Part 23

Se oli todellakin kummallinen, pieni "hallitusmuoto:" yhdestä ainoasta puu-pölkystä koverrettu venonen, yhdellä keksillä, yhdellä airolla. Semmoista hallitusmuotoa nimitetään myöskin sielun-hukuttajaksi.

Ankerschmidt pudisti päätään, tuon nähdessään.

-- "Minä luulen", sanoi Aladár, "että me kumpikin haluamme pikemmin kuin paremmin päästä sinne, missä meillä on joku, jonka hengestä olemme huolestuneet: teillä tyttärenne, minulla enoni."

"Kummallinen nuorukainen!" ajatteli itsekseen Ankerschmidt; "hän vapisee enonsa hengen puolesta, jonka omaisuuden hän perii."

-- "Ja jos tahdomme pyrkiä tornia päin, emmekä halua odottaa siksi, kuin tasanko edessämme muuttuu aavaksi mereksi, joksi se huomiseksi muuttuu, täytyy meidän tyytyä siihen, mihin vene vie meidät, mihin me sen. Sentähden, hyvä herra, jos teidän on halu uskoa sielunne minulle, on höyry lämmitetty; soitettiin kolmas kerta, tehkää hyvin, astukaa sisään."

-- "Mordkerl!" mumisi viiksiensä alta sotavanhus ja, laskien kuskinsa hevosten kanssa Szolnok'iin päin menemään, tarttui nuorukaisen avuliaasen käteen, tuon nuorukaisen, jota ei mikään taistelo, ei edes elementtien viha saanut luopumaan tyvenestä mielentilastaan.

Kaksi miestä täytti kokonaan pitkän, soukan ruuhen; Aladár otti käteensä keksin ja lykkäsi ruuhen liikkeelle, sitä yhtä asiaa vaan matkakumppaniltansa pyytäen, että tämä pysyisi kauniisti istumassa sielun-hukuttajan keulassa.

Ankerschmidt huomasi, että tuo on sangen hyvä pikku kalu sen kädessä, joka sen tavat ymmärtää. Venonen kiiti linnun kepeydellä vedenpintaa myöten; se ei kulkenut kaikkialla tietä pitkin, vaan lensi niittyjen poikii, joilla nuori insinöri kummastuttavalla tarkkuudella tiesi itseään opastaa, ja ritarista tuntui, kuin sama talojen ja tanyain välinen ala, joitten ohitse hän vast'ikään vaunuilla oli tullut, tämmöisellä venheellä olisi ollut paljon lyhyempi.

Muutamissa paikoin täytyi laskea keksi kädestä ja tarttua airoon.

-- "Vesi nousee paljon nopeammin, kuin luulinkaan, ja me menemme yhä vielä sitä vastaan", sanoi Aladár, voimallisesti melaa käytellen.

-- "Te olette ehkä väsynyt? astunko teidän sijaanne?"

-- "Minä en tarkoittanut sitä, vaan että jota kauemmaksi poistumme Tiszalta, sitä syvemmäksi käy virta: se tulee kaukaa eteemme, sentähden mitä edemmäksi pääsemme, sitä vanhempi on vaara."

Ankerschmidt katseli surullisesti vedenpohjaa. Vedenpinnan alta, jolla vene kiiti, näkyi kaunis, tähkäpäinen touko; ruiskukka sinersi, unikukka punersi siellä vielä, ja kumartuvain tähkäpäitten, sinisten ruiskukkain ja punaisten unikukkain välitse uiskenteli sadottain Tiszan pieniä kaloja.

Hätäkellot soivat kaikissa kylissä; tornit näyttivät uivan tulvassa, niinkuin milloin délibáb[66] näyttää kiiltävää merta. Se vaan, että se tällä kertaa oli todellinen meri.

Eräs puoleksi veden alla oleva puu oli täynnä outoja asukkaita; ei parvi varpusia ja kottaraisia, vaan lauma metsähiiriä ja rottia oli ottanut joka oksan haltuunsa, jonne he uiden olivat paenneet; kaikilla tahoilla saattoi nähdä uivia, pieniä päitä, vedessä ponnistellen lepopaikkaa etsiessään.

Tht'äkkiä ohjasi yksi semmoinen pieni, vaaran-alainen hiiri kulkuansa suoraan Aladár'in venhettä kohti; airon mitan päähän tultuansa, rupesi se uimaan rinnakkain venheen kanssa, pitäen pikkaraista nenäänsä korkealla vedestä, vetäen ympyriäisiä korviaan taakse päin ja isolla leveällä hännällänsä perää pitäen, sekä sillä välin järkevillä, kiiltävillä silmillään rukoilevaisesti Aladár'iin katsoen.

-- "Tuo viaton olento katsoo meitä pelastajiksensa", sanoi hymyillen Aladár ja kurotti sen jälkeen, soutamasta lakattuansa, airon päätä pientä pakolaista vastaan. Tämä tarttui heti kiinni airoon ja kiipesi sitte hyvin harkitulla liikunnolla pitkin airon vartta, hiipi siitä purren laidalle ja, ojentaen kaikki neljä jalkaansa, laskeusi siihen väsyneenä vatsalleen.

"Metsän-elävilläkin on luottamusta häneen!" mietiskeli itsekseen Ankerschmidt.

Pieni peto-eläin makasi siinä läpimärkänä, läähöttäen, ja katseli yhä järkevillä silmillään Aladár'ia, ikäänkuin tahtoisi sanoa: sinä et ole se, joka syöt minut.

-- "Tämä kelpo poika piti meitä todellakin matkustaja-höyrynä", sanoi Aladár, veti sitte esiin nenäliinansa ja levitti tämän makaavan elävän ylitse, jottei sitä niin kovasti värisyttäisi. Tämä ottikin sen kiitollisuudella vastaan ja pisti vasta myöhemmin ulos päänsä sen alta, katsellaksensa maailmaa. Kun hän oli nähnyt, että oli luotettavassa paikassa, oli hänen ensimmäinen ajatuksensa tehdä toalettia; pikkaraisilla käsillään pesi hän sata kertaa eriskummaisia korviaan ja viiksisiä pikku poskiaan; sitte harjasi hän hampaillaan takkuista nahkaansa selästä ja kyljistä; lopuksi otti hän esiin pitkän, tuuhean häntänsä ja kampasi sitä päästä päähän pienillä kynsillään; sitte alotti hän uudestaan pesoa, istui vihdoin molemmille takajaloilleen ja rupesi metsähiirten tavan mukaan ahkerasti kehräämään.

-- "Tämä ystäväni näyttää jo täydellisesti kodittuneen tänne", lausui Aladár, siirtäen airoa toiselle puolelle, jottei hän pelästyttäisi pientä, arkaluontoista elävää.

Vähän ajan kuluttua rupesi pakolainen taas haistellen päätänsä kohottamaan, ikäänkuin hän etsisi jotakin ja päästi semmoisen omituisen vihellyksen, joka kuului niin, kuin hänessä olisi viulu kätkettynä.

-- "Tämän ystäväni ei näytä olevan niin paljon jano, kuin nälkä", virkkoi Aladár, otti taskustansa esiin leipäpalasen -- jäännöksen eilisestä illallisestaan -- pienensi siitä muruja ja heitti niitä pikku elävän eteen. Ja tämä ottikin vastaan tarjouksen, poimi muruset yksitellen käteensä ja söi suuhunsa kaikki; sitte hiipi hän tyytyväisenä takaisin telttaan, jonka Aladár'in nenäliina oli hänelle valmistanut.

Ankerschmidt ajatteli itsekseen, kuinka hyvä sen on, joka joutuu sääliväisen tielle.

-- "Koska toivotte, että pääsemme kotia?" kysyi hän, omaan murheesensa palaten.

-- "Tulee kohta puolipäivä, matka käy poppelimetsää päin ja se näkyykin jo läheltä; jos olemme päässeet sinne neljänä tuntina, ehdimme toisen puolen matkaa kolmena tuntina, sillä pato-aukon toisella puolella ei vesi enää juokse meitä vastaan, vaan samaa suuntaa kuin matkamme."

-- "Mitä lienee sill'aikaa tapahtunut niitten ihmisten, jotka tuolla maantiellä yhteen sullottuna ovat pelastustaan odottaneet?"

-- "Varmaankin odottavat he vielä nytkin sitä, silla niillä seuduin ei ole mitään tietoa lautoista. Muutoin menemme heitä kohden."

-- "Mutta emmehän tällä pienellä sielun-hukuttajalla voi niin monta sataa ihmistä pelastaa."

-- "Ei tällä sielun-hukuttajalla, mutta ehkä jonkun hyvän keinon kautta. Semmoinen syntyy ihmisessä, kun hän kovasti on sen tarpeessa."

Sen sanottuaan sousi hän iloisella katsannolla eteenpäin, niinkuin se, joka menee huvitukseen ja pitää vaaraa leikkinä.

Puolen tunnin päästä saapuivat he poppeli-metsälle, josta Ankerschmidt oli kääntynyt takaisin. Se pisti esiin vedestä, niinkuin yksinäinen saari; äärimmäiset puut kastelivat jo jalkojaan vedessä.

Kun he olivat kiertäneet metsän ympäri, kaikui jo kaukaa heidän korviinsa joku epäselvä hälinä, sekanainen humina kaikenlaisista ihmis-äänistä, ikäänkuin kaukaisten kansain-markkinain kohu, mutta paljon surullisempi kuin tämä. Laajalla tasangolla ilmestyi uusi turmion näkymö. Rikkunutta tiepatoa piiritti nyt jo kummaltakin puolelta aava meri; virta syöksi leveissä laineissa yhä uusilla ryntäyksillä sitä vastaan ja uhkasi lakaista pois koko jälellä olevan padon.

Oli tuskin kuuttasataa syltä kuivaa maata, joka vielä seisoi korkeampana kuin vesi ja josta ei enää silloin voinut päästä eteen- eikä taaksepäin, kuin Ankerschmidt ensimmäisen kerran oli täällä. Ja tällä kapealla, raukeavalla padolla nähtiin sadottain rattaita, joissa voivottavat naiset ja itkevät lapset vääntelivät käsiään; miehet liehuttivat valkoisia liinoja pitkien tankojen päässä; joka kurkku huusi apua, pelastusta. Vesi nousee nousemistaan; jos ei heitä yöllä pelasteta, ei aamu löydä tästä ihmisiä, ei rattaita, ei patoa.

Silloin, ikäänkuin kohtalon pilkkana, lähestyi heitä pieni sielun-hukuttaja, kun lauttaa olisi tarvittu.

Kun Aladár oli päässyt niin likelle vaarassa olevaa kansaa, että hänen sanojansa saattoi kuulla, huusi hän heille:

-- "Ohoi! Onko täällä ketään järkevää miestä? Jos on, tulkoon esiin, jotta saan hänen kanssaan puhua; muut pitäkööt suunsa kiinni."

Siitä kaikki vaikenivat ja esiin astui eräs harmaapäinen mies, joka paljasti päänsä ja otti ollaksensa järkevänä miehenä.

-- "Ei saa vaikeroita, vaan pitää auttaa itseään", puhui Aladár, vetäen venhettänsä likemmäksi; "mitä varten on tuolla tuo poppeli-metsä? Sinne täytyy jokaisen paeta."

-- "Sinne kai, hyvä herra!" vastasi päätänsä kynsien vanhus; "mutta me emme osaa uida, ja jos osaisimmekin, emme voi jättää tuota suurta vaimoväen joukkoa tänne perikatoonsa."

-- "Kuka sen on sanonut, että te niitä tänne jättäisitte? Nekin täytyy ylitse viedä. Minä en suinkaan voi viedä tuhatta ihmistä ylitse metsään, sillä sitä kestäisi kolme päivää ja niin kauan vesi ei odota; mutta jos kuljen kymmenen kertaa edestakaisin, saatan viedä ylitse kymmenen tukevaa miestä, jotka sitte kiireimmiten voivat kaataa muutamia tukkipuita, lyödä ne yhteen lautaksi ja lautalla viedä yli metsään koko väkijoukon; sieltä ei sitte vesi vie pois yhtäkään, ennenkuin apuun tullaan".

Peloissaan oleva kansa mielistyi suuresti tähän pelastus-ehdoitukseen, ja yhtä haavaa juoksi esiin noin viisikymmentä miestä, jotka sanoivat olevansa valmiit ylitse menemään lauttaa tehdäksensä.

-- "Mutta kaikki työ järjestänsä! Ensiksi astuu pois ruuhestani armollinen herra, sillä meillä ei ole sijaa kolmelle. Mutta airoa en anna kädestäni, sillä ei joka mies ymmärrä hoitaa tätä sielun-hukuttajaa, ja jos se menee kumoon, jäämme tähän kaikki pinteesen. Ensiksi siis, hyvä herra, jos sallitte, lasken teidät metsään."

-- "Siellä minä en voi mitään hyödyttää", sanoi Ankerschmidt; "hyödyllisemmäksi katsoisin astua maalle tähän kansan joukkoon; olisi kumminkin joku, joka pitäisi järjestystä."

-- "Se on vielä parempi." Aladár ei tuhlannutkaan enempiä sanoja, vaan vei venheen muutamilla aironvedoilla rannalle ja antoi Ankerschmidt'in astua pois. "Veikkoset, täten ilmoitan minä teille, että mitä armollinen herra käskee, pitää toteltaman. Nyt on piiritystila, kysymys on monesta sadasta hengestä; joka el tottele, sen minä ilman pitkiä puheita ammun kuolijaksi."

Uhkaus hyödytti; tunkijat pysyivät taampana ja Ankerschmidt saattoi rauhassa valita tukevimmat miehet, jotka Aladár kaikkein ensimmäiseksi veisi metsälle.

Viisi minutia tarvittiin edes ja takaisin kulkemiseen.

Takaisin tullessaan kysyi Aladár Ankerschmidt'ilta, mitenkä väki oli käyttänyt itseään poikkeus-lakien alla.

-- "Niinkuin viisasten ihmisten sopii."

-- "Onpa sitä hauska kuulla. Unkarilaisen ei käykään vaaran aikana huutaminen."

-- "Mutta kun väki niin vapisee tätä suurta vettä", muistutti harmaapää maanviljelijä.

-- "Mikä suuri vesi? Eikö meri ole suurempi vesi? Entäs jos se vihastuu? Jos englantilaisten kapteinien alla laiva syttyy tuleen keskellä merta, sata peninkulmaa rannasta, mitä nämät tekevät? No, sen sanon, kun taas palaan takaisin. Istu alallasi, veikkoseni, tuolla ruuhen keulassa, äläkä pelkää niin kauan, kuin näet minut."

Viiden minutin kuluttua tuli venhe taas takaisin. Aladár jatkoi puhettansa siksi, kuin kolmas mies oli sijoittunut.

-- "Niin tekee englantilainen, että hän palavasta laivasta kaikkein ensimmäiseksi laskee venheesen naiset ja lapset, sitte miespuoliset matkustajat, sen jälkeen ruokavarat, sitte kirjeet ja laivan-kapineet; vasta tämän perästä jättää itse laivaväki laivan, ja se, joka viimeiseksi lähtee, on laivan kapteini."

-- "Se on hyvä, kunnian herra", lausui vanhus; -- "minä olen siis nyt laivan kapteinina tällä vedellä."

Metsässä alkoi jokaisen ylimenon jälkeen yhä enemmän kirveitä paukkua; isot, pitkät poppeli-puut kaatuivat toinen toisensa perästä maahan; kun venhe toi kymmenennen miehen, oli jo niin monta puuta kaadettu, että niistä saattoi lyödä kokoon kaksi lauttaa. Aladár näytti, millä tavoin se oli tehtävä, sillä tämä väki, joka ei koskaan ollut vettä nähnyt, oli saamaton semmoisessa työssä. Hän teki heille peräsimen ja airon sekä opetti heitä lauttaa puuteloilla veteen vierittämään. Sitten otti hän mukaansa kaksi miestä, sitoi venheensä kiinni lauttaan ja ohjasi tätä padolle asti.

Suuremmalla riemuhuudolla ei vielä yhtään rannalle tulevaa laivaa ole vastaan-otettu, kuin tätä halpaa lossia. Niin monta sataa turmion suussa olevaa sielua, jotka siinä näkivät tulevain päiväinsä säilyttäjän, yhtä monta silmää kävi tästä nä'ystä kosteaksi.

-- "Ystävät!" puhui Aladár, rannalle astuessaan, "nyt on vaan järjestystä voimassa pitäminen, eikä sitten enään ole mitään hätää. Kaikkein ensimmäiseksi täytyy viedä ylitse naiset ja lapset, jotka enimmin pelkäävät ja saattavat vastuksemme suuremmaksi. Sitte taas joukko voimakkaita poikia, jotka tekevät vielä suuremman lautan; viimeiseksi jäävät vanhukset, joilla on enimmin järkeä. Enemmän kuin kolmekymmentä henkeä yhdellä kertaa ei saa ottaa. Heti kuin kaikki ihmiset ovat turvallisessa paikassa, sopii tulla noutamaan nelijalkaista omaisuutta; sitä tarvitsee vaan sitoa kiinni lautan viereen; se uipi ylitse, kun sillä vaan on jotain, johon se voi liittyä kiinni. Yhtä haavaa käypi myöskin ajokaluja tuominen, hajoitettuina. Tässä ei joudu mitään hukkaan. Perämies muistakoon vaan alati pitää lautan vasenta kulmaa virtaa vastaan. Kuutaman tullen saattaa kaikki olla valmiina. No, te vanhus, mitä itkette vielä?"

Vanha päämies pyhki itkusta punoittavia silmiään paidanhiallaan ja pudisti päätään.

-- "Se on totta, armollinen herra, että meidän henkemme tällä tavoin pelastuu, mutta jos katselen näitä ihania tasankoja ja ajattelen, että eilen vielä kaikki oli viheriänä toukona, semmoisena kuin siunaus, mutta tänään jo veden alla, on mahdotonta hillitä kyyneliä silmissäni vuotamasta."

-- "Oi, vanha mies! Köyhiä slovakeja tuolla ylhäällä Arva'ssa ei koskaan ahdista mikään vedentulva. Siellä, niinkuin Kis Tükör'issä[67] kuuluu, 'eletään köyhyyden kauraleivällä.' Teillä sen sijaan täällä tasanko-maalla ovat asiat viidenkymmenen vuoden aikana olleet hyvällä kannalla; jos joskus onnettomuus kohtaa, on se jo seuraavana vuonna korvattu; sen tähden ei unkarilainen mene naapuristoon kerjäämään. Minullakin on iso maatila, joka on veden vallassa, ei toista päivää, vaan yhdeksättä vuotta, eikä tämä koskaan juokse pois siitä; mutta sen tähden minä en vaikertele, vaan tiedustelen työtä. Jumala hankkii, mitä tarvitaan; Unkarissa ei kukaan kuole nälkään, kun ei hän vaan surkeile molempia käsiään."

Vanhus harkitsi asiaa ja sanoi:

-- "Se on toden totta. No, me emme itke sen enemmän. Sitä emme tee. Mutta ehkä saisimme tietää teidän kunnioitettavan nimenne; jos sen sanoisitte, voisimme ilmoittaa tuttavillemme, kuka meidät pelasti nykyisestä ahdingostamme, ja opettaa lapsen-lapsillemmekin, ketä heidän tulee muistaa, kun uusien talojen kurkihirrestä saavat lukea: 'Rakennettu Anno Domini ...' suuren tulvan jälkeen."

Aladár ja Ankerschmidt istuivat jo, kun tämä kysymys tehtiin, venheessä ja Aladár nyhjäsi matkakumppaniansa jalkaan, jotta tämä olisi vaiti; itse kääntyi hän taaksepäin ja sanoi:

-- "Nimeni on Jonathan Weltumsegler."

Vanhus pudisti päätään ja vastasi:

-- "No, se ei ole totta; olkoon se kunnioituksella sanottu."

Aladár pisti airon veteen ja lähti, kesken rannalla seisojain siunauksia, taas vesille.

-- "Te saatatte häveliäisyyden huolimattomiin asti", nuhteli herra ritari nuorukaista, "kun ette ilmoittanut nimeänne noille kunnon ihmisille, jotka sitä todellakin semmoisella kiitollisuuden tunteella kysyivät."

-- "Minä en tehnyt sitä huolimattomuudesta, vaan sen vuoksi, että nuot kunnon ihmiset lavertelevat asiasta, ja sillä tavoin eivät ainoastaan lapsen-lapset saa tietää nimeäni, vaan myöskin 'Bezirks-Vorstand'it.'"

-- "Ah, vai niin! Te varotte, että asianomaiset saisivat tietoa teidän jalosta työstänne, ja pelkäätte, että teille annettaisiin joku kunnian-osoitus, vieläpä virallisessa lehdessä teitä julkisesti kiitettäisiin. Minä ymmärrän jo."

-- "Ette suinkaan ymmärrä. Minä pelkään sitä, että kun vesi laskee, huomataan nuot monet kaadetut puut kamerali-metsässä, minä haastetaan oikeuteen 'wegen Forstfrevel' ja minulle luetaan paragrafia sillä tavoin, etten voi sitä vastaan hiiskahtaakaan. Mutta minä, joka olen ollut ylhäinen linnanvanki, en viitsisi nyt taas joutua vähä-arvoisemman kuritushuoneen vankeuteen."

Ankerschmidt'illa ei ollut enää mitään tätä vastaan sanomista.

-- "Rientäkäämme kotia päin", jatkoi Aladár, "menetimme tässä kaksi tuntia, niitten korvaukseksi meidän nyt täytyy käyttää yötä."

-- "Te lienette väsynyt".

-- "Minä en siitä vielä tiedä mitään."

-- "Minä tulisin mielelläni teidän sijaanne."

-- "Sapelia ja airoa en koskaan anna pois kädestäni. Muutoin tulee meidän nyt jo helpompi työ, me joudumme myötävirtaan."

-- "Eikö kylän tornia jo näy?"

-- "Ei. Mutta minä tunnen hyvin tien. Pimeässä yössäkin sinne löytäisin, saati kirkkaassa kuutamassa."

Venhe kulki todellakin joutuisammin kuin edellä puolenpäivää, ei nyt enää puhtaalla, kuultavalla vedellä, jonka pohjasta näkyi viheriöitä toukoja ja unikukkia, vaan likaisilla, mutaisilla laineilla, semmoisina kuin ne tulivat suoraan Tiszasta; niitten pintaa peitti ruovonjuuret ja niittyheinät.

Vesi oli ajanut pois jonkun kaukaisen eläintarhan asukkaat; nämät uivat venheen edustalla pitkässä jonossa, niin likellä, että Aladár'in täytyi odottaa, kunnes tuo pitkä saattojoukko ehti ohitse. Komeain hirvien haaraiset sarvet, metsäkauristen älykkäät päät eivät pelänneet ihmisen läheisyyttä; hirvilauman keskellä ui suurella loiskinalla -- tuima susi.

"Jos nämät pelastuvat poppeli-metsään, saavat ystäväni siellä tänään metsä-otuksen paistia ja kahden viikon päästä rikosjutun -- salametsästyksestä."

Päivä oli jo laskemaisillaan, kun Aladár ilmoitti, että kylän torni nyt näkyy taivaan rannalla.

Mutta se on vielä kovin kaukana. Tasangon näkösuhteet pettävät.

Aladár neuvoi Ankerschmidt'ia, ettei hän vielä katselisi taaksensa, sillä vasta kolmen tunnin kuluttua saattaa hän nähdä kastellinsa; siihen asti on paljon parempi, jos hän laskee pitkäksensä venheesen ja koettaa vähäisen nukkua, joka olisi hänelle varsin tarpeellista eilispäivän unettoman yön perästä.

Ankerschmidt suostui laskeumaan venheen pohjalle, väittäen lujasti, ettei hän sen vuoksi nuku, vaikka sitte heti, kuin hän oli laskenut päänsä alas, uni alkoi sitä painaa.

Ja jos hänen mistäkään sopii olla eläissään Aladár Garanvölgyille kiitollinen, on se tästä neuvosta, että hän nukkuisi tämän ajan.

Sen ajan, jonka kuluessa venhe lähestyy hänen asuinpaikkaansa, jottei hän minutista minutiin näkisi sen kuvan lähestyvän, joka kirkkaassa kuutamassa aivan aaveen-tapaisesti nousee vedestä; rauenneen kastellin kuva.

Aladár näki jo niin kaukaa, kuin hänen hyvät silmänsä kantoivat, että Ankerschmidt'in kastellin katto oli mutkistunut. Joka aironveto, joka toi esineen likemmäksi, teki häviön selvemmäksi. Nyt saattoi jo nähdä särkyneet akkunat ja hajonneitten seinäin halkeamat; sitte pistivät näkyviin luhistuneet kylkirakennukset sekä maahan kaatuneen etupuolen rauniotkin. Aladár oli suuresti iloinen siitä, ettei Ankerschmidt aironvedosta toiseen näe tämän vähitellen lähestyvän, niinkuin hän.

Alkoi jo tulla myöhäinen yö; joka paikassa vallitsi suuri hiljaisuus, se hiljaisuus, joka kansoittaa hereillä olevan sielua kiusaavilla ajatuksilla, yksinäisyyden hiljaisuus.

Hävittävä elementti oli laskenut valtansa alle koko tasangon; näköpiirissä oli kuin kaksi kuuta toisiansa lähestyisi: toinen taivaalla, toinen vedessä.

Tässä surullisessa valaistuksessa läheni lähenemistään, niinkuin ahdistava unen-näkö, Ankerschmidt'in kastellin rauniot; yhä paremmin astui häviö esiin. Sijaltansa menneet akkunat, rauenneen katon pystyssä seisovat orsipuut, revennyt aukko palomuurissa, itsekseen jäänyt savutorvi, muutamat paljastetut holvit tulivat yhä selvemmin ilmi iltahämärässä. Ennen pitkää saattoi myöskin huomata, että tulva oli tunkenut maakerran akkunain lävitse, ja kun venhe kulki fasadin etupuolitse, joka keskikohdalta oli maahan vierähtänyt, näkyi sen lävitse, niinkuin perspektivissä, vanha, matala kastelli, joka ei ollut maahan kukistunut.

Aladár liikutti kahdenkertaisella voimalla airoa, eikä kääntänyt silmäänsä pois nukkuvasta matkakumppanista. Hänen aikomuksensa oli jättää tämä herättämättä; hän soutaa ääneti raunioitten ohitse, toinen älköön niitä nähkö; vasta sitte hän hänet herättää, kun he ovat tulleet enon talolle, joka varmaankin on noudattanut hyvään aikaan lähetettyä neuvoa. Siellä saadaan luotettava tieto kastellissa olleitten kohtalosta.

Mutta uneenkin suljettuina silmät näkevät jotakin, ja nukkujat tuntevat, jos semmoinen suuri suru lähestyy, joka täyttää heidän sielunsa uneksivanakin. Niin näkee nyt myöskin Ankerschmidt, venheessä pitkällään maatessaan, nuot yhteen läjään kukistuneet kivet, nuot rikki musertuneet orret ja huoneuksen lävitse juoksevan kylmän, mustan tulvaveden, ikäänkuin hän katsoisi avoimilla silmillä; se vaan, että hän näkee vielä enemmänkin: kivien välissä lapsensa verisen ruumiin ja kuinka tämän kauniit, pitkät, silkkiset hiukset uiskentelevat mustassa virrassa. Nukkujan otsasta juoksi suuria hikipisaroita ja katkonaisiin hengenvetoihin puhkesi voimattomia huudahuksia.

Aladár sousi tuskallisella kiiruulla hävinneen kastellin ohitse, ja hänen oli jo onnistua jättää se, kun tieltä, jonka päässä kastelli seisoi, pisti esiin toinen venhe, jota käänteen tähden ei tähän asti saattanut nähdä.

Kuutamassa tunsi Aladár yhtä pian toisessa venheessä Kampós'in, kuin tämä hänet, mutta ennenkuin hän ehti viitata tätä alallansa pysymään, oli se jo myöhäistä; Kampós herra kiljaisi ilosta niin, että mikä nukkuja hyvänänsä siihen olisi herännyt.

-- "Holoi! nuori, kunnioitettu herra! holoi!" huusi innostunut huoneenhaltia, pistäen hattuansa keksin päähän.

-- "Vaiti! Herran tähden, älkää huutako" ... murisi Aladár ja yritti talojen väliin pääsemään.

Se oli nyt myöhäistä. Ankerschmidt kavahti ensi huudosta pystyyn vuoteeltaan, ja kun hän oli silmänsä avannut, oli ensimmäinen kuva, jonka hän näki, maahan hajonnut kastelli. Kenties sama näky, josta hän yhä oli uneksinut, todellisuudeksi muuttuneena.

Muutaman minutin katsella tuijotti hän jäätyneillä silmillä, kuolleilla kasvoilla tätä hirmukuvaa; sitte hypähti hän ylös, kaappasi ilmaan ja huusi mielettömän äänellä:

-- "Tyttäreni!"

Jos ei Aladár olisi heti tarttunut kiinni häneen, olisi hän syössyt veteen.

-- "Tyttäreni!" vonkui hän epätoivoissaan.

-- "Hän on tuolla meidän luonamme, häntä ei mikään vaivaa!" pauhasi Kampós herra, joka nyt huomasi, minkä äärettömän tyhmyyden hän oli tehnyt, ja koetti kaikella häneltä odotettavalla taidolla keksillänsä tarttua Aladár'in sielun-hukuttajaan, niin että tämä oli moneen kertaan kumoon menemällänsä.

Ankerschmidt'in kasvot menivät tästä sanasta yht'äkkiä nauruun; hän nauroi, niinkuin lapsi, niinkuin hullu.

-- "Todellakin? Onko se totta? Onko hän pelastettu? Eikö häntä mikään vaivaa?" Johon jokaiseen kysymykseen Kampós antoi vakuuttavan vastauksen, vannoen kaikkien kalenterin pyhien kautta ja tuhlaten niin monta Jumal' autaa, kuin häntä olisi pahasta rosvotyöstä tutkisteltu.