan otti hän esiin kellon-vitjoihin kiinnitetyn avaimen ja avoi sillä lippaan, jonka kannessa oli Aladár'in muotokuva ja tämän alla kirjeet.
-- "Nämät olen minä sinulle kirjoittanut."
Aladár aikoi vastata, että siinä tapauksessa nämät eivät ole rakkauden-kirjeitä, mutta kun hän oli lukenut ensimmäisen puoleksi, ei hän enää voinut tätä väitöstä esiin tuoda; nämät olivat tuskastuneen, rakastavan sydämen puheita; sitä vastaan ei käynyt väittäminen.
Erzsike, voitonriemunsa ensi hetkenä, osotti vallattomalla naurulla hyvää mieltään, mutta kun hän näki, että Aladár'in silmät täyttyivät kyynelillä, muuttui yht'äkkiä hänen hyvä mielensä kovaksi itkuksi; hän heittäysi Garanvölgyin rintaa vastaan ja pyysi häneltä anteeksi sata kertaa, tuhat kertaa; olihan hän niin monta kertaa rikkonut häntä vastaan!
Ensimmäisen kirjeen luettuansa pudisti Aladár ääneti enonsa kättä; tämä teki lopun tästä hellätunteisesta kohtauksesta, sanoessaan: "Eikö totta, poikaseni, kummoinen narri ihminen on, kun hän on yksinänsä!"
XVII.
Eriskummainen oikeuden-käynti.
Viikkoja oli kulunut tämän jälkeen. Tulva oli vähitellen palannut takaisin uomaansa; siitä tuli ensiksi yleinen räme, sitte pieniä kala-lammikkoja siellä täällä keskellä viljapeltoja, jotka vasta kolmantena kesänä täydellisesti kuivavat; kaikkialla hävityksen, turmion kuva, jota ihminen lopulta inholla katselee, kun hän on väsynyt sitä vaikeroimasta.
Vielä kauan aikaa oli vaikea päästä toisesta kylästä toiseen, hävinneitten teitten vuoksi, joista vesi oli vienyt kaikki sillat; eikä Ankerschmidt rientänyt herra Bräuhäusel'ille "musta rokkaa" keittämään.
"Jos ei tätä tulvaa olisi ollut, emme koskaan olisi yhteen sattuneet."
Hän ei nyt huolinut muusta, kuin että hänen tyttärensä tulisi onnelliseksi. Heti ensimmäisenä sunnuntaina kuulutettiin avio-pari, ja vanhukset iloitsivat saadaksensa nuorissa uudestaan elää.
Sen johdosta aukaisi Ankerschmidt yksitellen nenäliinaansa sidotut solmut, jotka muistuttivat Grisák'ista, Bräuhäusel'istä, Mikucsek'ista. Ainoastaan neljäs jää; se koskee Aladár'iin. Mutta ei ole mitään syytä sitäkään enää säilyttää. Tiedetäänhän jo kaikki.
Ennen pitkää saikin hän tohtori Grisák'ilta kirjeen, jossa tuo arvoisa mies suurella prosopopoealla ilmoittaa, mikä ankara tutkimus on asianomaisissa paikoissa pidettävä siitä, kenen vika tahi rikos on ollut syypää tähän monen miljonan vahinkoon; rikollinen on ankarasti rangaistava. Tähän-astisista tutkimuksista on kuitenkin tullut ilmi, että kaikkiin on ollut syynä "eräs pieni väärin-käsitys", joka sattui herra Mikucsek'ille; tämä käsitti väärin tehtävänsä, ja sentähden käsitettiin myöskin hänen neuvonsa väärin; kaikki tyyni oli erhetystä; se tulee sitä selvemmäksi, kuin herra Mikucsek sill'aikaa on siirretty Galizia'an; jos häntä tahdotaan konfronterata, täytyy ensiksi erinäisten maaherran-virastojen kautta sitä ministeristöltä pyytää. Ja lopulta, jos hän havaittaisiinkin syylliseksi, mitä vahingon-kärsineet siitä hyötyisivät? Paitsi ruumistansa, sieluansa ja sateen-varjoansa, ei hänellä ole mitään koko maailmassa; valtakunta voipi kyllä kärsiä tämän, niinkuin muunkin jne. jne.
Ankerschmidt lausui siihen, että tohtori on oikeassa; olisi varmaankin vahinko kuluttaa paperia, saadaksensa selkoa onnettomuuden alkuperästä; siinä kyllä, että se on olemassa.
Mutta sillä välin tapahtui jotakin, josta tohtori Grisák ei tietänyt.
Herra Mikucsek oli todellakin hankkinut itselleen postivaunun-piletin Lembergiin. Mutta kun vaunut yöllä Forro'n luona kulkivat hiljakseen vuorenrinnettä ylöspäin, paukahti laukaus sisään akkunasta, niin läheltä, että ruudin-savu kokonaan peitti lasin; luoti puhkaisi siihen pienen, ympyriäisen läven, kuin se vaan olisi ollut paperista. Vaunuissa istui neljä henkeä, ja näistä neljästä sattui laukaus Mikucsek'iin; -- hän meni heti kuolijaksi.
Murhaaja, joka varmaankin ampui ihan vaunun-astuimelta, katosi heti tietämättömiin; asian laitaan katsoen vangitsi Kassa'n oikeus postikuskin ja oppaan semmoisina, joita ensimmäinen epäluulo kohtasi.
Sen jälkeen ilmoitti eräs maanviljelijä Sz----stä itsensä tuomio-istuimen edessä; älköön vainottako syytöntä, hän on murhaaja.
Hän sanoi tehneensä murhan kostosta, siihen itseään valmistaneensa; hän kertoi juurta-jaksain, kuinka se tapahtui; kuinka hän pimeässä yössä oli väijynyt postivaunuja; että hän oli noussut vaunun-astuimelle; mihin hän oli heittänyt pistolin; missä hän oli kätkeynyt ojaan. Täydellisempää tunnustusta ei sopinut pyytää. Täydellä vakuutuksella saattoivat kaikki tuomarit julistaa hänelle kuoleman. Mutta samaan aikaan, ihan samana päivänä ilmestyi toinenkin maanviljelijä Sz----stä Miskolcz'in oikeuden edessä, ja kertoi saman tapauksen aivan samoilla sanoilla, väittäen, että hän oli murhaaja.
Toisen itse-ilmoittajan nimi oli Péter Bárd, toisen Pál Bárd; he olivat veljekset.
Mutta kumpi heistä oli nyt todellinen murhaaja? Oikeus tutki heitä vastatuksin; molemmat pysyivät tunnustuksessaan.
Kun heiltä kysyttiin, minkätähden toinen ilman syyttä väittää rikoksen tehneensä, oli heidän vastauksensa molemmin puolin, että toinen veli tahtoo uhrata itsensä, veljeänsä pelastaakseen.
Sitä ei käynyt epäileminen, että toinen oli todellinen murhaaja, mutta varmaa oli myöskin, että toinen sitä ei ollut.
Toinen oli tuomittava ja toinen vapautettava; siitä vaan ei saanut selkoa, kumpiko?
Kun molemmat veljet seisoivat toisiansa vastaan, osasivat he erinomaisen hartaasti pyytää toisiansa luopumaan siitä aikomuksestansa, että toinen tunnustaa itsensä syylliseksi semmoiseen rikokseen, jota hän ei ole tehnyt. Vieläpä he rupesivat kiistelemään ja toisiltansa ristikysymyksillä tiedustelemaan, kuinka se oli ollut, kuinka se oli tapahtunut; mutta näistä kaikista kävi vaan selväksi, että toinen osasi sanoa toiselle kaikki asianhaarat, ja sentähden tietävät he sen molemmat yhtä tarkasti.
Vihdoin turvasi Péter Bárd, tuomareita vakuuttaaksensa, viimeiseksi säästettyyn keinoon: hän sanoi, että hänellä on vastaansa todistajia: ritari Ankerschmidt ja herra Aladár Garanvölgyi; nämät voivat todistaa, että vaan hän saattaa olla murhaaja.
Molemmat herrat kutsuttiin oikeuteen; nämät eivät ensinkään tietäneet ajatella, että heidän todistustansa tarvitaan tässä rikosasiassa.
Kun todistajat olivat saapuneet, kysyi Péter Bárd:
-- "Muistatteko, hyvät herrat, kun te valvoitte yöllä Tiszan padolla, että teitä kohden tuli muuan venhemies, jonka kanssa te ryhdyitte puheisin?"
-- "Se olin minä!" keskeytti häntä Pál Bárd.
-- "Olit sinä?" sanoi päätänsä pudistaen Péter; "vielä sitäkin tahtoisit olla? No, jos se olit sinä, sano siis, mitä tuo venhemies siellä puhui herrain kanssa?"
-- "Minä toin sen tiedon, että D:n pato on rikottu, ja sanoin, että jonkun siitä on kuoleminen."
-- "Siinä tapauksessa olet jossakin kuunnellut, sillä tuo venhemies olin minä."
-- "Taikka kuuntelit sinä, ja minä olin venheessä."
-- "Mutta, hyvät herrat!" huusi epätoivoissaan Péter, "minä vannon, että minä olin venheessä."
-- "Minäkin vannon sen."
Ei Ankerschmidt eikä Aladár tietänyt enempää selitystä antaa. Oli pimeä, kun he puhuivat tuon miehen kanssa; hänen kasvojansa he eivät voineet selittää, mutta puhutut sanat tiesivät molemmat yhtäläisellä tarkkuudella kertoa. Toinen heistä oli silloin varmaankin padon lähellä. Mutta kumpi se oli, siitä vaan ei saatu selkoa.
Oikeus oli pakoitettu heitä uudestaan vankeuteensa lähettämään.
Kun heitä vietiin eri taholle, nosti Péter Bárd kahletetut kätensä, uhkasi sormellaan lempeästi veljeänsä ja sanoi hänelle katkeralla äänellä:
-- "Veljeni, veljeni! Sinä tahdot vaan minun tähteni surmata itseäsi, mutta saat nähdä, ettei siitä tule mitään."
Illalla pyysi Péter Bárd kirjoitusneuvoja; hän tahtoo, niin sanoi hän, tehdä oikeuden esimiehelle tärkeän ilmoituksen. Niitä annettiin hänelle.
Seuraavana aamuna tavattiin hän kuolleena; hän oli nenäliinallaan hirttänyt itsensä ovenkääkään.
Pöydälle jätetyssä kirjeessä oli kirjoitettu:
"Armollinen herra!
Sanotaan, että sillä tunnustuksella, jota kuolema seuraa, on sama voima, kuin jos sen olisi valalla vahvistanut. Minä kuolen siis ja vahvistan tunnustukseni; minä olin murhaaja, veljeni on syytön.
Péter Bárd".
Oikeudelle ei jäänyt muuta tehtävää, kuin hyväksyä tapahtunut tosi-asia. Joka kuoli, se oli rikoksen-tekijä, joka eli, se oli syytön.
Tähän tapaan suunniteltiin tuomio. Oliko se oikea? Sen tietää yksistänsä se herra, joka näkee sydämiin.
Pál Bárd, kun hän kuuli nuoremman veljensä kuolemasta ja omasta vapauttamisestaan, sanoi itkien, että tämä ei kuitenkaan ollut murhaaja.
Mutta semmoisia mielettömiä kiellettiin häntä kerrallaan puhumasta, kahden kuukauden rangaistuksen uhalla. Jos ei hän tahdo, että hän pannaan lukon taa, tunnustakoon olevansa syytön.
Puhuttiinpa sen jälkeen kappale aikaa, että vankihuoneessa itsensä murhannut Péter oli sama mies, joka yhteen aikaan Miska Szemes'in nimellä teki monta monituista konnanjuonta. Sitä luultiin sentähden, että tämän kuoleman perästä Miska Szemes'istä ei enää koskaan mitään kuultu.
Ken tämänkin tietää? Siinä kyllä, että semmoisia hoetaan.
XVIII.
Pikku pilanteko Cabinet noir'issa.
Rouva Pajtay asui tähän aikaan Wien'issä. Heti kun Aladár oli laskettu vapaaksi, muutti hän pois Pest'istä, vapauttaakseen itseänsä kaikista ikävistä asioista.
Wien'issä oppi hän yhden lyhyen vuoden kuluessa kaksi asiaa.
Ensiksi sen, että pörssissä sopii vaan semmoisten ihmisten keinotella, jotka sitä ymmärtävät. Dilettanttein käy siellä huonosti. Unkarista erotessaan oli hän muuttanut kaiken kiinteän omaisuutensa rahaksi, ja sanoi julkealla kevytmielisyydellä, ettei hän enään ollenkaan huoli tuosta köyhästä valtakunnasta; tästä lähtien aikoo hän elää kapitalistina.
Nyt alkanut aikakausi oli kuitenkin erittäin omansa houkuttelemaan sitä, joka luuli itsellään olevan rahaa, siihen kouluun, jossa hänelle opetetaan, ettei hänellä todellakaan mitään ole.
Yhden vuoden kuluessa olivat järjettömät rahatoimet -- hän hyppäsi tietysti aina pahaan aikaan milloin hausse'lle, milloin baisse'lle -- saattaneet hänet siihen, että hän tuosta petollisesta merestä sai pelastetuksi vaan omaisuutensa jäännöksiä.
Toinen asia, jonka hän oppi, oli se, että vanhain valtiomiesten käypi laatuun ja on joskus edullistakin lopullisesti riitaantua entisten puoluelaistensa kanssa, mutta neljättäkymmentä käyvältä naiselta on jo hyvin vaarallista hylätä kaikki entiset tuttavansa, sillä uuden puolueen kokoon-saanti käypi silloin jo kovin vaikeaksi.
Semmoisen kokemuksen perästä ei ole mitään parempaa neuvoa, kuin "taas takaisin, elämämme hetkiä rakastetulle isänmaalle pyhittämään."
On näet tietäminen, että tuo hyvä, narrimainen unkarilainen enemmän iloitsee yhdestä kadonneesta, joka takaisin palaa, kuin yhdeksästäkymmenestä yhdeksästä vanhurskaasta, jotka eivät koskaan ole erhettyneet.
Eräänä kauniina päivänä päätti siis tuo _tuntehikas patriotinna_ -- niinkuin baali-referenttien oli tapa häntä nimittää -- viettää kylpykauden Balaton-Füred'issä.[69]
Tämä oli sangen hyvä tekosyy taas ruveta yhteyteen rakastetun isänmaan kanssa. Sairastetaan tautia, jota ei mikään muu kylpylaitos koko maailmassa voi parantaa, kuin yksistänsä Balaton-Füred. Ihminen ei sentähden näytä katuvaisen takaisin-palaajan rôlia; hän tarvitsee vaan kivennäis-vettä, on senvuoksi tullut takaisin; sill'aikaa, kuin hän suorittaa Anna-baalin parannus-keinoa, totutaan häntä näkemään; vanhat ihastelijat ilmestyvät, niitä sopii taas jalkojensa juureen sitoa; kylpykauden päätyttyä rukoilevat he, ettei hän enää lähtisi takaisin Wien'iin; semmoisten sydämellisten rukousten täyttäminen on nais-avu; ehkä käypi jotain "liaison'iakin" vahvistaminen, ja sitte tekee ihminen "rakkaudellensa" sen "uhrin", että taas jää tähän ikävään valtakuntaan. Tähän asti on kaikki hyvin; mutta siitä täytyy nyt myöskin ennakolta antaa tieto asianomaisille, jotta hekin olisivat Füred'issä sinä päivänä, jona hän saapuu sinne. Tähän taas ei tarvita muuta, kuin että se jokaiselle erittäin kirjeessä ilmoitetaan ja lausutaan halu toisiaan tavata.
Miehet tavallisesti katsovat sangen vaikeaksi semmoisista asioista kirjoittaa; naisille se on todellinen nautinto.
Corinna kirjoitti aamusta iltaan, ja sai vasta silloin kirjeet valmiiksi.
Hän oli itseensä tyytyväinen, kun hän vielä kerran oli lukenut ne.
N:o 1 oli maanviljelijälle.
"Rakas ystäväni!
Lääkärini määräyksestä aion viettää kylpykauden Balaton-Füred'issä. Minä olen senkin vuoksi enemmän mieltynyt tähän kylpylaitokseen, että se on halvempi, kuin ulkomaan, ja minä pidän paljon lukua, mihin panen rahani. Siellä ihminen saattaa käydä minkälaisessa toaletissa hyvänänsä; unkarilaisten suora mielenlaatu ei soimaa sitä, kun sen sijaan Ischi'issä täytyy kilpailla herttuatarten kanssa. Jos tapaisin teidät siellä, olisi minulla siitä suuri lohdutus; te tiedätte, kuinka suuresti nykyisen nuorison teeskennelty pilvien-ajo minua ikävystyttää; minä vapisen, jos tuo köyhä runoilija, joka Fellegormi'n nimellä oli tottunut ylpeilemään muoti-lehdissä, sattuisi siellä olemaan. Kuinka me nauroimme yhdessä hänen viattomia värssyjänsä! 'yhdessä,' mutta 'erikseen' minä pakenen niitä. Tulkaa sentähden, jos mahdollista, ja ruvetkaa suojelijakseni!
Corinna".
N:o 2 kirjoitettiin tuolle eräälle runoilijalle.
"Rakas Fellegormi'ni!
Lääkärini väittävät, että rinnassani on kipu, jonka vaan Balaton'in ilma voipi parantaa. He ovat oikeassa, rinnassani on kipu: sydämessäni, ja sen saattaa yksistään innokkaasti rakastetun isänmaani ilma terveeksi tehdä. Minulla ei siitä asti ole mitään rauhaa, ei iloa, kuin yksityisten juonet ja vainoova kohtaloni pakoittivat minua isänmaatani jättämään, enkä minä muuta halua, kuin että tomuni kerran lepäisi isänmaani povessa. Minulle se olisi suuri lohdutus, jos kohtaisin teidätkin siellä. Se olisi minulle sitä mieluisampaa, kuin Grisák'kin, niinkuin varmaan tiedän, on siellä, tuo ihminen, jota minä vihaan yhtä paljon, kuin te, ja jonka kiihkeästä seurustelemisesta teidän ritarillisuutenne voisi minua suojella. Te saatatte olla varma minun kiitollisuudestani. Monta kertaa olen ajatellut teitä, monta kertaa teistä unta nähnyt; tällä kertaa se ehkä ei ole oleva unen-näköä.
Corinna."
N:o 3 oli kirjoitettu saksaksi tohtori Grisák'ille.
"Rakas ystäväni!
Lääkärieni neuvosta lähden minä Balaton-Füred'iin. Se ei ole kaukana Pest'istä; jos teillä on aikaa, tulkaa minua sinne tervehtimään. Minun tarvitsisi puhua teidän kanssanne tähdellisistä oikeudenasioista, joita teidän pitäisi ottaa ajaaksenne, ja sitte, jos tekin joutuisitte johonkin oikeuden-käyntiin, otan minäkin vaihdoksi sen asian ajettavakseni. Te tiedätte, että jo aikoja sitten minun ja Aladár Garanvölgyin väli on rikkoontunut; nyt voin ilmoittaa, että olen työntänyt oikeuden-istujankin luotani. Tulkaa, jos vaan mahdollista on; saan siten kumminkin jonkun, jonka kanssa saatan haastella, sillä yhden vuoden kuluessa olen jo melkein tykkänään unhottanut unkarin kielen.
Corinna."
Kirje N:o 4 oli ritari Ankerschmidt'ille.
"Rakas ystäväni!
Sydämeni syvyydestä otan osaa siihen murheesen, jonka taivas on mitannut teidän perheellenne; sallikaa, että teidän vilpitön, vanha ystävättärenne yhdistää kyynelensä teidän kyyneliinne. Ja kuka muu voisikaan tuntea sen tuskaa, joka kadotti perheensä rakkaimman jäsenen, kuin se, joka itsekin on kadottanut kaikki ja luopunut kaikista. Mutta onnettomuudenkin molemmanpuolisessa kohtauksessa on joku onni. Jos te tahdotte vainota tuota ihmistä, joka teidän poveenne on iskenyt semmoisen haavan, voin minä sanoa, missä hän on. Jos haluaisitte kohdata minua, saavun minä tämän kuukauden kuluessa Balaton-Füred'iin, johon lääkärini lähettävät minut. Minulla on teille paljon sanottavaa, josta saatte nähdä, että teillä on etäällä ystävätär, joka joka päivä ajattelee teitä.
Rouva Pajtay."
N:o 5 lopuksi oli Aladár'ille.
On näet tietäminen, jottemme sitä perästäpäin liioin kummastelisi, että rouva Pajtay jo oli kuullut Grisák'in kertovan, jotta Aladár saa takaisin omaisuutensa.
Tämän johdosta siis.
"Rakas Aladár!
Elämässä löytyy väärin-käsityksiä, joita vaan kuolema selville saattaa. Minunkin elämässäni on semmoinen arvoitus, ja se asia, ettette ole yrittänyt sitä suorittamaan, se tuottaa minulle kuoleman. Ulkonäky, varjo on jo kaivannut monelle haudan, ja he ovat vaipuneet siihen, eikä kukaan ole ymmärtänyt heitä. Te olette mies, te olette kuumaverinen; minä olen nainen ja heikko, sentähden on minun soveliaampi nöyryttää itseäni teidän edessänne, ja tuon kohtauksen perästä, joka eroitti meidät, lausua tämä sana: 'anteeksi!' Jos tietäisitte, mitä tämä sydän on teidän tähtenne kärsinyt, mitä tämä sielu teidän tähtenne ajatellut, mitä nämät kädet teidän tähtenne tehneet! Mutta ei, te ette tiedä sitä ikinä. Tänä vuonna aion olla Balaton-Füred'issä; jos te ilmestyisitte siellä yhdeksi minutiksi, saisitte vielä kerran nähdä sen naisen, joka tuli sinne -- teidän läheisyyteenne -- kuolemaan -- ja unhottumaan, ja jonka ainoa toivo on se, että te kerta seisoisitte hyljätyn haudalla ja kuiskaisitte: 'tälle köyhälle naiselle, tuolla tomussa, annan minä anteeksi.'
Corinna".
Kas niin! Tämäkin on käynyt hyvin käteen.
Nyt täytyy vaan pitää vaaria siitä, että kukin kirje tulee sille määrättyyn kuverttiin, jottei mitään vaihtoa tapahtuisi, niinkuin sitä on nähty huvinäytelmissä, joissa joku on vaihtanut kirjeet ja kuvertit. Se olisi kaunista, jos esimerkiksi joka mies saisi toiselle kirjoitetun kirjeen.
Sentähden olikin Corinna niin varovainen, että hän ensin kirjoitti päällekirjoituksen jokaiseen kuverttiin, ja sitte tarkasti katsoi, minkä kirjeen kuhunkin pani, jottei mitään erhetystä tapahtuisi. Muutamia veti hän ulos kaksi kertaa, vakuuttaaksensa itseään, ettei hän ollut niitä vaihtanut. Sitte lukitsi hän ne joutuisasti yksitellen sinetillä, ja saattoi nyt olla varma siitä, ettei mitään vaihtoa jakamisessa ollut tapahtunut.
Olipa hän vielä niinkin varovainen, että itse, fiakkerilla ajaen, vei kirjeet postiin ja itse pani ne sisään kirjelaatikkoon. Ja sen jälkeen palasi hän, niinkuin se, joka on asiansa paraimmalla tavalla toimittanut, rauhoittuneena kotia; hänen kirjeensä ovat hyvällä tiellä.
Mutta jälellä oli vielä "cabinet noir."
Viisi kirjettä, jotka yhtä haavaa suljahtavat laatikkoon, sama käsi-ala päällekirjoituksessa, ja lisäksi vielä niin epäluuloa herättävillä adresseilla, kuin yksi tuomittu ja armoitettu vallankumouksen päämies; yksi entinen keisarillinen yli-upseeri, nyt unkarilainen tilanhaltia; yksi asianajaja; yksi jurnalisti, ja yksi äreä oikeuden-istuja -- ne pistävät jokaisen silmään. Epäluuloa enensi vielä se seikka, että nämät kirjeet ovat kaikki Wien'issä kirjoitetut ja lähetetään Unkariin. Valtion on todellakin tarvis tietää semmoisten epäilyttäväin kirjoitusten sisällys, sillä tämä saattaa ainakin johdattaa jonkun salaliiton laajalle haaroittuviin säihin.
Cabinet noir, me tiedämme jo, mimmoinen laitos se on.
Herra Straff, hukkaan menneen avioliittonsa perästä, palasi sinne taas takaisin.
Ihmisen täytyy, kuin täytyykin, elää! Tämä on nykyajan tunnus-sana.
Yksi meistä hankkii leipänsä sillä, toinen tällä tavoin; häpeä on vaan nälkään-kuolo.
Ja sitte, jos ihminen kadun-lakaisemisella hankkii leipänsä, tahraa hän vaatteensa ja on sen vuoksi halveksittava mies, kun hän, jos tahraa vaan luonteensa, yhtä kaikki käypi kavalierista ja gentlemanista.
Herra Straff, vanha tuttavamme, istuu siis tuolla, nuot viisi kirjettä edessään. Hänen harjaantunut silmänsä tuntee käsi-alasta niitten kirjoittajan. Kerta oli hänellekin tullut kirjeitä tämmöisellä käsi-alalla. Silloin, kun vielä näitten kirjoittajatar tarvitsi tietää salaisuuksia, joista herra Straff otti eri makson.
Hänen virkansa olikin tutkia ja tietoja antaa; puhukoot siis suljetut huulet.
Näitten kirjeitten lukeminen huvitti suuresti herra Straff'ia.
Hän nauroi aika lailla itsekseen. Hänen oli tapa nauraa ainoastaan silloin, kun hän oli yksinänsä, eikä koskaan avatulla suulla, aina vaan nenän lävitse.
Narri raukat! Kuinka he sallivat itseään hevosiksi teettää! Hän valitsee jokaiselle appeen, niinkuin tätä maittaa, ja jokaiselle "kas ei mitään, ota hyvin kiinni." Vai mielisikö hän kenties jotakuta definitíve saada pauloihinsa? Sekin lienee mahdollista.
Viimeiseksi joutui Straff'in kynsiin Ankerschmidt'ille kirjoitettu kirje.