Part 24

-- "Häntä ei mikään vaivaa, armollinen herra. Vaikka se tuli kyllä salakavalasti, tämä paha onnettomuus, yötistä aikaa, ei kuitenkaan mitään onnettomuutta tapahtunut. Kun ruvettiin hätäkelloa soittamaan, oli vanha herra heti liikkeellä; hän tuli ulos luokseni ja kysyi, mikä vaivaa. Minä sanoin, että pellonvartiat Görgitö'stä olivat tulleet ratsain täyttä laukkaa, ilmoittaen, että vesi jo on meidän alueellamme. 'No, siinä tapauksessa pitää täyttää viimeinen portti.' Kun se oli tapahtunut, tuli jo suurella kohinalla alimmaisen tien päässä, suoraan teidän kunnianne kastellia päin, Jumalan viha. Tien päässä olivat jo kaikki talot padoilla saarretut, mutta yht'äkkiä joutui tie veden valtaan, ja tämän päivän iltaan asti nousi se akkunan-lautaan saakka, mutta ei sitä korkeammalle. Meidän patomme seisovat ylt'ympäri, niinkuin linna. Kun vettä pääsi venheellä kulkemaan, sanoi vanha herra: 'No, Kampós, mitä Ankerschmidt'ilaiset nyt tekevät? He eivät ole ottaneet vaaria viittauksesta?'"

-- "Puhukaa siitä, puhukaa siitä!" ahdisti häntä ritari, joka vaan tahtoi tietoja tyttärestänsä.

-- "Kyllä. Minä vastasin, että he varmaankin uivat. 'No, siinä tapauksessa täytyy lähettää heille venhe.' (Se oli todellakin hyvä, että nuori Aladár herra oli lähettänyt tämän venheen edeltäpäin!). 'Minä pidän itse perää', sanoi vanha herra, ja silloin rikkoi hän ensimmäisen kerran kahdeksan-vuotisen lupauksensa, ettei hän mene ulos talostansa. Yhden soutaja-rengin sekä pitkän köyden ja nuora-tikapuitten kanssa lähdimme kastellia päin. Vaara oli silloin jo sangen suuri. Sanoinhan minä teidän kunniallenne, että tuo Wien'in rakennusmestari ansaitsisi sen rangaistuksen, jotta hänen päänsä paaluun pistettäisiin. Kun kellari täyttyi vedellä, horjuivat yht'äkkiä kaikki holvit, ja seinissä syntyi silloin halkeamia, joitten lävitse saattoi nähdä. Palkolliset huusivat vaikeroiten akkunista, eikä kukaan ottanut mihinkään pelastuskeinoon ryhtyäksensä. Niinkuin myöhemmin saimme tietää, oli ainoastaan neiti hämmästymättä; hän oli käskenyt tuoda alas ullakosta erään suuren pianon-kotelon, josta olisi jonkunlainen lautta tehtävä, mutta ei kukaan totellut häntä ja mennyt ullakkoon, sillä jokainen pelkäsi, että portaat hajoisivat ja hän jäisi sinne. Vaaran nähdessänsä kiinnitti vanha herra nuora-tikapuut altaniin, kiipesi ylös niitä myöten ja astui horjuvaan rakennukseen. Hän antoi siki-sokin juoksevain palkollisten vähitellen astua alas ja käski heidän pysyä järjellänsä; tämä oli kyllä vaikeaa, mutta he tottelivat kuitenkin. Sitte tarjosi hän kättänsä neidelle ja auttoi häntä venheesen. Sen jälkeen muut naispalkolliset ja pikku Gyuszin. Nyt jätti hän minut sinne ja ohjasi itse venhettä kotia. Jättäen tänne neiden ja palttina-väen, palasi hän takaisin mies-armeijaa varten. Hän asetti venheesen kokin, kyökkipojan, metsämiehen ja muut senlaiset leipävarkaat; itse jäi hän kastelliin kahden ratsurengin kanssa. Näitten käski hän seisoa kamanan alla, jos pelkäisivät seinäin kaatuvan. Kun minä kolmannella kertaa olin palannut takaisin venheellä, sanoi hän: 'no, Kampós, tämä talo ei seiso kauan pystyssä; jos se hajoo maahan, ryöstetään se tyhjäksi. Täältä täytyy siis muuttaa kaikki arkun-tapaiset, jotka ovat lukossa, vanhaan kastelliin; sitä ei vesi vie pois.' Sitte lukitsi hän itse sinetti-sormuksellaan kaikki arkut ja laatikot, ja antoi kuljettaa ne vanhaan kastelliin; siellä ne ovat ullakossa, hyvässä paikassa; teidän kunnianne löytää ne sieltä kaikki. Kun olimme tämän suorittaneet, toi hän hevoset ulos talleista, ja nämät uitimme, venheen perään sidottuina, taloomme asti. Siellä teimme sitte hajotetun tallin katosta sillan ja hyppäsimme padon ylitse pihaan; sitä oli sangen kaunis nähdä."

Sill'aikaa kuin Kampós herra yritti lyhyissä otteissa esittämään päivän tapauksia, ehtivät molemmat venheet Garanvölgyin kastellin edustalle, joka, niinkuin pieni saari meren keskellä, pisti esiin tulvaveden peittämässä seudussa. Tuon vanhan, tallatusta savesta rakennetun muurin hyöty tuli nyt ilmi; se oli niinkuin kallio, seisoipa vielä kolmea jalkaa ylempänä kuin vesi.

Edellämainittu, tallin katosta laadittu silta teki satama-portaitten virkaa; siitä sopi, niinkuin nostosillan ylitse, tulla alas pihaan.

XV.

Kaksi, jotka eivät tunteneet toinen toistansa.

Venheitten tuloa ei otettu vastaan minkäänlaisella paukkeella, niinkuin teateri-näkymöllä olisi tapahtunut, jossa tavallisesti impromptu vaipuvat toinen toisensa kaulaan. Etevin syy tähän oli se, että pihan sisäpuolella yhä edelleen oli niin paljon tekemistä, jotta se vielä sydänyön vaiheilla piti ihmiset liikkeellä. Tuo ääretön, kahdenkymmenen hoidin ala, joka käsitti pihan, puutarhan ja puima-tanteret, niinkuin aidattu saari keskellä merta, oli täynnä härkiä, hevosia, lampaita, jotka tanyoilta olivat tänne ajetut tulvan alta. Yksi osa rengeistä oli näitten vartioimisen toimessa, toinen osa vahvisti patoja risukimpuilla, missä oli syytä pelkoon. Sentähden ei kukaan huomannut vierasten tuloa, paitsi vouti, jota Kampós herra kaiken mokomin muistutti panemaan venheitä lukkoon ja pistämään avainta taskuunsa.

-- "No, nyt olemme täällä kotona!" sanoi Kampós. "Nyt, armollinen herra, olen minä niin rohkea, että vien teidät neiden luokse; minä näen, että kynttilä vielä palaa hänen kamarissaan. Kunnioitettu nuori herra osaa sillä välin itsekin tuonne vanhan herran luokse."

Ankerschmidt pudisti Aladár'in kättä, ja porstuassa kahdelle taholle eroten, astui toinen oikealle, toinen vasemmalle päin. Me seuraamme Aladár'ia.

Vanha herrakin oli vielä hereillä, kun sisaren-poika astui sisään hänen kamariinsa ja iloisesti tuli hänen eteensä.

-- "Terve tultuasi! Kuinka pääsit tänne?"

-- "Eräällä sielun-hukuttajalla. Minä toin Ankerschmidt'inkin muassani."

-- "Siinä teit varsin hyvin; tyttö itkee itsensä kuolijaksi isän tähden, minä olen tuonut hänet tänne. Sinä olet väsynyt, eikö totta?"

-- "Siitä en tiedä mitään, mutta pikemmin olen janoissani. Aamusta asti en ole tavannut vettä, vaikka sitä myöten olen tullut."

-- "Sinun on siis nälkäkin? Illallinen on valmisna."

-- "Mitä sen kanssa olette näin myöhään odottaneet?"

-- "Olemme odottaneet Kampós'ia, joka venheellä kulki ympäri kylää tiedustelemassa, eikö missään olisi vaaraa."

-- "Me olemme kohdanneet toinen toisemme. Tulimme yhdessä takaisin. Hän huusi hereille Ankerschmidt'in, joka onneksi nukkui sill'aikaa, kuin kuljimme hänen kastellinsa raunioitten ohitse, eikä nähnyt tätä häviötä kauan."

-- "Illallinen on valmisna, mutta sinun tulee muuttaa vaatteita, sillä nyt on neiti talossa. Tässä on kamarisi avain."

-- "Minutin päästä olen valmis", sanoi Aladár, otti tunnetun kamarin avaimen, syleili enoansa ja meni pois. Hän teki niinkuin se, joka tietää olevansa kotona.

Enonsa luokse jätettyä vaate-varastoa köljätessään, ajatteli hän itsekseen, kuinka somasti sentään maailmassa on asetettu, että kun ihmisen joka rustoa on rutistettu, kun hän on paiskattu maahan, hutkittu, syrjään sysätty, peulottu, taas ulos heitetty, hän silloin laskee ensimmäisen vihollisen, jonka kohtaa, venheesensä, hikoilee aamusta iltaan tämän tähden, viedäksensä häntä kotia, saattaaksensa häntä kuivalle, ja kun hän sitte vihdoin väsyneenä, nälkäisenä, janoisena mielisi laskea pitkäkseen ensimmäiselle olkivuoteelle, silloin täytyy hänen vielä kauniisti vetää frakki yllensä, voidaksensa kysyä vihollisensa tyttäreltä: "Wie befinden Sie sich, mein Fräulein?"

Aladár ei itse puolestaan suonut mitään pahaa neidelle; mutta hän olisi kuitenkin sangen mielellään kuullut, että tämä olisi käskenyt sanoa, jotta hän ei saata tulla illalliselle, koska hänellä on migraini tahi hän jo on mennyt levolle.

Tämä toivo meni kuitenkin tyhjäksi; pian kuuli hän enonsa äänen, joka tuli häntä jouduttamaan. Ruoka on jo pöydällä, vieraat ovat kutsutut.

Hyvä, suoritetaan siis tämäkin.

Vanha herra pudisti Aladár'ia olkapäästä ja mumisi hänelle: "ajattele meneväsi niihin iltahuveihin, joissa Branyiszko'n päivän[68] perästä tanssit aamuun asti."

-- "Se kävi silloin päihinsä", kuiskasi Aladár takaisin.

Sitte kiiruhtivat he ruokasaliin päin, jonne yhteisen korridorin kautta saattoi tulla kummaltakin puolelta. Niin tapahtui, että he melkein oven suussa sattuivat yhteen ritarin ja hänen tyttärensä kanssa.

Semmoisella kapealla alalla eivät ihmiset voi toisilleen paljon seremonioita osottaa; ei kukaan saata nähdä, kumpi on oikealla, kumpi vasemmalla puolella. Lisäksi tuopi asian laatu myötänsä senkin, että esitys käypi nopeasti, sillä ei sovi jäädä oveen seisomaan.

Ankerschmidt tarttui toisella kädellään tyttärensä käteen, toisen ojensi hän sydämellisesti Garanvölgyille ja pudisti tätä miehen tavalla.

-- "Hyvä herra, te tiedätte, mistä minun tulee teitä kiittää."

-- "Ei enemmästä, kuin mitä te olisitte tehnyt minulle yhtäläisessä tilassa."

-- "Minä kiitän teitä lapsestani."

Ankerschmidt'in täytyi, nämät sanat lausuttuansa, antaa tilaa tyttärellensä, ja kun Erzsike ja Aladár tällä hetkellä yht'äkkiä ensimmäisen kerran näkivät toinen toisensa, kurotti tuo luonnon lapsi heti ehdottomasti kätensä Aladár'ille ja kuiskasi nämät sanat:

-- "Minä taas kiitän teitä isästäni."

Jos ei nuorukainen tämän käden vapistuksesta, tämän äänen kummallisesta lumouksesta, näitten silmäin todellisesta taikavoimasta olisi mitään ymmärtänyt, ei hän olisi ansainnut, että semmoinen salatenhoinen kirja vielä kerta olisi hänen eteensä auki unhotettu.

Seuraavana minutina huomasi jo tyttö, että hän oli antanut viehättää itsensä, ja veti pelon-alaisesti kätensä takaisin, eikä uskaltanut enää nostaa silmiänsä niihin kasvoihin, joitten kuva jo niin kauan oli hänen sydämessänsä elänyt. Onneksi saattoivat illallisen kohina ja Kampós herran tarjoomisen halu pian haastelon toiselle tolalle. Viini kohotti vielä enemmän huoneenhaltian hyvää mieltä, ja hän alkoi käydä sangen puheliaaksi. Muutoinkin hän sitä oli, mutta nyt kahdenkertaisesti.

-- "Sitä yhtä vaan minä surkuttelen, ettei nuori herra Aladár ollut täällä vaaran aikana."

-- "Minkätähden, vanha mies?"

-- "Jotta hän itse olisi saanut pelastaa neiden. Se olisi sopinut sillä tavoin. Niin minä aina olen romaneissa lukenut. Sillä me vanhat..."

Huomatessaan, että Kampós heti kajahuttaisi vaarallisia asioita, puuttui Aladár hänen puheesensa.

-- "Oi, minäkin toimitin matkallani urostöitä, joista sopisi kirjoittaa romani; minäkin pelastin viimeisessä silmänräpäyksessä vaarassa olevan olennon."

Ankerschmidt ajatteli itsekseen: "no, tämä nuori mies mielii täällä kotona kertoa tekonsa, varmaankin pelastetusta kansanjoukosta; jos mielii, tehköön niin."

-- "Missä? Kenen?" kysyi ahnaasti Kampós herra, joka hirveästi halusi saada kerran Aladár'in omasta suusta authentice kuulla jonkun sankari-seikan.

-- "No, tuolla puolen poppeli-metsää -- yhden hiiren", vastasi Aladár hymyillen.

-- "Ah! Oh!" kaikui useilta tahoilta vastenmielinen muistutus. Ankerschmidt itsekin katsoi asiaa ikäväksi ja kiiruhti tätä tietoa oikaisemaan.

-- "No, nuori ystävämme salaa sen, että hän tällä puolen poppeli-metsää pelasti noin tuhannen ihmistä voimiensa ponnistuksella ja viisaalla tuumalla."

-- "Ah, minä rukoilen nöyrimmästi, kuinka se oli, suvaitkaa kertoa", ahdisti Kampós herra korkealla äänellä.

"Eikö mitä", ajatteli itsekseen Ankerschmidt; "tässäkö tyttäreni kuullen, jotta tämä vielä enemmän rakastuisi häneen; siinä tapauksessa puhukaamme ennemmin hiirestä."

-- "Mutta mihin joutuikaan tämä meidän pikku hiiremme? minä unhotin sen kokonaan tuossa suuressa mielen-liikutuksessa", kysyi hän Aladár'ilta.

-- "Tuolla viittani taskussa se vielä nytkin nukkuu", vastasi Aladár. "Menkää, herra Kampós, sitä tuomaan."

-- "Mitä? Minä? Hiirtä?" huusi ylös hypähtäen tuo puritaninen mies. "Käskeköön kunnioitettu herra minun tuoda jalopeuraa, metsähärkää: minä tuon sen. Mutta hiirtä! Minä joutuisin kaatuma-tautiin, jos minun täytyisi kajota semmoiseen. Ilkeämpää elävää ei löydy auringon alla."

-- "Oi, älkää sitä sanoko", rukoili hiiren puolesta Erzsike; "minusta se on aivan kaunis."

-- "No, katsokaa", kehoitti häntä Aladár, "neiti haluaisi nähdä sitä."

Kampós herra ei enään uskaltanut sanoa elävää rumaksi, mutta hän väitti, että se puree. Mutta minkätähden se ei pure Aladár'ia? Se on toista. Hän on neutrali. Mutta Kampós'in se tuntee, sillä hän on asettanut hinnan hiiriheimon hävittämiseksi. Häntä puri kerta susikin, siitä hän ei piitannut, mutta hiiren puremasta kuolee.

-- "Hyvä, minä menen siis itse sitä tuomaan", sanoi Aladár, nousi heti ylös pöydästä ja tuli parin minuun päästä takaisin.

-- "Ahaa!" huusi Kampós herra, joka ei nähnyt tuota inhoittavaa villipetoa takaisin-tulijan kädessä, "teillä ei olekaan se, eikö totta? Se pakeni kai, nakersi läven huoneen alle, kätkeysi sinne, lisääntyy nyt siellä ja myljää koko kastellin alustan."

-- "Tässä se on takkini hiassa", sanoi Aladár, veti esiin sinne pian kotiutuneen pikku elävän ja laski sen kämmenellensä. "Kas, kuinka se töllistelee kynttilää."

-- "Oi, mikä herttainen, pieni elävä", sanoi Erzsike, lapsellisella ilolla tavottaen lystillistä pikku elävää; "kuinka kauniit, mustat sen silmät ovat."

Aladár vei nyt hänen luoksensa tuon pienen kansalaisen; Erzsike silitteli sitä vienosti kätösellään.

-- "Älkää koskeko siihen, neiti; saatte nähdä, käy onnettomasti", varoitti käytöllisenä miehenä Kampós tyttöä, joka ei ymmärtänyt pelätä. "Voi, jos minä olisin noin likellä sitä, iskisi minuun heti kuume."

Erzsike'kin tunsi jonkunlaisen magnetillisen kuumeen suonissansa virtaavan, likeisyydestä -- mutta ei hiiren tähden.

Tutustuneena kiipesi pieni elävä vähitellen Aladár'in kädestä silittelevälle kädelle, ja kapusi siitä verkallensa löyhyvää muslinia pitkin aina olkapäähän asti; siinä se asettui ihmeteltävän kauniille, pyöreälle elfenluun kummulle. Tuo paholaisen sikiö osasi hyvin valita sijansa.

Kampós herran kasvot kävivät todellakin vaaleiksi tästä nä'ystä, kun sen sijaan Erzsike ilomielin katseli tuonne; kenties ei kuitenkaan hiirtä. Mutta Ankerschmidt katui jo, että oli sattunut tuomaan esiin tätä themaa.

-- "Syökö se leipää?" kysyi Erzsike, koetteeksi murentaen yhtä palasta sitä varten.

-- "Kyllä mar", vakuutti herra huoneenhaltia, "koko sen heimo elää meidän leivästämme; eivätkä he odota, että me leivomme ja tarjoomme sitä heille; he syövät sitä aikaisemmin kuin me itse."

Pieni leivänkuluttaja tarttuikin ahnaasti palaseen, pakeni sen kanssa tuolin-selkäimelle, laski siellä oravan tavalla pörheän häntänsä niskaansa ja rupesi kädestään syömään, jotta sitä vanhatkin nauroivat.

-- "Lahjoittakaa minulle tämä pieni vieras", rukoili Erzsike Aladár'ia.

-- "Aivan mielelläni."

-- "Mutta teettäkää sille oikein vahva häkki, teidän armonne", ahdisti Kampós herra, "sillä se nakertaa tammipuunkin lävitse."

-- "Ah, kuka pitäisi vierastansa häkissä! Minun luonani saa se vapaasti liikkua."

Tässä puuttui Ankerschmidt'kin puheesen.

-- "Muista, tyttöseni, että nyt itsekin olemme vieraita, ja mitä nimitämme 'meidän luona', se on nyt veden vallassa."

-- "Eipä suinkaan, hyvä. herra!" oikaisi häntä Garanvölgyi. "Minun vieraani ovat kotonansa talossani. Minä pyydän, että tunnette itsenne kodittuneeksi minun luonani siksi, kuin saatatte uudesta kastellinne rakentaa. Tanyani on tarpeeksi tilava, ja olenhan minä paitsi sitä yksinäni."

Tätä lausuessaan katsoi hän lempeällä soimauksella Aladár'iin; näitä sanoja seurasi pitkä vaiti-olo.

Semmoisina minuteina käy tavallisesti niin, että kaikki ne, jotka näin vaikenevat, ajattelevat samaa asiaa.

Ankerschmidt katkaisi ensiksi äänettömyyden.

-- "Minä kiitän teitä paljon sydämellisestä tarjouksestanne, ja minun olisi vaikea löytää mitään syytä, jonka tähden sitä hylkäisin. Sanoohan Erzsikekin teitä jo 'sedäksi.'"

-- "Oi, tiedättehän hyvin, että meidän tuttavuutemme jo on sangen vanha. Minä olen neiti Erzsike'lle vanhassa kiitollisuuden velassa. Hänkin on pelastanut minut, vaikk'ei hän silloin vielä tietänyt, olisinko minä sitä ansaitseva."

-- "Mitä se oli?" kysyi Aladár, Erzsikeen katsoen.

-- "Oi, ei mitään. Pilantekoa", sopersi lapsi, kauniisti punastuen.

-- "Mutta minuun katsoen oli se vakava asia", lausui Garanvölgyi.

-- "Kuinka, hyvä herra?" sanoi sotavanhus, kämmenellään peittäen lasiansa, jottei Kampós herra sitä saisi varkain täyttää. "Te muistatte vielä tuota narrimaisuutta?"

-- "Niinpä kyllä; minulla on vielä nytkin tallessa kirje, jota ensinnä en tahtonut lukea ja jonka tähden kunnioitettu herra naapurini sitte tahtoi lyödä pääni poikki; siitä asti kannan sitä aina taskukirjassani."

Ja kaikkia väitöksestään vakuuttaaksensa, veti hän nyt esiin vanhan nahka-lompakkonsa ja otti sen neljännestä salasopesta, jossa hän piti vanhimpia relikejään, -- nimittäin pari pankin-seteliä unkarilaisella päällekirjoituksella anno menneeltä hyvältä ajalta, erästä kulunutta muotokuvaa, yhtä silkki-hivaletta jostakin sotalipusta y.m., y.m., -- tuon huolellisesti talletetun kirjeen, jonka tyttö lapsena oli hänelle salassa kirjoittanut, jotta hän varoisi itseään koti-petturilta.

Hän antoi kirjeen Aladár'ille; muut tiesivät siitä jo.

Mutta yhtä eivät muut tienneet: sitä, että Aladár tästä kirjoituksesta on tunteva sen käden, joka oli kirjoittanut tuon anomuskirjan, joka hänelle vapauden tuotti. Sitä ei kukaan tietänyt arvatakaan, että hän jo oli nähnyt tämän käsi-alan jossakin.

Aladár tunsi jokaisen veren-pisaran tunkevan sydämeensä, kun hän näki tämän kirjeen; hän ei lukenut, mitä se sisälsi, taikka jos hän sen lukikin, ei hän sitä ajatellut; näissä piirteissä hänen silmiensä edessä seisoivat ne rivit, jotka lapsellisella vilpittömyydellä rukoilivat unhotetun, hukkaan joutuneen vangin edestä, jonka kaikki, jopa hän itsekin, olivat hylänneet.

Tämä siis oli se käsi, tämä se sydän, joka vaan tietää toimiella ja tuntea, mutta ei salli itseänsä löytää? Ei niinmuodoin niitä, jotka hymyilevät jo kaukaa, vaan se, joka sulkee akkunan, kun hän näkee luoksensa tultavan; sekö se oikea oli?

-- "No, etkö anna kirjettäni takaisin, vai tahdotko oppia sen ulkoa?" kysyi Garanvölgyi ajatuksiin vaipuneelta.

-- "Minä ajattelen, että tämä kirjoitus on ihan -- erään toisen kirjoituksen muotoinen."

Tällä hetkellä oli Aladár'in mahdoton olla huomaamatta sitä hämmästystä, jolla yht'äkkiä Ankerschmidt ja hänen tyttärensä katsoivat toisiinsa; tyttö loi sitte hämmentyneenä silmänsä maahan ja Ankerschmidt saattoi tuskin enää kauemmin salata levottomuuttansa.

-- "Hja, poikaseni", sanoi Garanvölgyi, pannen kirjettä takaisin reliki-soppeensa, "yhtäläisellä kädellä kirjoittavat monet, yhtäläisellä sydämellä harvat."

Ankerschmidt'in levottomuuden selitti Garanvölgyi siten, että hän päivän vaivojen perästä haluaa lepoa; hän antoi sentähden merkin pöydästä-nousuun; tätä käytti jokainen hyvästi-jättöön, ja muutaman minutin kuluttua riensi kukin kamariinsa.

Aladár'in yölevosta oli sentään varsin huonosti huolta pidetty tuon kirjeen näyttämisellä; hän haaveksi enemmän yönsä kuin nukkui.

Kuka tietää, ehkä sentään on jotakin perää tuossa taika-uskossa, josta nuoret tytöt pitävät kiinni, että jos he näkevät unta armaastansa ja herätessään kääntävät pään-alustaan, armaskin silloin on tytöstä unta näkevä. Ja unen haltiatar on lumoova haltiatar.

Garanvölgyi kummastui, kun hän, aamulla varhain herättyänsä, varpaisillaan hiljaan astuskeli korridorin lävitse, jotta hän, nukkuvia herättämättä, pääsisi ulos pihalle vaaraa katselemaan, ja silloin jo näki Aladár'in täysissä vaatteissa tulevan kamaristaan.

-- "Sinä olet jo noussut ylös?"

-- "Olen; tahdon lähteä hyvään aikaan."

-- "Lähteä? Mihin? Ja millä?"

-- "Sielun-hukuttajalla, jolla tulin; jonnekunne, jossa voin olla hyödyksi."

-- "Mutta minkätähden semmoisella kiiruulla?"

-- "Menkäämme kamariinne, eno. Minä tahdon sen sanoa."

Vanhus meni Aladár'in kanssa kamariinsa.

-- "No, sano nyt, kuka sinut karkottaa pois?"

-- "Rakas enoni! Eilen, kun näytitte minulle tuon kirjeen, tunsin minä sen piirteissä saman käsi-alan, jonka näin siinä tuntemattomassa anomuskirjassa, joka menestyksellä rukoili vapauttamistani."

Tämä ilmi-saanti hämmästytti suuresti itse Garanvölgyiäkin.

-- "Sen mukaan olisi siis tämä tyttö kirjoittanut senkin."

-- "Niin. Minä tiedän nyt jo enemmän, kuin mitä minun tarpeellista on."

-- "Ja sentähden tahdot nyt jättää talon?"

-- "Mitä voisin muuta tehdä? Minä tapaan ensimmäisen kerran eläissäni naisen, jolla on sydän. Jos hän olisi vanha rouva, sopisi minun iloita siitä, sillä minä voisin sanoa hänelle: 'rakas äitini' ja pyytää häntä nimittämään minua pojaksensa. Mutta kaunis, järkevä, tunteellinen lapsi ja minä: miksi satumme me yhteen?"

-- "Minä en näe siinä mitään vaaraa. Jos te rakastatte toisianne, otat sinä hänet ja he antavat hänet sinulle."

-- "Hyvä eno, minä olen köyhä poika; vaivalla ansaitsen leipäni. Nuot ovat rikkaita. Jos minä nyt jään tänne, jossa heidän ei ole valta minua vastaan-ottaa taikka ei, koska tulva on ajanut heidät juuri meidän luoksemme, eivätkä he millään tavalla, jos tahtoisivatkin, voi poistaa minua, vaan ovat pakoitetut jäämään yhden katon alle minun kanssani, ja jos he eivät tahtoisi nähdä ja kuulla minua, eivät he edes siten voi auttaa itseään, että lähtevät luotamme, sillä ylt'ympäri on meri; -- jos minä kuitenkin käytän tätä surullista tilaa ja jään tänne, enkö minä joudu yhtäläiseen siveelliseen arvoon, kuin nuot Karaibin saarten indianit, jotka syövät suuhunsa heidän luoksensa pelastuneet haaksirikkoiset?"

-- "Sinä olet oikeassa; lähde!"

Vanha herra pudisti sisarensa pojan kättä ja sanoi hänelle vielä kerran: "lähde;" sitte tarttui hän hänen käsivarteensa ja meni hänen kanssaan ulos pihalle laitoksiansa jatkamaan.

Palkollisten ilmoituksen mukaan oli tuuli yöllä suuresti vahingoittanut patoja. Aladár määräsi heti, että muutamista ohratynnyreistä, jotka täytettiin kivillä, muodostettaisiin hätävarustuksia padon eteen, joita vastaan aaltojen hyökkäykset raukeisivat. Kun tämä työ oli valmis, tuli suuruksen aika, ja siellä täytyi Aladár'in vielä kerta sattua yhteen Ankerschmidt'ilaisten kanssa.

Kun ei Aladár'in sopinut paeten lähteä pois talosta, sanoi hän hyvästi-jätön varaksi Ankerschmidt'ille, että hän taas astuu venheesen ja, jos mahdollista, soutaa ylös Tisza-Dob'iin asti, jossa häviön alku on.

-- "Mitä hyötyä siellä nyt voitte tehdä", kysyi Ankerschmidt, häntä vastustellaksensa.

-- "Ei mitään; mutta minä saatan kuitenkin oppia jotakin."

-- "Minä taas olin toivonut, että tänään aamulla lähtisimme vähäiselle retkelle ulko-tanyoille."

Tämä oli pidätys "in optima forma", jota ei käynyt hylkääminen.

-- "Matkani ei ole erittäin kiire; minä en pidä väliä, vaikka lähtisimmekin vesille; ilma on kaunis."

Vanha herra tahtoi ottaa pyssynkin mukaansa; onhan hyvä tilaisuus jahtiin. Mutta Erzsike sai hänet siitä luopumaan. Mitä sillä? Hän saattaisi sillä ampua joko itsensä taikka "jonkun muun."

Aladár sousi tällä kertaa venhettä hävinneen kastellin ympäri, joka ihmeteltävän kauniisti oli sikisokin maahan syöstynyt. Ankerschmidt kiroili kaikilla kielillä, pyytäen jokaisen "teremtette'n" ja "kreuzsakerment'in" perästä matkakumppaniltaan anteeksi sopimatonta sanaa. Aladár käski hänen vaan tehdä hyvin, se puhdistaa ihmistä; sentähden on unkarilaisen mieli niin sävyisä, että hän kiroo kaikki sisältänsä, ei pidätä sitä kauan.

-- "No, kunhan me vaan itse olemme olemassa", sanoi lopuksi sotavanhus, rauhoittuneena; "lähtään niitylle, se on: aioin sanoa: merelle."

Tämän lausuttuansa sitoi hän nenäliinansa kulmaan solmun, jossa tilaisuudessa Aladár huomasi, että muutkin kolme kulmaa olivat solmussa. Hän ei saattanut olla kysymättä, mitä se merkitsee.

-- "Tämä solmu, jonka nyt sidoin? Se on muistuttava minua siitä, että heti kuin kohtaan ystäväni Grisák'in, tartun hänen tukkaansa ja kysyn häneltä, minkä kunnon ihmisen hän pani kastelliani rakentamaan. Tämä toinen solmu puhuu amice Mikucsek'ille, että mitä hänellä oli hakemista patoja myöten viime öinä. Tämä kolmas on solmittu herra Bräuhäusel'iä varten. No, he saavat vielä nähdä mitä menoa minä siellä nostan erään salasuosion turvissa tehdyn sulun tähden."