Part 21

"Hm, korkeallapa tuo lentääkin."

Herra Straff heittäysi rohkeasti sohvalle ja alotti keskustelun.

-- "No, tohtori? Mitä Archimedeen ruuvi tekee? -- Olkiako vai heiniä? -- Neljäkymmentä vaiko kuusikymmentä?"

Tohtori kääntyi nyt äkkiä kantapäällään ja ärjähti kuopistaan tuijottavilla silmillä kysyjälle:

-- "Teidän sopii nyt mennä Schlesiaan kauranpäitä hapsimaan! Te ette enää tarvitse mitään Archimedeen ruuvia, eikä neljääkymmentä-tuhatta florinia, eipä edes neljääkymmentä kupari-kreutzeriä. Tänä yönä kuoli teidän puolisonne."

Ja hän heitti telegrammin hänen eteensä:

"Hermine kuoli kello kaksi sydän-yön jälkeen."

Straff arveli ensiksi, eikö tämä ole koirankoukku tohtorilta, hänen peljätyksekseen; ehkä hän itse on pannut toimeen tämän sähkösanoman itselleen? Hän kysyi sentähden hymyillen:

-- "Eikö tämä liene leikkiä, herra tohtori?"

Mutta tämä teki jo lopun tuon kelpo Trebonianuksen kärsivällisyydestä.

-- "Korjatkaa luunne täältä! Te olette houkkio, elukka, konna! Teidän hurja mielettömyytenne varasti taskustani neljätoistatuhatta viisisataa florinia, jotka jo olivat siinä. Te olette hävytön lurjus, hirtehinen, jne. jne. jne.!"

Herra Straff oli tosin kuullut semmoisia korupuheita muuallakin, mutta niin tukulta, kuin tällä kertaa, ei koskaan ennen.

Vihdoin se raivo, joka synnyttää jalopeuroja, paisutti tohtori Grisák'in toiminta-voiman niin, että kun frasit olivat loppuneet, hän, jottei tarvitsisi niitä alusta taas kertomaan ruveta, tarttui ystäväänsä Straff'ia kaulaan ja paiskasi hänet ulos ovesta sillä kierua, että tämä kahdesti kimmahti lattialta ylös.

Tämän epä-ystävällisen toimituksen perästä kurkisteli herra Straff hattunsa alta, joka sysäyksessä oli hänen silmillensä lytistynyt, pisti molempien kättensä sormenpäät liivintaskuunsa ja sanoi itsekseen, hymyillen: "Täytyy siis kuitenkin tyytyä kreutzerin-makkaraan!" Viheltäen astui hän sitten alas portaista. Hänet huomattuansa hyppäsi herra Vendelin ulos vaunuista ja riensi hänen eteensä.

-- "Na? na! Onko se teillä?"

Herra Straff, kun hän näki Maxenpfutseh'in epäilyksestä ja toivosta vääntyneet kasvot, ei voinut olla nauruun purskahtamatta. Hän laski kätensä töllistelevän miehen olkapäille ja nauraa hekotti häntä vasten naamaa:

-- "Hahahaha, hahahaha! Te tulitte todellakin hyvään huvitukseen, rakas ystäväni. Viime yönä kuoli puolisoni. Adjöö neljäkymmentä-tuhatta florinia! Nyt saatatte fiakkeroita, mihin haluatte."

XIII.

Se kumpu, joka itseensä sitoo.

Ja jos elävät tahtovat jättää isänmaansa, pidättävät kuolleet heitä!

Ankerschmidt tiesi vasta silloin, kuinka paljon hän oli tytärtänsä rakastanut, kun tämä lepäsi paarilla.

Aivan helppo on sanoa: "minä ajan sinut pois, hylkään sinut, unhotan sinut!" mutta kunhan lepää tuossa valkoisena, mykkänä, kuolleena, ja hänen suljetut huulensa sanovat: "unhota siis!" -- silloin on vaikea sitä kestää.

Niinkuin kaksi kertaa kaksi tekee neljä, yhtä selvästi todistaa järki, että hän oli rikkonut, syntiä tehnyt ja rangaistusta ansainnut; ei mikään muu saattanut sovittaa hänen elämäänsä; Jumala teki hyvin siinä, että otti hänet luoksensa -- mutta hänen muistonsa raskauttaa kuitenkin ikuisesti sydäntä; vuosienkin kuluttua tuovat unelmat takaisin kadonneen kuvan ja antavat todistuksen siitä, ettei ole niin helppo kadota kuin kuolla.

Uneksija sanoo unikuvalle vasten silmiä: "sinä et enään elä, sinä olet kuollut, minä näin sinua haudattavan:" se ei huoli siitä, se tulee uudestaan, käyttää itseänsä niinkuin sen oli tapa elävänä, hereillä ollessa, ja sekaantuu elämän asioihin.

Ankerschmidt ryhtyi suuriin toimiin, tyttärensä kuoltua.

Yöt päivät hän niissä askaroitsi.

Hän tuotti oppineita tohtoreita, jotka balsameraisivat ruumiin, ja taiteilijoita, jotka rakentaisivat hautakammiota hänelle; ennenkuin tämä valmistuu, ei pidetä hautajaisia.

Itse pani hän kirjaan kaikkien niitten nimet, jotka tulivat kuollutta katsomaan, ja hän laati albumin niistä kirjeistä, jotka tulivat vastaukseksi kuolon-ilmoitukseen. Ensimmäisellä sivulla oli niitten joukossa vanhan Garanvölgyin nimi, toisella Aladár'in.

Kun arkitekti oli saanut hautakammion piirustuksen valmiiksi, meni Ankerschmidt itse soveliasta paikkaa etsimään.

Puron reunalla, lirisevän lähteen vieressä valitsi hän tyttärellensä ikuisen lepopaikan, missä halavat mielellään keskenänsä kuiskailevat. Surulliset halavat menestyvät siinä hyvin. Puro hyräilee aina ikuista unilauluaan nukkuvalle.

Sinä päivänä, jolloin hautakammion perustusta ruvettiin kaivamaan, kävi Garanvölgyin huoneenhaltia herra Ankerschmidt'ia tervehtimässä.

Tuo hurskas mies sanoi, mitä Jumala hänelle oli uskonut, hänen kauttansa murhettivaisia lohduttaakseen, ja alkoi sitte puhua siitä, jota varten hänen herransa oli hänet lähettänyt.

-- "Armollinen herra, minä tulen tervehdyksellä nuorelta Aladár herralta."

-- "Kiitoksia."

-- "Suvaitkaa tietää, että herra Aladár on insinöri."

-- "Minä tiedän sen."

-- "Hän on ennen aikaan mitannut ristinrastin koko tämän seudun, huviksensa vaan, niin että hän tietää senkin, mikä talo sijaitsee korkeammalla, mikä matalammalla, kautta koko kylän."

-- "Vai niin."

-- "Niin kyllä... Kummallista on, että hän tietää senkin, jotta teidän armonne kastellin-altani ja vanhan herran kivijalka ovat aivan tasan."

-- "Hyvä."

-- "Mutta minä en tullut tänne teidän armollenne joutavia laskemaan näin surullisessa tilaisuudessa, vaan sentähden, että saimme tietää, jotta teidän armonne aikoo rakennuttaa hautakammion Jumalassa autuaalle Hermine rouvalle, ja nuori Aladár herra sai kuulla, että mielitte rakentaa puron varrelle; hän lähetti sen vuoksi minut tänne, jotta koettaisin saada teidän armoanne siitä luopumaan, sillä kun Tisza tulvaa laitojensa yli, peittää vesi tämän paikan kahden kyynärän korkealta ja lakaisee pois kalliin tomun."

Ankerschmidt rupesi vasta nyt hänen puhettansa tarkkaamaan.

-- "Kun Tisza tulvaa?"

-- "Niin. Joka viides tai kuudes vuosi se tavallisesti on ottanut tämän paikkakunnan valtaansa."

-- "Mutta onhan siellä nyt uudet turvapadot."

-- "Niistä ei ole mihinkään. Me emme ole niitä teettäneet... Tässä kylläksi; puron vieremät laskee tulva allensa, ne eivät kelpaa hautapaikaksi."

Ankerschmidt kuulteli vastahakoisesti tätä muistutusta. Tuo oli ollut hänen mieli-ajatuksensa: tuuheat halavat viileällä rannalla.

-- "Sentähden tekee kunnioitettu herrani sen ehdoituksen, että jos teidän armonne mielii rakennuttaa hautakammion, te ottaisitte itäpuolen siitä koivu-kunnaasta, jonka länsipuolella Garanvölgyin perheen holvihauta on. Se on ihan kuiva palkka, johon ei vesi pääse, ja sangen kaunista on siellä surullisten koivujen alla."

Ankerschmidt kiitti ehdoituksesta ja otti sen vastaan. Surullisten koivujen alla siis! Kunnaan toinen puoli on vanhan, toinen puoli uuden tilanhaltian oma.

Mitä tämä maahan kätkee, sen päälle suhisee samat valkolehtiset puut, jotka jo tuntevat noitten aikoja sitte nukkuvain henget.

Ennen viikon kuluttua täytyi rakennuksen olla valmis. Kuolleitten kiire on suuri.

Viikon perästä pidettiin hautajaiset. Niissä yhdistyivät komeus ja murhe. Pappeja, laulajia kaukaisilta mailta; kukkia kaikista maailman ääristä; kultaa ja silkkiä ruumiinarkussa; tulisoittoja ja liehuvia vaakunoita; ainoastaan kyyneliä antoi koti kylläksi.

Ankerschmidt oli sotamies; sotamiehen ei ole sallittu itkeä ihmisten nähden.

Hänen sanoistansa ei saanut huomata, että tämä ääni nyt komensi haudalle.

Kun saattoväki oli tullut hautakammiolle, kun arkku oli laskettu hautaan, kun suuri kivikansi oli vieritetty tämän suulle, kun viimeinen Amen oli kaikunut sen ylitse, silloin otti Ankerschmidt ensimmäisen pivollisen multaa, heittääksensä sitä hautakummulle.

Ja tämä kumpu on se, joka ei laske meitä edemmäksi menemään.

Tämä pivollinen multaa, joka peittää kuolleemme, pitää meitä itseensä sidottuna; tämä pivollinen vihkii maan, jota tähän asti vaan olemme astelleet, isänmaaksemme, jota polvemme notkistus pyhittää. Tämä pivollinen selittää kaikki sille, joka tätä ei vielä ole ymmärtänyt.

Tästä päivästä alkaen veti ritari Ankerschmidt'ia, poistui hän mihin ikänänsä maanpiirillä, takaisin eräs maa, eräs seutu, eräs kunnas, eräs kumpu, jonka hän oli luonut tytär-vainajansa haudalle.

XIV.

Yhteinen hätä.

Eloon jäänyt tytär peri sisarensa osan -- ei ainoastaan omaisuuden, vaan myöskin isänsä rakkauden puolesta.

Ankerschmidt pidätti hautajaisten jälkeen luonansa tohtori Grisák'in, joka, ellemme erhety, itki vilpittömimmät kyynelet vainajan tähden; hän neuvotteli tämän kanssa Erzsiken asettamisesta pojan oikeuksiin. Jos hän menee naimisiin, pitäköön silloinkin nimensä, ja hänen jälkeläisensä isänsä nimen ohessa myöskin äitinsä nimen.

Kaksi päivää askaroittiin tässä tuumassa; toisena päivänä, päivällisen aikana, mustan kahvin[60] jälkeen tuli Kampós herra ritarin luokse.

Tuon innokkaan miehen vilkkaat, punaiset kasvot olivat tavallista hehkuvammat, hänen tukkansa oli entistä enemmän hajalla ja pörrössä; hän tuli nähtävästi jossakin sangen kiireisessä asiassa.

-- "Terve tultua, hyvä ystäväni! Mitä hyviä tuotte?" tervehti häntä Ankerschmidt.

-- "Kuinka herra _inspector_ jaksaa?" kysyi tohtori Grisák.

-- "Kiitoksia. Minä olen vaan _huoneenhaltia_," vastasi kummallekin puolelle kumartaen Kampós herra ja veti kiiruusti esiin kirjeen viktoriansa taskusta. "Suokaa anteeksi, kunnian herra, me saimme vast'ikään nuorelta Aladár herralta kirjeen, joka on sangen tärkeä; hän käskee meidän saattaa kirjeen sisällyksen teidän kunniannekin tiedoksi, jota me muutoinkin olisimme tehneet, sillä tämä asia koskee enemmän teihin, kuin meihin."

-- "Mitähän se lienee?" kysyi tohtori Grisák, uteliaana lornettiaan nenällensä painaen.

-- "Teidän luvallanne luen koko kirjeen julki. Niinmuodoin: 'Rakas enoni! Tiszan tulva nousee nopeasti. Tokaj'sta saatujen tietojen johdosta sopii pelätä yhä enenevää vedenpaisumusta. Jos se vielä nousee kaksi jalkaa, juoksee se Füzes'in padon yli aivan sulun vierestä, jos muuten sulku kestää niin kauan, kun jo nytkin maahan hakatut paalut horjuvat. Meidän seudullemme olisi tämä ääretön onnettomuus, sillä Suuri-Kumanian poikki on tuonpuolisella rannalla vahvoja turvapatoja rakennettu ja sentähden ei Tisza voi sinne tulvata; se menee tulvallaan semmoisia paikkoja tervehtimään, jotka eivät vielä koskaan ole vedenpaisumusta nähneet, niinkuin sitä jo monissa paikoin hämmästyksellä on huomattu. Mutta jos vesi tunkee tämän padon lävitse, ei se seisahdu ennenkuin enon puimatanterella;[61] lisäksi yhden jalan noustuaan menee se lammasnavettoihin ja jos se nousee kaksi jalkaa, on tulva asuinhuoneissa. Sentähden on hyvä ryhtyä varokeinoihin. Onneksi ympäröipi puimatannerta vahvaksi nivottu ruokoseinä ja huonerivin edessä oleva kivi-aita pitää myöskin paikkansa. Kolmen jalan korkuinen lantapenger ylt'ympäri pidättää läämävettä. Tämän suhteen on parasta heti toimiin ryhtyä, sillä nämät meidän turvapatomme suojelevat meitä sangen huonosti. Porttien sulkemiseen lantatäytteellä on vielä sittekin aikaa, kun tieto tulee padon hajoamisesta. Minä pyydän, että tästä kohta annetaan tieto myöskin herra naapurille, sillä hänen kastellinsa sijaitsee puolikahdeksatta jalkaa alempana kuin enon asunto, ja hänen on paljon enemmän syytä itseänsä suojella.'"

Tohtori Grisák väitti tätä kirjettä vastaan, että se on mahdotonta.

-- "Mutta suokaa anteeksi, se on kirjoitettu tässä," vakuutti huoneenhaltia, sivaltaen kämmenellään kirjettä päästä päähän. "Se on tässä."

-- "Minä uskon, että se on siinä, mutta sentähden ei sen tarvitse olla totta."

-- "Kuinka? Ettäkö nuori Aladár herra ei puhuisi totta?" kiivastui Kampós herra. "Ah, kunnioitettu herra, siinä tapauksessa ette tunne häntä."

-- "Minä en sano, että hän ehdon tahdon kirjoittaa perättömiä, mutta hän saattaa erhettyä, niinkuin kaikki ihmiset. Kuinka kaukana Tisza tästä on?"

-- "Kuusi peninkulmaa. Niin, mutta meri on sadan peninkulman päässä ja Aladár herra tietää kuitenkin sanoa, kuinka monta jalkaa meidän tornimme huippu on merenpintaa ylempänä. Nuori Aladár herra on ulosoppinut insinöri, saan luvan sanoa. Jo ensimmäisenä kuukautena tarjosivat hänelle Tiszan järjestämis-yhtiössä tuhat kahdeksansadan florinin palkan. Jos hän sanoo. että tulva tulee kyläämme, tulee se, sillä Aladár herra ymmärtää sen."

Tohtori Grisák kääntyi huonolla tuulellaan yht'äkkiä insinöriksi.

-- "Minäkin ymmärrän sen. Minäkin tiedän, mitä nivelleraus on. Meillä on Böhmissäkin vedenpaisumuksia."

Kampós herran kansallinen itsetunto loukkaantui näistä sanoista hirveästi.

-- "Böhmissäkin vedenpaisumuksia? Mimmoisia vedenpaisumuksia? Joku pieni puro yltyy vähäisen, jos on ollut rankkasade, ja viepi tiehensä pieniä siltoja; toisena päivänä palaa se taas entisilleen. Mitä se on Unkarin tulvien rinnalla! Suvaitkaa katsoa, kun meillä on vedenpaisumus! Se on meri, jossa sopii laivoilla purjehtia. Puhukaa silloin Böhmin vedenpaisumuksista!"

-- "Ohoh, rakas herra huoneenhaltia, minä en tahdo koko maailman aarteista Unkarilta riidellä tätä kunniaa; sen vaan tahdon sanoa, että virran vesi saattaa seisoa kuusi jalkaa ylempänä sitä uomaa, jossa se juoksee, mutta jos padot ovat vahvat, ei voi mitään vaaraa syntyä."

-- "Niin, mutta siinäpä juuri vika on, että uudet padot eivät ole vahvoja; horjuvathan jo paalutkin."

Tässä ryhtyi Ankerschmidt'kin puheesen, tohtori Grisák'iin päin kääntyen:

-- "Onhan teidän suosikkinne nämät turvalaitokset rakentanut."

Tämä muistutus ei ollut ensinkään tohtori Grisák'in mieleen.

-- "Ne ovat varmaankin kylläksi hyvät", kiiruhti lakitieteen tohtori vakuuttamaan, tuon mainion oikeudenmaximin mukaan: "si fecisti, nega" (jos olet jotakin tehnyt, kiellä pois). "Tiedättekö, rakas herra huoneenhaltia, herrat insinörit ovat kaikki semmoisia: toinen moittii aina toisen työtä. Minä en ole vielä koskaan tavannut insinöriä, joka ei olisi julistanut edellä-kävijänsä työtä kelvottomaksi."

Mutta tätä Kampós herra ei enää voinut kärsiä. Kovasti pahoittuneena taittoi hän kirjeen kokoon ja pisti sen taskuunsa.

-- "Pyydän anteeksi, minä en tahdo väitellä herra fiskalin kanssa. Minä tahdoin vaan ilmoittaa teidän kunniallenne tämän tiedon, velvollisuuteni mukaan. Jos suitsette sitä huomioon ottaa taikka ei, se on teidän kunnianne asia. Me puolestamme olemme jo ryhtyneet kaikkiin varokeinoihin. Nyt täytyy minun vielä rientää tanyoilta lampaita meijerin pihaan ajamaan."

-- "Mutta eihän vaara kuitenkaan liene niin ahdistava?" kysyi Ankerschmidt, joka itsekin katsoi sitä suuressa määrässä epäiltäväksi, että kaikki nuot kauniit, viheriät vainiot, jotka vielä nytkin kirjavasti kukoistavat niin pitkälle kuin silmä kantaa, parin päivän kuluessa voisivat merenpinnaksi muuttua.

Kampós herra kohautti olkapäitään.

-- "Muutoin", lohdutteli herra Grisák Ankerschmidt'ia, "ei tulva tehne vahinkoa semmoiselle kastellille, kuin teidän kunnianne on. Ihan toinen on semmoisten vanhain palatsien kohtalo, jotka ovat polttamattomista tiilistä ja akanoilla sekoitetusta loasta rakennetut; ne kaatuvat tietysti kaikki järjestänsä maahan, mutta tämän on Wien'in arkitekti rakentanut, sitä ei jokainen pieni leikinteko häälymään saa."

Tämä oli kuolemantärähys Kampós herran kärsivällisyydelle.

-- "Herra fiskali! Meidän talomme, se on totta, on vaan täällä syntynyt muurari-mestari rakentanut, eikä siinä ole mitään koristuksia ulkopuolella, mutta sen voin sanoa, sentähden että itse olin siinä, että se rakennettiin semmoisista tiilistä, jotka kilahtivat kuin poslini; rautaa emme siinä myöskään säästäneet ja me valikoisimme siihen parhaimmat kuusipuut. Minä näin senkin, mitenkä tuo mainio Wien'in arkitekti tätä kastellia rakensi; näin, mimmoisia tiiliä siihen poltettiin; näin, kuinka pylvästen väliin ajettiin soraa; näin, kuinka vähän pidettiin huolta siitä, että perustusta syvemmälle kaivettaisiin, sillä sen alla on hiekkaa; ja sen minä sanon, että tulvan aikana en asuisi hetkeäkään tässä kastellissa, vaikka se minulle ilmaiseksi annettaisiin. Minä pyydän anteeksi teidän kunnialtanne, että näin suoraan lausun totuuden."

-- "Mutta herra ispán!"[62] ärjäsi vimmastuneena tohtori Grisák.

-- "Minä menen jo, sillä jos kauemmin viivyn, puhuttelette minua vielä _kulcsár'iksi_,"[63] sanoi kiiruusti nousten Kampós herra ja pyysi vielä kerran anteeksi Ankerschmidt'ilta, joka kiitti kauniisti tuodusta tiedosta ja sanoi, että hän itse puolestaan hankkii itselleen vakuutusta vaaran suuruudesta ja lähtee vielä tänäpänä Tíszalle.

Herra Grisák'issa herätti tämä tieto äkisti suurta lähdön-halua. Hänen muistui mieleensä, että hänen huomenna tulee olla saapuvilla Pest'issä, erään tärkeän oikeudenasian valvomista varten. Ankerschmidt ei häntä liioin pidättänytkään; Erzsike saattaa vielä jonkun aikaa pysyä tyttönä, hänen pojaksi julistamisensa ei ole erittäin kiiru.

Lakitieteen tohtori pyrki kuumeen-tapaisella hädällä vaunuihinsa; Ankerschmidt laski hänestä leikkiä, kysyen, pelkäisikö hän joutuvansa tänne saarroksiin.

Ankerschmidt päätti vasta puolipäivän aikaan lähteä Tiszalle, johon ei hyvällä nelivaljakolla tarvinnutkaan kuin viisi tuntia.

Valtatieltä poikettuansa ja patoja päin ajaessaan, saattoi hän jo kaukaa nähdä, kuinka sadottain ihmisiä tulee ja menee, lykäten käsikärryjä ja laahaten risukimppuja; monessa paikassa työskenneltiin paalu-juntilla ja kuului tahdissa kaikuvia huudahuksia; niityiltä veivät lakkaamatta rattaat savea täytteeksi.

Kun Ankerschmidt tuli padolle, seisahutti muuan gubaan[64] puettu mies hänen vaununsa ja tiedusteli häneltä kohteliaalla äänellä:

-- "Mitä suvaitsette täällä tahtoa?"

Ankerschmidt ei suuttunut tästä kysymyksestä, vaan vastasi suuntevasti:

-- "Minua haluttaa katsella työtä."

-- "Saanko kysyä, mistä päin herra on? Täältä vaiko tuolta puolen Tiszaa?"

-- "Täältä".

-- "Siinä tapauksessa on hyvä. Ettekö sanoisi arvoisaa nimeänne, jos kauniisti kysyn?"

-- "Mielelläni. Minä olen Ankerschmidt."

-- "Vai niin. Tuo herra, joka on herra Garanvölgyin naapuri. Te saatte siis astua alas, vaunut jäävät tähän; ne eivät saa tulla padolle".

-- "Kenen käsky tämä on?"

-- "Nuoren Garanvölgyi herran; hän on insinöri täällä ja nyt tottelemme häntä. Sillä nyt on Tisza suuri herra, ja jos se suuttuu, ei mikään kenraali komenna sitä, vaan insinöri."

Ankerschmidt hyväksyi kokonansa gubaan puetun miehen johtopäätöksen, että kun täytyy taistella elementtejä vastaan, silloin totelkoon joka ihminen insinörin komentosanaa. Ja uudelle padolle astuttuansa, oli hän pakoitettu myöntämään, että Tisza todellakin on sangen suuri herra.

Kiihtynyt, vaalea virta, keskeltä aivan kaarevan muotoinen, juoksi salaman nopeudella kohisten patojen välitse alaspäin.

Patojen sisäpuolelle jääneitten hopeapoppelien latvat, joista vaan päät pistivät ylös vedestä, osottivat, kuinka paljon tämä muutamain päiväin kuluessa oli noussut.

Vankan, kuohuvan veden pinnalla ei näkynyt ainoatakaan alusta, ei venhettä, vaikka tämä paikka muutoin tavallisesti oli täynnä myllyjä, jotka rivissä, niinkuin metsähanhet taivaalla, leijailivat vedellä;[65] lastilaivojakin vetivät muulloin hevoset köysistä virtaa ylöspäin, kun taas sitä alaspäin kulki verkallensa Marmarós'in rumänilaisten hirsilautat; välisti näkyi kaukaa myöskin jonkun pienen höyryvenheen savu; rannoilla vetivät kalastaja-venheet kokoon ulos heitetyitä verkkojansa, joitten tankojen päät pilkistivät vedestä. Nämät kaikki olivat nyt kadonneet. Myllyt rikki ruhjotut, ketjuistaan irti temmatut; purret rannoilla vesi-ajolla; koko vedenpinta mahdoton kulkea; eivät edes rannasta rantaan menevät lautat uskaltaneet koettaa veden voimaa. Köysi, piukkaan pingoitettuna, on vedetty virran poikki; siinä istuu sadottain variksia vierestyksin, ikäänkuin se vaan heidän tähtensä olisi siinä. Ainoastaan silloin tällöin näkyy toisiaan ajelevien aaltojen välistä jotakin mustaa, jonka epäselvä muoto puoleksi läikähtää esiin vedestä. Ihmiset vaan arvaavat, mikä se lienee. Puunkappaleko? Asunnosta temmattu huonekalu vaiko ihmisen ruumis?

Ja rannalla häärivät, hikoilevat kaikki niin, kuin sotaleirissä tehtäisiin vallitusta vihollisen leiriä vastaan: narisevain kärryjen itku, ryskyväin junttain paukunta on suurempi kuin ihmismelu, sillä ei kenelläkään ole aikaa pakinaan, kun Tisza jo viruttelee padon ylimmäistä laitaa.

Ankerschmidt ymmärsi ensi silmäyksellä sen verran, että työn tärkein osa on siinä, jotta yhden sulun suuta, joka ei näytä tarpeeksi luotettavalta, vahvistetaan toisella padolla, joka on sen taakse asetettava, ja tämä pato olikin jo niin valmis, että ainoastaan risutäytteet puuttuvat sen kyljistä.

-- "Tuolla tulee herra insinöri itse", sanoi gubaan puettu mies, osottaen erästä toiselta puolelta tulevaa henkilöä, jonka Ankerschmidt tällä kertaa tuskin olisi tuntenut Aladár Garanvölgyiksi, ellei hänen huomiotansa edeltäpäin olisi siihen johdatettu. Tältä oli näet se lika, joka yöt päivät oli hänen päällensä kuivettumaan jäänyt, kokonansa vienyt herran muodon; hänen vaatteensa olivat risuista rikki revityt ja kuluneet; hänen hattunsa sateesta pahasti rytistynyt ja hänen äänensä huutamisesta käheä.

Harva nainen olisi rakastunut mieheen, jos hänen tässä tilassa olisi nähnyt; -- mutta joka kerran rakastaa häntä, se olisi häntä vielä enemmän rakastanut!

-- "Hyvää iltaa, kunnian herra!" tervehti nuori insinöri Ankerschmidt'ia. "Te ette uskonut kirjettäni, eikö niin? ja tulitte itse varmaa tietoa vaarasta ottamaan. Tehkää siis hyvin ja katselkaa ympärillenne."

-- "Jumala antakoon!" vastasi Ankerschmidt, vetäen kädestään hirvennahkaisen hansikan, jottei hän hansikoitulla kädellä pudistaisi nuorukaisen turvonnutta kättä. "Minä luulen jo nähneeni kylläksi. Nouseeko Tisza vielä?"

-- "Tänäpänä nousi se vaan viisi tuumaa; se on varmaankin tuonpuolisella rannalla rikkonut jonkun padon, sillä eilen kasvoi se Tokaj'n luona koko jalan."

-- "Ja meihin katsoen on se helpoitusta. jos vesi voipi murtaa rikki patoa toisella rannalla?"

-- "Tietysti, sillä silloin juoksee se vapaasti sinnepäin, niinkuin hekin siellä pelastuvat, jos Tisza tulvaa meidän päällemme."

-- "Sen mukaan me nyt siis kummallakin rannalla rukoilemme yhtäläisesti: Herra Jumala, saata onnettomuus toiselle rannalle!"

-- "Vielä enemmänkin teemme, kuin rukoilemme."

-- "Me yritämme patojamme vahvistamaan."

-- "Se olisi soveliainta; mutta paljon pikaisempi ja vähemmän maksava työ on heikontaa vastapäisen rannan turvalaitoksia. -- Eikö teidän kunnianne huomannut, että asettamani vartiat teitä pidättivät?"

-- "Ah, ne olivat siis vartioita? Yksi tiedusteli todellakin nimeäni ja sitä, asunko tällä vaiko tuolla puolen."

-- "Ja vasta sitte laski hän teidät padolle, kun oli saanut tietää, kuka te olette."

-- "Täällä pidetään samanlaista järjestystä kuin sodassa."

-- "Me olemme pakoitetut siihen. Meillä ei ole tekemistä ainoastaan elementtien, vaan myöskin ihmisten kanssa. Sekä tämän- että tuonpuolisella rannalla on satojentuhansien vuodentulo, heidän talonsa, omaisuutensa, koko heidän etunsa ja elämänsä vaarassa. Vaarasta suojelee meitä vaan pitkä multavalli. Jos tulva jommallakummalla puolella voipi tunkea tämän multavallin lävitse, silloin saattaa toinen puoli veisata Te Deum'ia, sillä se on pelastettu; mutta onnettomuuteen joutuneella puolella maksaa silloin häviö miljonia. Vaan epätoivo on huono neuvonantaja."

-- "Ettehän kumminkaan pelänne, että toiselta rannalta tulisivat tänne ylitse meidän patojamme rikkomaan?"