Part 22

-- "Sekin saattaa tapahtua, mutta sitä varten on vartioita asetettu niinkuin säännöllisen sodan aikana. Minä pidän sotajärjestystä voimassa; yöllä palaa joka sadan askelen päässä vartiotuli ja pyssyillä varustetut vahdit kiertävät padolla, niin pitkälle kuin minun vaarinpitoni ulottuu. Mutta teidän tulee tietää, etteivät ne ole vaarallisimmat yritykset, joita aseilla käypi häätäminen. Pian tapahtuu, että luoksemme tulee rikas herra, joka tarjoo kiiltävää rahasummaa, salaisesti, tuttavan-tapaisesti, eikä siitä pyydä muuta palvelusta, kuin että insinöri, jos hän siellä taikka täällä on huomannut vian, sitä älköön nähkö. Jos tulva tunkee sen lävitse, sanotaan, että se oli onnettomuus, ja ken väittänee, että insinöri sitä edeltäpäin on huomannut? Kuka tutkinee sydämen ja munaskuitten salaisuuksia? Jos me karkotamme semmoisen houkuttelijan, tulee asian-ymmärtäviä neuvonantajia, jotka hairauttavat kokematonta insinöriä, saattavat häntä niin eksyksiin, että hän panee vahviketta ihan toiseen paikkaan kuin missä tarpeellista on. Minä tuskin kerkeen semmoisia ihmisiä tanyastani pois ajamaan. Välistä ovat nämät hyviä ihmisiä, hyviä kumppaneita, mutta vaara tekee ihmisen huonoksi, kavalaksi, jos hänellä on pelko jostakin. Jumalan kiitos, ettei minulla ole mitään. Ehkä minä en olisi parempi kuin muut."

-- "Mutta minkätähden ei ennemmin vahvisteta sulkua, kuin että sen taakse tehdään uusi pato?" kysyi Ankerschmidt Aladár'ilta.

-- "Sitä on jo moni minulta kysynyt; vieläpä virallisestikin. Tässä ovat rannalle vedetyt paalut, jotka minun sijastani selittävät kaikki."

Näillä sanoilla vei Aladár Ankerschmidt'in neljän viiden paalun luokse, joita vartioitsi pyssyllä varustettu mies.

-- "Suvaitkaa katsoa tänne. Nämät paalut kiskoi tulva irti sulkupadosta. Niihin on jokaiseen merkitty määrätty pituus: kolme syltä neljä jalkaa. Otetaan nyt sylipuu ja mitataan paalut; toisesta päästä toiseen on vaan kaksi syltä viisi jalkaa. Siitä käy selväksi, että sulkupaalut ovat viittä jalkaa matalammalta maahan lyödyt, kuin kaavassa on määrätty; tässä on urakkamies säästänyt. Seurauksena tästä säästämisestä on nyt se, että tulva tunkee alhaalta sulun lävitse. Kaikki vahvistaminen ylhäältä olisi turhaa työtä; nykyisen tulvan kestäessä ei voi paaluja vahvistaa. Sentähden olen pakoitettu tekemään ihan uutta patoa samaan suuntaan, jossa tämä sievä teos on; muutoin me tulemme märäksi juuri siinä, missä luulimme saaneemme parhaan suojeluksen."

Ankerschmidt kierteli vihaisesti viiksiänsä tästä tiedosta ja jupisi useat kerrat itsekseen: "tämän on tuon vietävän Grisák'in suosikki rakentanut."

-- "Minä luulen, että vielä muittenkin kuumoittaa päätä tämän tähden, kuin niitten, joihin se suorastaan koskee. Minun on täytynyt kuulla viekoittelemisia semmoistenkin ihmisten puolelta, joitten oikeastaan ei ole mitään tekemistä tämän vesirakennuksen kanssa. Muitten muassa kävi täällä jo pari kertaa eräs herra Mikucsek."

-- "Ah! Minä tunnen hänet. Ja mitä tuo tahtoi?"

-- "Ei mitään muuta, kuin että jättäisin tämän työn sikseen ja menisin muita vaaran-alaisia paikkoja suojelemaan."

-- "Ja millä tavoin pääsitte hänestä vapaaksi?"

-- "Aivan yksinkertaisesti: minä en vastannut mitään hänen sanoihinsa enkä ollut kuulevinani, mitä hän puhui. Minä jakelin käskyjä, hän myöskin; mutta kun hän näki, että kaikki täyttivät minun määräyksiäni, vihastui hän ja meni pois."

-- "Eikö hän luvannut tulla takaisin?"

-- "Uhkasipa hän ankarasti."

-- "No, tulkoon hän vaan, nyt minäkin jään tänne."

-- "Minä kiitän suuresti tästä avusta, mutta minun täytyy antaa teidän kunnianne tietää, että asuntonani, johon saatan teidät yöksi vastaan-ottaa, on kasa risukimppuja, joista improviseraamme majan siihen paikkaan, missä vietämme yötä?"

-- "Sehän on komea tanya. Sotaretkellä maksaisi ihminen monta kertaa semmoisesta hotellista, jos se vaan olisi saatavissa. Kaikissa tapauksissa aion minä jäädä tänne. Meillä on hyvä viitta, me voimme helposti saada yön kulumaan."

Sotavanhus seurasi kepeillä askelilla insinöriä yhteen-sidottuin faschinein välitse risumajalle, jossa molemmat istuivat ristiin ladotulle varpukimppu-kasalle.

Oli jo täysi ilta; metsähanhien parvet palasivat kylvöpelloista kotia ruovistoihinsa ja kaukaisista kylistä kuului iltakellon surumielinen ääni Tiszalle asti; pitkin patoja kaikui pyökin-kuoresta tehtyjen torvien ääni peninkulmasta peninkulmaan, merkiksi että päivätyö on päättynyt; ne, jotka aamusta iltaan ovat työtä tehneet, saavat mennä levolle, ja nyt seuraa yötyö, sillä tuo vaivaloinen taistelo ei lakkaa yöksikään: levähtäneet kädet tarttuvat pois-pantuihin lapioihin, kuokkiin, ja patotyötä jatketaan yhä, ensin kuun, sitte tulisoittojen valossa.

-- "Emmepä mekään olisi luulleet, että joskus yhden teltan alla bivuakeraisimme", sanoi Ankerschmidt Aladár'ille, tiputtaen puuvartaasen pistetyn silavan rasvaa leivälleen, jota hän oli paistanut rätisevän valkean ääressä.

-- "Vihollinen on yhteinen", vastasi siihen Aladár.

-- "Ja yhteinen pelkomme esine."

-- "Ei kaikin päin. Minun on suojeltavani vaan isänmaani, mutta ei omaisuuteni."

-- "Tämä sutkaus tarkoittanee kai minua, että minun päinvastoin on suojeltavani omaisuuteni, mutta ei isänmaani. Katsokaa, nuori mies, te ette ole oikeassa."

-- "Sitä parempi. Muutoin on nyt vaan vähäinen etu toinen toisemme suhteen; jos tulva näin nousee, on huomenna meidän molempien omaisuus yhdessä paikassa: meren pohjassa."

-- "Mutta tämä merenpohjakin on oleva yhdessä paikassa: -- sydämissämme!" sanoi siihen Ankerschmidt, ja Aladár saattoi siitä äänestä, jolla nämät sanat olivat lausutut, tuntea, ettei se ollut mikään tuuleen laskettu lause.

Tämä ei tosiaankaan ole mahdotonta! Jos Newton on osottanut todeksi, että maan vetovoima vaikuttaa "pondus specificum'in", miks'ei voisi "Unkarin maalla" olla semmoinen ominainen vetovoima, joka on syynä sydänten "pondus specificum'iin?"

Molemmat miehet sopivat siitä, että vuorotellen valvoisivat yön. Aladár, enemmän väsyneenä, menee ensiksi levolle; kuun laskettua herättää hänet Ankerschmidt ja sitte valvoo hän taas aamuun asti.

Aladár otti kiitollisuudella vastaan tämän tarjouksen; hän kääriysi viittaansa, laskeusi levähtämään paljaalle maalle, nojaten päätään risukimppuun, ja oli tuskin toivottanut hyvää yötä kumppanilleen, kun hän jo nukkui.

Ankerschmidt istui risukimpun toiseen päähän ja heitti puita valkeaan, liekkiä voimassa pitääksensä, jotta se yhäti loistaisi ja hän yhäti voisi nukkuvan kasvoja katsella.

Nukkuvan ihmisen kasvoissa on suuri tutkinnon-ala; joka juonne palaa silloin takaisin alkuperäiseen muotoonsa; nukkuvan kasvot eivät tiedä mitään teeskentelystä.

Välisti nosti tuuli viittaa nuorukaisen rinnalta; Ankerschmidt peitti häntä huolellisesti joka kerta uudestaan ja kohensi kekäleitä valkeassa.

Sydän-yön aikana meni puolikuu jo nukkumaan; hopea-venhe näkyi heiluvan leveässä virran-tulvassa, kunnes laineet toivat tuon pitkälle ulottuvan valo-vaon kokonansa tämänpuoliselle rannalle. Ankerschmidt'illa oli se aikomus, ettei hän kuun laskettua herättäisi väsynyttä nuorukaista, vaan valvoisi hänen sijastansa siksi, kuin tämä itsestänsä herää, ja silloin sanoisi hänelle, että kuu juuri nyt oli laskenut.

Hopea-venhe vaipui jo veteen, se näkyi vaan enää puoleksi, niinkuin palavan vuorenhuipun pää; nyt sekin vaipuu yhä syvemmälle; vihdoin oli vaan jälellä pieni kipinä, puolikuun kärki, sitte sekin katosi aaltojen taakse.

Sillä hetkellä nousi nukkuva nuorukainen seisaalle ja toivotti hyvää huomenta Ankerschmidt'ille.

-- "Ah! te olette herännyt!"

-- "Kuu laski nyt", sanoi Aladár, viitaten vielä kiiltävää taivasta kohti, jonka sädekehä osotti sitä hautaa, johon taivaan vaeltaja minuti sitten oli vaipunut.

-- "Ja te tunsitte, koska kuu laski?" kysyi kummastellen Ankerschmidt.

-- "Se olisi huono nukkuja", vastasi Aladár, "joka ei maatessaan tuntisi sitä hetkeä, jolloin hänen on velvollisuus herätä."

Kuun laskettua sytytettiin sadottain tulisoittoja pitkin patoja; työtä jatkettiin, niinkuin päivällä; kärryt narisivat, juntan-hoitajain komento-sanat riistivät yöltä sen äänettömyyden.

-- "Jos ummistaa silmänsä, voisi, työnmelusta päättäen, luulla, että on päivä", sanoi Ankerschmidt, heittäyten pitkäkseen Aladár'in jättämälle lepopaikalle; "saatoitteko nukkua junttain paukkinalta?"

-- "Oho, aivan hyvin. Se kaikuu niin, kuin kuulisi suuren äiti-kultansa, maan sydämen-tykytyksen."

-- "Puuttuu vaan päivälliskello, joka kutsuu työmiehiä ruoalle."

-- "Minusta todellakin tuntuu siltä, kuin kuulisin kellon-äänen etäältä."

-- "Se soipi vaan teidän korvissanne; kuka saattaisi tämmöisessä kärryjen ratinassa eroittaa kaukaista kellon-ääntä?"

Aladár ei kuitenkaan levännyt, vaan poistui muutaman askelen päähän, jossa yötisen vartiotulen leimu ei häikäissyt hänen silmiänsä, ja näytti tarkasti tutkivan jotain Tiszan kaukaisella pinnalla.

-- "Minusta on, kuin näkisin jonkun venheen lähestyvän."

-- "Teillä lienee hyvät silmät, jos näette jotain; minä näen vaan vettä."

-- "Tuolla, rannan partaalla, jossa karsitut halavat pistävät ylös vedestä. Nyt tulee se heti halavain kohdalle."

-- "Se lienee joku pölkky."

-- "Mutta minä näen airon jäljet vedessä, se on joku venhe. Vartiat varmaankin nukkuvat, kosk'eivät vielä tähän asti ole ampuneet sitä."

Muutaman minutin perästä rupesi jo Ankerschmidt'kin uskomaan, että todellakin venhe on tulossa heitä päin; molemmat miehet tarttuivat nyt kiireesti pyssyihinsä ja menivät padolle venhettä vastaan.

Tiszan virta oli kova, venhe näytti höyrynvoimalla lähenevän. Vähän ajan kuluttua saattoi jo nähdä, että yksi mies istuu siinä ja kahdella airolla soutaa venosta, joka oli puunpölkystä koverrettu n.k. sielun-hukuttaja-

-- "Ohoi! Ken olet? Mihin matka?" huusi sille Aladár, ojentaen pyssyänsä ammuntaan. Venheessä-kulkija huusi takaisin:

-- "Älköön herra huoliko siitä, ken minä olen, vaan ajatelkoon omaa henki-raukkaansa, niin kauan kuin vielä on aikaa; tuolla D:n luona ovat rikkoneet padon."

-- "Rikkoneet?" huusi Aladár vimman ja epätoivon äänellä.

-- "Se on, Jumal' auta, totta. Minä näin, kuka se oli. Minä tiedän hänen nimensä."

-- "Kuka se oli?"

-- "Minä en sano sitä. Jos sen sanoisin, heittäisivät herrat hänet vankeuteen. Hänen asiansa kääntyisi hyväksi; hän pääsisi ehkä vapaaksi ja kerskaisi vielä, että hänkin oli ollut siellä, missä niin monta muuta. Mutta jos minä tiedän, kuka se oli, tulee siitä kuolema hänelle. Hyvästi, nuori herra!"

-- "Seisahdu!" huusi hänelle Aladár; "käännä tänne, nouse maalle! Jos lähdet edemmäksi, ammun sinut."

-- "Tehkää hyvin!" sanoi venhemies ja laskeusi heti pitkälleen venoseensa. Tulva vei salaman nopeudella pienen sielun-hukuttajan mukaansa ällistyväin miesten silmien edestä. Aivan tarpeetonta olisi ollut sitä ampua.

Aladár tarttui, korvat kurolla, Ankerschmidt'in käteen.

-- "Hyvä herra, nyt kuulen jo selvästi kellon-äänen. Tämä on hätäkello. Tuo mies on nähtävästi puhunut totta. Nyt ei teillä ole minutiakaan aikaa hukata; jos D:n luona pato on rikottu, saattaa tulvavesi pikemmin olla teidän kastellinne portilla, kuin hyvät hevosenne."

-- "Entäs te?"

-- "Minä jään tänne, niin kauaksi kuin on jotakin tehtävää, vaikk'ei täällä mikään enään auta, jos vesi meidät kiertää. Työmiehet juoksevat tiehensä, heti kun saavat tietää tämän sanoman, ja syystä, sillä kaikilla on perhe ja talous tuolla kotona. Rientäkää, hyvä herra; tässä ei ole aikaa neuvotella."

-- "Ja pelastatteko te itsenne myöhemmin?"

-- "Täällä on venheitä, minä otan jonkun niistä ja lähden tornia kohti. Herran haltuun!"

Sen sanottuaan pudisti hän ritarin kättä, heitti pyssynsä olalle hihnasta riippumaan ja alkoi nopeilla askelilla astua sinne päin, josta tuo salainen venhemies oli tullut.

Ankerschmidt jäi siihen isoksi aikaa seisomaan ja katsoi hänen jälkeensä siksi, kunnes Aladár yht'äkkiä kääntyi taaksepäin ja kädellänsä uudestaan viittasi ritarille. Silloin pyrki tämäkin vaunuillensa menemään.

Kun Ankerschmidt herätti vaunuissa nukkuvaa kuskia, ei padolla häärivässä väessä vielä ollut mitään hädän melua; juntat paukkuivat, tulisoitot ja pikiroihut leimuivat pitkin rantaa.

Ankerschmidt antoi kiireesti valjastaa hevosensa ja otti itse ohjakset käteensä, selvitäkseen vaunuineen mutkaiselta rantatieltä.

Hänen ainoa tyttärensä, joka nyt on yksinänsä vaaran uhkaamassa kastellissa, täytti hänen sielunsa huolella.

Valtatien ja patojen välillä oleva niitty oli vetelä; pyörät vaipuivat syvälle hetkuvaan maaperään; kointähtikin oli jo noussut taivaalle, ennenkuin Ankerschmidt monien ponnistusten perästä pääsi valtatielle.

Täällä hän huimasi hevosia ruoskan siimalla ja pani ne tulisella vauhdilla kiitämään hiekkaista tietä kotia päin.

Eräässä ahteessa, jota hevoset korskuen pyrkivät ylöspäin askel askelelta, otti hän itselleen aikaa takaisin katsahtaaksensa ja näki, ettei mitään rattaita tullut hänen perässään.

Hän rupesi uskomaan, että oli paennut tyhjää hätää.

Aamun koitteessa eräälle purolle tullessaan, seisatti hän muutamaksi minutiksi valjakkonsa ja laski, siltaa välttäen, hevosensa puron poikki menemään, jotta hän, sill'aikaa kuin nämät siitä joivat, sillalta saisi katsella seutua.

Kaikki oli vielä vihriäistä.

Niityt olivat peitetyt keltaisella ja punertavalla kukkasvaipalla; viljavainiot olivat jaetut viheriöihin tauluihin, joista kaikenlaiset värit vivahtelivat; laitumilla kävi hajallansa valkoisia ja mustia karjalaumoja, valkoisia lehmiä ja mustia puhveleita.

Nousevan auringon säteissä kimalteli ruohikossa miljonia timantteja; koska ihmisen varjo ulottui pitkälle, syntyi hänen ympärillensä kiiltävä sädekehä kasteisessa ruohossa.

Mikä onnellinen seutu! Kuka olisi taipunut siihen ajatukseen, että nämät kaikki yhden päivän, puolen päivän kuluessa katoisivat, häviäisivät, että mikä nyt on autuaallisuutta ja runollisuutta, se ei makuukauden kuluttua olisi muuta kuin lokaa ja epätoivoa?

Vaan kuitenkin oli jo niin kirjoitettu.

Tuskin olivat Ankerschmidt'in kiitävät vaunut ehtineet neljänneksen tunnin matkaa sillan toiselle puolelle, kuin he taas tulivat sillalle, joka oli erään joen yli rakennettu; kun käyden sillan yli ajettiin, kääntyi kuski taaksepäin ja tarkasteli jokea.

-- "Katsokaa, kunnian herra, tämä joki juoksee nyt takaperin."

Ankerschmidt nojausi ulos vaunuistaan, ja hänestä näytti todellakin, kuin joen uoma olisi täynnä likaista vettä, joka juoksi vastapäiseen suuntaan.

Nyt rupesi hänkin paremmin tarkastamaan ja näki, että ojat tien vieressä olivat kaikki täynnä vettä, joka niissä ei suinkaan vielä ollut kauan ollut, niinkuin saattoi nähdä niistä kasveista, jotka täyttivät ojien pohjan ja jotka eivät elä vedessä; lyhyemmät niistä olivat jo aivan peitossa, kun sen sijaan korkeammat varret vielä seisoivat pystyssä vedessä ja kummastellen katselivat jalkojansa viruttavaa elementtiä, joka on heidän juurensa tappava ja uuden kasvullisuuden heidän sijaansa synnyttävä.

Vielä neljänneksen tunnin kuluttua vuodattivat jo ojat vettä tien-viereisille niityillekin, ja kulaisvesi välkkyi jo sieltä täältä viheriäin toukojen välistä.

Kun he tulivat edemmäksi, nousi vesi jo paikoittain maantiellekin, jossa näkyi muutamia uurroksia; kaukaa tasangolla kimalteli jo tulva.

-- "Riennetään, riennetään joutuisammin!" ahdisti ritari kuskia ja katseli huolestuneena vaunuistaan, kuinka kokonaisia parvia metsähanhia ja raukkuja lenteli taivaalla, ikäänkuin heidän olisi suuri kiire tähän seutuun mitä pikemmin asettua.

Tuskallisinta oli, ettei tavannut ainoatakaan sielua. Ei missään, niin pitkältä kuin tie ulottui, näkynyt ajo- eikä jalkamiehiä; oli aivan kuin ne jossakin olisivat vangiksi otetut.

Yhdessä paikassa seisoi jo tiellä kokonainen järvi, jossa tuuli tuuditteli laineita ja joka leveni yhdestä metsiköstä toiseen eikä näyttänyt huolivan niistä padoista, jotka välillä olivat.

-- "Laske menemään!" käski Ankerschmidt. Kuski ajoi veteen, joka ulottui melkein hevosten vatsaan asti ja juoksi vaunujen pohjan lävitse; kesti pari sataa jalkaa, ennenkuin taas päästiin kuivalle maalle. Mutta sen lävitse kahlattiin onnellisesti.

Nyt seurasi mäkinen seutu, jonne vesi ei vielä ollut ehtinyt; siellä oli pieni metsä kummallakin puolella tietä. Metsä kaikui satakielen laulusta ja rastaan viserryksestä; poppelit heittelivät kukka-untuviansa; lämmin ilma oli täytetty akasian-tuoksulla; ihmishermot eivät voineet aavistaa, mitä metsän tuolla puolen on.

He olivat tuskin ehtineet ulos tiheiköstä, missä mäkinen maa muuttui kaltevaksi, kuin uusi seutu leveni heidän silmäinsä eteen. Se oli jo häviön panoramana.

Kaukaa ja läheltä, lukemattomista paikoista, ikäänkuin särjetyistä peilinkappaleista kimalteli auringonpaiste paisuneessa vedentulvassa. Maantien oikea puoli oli jo pitkältä merenrantana, jota leveät laineet valelivat. Tuskin tuhannen jalan päässä metsästä oli noin kolmenkymmenen sylen levyinen aukko tien viereisessä padossa, jonka lävitse tuolta puolelta tuleva virta kohisten juoksi.

Toisella puolella tätä aukkoa oli koko tie täytetty ristinrastin käännetyillä rattailla; ylt'ympäri joukottain käsiään väänteleviä, vaikeroivia naisia, lapsia, huutavia miehiä, toimetonta väkeä.

Aukolle tultuansa ymmärsi Ankerschmidt, minkätähden hän siihen asti ei ollut ketään tavannut. Kansa, joka oli paennut tulvan valtaan joutuneista kylistä, ei voinut tämän esteen ylitse päästä.

Jäännökset parista särkyneistä rattaista, jotka olivat ojan syrjälle heitetyt, todistivat, että oli löytynyt uskaliaita yrittelijöitä, jotka olivat koettaneet päästä ristiin juoksevan virran lävitse; mutta tämä ei ottanut sopimuksiin ruvetakseen; ilman armotta tempasi se myötänsä ne, jotka rohkenivat yrittää ottelua sen kanssa, ja yhä enemmän söi se patoa.

-- "Eikö tästä voi ylitse päästä?" kysyi Ankerschmidt toisella puolella kierteleviltä.

-- "Olkoon herra iloinen siitä, että saa olla siellä!" huusi joku äristen vastaukseksi, sillä suuressa vaarassa eivät ihmiset ole kohteliaita. "Kiittäkää, että olette turvassa!"

Eräs sortuutiin puettu mies tunsi kuitenkin Ankerschmidt'in ja alkoi kunnioituksella häntä puhutella.

-- "Vaara on selkämme takana, hyvä herra; tulva on kiertänyt meidät; me pakenisimme, mutta mihin?"

-- "Mitä tiedätte B'falu'sta?" tiedusteli huolestuneena Ankerschmidt.

-- "Me asumme sen naapuristossa; aamusta alkaen kuulimme hätäkellon, mutta vesi tuli niin äkisti, että mahdotonta olisi ollut sinne päin mennä."

-- "Mutta minun täytyy välttämättömäsi päästä sinne."

-- "Tuskinpa vaunuilla; mutta jos herra tahtoo tehdä hyvin, kääntäkää takaisin, ennenkuin jäätte tähän saarretuksi, ja tulkaa jostakin Tiszan viereisestä pysäyspaikasta takaisin purrella sekä antakaa tieto, että täällä on suuri hätä -- jos ei ennen sitä Jumalan viha ole meitä täältä pois lakaissut."

Ankerschmidt käsitti, että tätä neuvoa oli seuraaminen. Rikotun padon lävitse tunkeva tulvavesi syöksyi yhä nopeammin leveten toiselle puolelle; tässä ei ollut kauemmin viipymistä. Hän lupasi tuskastuneille ihmisille, että ennen pitkää tulisi takaisin pursilla heitä varten, ja käski sitte kuskinsa kääntää takaisin sekä uudestaan rientää Tiszan padolle; sinne varmaankin tulva viimeiseksi tulee.

Niinmuodoin takaisin samaa tietä, jota oli tultu.

Nyt olivat jo kukoistavat kasvit tien vieressä, suuret kuninkaan-keihäät keltaisine kukkineen, jotka ennen olivat seisoneet pystyssä vedessä, mutaan painuneet; nyt nosti jo kuskinlautaan asti ulottuva lätäkkö ylös hevoset ja vaunut, joitten täytyi siitä uiden pelastua; nyt kiikkuivat vaan enää viljavain ohratoukojen tähät veden päällä, ja missä aamupäivällä keltaiset ja punertavat kukat olivat peittäneet lihavat niityt, siinä nyt vaan näkyi taivas heijastavan vedenpinnasta, kaikkialla taivas!

Valkoinen ja musta karja ei enää käynyt laitumella, vaan kaikki juoksivat mylvien tietä päin; lukematon jono rattaita, jotka toivat pakolaisia läheisistä kylistä ja veivät niitä kaikille tahoille, tuoksuttivat pölypilviä oksateillä.

Epäsäännöllisestä paosta saattoi huomata, ettei kukaan tietänyt, mistä vaara tuli ja mihin sen edestä oli pakeneminen.

Likeisistä kylistä kaikuivat herkeämättä hätäkellot, taivaalta kuului tuhansien vesilintujen käheä rääkynä ja maan päältä se sanomaton, tuskallinen, sekasortoinen ääni, joka syntyy, kun tuhansittain ihmisiä huutaa apua.

Erästä yksinäistä, valkoista taloa keskellä peltoja ympäröitsi jo vesi; sen katolla istui muutamia naisia, jotka valkoisilla liinoillaan liehuttivat etäälle päin, josta ei mitään apua tullut.

Ja Ankerschmidt ajatteli, että ehkä nyt hänenkin ainoa lapsensa näin seisoo vaaran ympäröimän kastellin akkunassa ja huutaa apua ja liehuttaa valkoista liinaansa, eikä ole ketään, joka saattaisi hänen avuksensa mennä.

Ja kaikki nämät oli hänelle ennakolta sanonut tuo viisas mies, jota hienot herrat luulevat tyhmäksi, sentähden että hänellä on niin vilpittömät kasvot, eikä hän itsekään ollut häntä uskonut; sen sijasta, että hän heti olisi rientänyt yöt päivät kastellinsa ympäri valleja rakentamaan, jätti hän sen, hankkiaksensa tietoa siitä, mitä hänen olisi pitänyt uskoa.

Ja vielä oli tuo kovapäinen mies, huoneenhaltia sanonut senkin, että koko herraskastelli oli huonosti rakennettu; jos tulva tulee, olkoon Jumala laupias ja armollinen sen sisässä oleville.

Eikä hän silloin uskonut häntä tässäkään kohden, kun hän olisi voinut suojella taloansa, kun hän olisi voinut olla apuna vaarassa; nyt on hänen rangaistuksensa se, että uskoo ja näkee kaikki edessänsä, kun ei enää mitään voi muuttaa!

Kun Ankerschmidt tuli takaisin sulkupadolle, ei siellä enään ollut muita jälellä, kuin Aladár ja hänen insinöriapulaisensa sekä varalla pidettyjen venheitten miehistö. Kaikki muut olivat paenneet, kummalle puolelle hyvänänsä hän katsoi.

Aladár oli raskaassa työssä; hänellä oli tuskin aikaa huomata takaisin palannutta herraa, sillä hän sitoi par'aikaa patopuihin kiinni niitä paaluja, jotka vesi siihen asti oli kiskonut irti tuosta eräästä sulusta.

-- "Suokaa anteeksi, hyvä herra, minä olen kohta valmis teitä palvelemaan; panen vaan ensiksi taattuun paikkaan nämät 'dokumentit', joita en voi mukaani ottaa, ja annan lähteville miehille määräyksiä, mihin päin heidän on meneminen, jotta voisivat suurimmassa vaarassa oleville ensiksi apua antaa."

Venheitten ja lauttojen joukko rupesi ennen pitkää Aladár'in määräyksen mukaan levenemään joka taholle, yhä nousevaa tulvaa vastaan taistellen, ja pyrkivät puoleksi vihriällä, puoleksi sinisellä vedenpinnalla monissa mutkissa vaaran-alaisten kylien torneja kohden.

Ankerschmidt käveli sill'aikaa levottomasti edes takaisin padolla ja kierteli tuskastuneena pitkiä viiksiänsä, ikäänkuin nämät olisivat olleet kaikkiin syypäät.

Pian tuli Aladár takaisin hänen luoksensa.

-- "Nyt olen jo teidän käytettävänänne, hyvä herra; eikö totta, vaunuilla ei enää voinut kotia päästä? Poppeli-metsän tuolla puolen tuli jo tulva teitä vastaan."

-- "Minä käännyin todellakin sieltä takaisin. Vähäisen uimmekin."

-- "Nyt on parasta laskea vaunut Szolnok'iin päin menemään; patoa myöten saattavat ne varmaan tulla sinne asti, täällä ei ole hetkeksikään niillä mitään tehtävä."

-- "Mutta minä tahdon mennä kotia. Kuinka kotona laita lienee? kotona!"

-- "Minä tiedän; mennään nyt yhdessä. Minäkin riennän eno raukkani luokse. Virkani on kolmeksi viikoksi lakkautettu; sill'aikaa emme voi parempaa tehdä, kuin hukkuvia asukkaita vedestä onkia."

-- "Mutta te olette jo laskenut pois kaikki lautat."

-- "Niin olen. Ne ovat määrätyt kaikkein läheisimpiin kyliin, jonne vielä saattaa lautoilla puhtaasti päästä; mutta jos tahdomme kotia asti pyrkiä, on meidän pakko tulla toimeen pienellä, köykäisellä hallitusmuodolla."

-- "Hallitusmuodolla?"

-- "Älkää suvaitko pelästyä! Minä en puhu 'konstitutionista', vaan tästä pienestä leivin-kaukalosta tässä; siihen istumme molemmat, se kantaa juuri niin monta ihmistä, ja se on hyvä siitä, että missä tulemme kuivalle maalle, voipi sen ottaa olalleen ja kantaa siksi, kuin taas tulee vettä eteen."