Part 25

Neljännestä hän ei virkkanut mitään.

-- "Entäs neljäs?"

-- "Sekö? Sen sidoin vaan sattumalta; se ei merkitse mitään."

Puolipäivään asti saattoi venheellä kulkea monta kaunista seutua; paikoittain näkyi rajakiviä vedessä; siellä Ankerschmidt muistutti: "tässä alkaa minun tilukseni."

Eräässä paikassa oli kaunis, kumpuinen ylänne, joka pisti esiin merestä, niinkuin saari; siinä laski Aladár maalle.

Kummulla kasvoi ohraa, jossa jo rehotti runsaita, nelirivisiä tähkäpäitä; koko ala saattoi olla viisikymmentä askelta ympäri käyden. -- Siinä molemmat kinailivat, kenen tämä pelastunut pelto lienee. Ankerschmidt väitti, että se oli Garanvölgyin, Aladár sanoi sen olevan Ankerschmidt'in.

-- "Olkoon kenen hyvänänsä, viekäämme siitä kotia näyte, että olemme nähneet jotakin viheriäistä, niinkuin Noakin kyyhkyset."

Tämän sanottuansa poimi Ankerschmidt kourallisen ohria; Aladár'kin otti yhdeksän tähkäpäätä ja pisti ne kiinni hattuunsa.

-- "Tämä on todellakin meri", sanoi ritari, katsellen ylt'ympäri aavaa vedenpintaa. "Ja nyt saatamme, nuori ystäväni, molemmat sanoa, että meidän omaisuutemme on yhdessä paikassa; minunkin on meren pohjassa, niinkuin teidän."

-- "Kaikki vertaukset ontuvat."

-- "Minun ei onnu. Nyt en minä voi päästä tiluksilleni, te ette myöskään; se on yhtälaatuinen tapaus. Kun minä pääsen minun tiluksilleni, silloin pääsette tekin teidän."

-- "Mitä te tällä tarkoitatte?"

-- "Minä tiedän varmaan, että te armon kautta saatte takaisin takavarikkoon otetut tilanne."

Aladár'in päähän välähti ajatuksen kipinä.

-- "Jos te tiedätte tämän, hyvä herra, silloin tiedätte senkin, ketä minun tulee kiittää tästä odottamattomasta armosta; minä pyydän, toimittakaa hänelle tämä tulinen käden-pudistus."

Ankerschmidt huomasi, että hän oli tullut Aladár'ille enemmän ilmoittaneeksi, kuin mitä hän tahtoi, ja kiiruhti häntä kiivaasti vastustamaan.

-- "Nuori ystäväni, minä ilmoitan teille, että teidän tulee tästä armosta kiittää ainoastaan sitä, josta se lähtee. Älkää pahaksuko tätä muistutusta minulta, vanhalta sotamieheltä, älkääkä luulko, että teillä on salaisia puolustajia; teillä ei ole niitä."

Aladár kiitti opetuksesta; hänellä oli jo kylläksi tietoa.

Tämä tieto loi uusia aatteita hänen sydämeensä. Omaisuus, se ei häntä ilahuttanut, sillä Aladár, niinkuin jokainen jalo mies, tiesi hyvin, että omaisuus vaan on velvollisuus, ja että sillä, joka meidän aikoina Unkarissa on laveain tilusten herra, on lukemattomia velvollisuuksia, johon verrattuna kaikkein raskainkin ammatti on todellinen sinecura; vaan se ajatus teki hänet onnelliseksi, ettei kukaan enää saata nimittää itsekkäisyydeksi sitä, mikä on rakkautta.

Ja se ajatus teki hänet onnelliseksi, että hän oli oivaltanut semmoisen perheen mielenlaadun, jota hän tähän asti ei ollut tuntenut.

Lapsi yrittää enkelin-tapaisesta säälistä, ei mielihalusta, eikä naisellisesta taipumuksestakaan, vaan ainoastaan siitä hyvän harrastuksesta, joka kääntää hellätunteisen mielen kärsivän puoleen, varoittamaan vanhaa miestä vaaran suhteen, joka siihen aikaan oli varsin yleinen. Tällä vanhalla miehellä on rakas sukulainen, joka kituu valtiovankeudessa, jonka jokainen on unhottanut ja jonka hyväksi ei vanhus itse voi mitään tehdä, koska hän jokaisen toimensa kautta vaan vahingoittaisi häntä; mutta vieraan herran lapsi kirjoittaa salaisesti anomuskirjan hänen hyväksensä; isä ei suutu siitä, menee itse sen kanssa pois, käy katsomassa vankia vankihuoneessa, on siellä tyly häntä kohtaan, jottei tämä aavistaisi, kuka hänelle toi vapauden öljy-oksan; täällä kotona sulkee hän tyttärensä pois hänen nähtävistään, jotteivät he rakastuisi toisiinsa ja joku voisi sanoa, että hän vanhain ansioittensa nojalla on valta-istuimen edessä rukoillut erään tuomitun omaisuuden takaisin-saamista ainoastaan sentähden, että hän hankkisi sen omalle tyttärellensä. Sen vuoksi torjui hän pois luotansa tervehtijää ensimmäisen yhtymyksen perästä ja varoi hänen kanssaan enään yhteyteen joutumasta.

Eikä koskaan olisi tapahtunut, että he olisivat oppineet toisiansa tuntemaan, jos ei hävittävä tulva olisi lakaissut heitä kaikkia kokoon pieneen saareen.

Takaisin tullessaan havaitsi Aladár veden pinnan vähemmän likaiseksi kuin siihen asti.

Mikä arvo kaikella sillä on, mitä hän maan päällä on kadottanut, siihen verrattuna, mitä hänen sydämensä on voittanut?

Kun he keskipäivällä tulivat kotia, otti Kampós herra heidät heti vastaan sillä ilahuttavalla tiedolla, että vesi heidän poissa ollessaan oli laskenut kaksi tuumaa. Aladár ei ilahtunut siitä, ja riiteli huoneenhaltian kanssa, että kuinka hän siitä noin saattaa iloita, koska tämä epäilemättä osottaa, että vesi on jossakin muussa paikassa rikkonut padon ja tulvannut toisaalle.

Erzsike tuli ulos isäänsä vastaan, jolle Aladár oli näyttänyt pelastetut hevoset tallissa, ja, pujottuen isänsä käsivarteen, meni ylös asuntoon. Hänen päässänsä oli ruusun-värisillä nauhoilla varustettu olkihattu metsäruusun ummuilla, joita hän oli poiminut puutarhasta.

Garanvölgyi huomasi heti, että Aladár oli paremmalla mielellä, kuin aamulla. Hän ei astunut hänen kamariinsa kertomaan, missä oli ollut ja mitä nähnyt, vaan jää sen sijaan ulos korridoriin, ja, ikäänkuin ei mitään tulvaa eikä vaaraa olisi, loruilee Ankerschmidt'in tyttären kanssa, eikä kauhistu Karaibin saarelaisen ruokahalua, joka syö luoksensa pelastuneen haaksirikkoisen.

Ruokasalissa oli pöydälle toinen toisensa viereen laskettu Aladár'in hattu ohran-tähkinensä ja Erzsiken metsäruusu-umpuineen. Garanvölgyi luki ohran-tähät, niitä oli yhdeksän, ja myöskin ruusut, joita oli seitsemän.

Kohta sen jälkeen meni Erzsike isänsä luokse ja sitte kysyi Aladár'kin enoansa; kun kello oli kilissyt, kokoontuivat kaikki neljä taas ruokasaliin.

Garanvölgyi luki uudestaan ohran-tähät -- niitä oli vaan kahdeksan; sitte ruusun-ummut -- niitä oli enään ainoastaan kuusi.

"Nämät varastavat jo toinen toiseltaan", ajatteli itsekseen vanha herra.

Hänen olisi huoleti sopinut lyödä vetoa siitä, että puuttuvan ohran-tähän löytäisi jostakin Erzsiken rukouskirjasta, ruusun-ummun päinvastoin Aladár'in taskukirjasta.

Kun Aladár oli jäänyt yksinänsä enonsa kanssa, ilmoitti hän tälle, mitä Ankerschmidt'ílta oli saanut kuulla omaisuutensa takaisin-saannista.

-- "Minä surkuttelen sinua, poika parka", sanoi siihen vanhus katkerasti. "Kuinka kauniisti sinä jo olit rauhoittunut siinä ajatuksessa, että 'oli, ei ole' -- 'enemmänkin on jo mennyt hukkaan Budan alla.' Semmoisia sananlaskuja on paljon unkarin kielessä. Minä luulen sinun unesi sangen vähän häirittyneen siitä ajatuksesta, että se vielä kerta tulisi takaisin. Sinä olet itse hankkinut itsellesi leipää, olet ansainnut sen, sillä toimeen tullut. Sinä olit tyytyväinen tähän uuteen elämään ja totutit itseäsi siihen, että mitä ei ole, sitä ei tarvitse. -- Ja nyt saat yht'äkkiä kappaleen Amerikkaa! Huoneenhaltiani on käynyt kolme kertaa entisellä tilallasi ja kertonut, mitä kaikkia hän siellä on nähnyt. Kahdeksan vuoden kuluessa on siinä ollut neljä arentimiestä. Kaikkien neljän oli se pää-asia, että hävittäisivät tilaa; kolme pakeni, valtiolle arentirahaa maksamatta. Siinä kyllä, että summat figureeraavat budgetissä. -- Kauniit Mürzthal'in lehmäsi, merino-lampaasi, täysiveriset hevosesi antoi jo ensimmäinen arentimies mennä; toinen myi metsäsi, jonka huolella olit istuttanut, ja hakkasi puistosi poltinpuiksi; viimeiselle ei enää jäänyt muuta myydä, kuin huoneissa olevat kartiinit. Tämä toimellinen mies käytti vielä hyväksensä kasvinhuoneessa olevat akkunatkin. Kun Kampós kävi siellä viimeiseksi, ei enään oltu jätetty edes kesantoa, ja kasoihin kootun lannan myi arentimies juuri silloin pois naapuri-läänin talonpojille. Huoneissa ei ollut ainoatakaan tuolia, johon olisi sopinut istua, mutta sitä enemmän kaikki nurkat täynnä hiirenläpiä. Akkunan-alustoihin olivat rotat rakentaneet itselleen neljä viisi huonekertaa, niin paljon rakastivat he tätä paikkaa, ja vaakuna-salisi välikaton lävitse vuosi sadevesi. Nyt otat sinä vastaan tämän 'prairian;' kun sen kadotit, oli sen arvo kaluineen kolmesataa-tuhatta florinia, ja vielä nytkin siitä maksaisi kaksi. Siinä on velkoja kaksikymmentä-tuhatta florinia, joista ei tietysti kukaan ole kahdeksaan vuoteen korkoja maksanut. Ensimmäinen toimesi on hakea jotakin hyväntahtoista pankkiiria, jonka tulee sinua sääli ja joka kristillistä kolmenneljättä prosentin palkkiota vastaan antaa vekseleistäsi noin kymmenen-tuhatta florinia. Sitte saat vaivata päätäsi, mitä niillä ensiksi alkuun panet; ostatko juhtia? korjaatko asuinhuoneita? vai suoritatko korot, jottei pää-omaa sanottaisi ylös? Sentähden vielä kerta, rakas veikkoni, ota vastaan minun vilpitön surkuttelemiseni."

-- "Ei se nyt tässä ole pääkysymys", sanoi Aladár, olkapäitänsä kohauttaen.

Tietty se, ettei tämä ollut pääkysymys, vaan se, että jos täytyykin nähdä vaivaa ja voimiansa ponnistella, kumminkin tietää missä ja kenen tähden.

Tämän tiesi vanha herra itsekin. Hän luki Aladár'in sielusta, niinkuin avatusta kirjasta.

Aladár jäi siksi päiväksi sinne; mihin hän niin myöhään olisikaan lähtenyt?

Seuraavana päivänä sai hän taas niin paljon tekemistä kylässä, jossa yksityiset talot siellä täällä olivat vahingoittuneet tulvasta, että hän vasta keskipäivällä tuli kotia raskaasta työstänsä. Iltapäivällä kului aika suotuisammissa mittaustöissä. Nämät olivat alkutöitä kahden sydämen välin täyttämiseksi, johon vaan puuttui korkeammasta paikasta hankittava vahvistus.

Hän ei enään ollenkaan ajatellut poislähtöä. Se olisi ollut hänen mieleensä, jos joku olisi häntä pidättänyt; mutta sen sijaan ärsytti häntä eno lakkaamatta semmoisilla sarkasmeilla, kuin "koska lähtee hän tulvan tuhotöitä tutkimaan? odottaako hän siksi, kuin tulee vielä otollisempi stadiumi?" -- Ainoastaan Erzsike arveli puolilla sanoilla, että tuossa pienessä sielun-hukuttajassa kulkeminen lienee hengelle vaarallista.

Kolmen päivän kuluttua havaitsi kuitenkin jo Aladár itsekin, että sittekuin hän oli sanonut lähtevänsä pois, hänen ei käy enää jääminen, jos ei hän tahdo kokonaan saattaa sanaansa tyhjänveroiseksi. Illalla ilmoitti hän siis enollensa, mutta niin, että sen ohessa muutkin sen kuulivat, että huomenna aamulla täytyy hänen lähteä matkalle; hän ottaa ainoastaan yhden soutomiehen mukaansa.

Garanvölgyi vastasi vaan, että se on hyvä; hän antaa leipoa hänelle kakkuja matka-evääksi.

Aamulla nousikin Aladár hyvään aikaan ylös; hän kääri kokoon karttansa ja koneensa, ja antoi suurella kohinalla tomuttaa matkaviittansa. Vanha herra tuli ulos kamaristaan ja sanoi leikillisesti:

-- "Sinä lähdet siis jo? No, kakut ovat valmiit sinua varten."

-- "Kiitoksia. Minä sanon vaan muutamia sanoja jäähyväisiksi Ankerschmidt'ilaisille."

-- "Siinä teet hyvin; sittekin jää sinulta aikaa minulle."

Aladár erhettyi arvattavasti ovien suhteen, sillä hän teki sen suuren rikoksen, että hän Ankerschmidt'in sijaan astui ensiksi sisään hänen tyttärensä luokse, joka maailman tavan mukaan ei olisi käynyt laatuun. Hän oli varma siitä, että Erzsike jo oli suorittanut toalettinsa.

Tytön kasvot eivät saaneet salatuksi, että hän oli odottanut häntä.

-- "Te lähdette siis jo?" kysyi hän, ojentaen oikeaa kättään nuorukaiselle.

-- "Minä olen jo ollut kauan täällä."

-- "Olettehan täällä kotona."

-- "Oi, ei, tämä on enoni talo; hän melkein karkottaa minut pois. Hän ei rakasta laiskoja ihmisiä."

-- "Tämä talo ei nyt ole ainoastaan teidän enonne, tämä talo on nyt meidänkin. Onko se totta, vaiko ei?"

-- "Totta."

-- "Siinä tapauksessa pyytäisin minä teiltä jotakin, mutta älkää pitäkö minua sen vuoksi uhka-rohkeana."

-- "Käskekää minua."

-- "Jos saattaisin käskeä, en pyytäisi; oi, minä olen armoton sille, jota minun on valta käskeä, -- se ei kelpaa teidän suhteenne. Minä vaan pyydän, anon, niinkuin valitusta tekevä alamainen; te kuulette minua ja olette niin armollinen, että otatte sen huomioon."

-- "Se on allekirjoitettu in blanco. Mitä se on?"

Erzsike laski nyt irti Aladár'in käden ja vetäysi pelon-alaisena taaksepäin, ikäänkuin hän pelkäisi, että hänen pyyntönsä saisi sen muodon, jotta se olisi esitetty "pakoittavain asianhaarain" vallitessa.

-- "Sitä mielisin teiltä pyytää, että -- jäisitte tänne vielä yhdeksi päiväksi."

Siihen ei tarvinnutkaan Aladár'ia liioin kehoittaa.

-- "Sanoinhan, että se on näkemättä allekirjoitettu: -- minä jään."

-- "Ah", sanoi tyttö, hyvästä alusta iloiten, ja nyt säihkyivät jo hänen silmänsä sitä tulta, jonka leimu voittaa kaikki timantit. "Minä kadun jo, etten pyytänyt -- yhtä viikkoa."

-- "Hyvä", sanoi Aladár. "Minä jään siis tänne viikoksi."

-- "Jos olisin tietänyt sen, että olette niin jalomielinen, olisi minun pitänyt pyytää teitä jäämään tänne kuukaudeksi."

Tässä Aladár jo tunsi, että hän tiedustelijan virasta oli joutunut ratkaisevaan tappeluun, eikä hän enää komentanut ääntänsä teeskenneltyyn kylmäkiskoisuuteen, vaan antoi sen kaikkua niin lämpimänä, kuin se alkuansa vuosi hänen sydämestänsä.

-- "Minä jään tänne kuukaudeksi -- kahdeksi, vuodeksi."

Tyttö tarttui hänen puheesensa, kyynelsilmin astuen yht'äkkiä hänen eteensä ja molemmilla käsillään likistäen hänen kättänsä:

-- "Jääkää tänne ainaiseksi!..."

-- "... Kyllä -- ainaiseksi", vastasi Aladár, hellästi syleillen armasta lasta.

Tyttö piti vielä kiinni Aladár'in oikeasta kädestä, kun nuorukainen syleili häntä; hän livahti kuitenkin äkisti pois hänen syleilystään, ja ennenkuin Aladár saattoi arvata hänen aikomustaan, suuteli hän, puoleksi kumartuen, puoleksi sitä luoksensa nostaen, tämän rakasta kättä, häveliäästi kuiskaten: "minun herrani!"

Aladár saattoi nyt suudella takaisin rakkaan lapsen kättä -- molempia -- sata kertaa perätysten; hän ei sillä voinut palkita sitä, että oli sallinut naisen suudella hänen kättään, naisen, joka häntä rakastaa, ihailee, kunnioittaa alati, äärettömästi, ja joka kaikista näistä -- edeltäpäin pyytää anteeksi.

-- "Tulkaa, tulkaa!" sanoi Erzsike, pistäen kätensä Aladár'in kainaloon ja vieden hänet kanssaan isänsä kamariin.

Vanha Ankerschmidt, joka tosin ei ollut kuullut sanoja, mutta kuitenkin ääniä oven lävitse, ei hämmästynyt, kun hänen tyttärensä Aladár'in rinnalla astui sisään hänen luoksensa.

-- "Näetkös, isäni", lausui lapsi, "minä kosin häntä, ja hän ottaa minut."

-- "Sen arvasin", lausui vanhus, kättään Aladar'ille ojentaen, ja kun tämä oli sen vastaan-ottanut, syleili hän nuorukaista, suuteli häntä molemmille poskille ja kuiskasi lempeästi: "rakas poikani!"

Aladár ei virkkanut mitään; hän ei ollut niitä miehiä, jotka ääneen ilmaisevat ajatuksensa, mutta hänen mieleensä tuli, että tällä ihmisellä on suuri oikeus häntä pojaksensa nimittää, sillä päätetyn elämän jälkeen antoi hän hänelle uudestaan alun.

Ja tämä toinen elämä -- alkaa hyvin.

Valtiollinen näköala on surkea, yhteiselämä kurja; semmoisena aikana tavataan onnellisuutta ainoastaan siellä, jossa rakkaan naishengen kaikkia sulostuttava taikavoima suureen maailmaan luopi pienen maailman ja saattaa unhottamaan, millä onnettomalla planetilla me elämme.

Elämässä on paljon kaunista, josta ei vielä ole mitään johdattavia artikkeleita kirjoitettu.

Aladár unhotti itsensä kokonaan tuonne Ankerschmidt'in kamariin; se ei olekaan kummaa: kuinka paljon uutta, kuinka paljon ihmeteltävää hän löysi tässä uudessa maailmassa! Onko mahdollista, että noin pikkaraiset, atomilliset kädet ovat maailmassa olemassa, ja että nämät näkymättömät haltiattaren sormet saattavat voimakkaasti tarttua kohtalon rautaiseen koneistoon ja siitä vetää ulos erään ruhjottavaksi määrätyn kuolevaisen? Onko mahdollista, että maailmassa löytyy noin kuultavat silmät, joitten lävitse saattaa lukea kirkkaan sielun jokaisen hohtavan ajatuksen? Onko mahdollista, että yksi ainoa enkeli voi muassaan taivaasta tuoda alas koko taivaan-valtakunnan?

Ja kun Aladár katseli näitä mykkänäkin puheliaita huulia ja ajatteli, että tämän haltiattaren sametti-suudelma oli koskenut hänen työstä ruskoittunutta kättään, silloin täytyi hänen tehdä itsekseen vakava lupaus, että hän pitkäin vuosien kuluessa on tämän suuren velan sovittava. Sillä naisen suudelma lemmityn kädelle on hirmuisen suuri velka!

Vanhasta Garanvölgyistä näytti vihdoin sopimattomalta, että hänen sisarensa poika sanoo niin kauan jäähyväisiä Ankerschmidt'ilaisille, sillä varmaankin oli jo pari tuntia kulunut siitä, kun hän meni hänen luotansa; lopulta päätti hän itsekin mennä toiselle puolelle vierastensa luokse.

Hän astui sisään Ankerschmidt'in kamariin ja hymyili, kun näki siellä Aladár'in istuvan Erzsiken vieressä, joille Ankerschmidt silloin juuri leikillisellä vakavuudella selitti, kuinka avioliitto on linna-vankeuden kaltainen; tätä hän ei tietysti itse uskonut, mutta ei häntäkään kukaan uskonut.

Garanvölgyi lausui piloillaan Aladár'ille, ikäänkuin hän ei ymmärtäisi asian laitaa:

-- "Venheesi on valmis..."

-- "Minä en lähde mihinkään", vastasi Aladár, vieden punastuvaa kultaansa enon eteen.

-- "Me pidätimme häntä täällä -- meidän luonamme", sanoi Erzsike, hellästi liittyen sulhoonsa.

-- "Ja minä tuotin venheesi tänne -- porstuaan", lausui hyväsydämisellä sarkasmilla vanhus.

Anckerschmidt purskahti nauruun.

-- "Venheen porstuaan!"

-- "Tiesinhän minä, että loppu olisi tämmöinen", sanoi vanhus. "Tästä avioliitosta saatamme sanoa, ettei ainoastaan 'taivas' tahtonut sitä, vaan myöskin 'vesi.' Tulevaisuudeksi on kuitenkin se ajatus jäähdyttävä herra sisareni pojan turhamielisyyttä, ettei hän voinut hankkia itselleen puolisoa muualta, kuin autiolta saarelta, jossa paitsi häntä ei ollut yhtään naima-kuntoista miestä."

-- "Au contraire!" vastusti häntä nauraen Ankerschmidt; "rouva tyttäreni sopii soimata itseään siitä, ettei hän muulla tavalla voinut miehelään päästä, kuin että lunasti kuolemaan tuomitun vangin omalla kädellään, niinkuin joskus olen lukenut jossakin ranskalaisessa romanissa."

Molemmat pilkatut rakastuneet tunsivat itsensä kuitenkin sangen onnellisiksi tässä ristitulessa, toinen toistaan syleillessään.

Tämän vienotunteisen kohtauksen lopetti Kampós herran ilmestyminen, joka, kun hän ei muissa huoneissa tavannut ketäkään ja kuuli, että herrat kaikki ovat Ankerschmidt'ilaisten luona, tuli suurella tohulla, ja kompuroi sisään sillä tiedolla, että vesi aamusta alkaen on laskenut yhden jalan.

-- "Minä en sillä enää väliä pidä", sanoi Aladár, joka oli rientänyt melua kohden, "vaikka se kokonaan katoisi."

-- "Ette 'pidä väliä?'" sanoi kummastuen Kampós herra; mutta hänen kummastuksensa katosi sitte heti, kun Erzsike hyvällä mielellä nauraen laski kätensä Aladár'in olkapäälle ja nojasi poskeaan armaansa käsivartta vastaan. -- Nyt selkeni yht'äkkiä tuon kunnon miehen aivoissa! -- "Ah haa! sentähden suuttui siis kunnioitettu herra, kun toispäivänä sanoin, että vesi laskee. No, tämäpä..."

Mutta enempää hän ei lausunut sanoilla, vaan tahtoen, niinkuin pontevan patriotan sopii, teoissa osottaa mieltänsä, lähestyi nuoren herran morsianta sillä aikomuksella, että nyt heti suutelisi tämän kättä; mutta Erzsike ei millään muotoa sallinut sitä, vaan teki tämän yrityksen tyhjäksi siten, että pisti molemmat kätensä piiloon Aladár'in kainaloon, jonka ohessa hän aivan yksitotisesti piti Kampós herralle pitkän esitelmän siitä, että ainoastaan sangen sangen suuret ja mahtavat herrat sallivat sangen sangen alhaisten palvelijain heidän kättänsä suudella.

Aladár olisi mielinyt hengittää sisäänsä tuon armaan olennon ja kantaa sitä itsessään sieluna.

Sen muutoksen aikaan-saattoi kuitenkin Kampós herran tiedontuonti mielissä, että jokaista halutti päästä ulko-ilmaan veden laskemista katsomaan.

Tulva oli vielä merenä ylt'ympäri, mutta se ei enää lainehtinut; se oli niin sileä, kuin peili.

-- "Lähdetään soutamaan venheellä", ehdoitti Garanvölgyi. "Tämä vesi on meidän!"

Ehdoitukseen suostuttiin yleisesti. Aladár'in sielun-hukuttajakin laskettiin vesille; hän istui siihen itse ja nosti Erzsiken, niinkuin köykäisen kukkakimpun, vastapäätänsä. Venheesen sijoittuivat Kampós herra ja molemmat vanhat herrat. Sielun-hukuttajan annettiin mennä edellä, ja Kampós herralta otettiin kunniansana, ettei hän kaataisi venhettä kumoon.

-- "Mihin soudamme?" kysyi Aladár.

-- "Vanhaan kastelliin päin", vastasi Garanvölgyi.

Tänäpänä osasi Aladár hyvin huonosti laskea oikeata suuntaa ja sousi kovin kovin verkalleen; hän ei saattanut toisin tehdä, kun näki edessään nuot kaksi silmää, joihin katsominen oli yhtä haavaa elämä ja unelma.

XVI.

Vanha kastelli.

Hja, vanha kastelli seisoo kuin seisookin vielä pystyssä.

Kattoa aika ei tosin ollut laupiaasti kohdellut, mutta perustukset eivät sallineet itseään järkäyttää.

Ja kuitenkin oli siitä sanottu, että se on ristinrastin lävistetty rotan-käytäviltä, että sen tiilet ovat rappeutuneet ja toukat rikki jauhaneet orsipuut; tarvitsee vaan tulla kunnollinen myrsky, jotta se kasaksi kaatuu ja katoavaisuuden omaksi joutuu. Mutta katso, uusi rakennus hajosi pikemmin maahan ja vanha huoneus seisoo vielä nytkin, elementeistä huolimatta, antaen todistusta siitä, että entisajan ihmiset eivät rakentaneet niin, jotta vaan "tehkää hyvin, katsokaa."

Garanvölgyi avasi ruostuneet lukot ja laski vieraansa kastellin etupihaan, josta silloin jo pakovesi oli juossut pois, jättäen jälkeensä ohuita muta-kerroksia.

-- "Rakas _hää-isäni_!" sanoi Garanvölgyi, kun he tulivat siihen muistettavaan kamariin, josta herra Bräuhäusel oli löytänyt Aladár'in muotokuvan. "Vuosia sitte tahdoitte ostaa minulta tämän vanhan kastellin, koska se oli teidän tiellänne. Silloin minä sanoin, ettei sillä ole mitään hintaa. Nyt olen jo myöntyväisempi. Minä voin määrätä hinnan. Minä myyn pois tämän kastellin -- ja sen hinta on, niinkuin kansanlaulu sanoo: 'uunin täysi kakkuja ja kaunis tyttö.'"

-- "Annetaan!" sanoi herttaisesti nauraen Ankerschmidt, ja molemmat vanhat herrat vahvistivat pitkällä käden-pudistuksella kaupan.

-- "Teillä lienee nyt tästä kastellista jonkunlainen hyöty, sillä siksi, kuin uudestaan rakennutatte herraskastellinne, sopii teidän, tarpeitanne rajoittamalla, muuttaa tähän ja tästä kumminkin silmin nähden johtaa rakennusta."

-- "Minä en ajattele niin. Hajonneen kastellin sijaan minä en rakennuta uutta -- minä puhun suoraan. Tulva teki minut sataatuhatta florinia köyhemmäksi. Talouteni ohessa oli minulla tähän asti myöskin pää-omaa. Osa omaisuudestani oli tiloitettu valtiopapereihin; nämät täytyy minun nyt markkinoille viedä, ja talouttani alottaa siitä, kuin naapurini: auran kurjesta. Sittekuin te olette antanut tämän kastellin minun haltuuni, aion minä sitä korjata, minä teetän siihen uuden katon, uudet orret, tapetit seiniin, vähän korkeammat akkunat, ja me asumme tässä yhdessä rakkaan poikani kanssa."

-- "Oho, herra ritari!" virkkoi Garanvölgyi; "tästä tulee ilmi, että te tahdotte saada kastellin ja lisäksi pitää itsellenne sen hinnankin. Minä annoin kastellin 'kauniista tytöstä.' Sen johdosta tulevat herra poikani ja rouva miniäni minun luonani asumaan."

-- "Ah, hyvä herra, te tahdotte, että minä eroisin tyttärestäni, vaikk'ei minulla ole ketään, paitsi häntä."

-- "Onko siis minulla ketään, paitsi Aladár'ia?"

-- "Mutta te olette jo koettanut viihtyä ilman häntä, hän oli kauan poissa.'"

-- "Sitä enemmän syytä, että hän nyt pysyy luonani."

-- "Katsokaa", sanoi Ankerschmidt, kääntäen asiaa pyynnöksi; "te olette hyvä talouden-pitäjä; minä päinvastoin en ymmärrä mitään. Minä tarvitsen jotakuta, joka pitää vaaria taloudestani."

-- "Ennemmin annan pois Kampós'in."

Kampós herra kiiruhti vastustamaan näitä sanoja: vaikka häntä ruoskalla pois ajettaisiin, ei hän mene mihinkään armollisen herran luota, eipä edes Moskovan tsaarille.

-- "Mutta asummehan likellä toisiamme. Te saatatte joka minuti tulla luoksemme."

-- "Te unhotatte, että minua sitoo lupaus olla talostani mihinkään menemättä niin kauan, kuin Unkarissa ei synny toinen meno."

-- "Ah, mutta tuo lupaus on jo tällä hetkellä rikottu, olettehan nyt tässä!"