Part 20

-- "Minä sanon teille vaan sen, että rukoilkaa, jottette tänäpänä olisi nähnyt minua viimeistä kertaa."

-- "Näkemiin asti, rakas, tohtori!" sanoi, kättä pudistaen, Straff Grisák'ille, eikä saattanut häntä edes etuhuoneesen.

Hän tunsi, että ohjakset nyt olivat hänen käsissään.

Pest'iin takaisin tultuansa, tapasi tohtori Grisák jo Anckerschmidt'in asunnossaan.

Hän alotti sillä, että hirveästi herjasi tuota ilkeää, raffinerattua taskuvarasta.

-- "Älkää puhuko hänestä", pyysi häntä Ankerschmidt. "Sanokaa lyhyesti, mitä olette aikaan saanut."

-- "Tuo konnamainen kujeilija, kun hän näki, että me olimme valmiit antamaan hänelle kaksikymmentä-tuhatta florinia, rohkaisi mieltänsä ja koroitti taas vaatimuksiansa; nyt tahtoo hän jo kolmekymmentä-tuhatta florinia."

Ankerschmidt ei joutunut raivoon. Hän otti tyvenesti esiin taskukirjansa.

-- "Minä tiesin sen ennakolta. Olen pitänyt huolta uudesta osoituksesta, joka tekee kymmenen-tuhatta florinia. Viekää ne hänelle, ja koska minusta on sangen todenmukaista, että kun sanotte hänelle minun suostuneeni maksamaan nämät kolmekymmentä-tuhatta floriniakin, hän silloin pyytää neljäkymmentä-tuhatta, niin annan teille varovaisuudesta vielä yhden kymmenen-tuhannen florinin osoituksen. Tyydyttäkää häntä täydellisesti!"

Tohtori Grisák huomasi, että tämä soturi-vanhus oli praktillinen ja sen ohessa sentimentalinen; "practico-sentimentalis."

Hän pisti sievästi taskuunsa nämät kaksi uutta kymmenen-tuhannen osoitusta, ja väitti nyt methodistan yksivakaisuudella, jonka lausuttu sana on yhtä luotettava kuin vala, että tällä hinnalla toivottu menestys jo on täydellisesti taattu.

-- "Tehkää hyvin, joutukaa nyt vaan."

Tohtori Grisák ei ollut perästyksin kuuteen yöhön maannut muualla, kuin rautatien-vaunuissa, mutta kun oli asioista kysymys, ei hän vaivoja paljoksunut. Hän käski herra ritarin vaan lähteä kotia: ensimmäinen telegrammi, jonka hän Wien'istä saa, on ilmoittava hänelle mitä ilahuttavimman menestyksen.

Siitä rauhoittuikin Ankerschmidt ja palasi kotia perheensä luokse.

Tohtori Grisák taas lensi kolmannen kerran pääkaupunkiin.

Tällä kertaa oli hänen ensimmäinen ajatuksensa ottaa mukaansa apumies; hän meni ensiksi Maxenpfutsch'in luokse, jolle hän ei kertonut mitään hyvää sanomaa, vaan, muistuttaen Egyptin seitsemän laihan naudan muodosta, kehoitti häntä tyytymään alkuperäiseen lainasummaan; olkoon iloinen, jos saa edes senkin takaisin; hän itse taas ottaa toimeksensa taivuttaa Straff'ia.

Hän saikin herra Vendelin'in antamaan kirjallisen todistuksen siitä, että hän on tyytyväinen puoleen vekselin summaan.

Sitten otti hän hänen käsivartensa kainaloonsa ja vei hänet Straff'in asuntoon. Vendelin ei vielä tietänyt mitään Archimedeen ruuvista, joka oli nostanut vaatimukset kahdestakymmenestä-tuhannesta kolmeenkymmeneen-tuhanteen.

-- "No, te olette onnellinen veitikka! Te olette Fortunan lemmikki!" Näillä sanoilla avasi tohtori Grisák ystävänsä Straff'in oven. "Te saatatte todellakin sanoa olevanne onnen helmalapsi! Se on vahinko, ettette pane mitään sisään arpajaisiin, te kaappaisitte pois kaikki suuret voitot."

Nähdessään Grisák'in loistavat kasvot, ei Straff voinut hillitä itseänsä tyytyväisestä hymystä.

-- "Oi, suurissa arpajaisissa voittavat ainoastaan yksinkertaiset; minä pelaan siellä, missä järjellisillä ihmisillä on onni. Mitä hyvää tuopi tohtori?"

-- "Ensiksi kysyn, kuinka paljon hellitätte kolmestakymmenestä-tuhannesta florinista?"

-- "Kolmestakymmenestä..." kiljaisi herra Vendelin, mutta loppu istui kiinni hänen kurkkuunsa.

-- "Ei äyriäkään", vastasi jäykästi tuo järkähtämätön mies.

-- "Ettekö laske leikkiä?"

-- "Minä vaadin täyden määrän, kolmekymmentä-tuhatta florinia".

Herra Maxenpfutsch oli vasta nyt tappeluun valmiina niin suuren pelästyksen jälkeen; hän ryntäsi Straff'ia vastaan ja syleili häntä uumilta. "Mitä. ajattelette, ystäväni? Eilenhän vaaditte vaan kaksikymmentä-tuhatta. Älkää ilkastelko! Ottakaa vastaan! Minä sanon, että ottakaa vastaan!"

-- "Oih, älkää puhuko minun asioissani! Jättäkää minä rauhaan. Koko summa taikka ei mitään."

Tohtori Grisák oli varsin leikkisällä tuulella tänäpänä.

-- "Ja jos minä tässä laskisin teille yhdeksänkolmatta-tuhatta yhdeksänsataa yhdeksänkymmentä ja yhdeksän florinia ja kaksi kahdenkymmenen kreutzerin kappaletta pöydälle, ettekö ottaisi sitä vastaan, vaikka yksi kahdenkymmenen kreutzerin kappale puuttuu?"

-- "En."

Herra Maxenpfutsch joutui epätoivoon.

-- "Hyvä herra! Älkää olko hullu! Tässä se on. Tässä se on. Minä olen itse valmis panemaan lisäksi tuon puuttuvan kahdenkymmenen kreutzerin rahan."

Tämä jalomielisyyden ilmi-tuonti, joka jätti kaikki komillisuuden rajat taaksensa, yhdisti toiset molemmat miehet homerilliseen nauruun. Pilanlasku oli täydellinen. Herra Vendelin tahtoi innoissaan painaa milloin toisen, milloin toisen herran käteen tuota kahdenkymmenen kreutzerin kappaletta, joka yksistänsä enää heidät eroitti.

Nähtävästi on sopimus nyt täydellisesti päätetty.

-- "No, hyvä herra", sanoi tohtori Grisák, iloissansa hymyillen, sittekuin hän tarpeeksi oli huvittanut itseään, "jos te olette niin paatunut, ettette tahdo kolmeakymmentä-tuhatta florinia vastaan-ottaa, näytän minä. ettette saakaan kolmeakymmentä-tuhatta florinia, vaan -- neljäkymmentä-tuhatta."

Tämän sanottuaan heitti hän voitonriemulla taskukirjastaan otetut neljä kappaletta osoitusta pöydälle.

Herra Maxenpfutsch'in kasvot vääntyivät yht'äkkiä tästä näystä galvaniseen hymyyn, josta sitte syntyi sangen huvittava ilmiö, jos otti vaaria, kuinka tästä ympyriäisestä irvinaurusta neljän sekunnin kuluessa taas muodostui kiukkuinen; ynseä pahanhengen kuva. Hänen juohtui mieleen että "jos sen tiesit, minkä hiiden tähden pakoitit minua kymmenen-tuhannen sijasta viiteentuhanteen tyytymään?"

Meidän sitä vastoin sopisi syystä kysyä herra tohtorilta, että jos hän näki, jotta Straff tyytyy kolmeenkymmeneen-tuhanteen, mitä varten hän veti tälle esiin neljännenkin osoituksen, jonka hänen klienttinsä oli hänelle antanut vaan sitä tapausta varten, että koroitusta välttämättömästi tarvittaisiin -- ellemme muistaisi, että viisaus joskus käskee uhrauksia tekemään, ja viisasta oi harkita, että kun Straff oli luvannut kymmenen prosenttia, maksaako hän sen kolmestakymmenestä vaiko neljästäkymmenestä tuhannesta florinista?

-- "Eihän teillä nyt enään ole sanaakaan enempää sanottavana?" kysyi jalouden tunnolla tohtori Grisák herra Straff'ilta.

-- "Te saatte käskeä minua", vastasi tämä, jokaiseen palvelukseen valmiina.

-- "Meidän tulee siis ensiksi toimittaa asiakirja, jossa te tunnustatte, että teissä kytee leppymätön viha vaimoonne, ettette tahdo elää hänen kanssansa ja että haluatte avion-eroa."

-- "Suunnitelkaa se, herra tohtori, niinkuin parhaaksi katsotte; minä kirjoitan alle."

Tohtori Grisák istui alas ja kirjoitti samaa päätä.

-- "Onko se teistä näin hyvä?"

-- "Minä en sitä edes lue; jos se teistä on hyvä, on se minustakin."

-- "Ettekö tietäisi esiin tuoda mitään semmoisia asianhaaroja, joitten valossa te lain edessä näyttäisitte varsin vihattavalta ja jotka vielä paremmin antaisivat syytä vaimon vihaan?"

-- "Kyllä, hyvin mielelläni; tehkää vaan hyvin ja kirjoittakaa. Minä tunnustan ensiksikin, että minun oli tapa häntä lyödä."

-- "Millä, jos saan kysyä?"

-- "Usein käärin kellonpainon nyörin käteni ympäri ja löin häntä lyijyluodeilla."

-- "Kas se kelpaa."

-- "Sitte: minä salpasin hänet aamulla sisään, enkä antanut hänelle iltaan asti mitään syödä."

-- "Tämäkin on varsin hyvä."

-- "Lisäksi: minä otin häneltä väkisin pois hänen vihkisormuksensa ja panin sen hänen nähden kamaritytön sormeen."

-- "Oho! No, tässä on jo kylläksi."

-- "Jos mielitte, saatan vielä tehokkaampaakin dikterata."

-- "Onhan tämäkin jo kyllä tehokasta. Lopputoimi uskokaa minulle. Minä kuvailen teitä semmoiseksi, että itsekin siitä kauhistutte."

-- "Sitä epäilen."

-- "Muuten on tämä selitys riittävä. Me todistamme sen oikeaksi herra Maxenpfutsch'in kanssa; siitä jo saattavat vaikka hirttää teidät."

Straff dikterasi niin kylmäverisesti näitä ilkitöitä itsestään, kuin hänen tehtävänänsä vaan olisi ollut parjata kolmatta läsnä-olematonta henkilöä; polttipa hän sillä välin vielä yhden sikarinkin.

Ensin kirjoitti tohtori Grisák asiakirjan alle todistajana, sitte antoi hän kynän herra Maxenpfutsch'in käteen, jotta hänkin kirjoittaisi nimensä siihen. Se tapahtuikin.

Sen jälkeen jätti hän tuolin herra Straff'ille.

Straff istui asiata tuoksensa panematta tuolille, vetäen sitä likemmäksi pöytää; hän lukea hotaisi, itsekseen mumisten, kirjoituksen, viisi kuusi riviä erältänsä: sitte nyykäytti hän päätään, niinkuin se, joka hyväksyy kaikki. Nyt otti hän käteensä kynän, taittoi sen kärkeä, piti sitä akkunaa vastaan, eikö siinä olisi mitään untuvaa; kastoi sitä sitte läkkitolppoon ja koetti tyhjälle paperille, mitenkä se juoksee. Sen jälkeen suoriusi hän alottamaan; hän teki kynällä suuren kaaren ilmassa, alkukirjainta muodostaaksensa. Siihen pysähtyi hän. Taas kumartui hän, taas ajatteli hän itsekseen. -- Lopuksi heitti hän kynän pois ja hypähti ylös.

-- "Ei, minä en kirjoita alle!"

-- "Mitä sanotte?" huudettiin yhtä haavaa hänen kummaltakin puoleltansa.

-- "Nyt en enää kirjoita alle -- _vähemmällä kuin kuudellakymmenellä-tuhannella florinilla_!"

Sen sanottuansa repi hän asiakirjan kappaleiksi ja viskasi ne hajalle huoneesen.

* * * * *

Ankerschmidt oli niin hyvällä mielellä kotona, että 'olisi voinut hänellä lintuja pyytää', niinkuin meidän on tapa sangen talonpoikaisesti sanoa.

Ikäänkuin se, joka on varma siitä, että hän on asiansa paraimmalla tavalla järjestänyt ja pahimmasta painajaisesta päässyt. Ah, tämä ajatus sisälsi hänen loukatun ylpeytensä, hänen halvennetun kunniantuntonsa, hänen isällisen rakkautensa; siihen oli yhdistynyt kaikki, mitä hän oli tuntenut tuskaa, häväistystä ja kostamatonta vihaa. Ja kaikista näistä oli hän päässyt vähäpätöisellä neljälläkymmenellä-tuhannella florinilla. Se ei ole iso hinta sille, joka on ymmärtänyt niitä arvossa pitää.

Hänen mielihyvästänsä ilostui koko talokin; isännän ilon nähdessänsä ottavat palkollisetkin siihen osaa; se levenee kaikkiin.

Mutta kaikkein kummallisimmasti oli tuo samantunteinen vaikutus nähtävänä perheen sairaassa. Hermine virkistyi muutamain päiväin kuluessa niin paljon, että kaikki sitä ihmettelivät.

Häntä Ankerschmidt nyt ennen kaikkia helli. Selvästi näkyi, että kaikki isän ajatukset tarkoittivat tytärtä.

-- "Eihän häntä enää mikään vaivaa", sanoi hän joka aamu, tyttäriensä kamarissa käydessään. "Älä pelkää, tyttöseni, me heitämme pois sen, mikä meitä vaivaa, niinkuin vanhan vaatteen, eikä se meitä enää rasita. Päivän taikka parin perästä saamme kuulla niin ilahuttavan uutisen, että me vietämme sen johdosta juhlaa. Me tanssimme! Niinpä kyllä. Hankitaan musikia taloon. Minä tuotan mustalaisia, paraimman joukkokunnan. Se saapi soittaa, ja vieraiksi kutsun kaikki ihmiset, vieläpä nekin, joihin olen suuttunut! Ei, siitä päivästä alkaen ei ole ketään, johon olisin suuttunut. Hyi! ainoastaan yksi löytyi, mutta siitä ei kukaan saa puhua. Tule sinä vaan terveeksi siksi, sillä sinä päivänä täytyy joka ihmisen tanssia."

Vanha herra ilmoitti senkin tyttärillensä, että hän odottaa sähkösanomaa Wien'istä, tohtori Grisák'ilta; se tuopi tämän iloisen sanoman.

Ja sittekuin hän oli näin paljon sanonut, ei mikään vahvinkaan Wertheim ja Wiese'n arkku, jos salaisuus olisi semmoiseen suljettu, olisi voinut estää Erzsikeä saamasta siitä ulos kumminkin niin paljon, että oli puhe eräästä sopimuksesta, jonka mukaan Herminen mies hyvää maksoa vastaan suostuu vaimostansa laillisesti eroamaan.

Ja jos Erzsike jo tiesi niin paljon, olisi hän puolestaan ollut varsin kovasydäminen, jos ei hän sitä vähitellen olisi Herminelle ilmoittanut. Lopulta tiesivät niinmuodoin molemmat sisaret yhtä hyvin salaisuuden kuin isä itse, ja odottivat ihan yhtä levottomasti sähkösanomaa kuin hänkin; siinä vaan oli eroitus, että sill'aikaa kuin heidän isänsä joka päivä kaksi kertaa ratsasti tulevaa telegrammia vastaan, jotta hän heti stafetti-ratsastajan taskusta voisi sen käsiinsä saada, heidän oli sitä kotona odottaminen kärsimättömyydellä, jota töin tuskin saivat hillityksi.

Ankerschmidt'in kävikin tässä, niinkuin levottoman metsästäjän, joka jättää odotuspaikkansa ja juuri silloin on siitä pois, kun otus ilmestyy. Jossakin paikkaa tiellä oli hän kaartain kulkenut ratsumiehen sivutse, joka tuli postipaikasta, ja kun tuo suuresti odotettu telegrammi vihdoin tuli kastelliin, ei hän ollutkaan kotona.

Joka joskus on saanut sähkösanoman, tietää kuinka eri tavalla tämä ja tavallinen postikirje kiihoittaa mieltä. Salainen sanoma, jonka tiedoksi-saanti oli niin tärkeä, että täytyi pyytää salamaa sitä eteenpäin viemään! Tieto, joka tuli ilman lävitse; jota ei voinut vartoa; joka saattaa ilmoittaa suurta iloa, suurta hämmästystä, suurta surua, suurta pelästystä.

Kenen käsi oli vapisematta, kun avasi ensimmäisen telegrammin kuvertin? Ketä ei peloittanut siihen ensiksi katsoa?

No, mutta tämä sähkösanoma ei ollut niitä, joita sopii pelätä. Tämä tuopi ilonsanoman, joka jo edeltäkäsin on tiedetty, ennustettu; tämäpä se, jota jo päiväkausia on odotettu; se, joka palauttaa onnellisuuden yhteen perheesen.

Ankerschmidt ei ollut kotona; mutta kuitti oli allekirjoitettava, sillä telegrammin-tuojan täytyy todeksi näyttää, minä minutina hän on perille tullut, kuinka hän on rientänyt tehtävänsä toimittamisessa; tämä on hänen ansiollisuutensa kilpakenttä. -- Isänsä poissa ollessa täytyi siis Herminen kirjoittaa kuitin alle; hän otti haltuunsa sähkösanoman.

Kuinka hänen sydämensä sykki, kuinka hänen kasvonsa hehkuivat, kun hän piti tätä kädessään! Tämä on siis se kirje, joka antaa hänelle takaisin hänen elämänsä rauhan; tässä on kirjoitettu, että hänen on sallittu vielä joskus onnelliseksikin tulla!

Kuka panisi pahaksensa, jos tämä paljon kärsinyt nainen pikemmin kuin paremmin halusi lukea tämmöistä tietoa?

Molemmat sisaret pitivät neuvottelua sähkösanomasta, olisiko heidän sallittu ilman isäänsä avata ja lukea se.

Itävallan rangaistuslaki määrää suuren rangaistuksen vierasten kirjeitten auki murtamisesta; mutta toiselta puolen on luultava, ettei Ankerschmidt haasta heitä tästä rikoksesta oikeuteen.

Eikä tämä salaisuus enään olekaan mikään salaisuus, ja jos se keneenkään koskee, koskee se etupäässä varmaankin Hermineen itseen.

Erzsike kyllä teki sen vanhan-konservativisen muistutuksen, että vaikka kirjeen sisältämä salaisuus oli sisaren omaisuus, pitäisi ehkä kuitenkin odottaa siksi, kuin isä sen perustuslaillisella tiellä heille ilmoittaa; mutta Hermine väitti sitä vastaan, että hän kuolee levottomuudesta ennenkuin isä tulee takaisin.

Erzsike tosin pani juhlallisen vastalauseen semmoista hirmuvaltaa vastaan, mutta lainasi kuitenkin saksensa sinetin leikkauksen temppuun.

Kummallinen kirje! Se on kokonansa sinisellä lyijykynällä kirjoitettu, ikäänkuin se tahtoisi osottaa, että telegrafistin on niin kiire, jottei hänellä ole aikaa kynää alinomaa läkkiin kastaa.

Hermine avasi vapisevilla käsillä sähkösanoman ja katsoi siihen.

Hän saattoi sen pian lukea, siinä oli vaan:

"Straff ei suostu. Hän vaatii enemmän. Helvetin ihminen. En tiedä, mitä hänen tehdä.

Toht. Grisák."

Erzsike istui vastapäätä sisartansa pienen, ympyriäisen pöydän vieressä ja näki, että Herminen kasvot yhdessä silmänräpäyksessä muuttuivat kalman kalpeiksi, ikäänkuin joku pimeä, kylmä käsi yht'äkkiä olisi hänen kasvoistaan pyhkäissyt pois kaiken elon värin.

Hän tempasi äkisti sähkösanoman hänen kädestään ja heitti sen pois. Se oli myöhäistä: myrkky oli jo sydämeen asti tunkenut; ainoastaan sen verran oli vielä aikaa, että hän sai tuolilta tainnoksiin kaatuneen syliinsä. Kotia palaava Ankerschmidt, heti kun hän oli ratsun selästä alas hypännyt, vastaan-otettiin sillä tiedolla, että hänen tyttärensä taas oli sairastunut, eikä häntä vielä oltu saatu tointumaan.

Postipaikassa oli hän jo saanut tietää, että sähkösanoma oli lähetetty.

Hän riensi suoraan tyttäriensä kamariin. Jo ulkopuolelle ovea kuului heikko vaikeroiminen taistelevan huulilta.

Isänsä askelet kuullessaan riensi Erzsike häntä vastaan.

-- "Mitä on tapahtunut?" kysyi isä vapisevilla huulilla.

Erzsike näytti hänelle avatun sähkösanoman ja lausui ainoastaan:

--- "Hän on lukenut tämän."

Ankerschmidt loi silmäyksen vastaan-otettuun paperiin ja, puristaen sitä rikki kämmenessään, huokasi tuskallisesti:

-- "Nyt hän on murhattu."

* * * * *

Herra Straff oli viimeisen kohtauksen perästä joutua tappelukseen tohtori Grisák'in ja herra Maxenpfutsch'in kanssa ja päätti sentähden kahden päivän aikana olla kotiin asuntoonsa menemättä.

Vasta kolmannen päivän iltana kysyi hän tai talonvartialta, kuinka monta kertaa tohtori Grisák ja herra Maxenpfutsch häntä sill'aikaa olivat hakemassa käyneet.

Herra tohtori oli käynyt kahdeksan kertaa, herra Maxenpfutsch taas joka puoli tunti, vieläpä sydänyölläkin.

Se oli arvattava.

Straff päätti, ettei hän vielä tänäkään yönä kotona makaisi.

Viimeiset kaksi yötä oli hän viettänyt eräässä olutkapakassa, penkillä nukkuen, sillä hänellä ei ollut rahaa mihinkään hotelliin mennä.

Koko hänen käyttövarainen kassansa oli florininsetelin neljännes,[59] ihan uuden-aikainen, eikä se riitä enempään illalliseen, kuin pariin kreutzerin-makkaraan ynnä niihin kuuluvaan olut-kolpakkoon.

Seikkailija nauroi itsekseen asiaa, kadulla jölkkäröidessään.

"Minulla ei ole enemmän kuin rääsyinen pankisetelin neljännes, ja minä mietiskelen, kustannanko itselleni kaksi paria kreutzerin-makkaraa ja lasin olutta sekä yhden 'stinkadorin' (huonon sikarin), vaiko pari makkaraa ja kaksi lasia olutta, mutta ei mitään stinkadoria?"

"Kuitenkin minun vaan tarvitsisi ojentaa kättäni saadakseni heti neljäkymmentä-tuhatta florinia kouraani, ja silloin voisin asettua ensimmäiseen hotelliin ja lyödä esiin semmoista trahtamenttia, että koko kaupunki siitä puhuisi."

"Neljäkymmentä-tuhatta florinia on kaunis raha."

"Vaan jos minun siitä täytyy antaa neljätuhatta Grisák'ille, viisituhatta viisisataa Maxenpfutsch'ille, tuhatviisisataa kaikenlaisille pikkuvelkojille, ei siitä jää jälelle kolmeakaan-kymmentä-tuhatta."

"Mutta sekin on kaunis raha."

"Silläkin vielä saattaisi missä hyvänsä herrastella."

"Mutta ehkä vielä odotamme ja annamme ruohon kasvaa."

"Tuo Archimedeen ruuvi on kaunis keksintö."

"Se on sangen hyvä, kun ihmistä niin vihaa, kuin Ankerschmidt minua."

"Oh, hän on kylläksi rikas mies; hänelle jää vielä yksi miljona, vaikkapa hän heittäisikin kuusikymmentä-tuhatta menemään."

"Tytärtänsä rakastaa hän sentään paljon."

"Jos joku on suorittanut kaksikolmatta osaa matkasta, on todenmukaisempaa, että hän vielä kulkee viimeisenkin kolmanneksen, kuin palaa takaisin kahteen ensimmäiseen."

"Ja pahimmassakin tapauksessa ovat nuot neljäkymmentä-tuhatta jo tässä; ei tarvitse muuta kuin avata tyhjää taskukirjaansa, jotta ne sisään lentävät."

"Kysymys on siis vaan: joko tänäpänä vielä kreutzerin-makkaraa ja kuusikymmentä-tuhatta florinia taikka neljäkymmentä-tuhatta ja komea illallinen?..."

No, jos tähän kysymykseen oli vaikea päätöstä antaa, suvaitsi kohtalo tulla hänelle avuksi suojelusenkelin muodossa, jonka me tunnemme Maxenpfutsch'in nimellä.

-- "Vihdoin viimeinkin saavutin teidät!" huusi yht'äkkiä joku puoleksi ilon, puoleksi vimman äänellä jölkkäröivälle, ja kun kauluksesta kiinni otettu mies katsahti taaksensa, näki hän edessään ystävänsä Vendelin'in. "No, että teidät sentään tapasin! Minä olen etsinyt teitä kaikkialta: joka kapakasta, joka kahvihuoneesta, jossa teidän oli tapa käydä; minä olen seisonut väijyksissä teidän asuntonne edessä. Missä olette ollut? missä piileskellyt? No, nyt ette pääse minusta irti, ennenkuin olette sopinut tohtori Grisák'in kanssa."

Ja heti pisti hän käsivartensa herra Straff'in kainaloon, sillä tavoin vakuuttaaksensa itseään siitä, ettei tämä todellakaan voisi paeta tästä ystävällisestä yhteydestä.

-- "Mutta, hyvä herra!" ärjäsi Straff, "mitä väkivaltaa teette minulle?? Te ette ole minun holhojani, jotta minua saisitte sinne, mihin en tahdo mennä."

-- "No, no, no, ei mitään kiivastusta! Saatte kohta tietää, mikä minä teille olen."

-- "Velkojani! Todellakin suuri ansio. Minä en pelkää sitä lajia villipetoja. Haastakaa minut oikeuteen."

-- "Rauhoittukaa nyt vaan kauniisti. Minä en ole teidän velkojanne. Katsokaa, tässä on kirje taskussani, siinä lähetän minä kaikki kymmenen vekseliä Ankerschmidt'ille. Hän maksaa ne minulle. Minä olen myöskin antanut hänelle neuvon, mitenkä hänen on niitten kanssa menetteleminen. Hän älköön viekö niitä kaikkia yhtä haavaa oikeuteen, vaan ainoastaan yksittäin. Te ette koskaan voi niitä maksaa, vaan teidän täytyy antaa panna itsenne kiinni. Velkojan on oikeus yhden vuoden aikana omalla kustannuksellaan pitää teitä vangittuna. Vuoden kuluttua tuopi hän esiin oikeudessa toisen vekselin; silloin te taas suljetaan sisään, ja niin edespäin. Kymmenen vuoden ajaksi on teillä ruoka ja kortteeri taattu, jos ette sitä ennen kyllästy siihen. Minä olen siis kuitenkin teille joku, vai kuinka?"

Straff uskoi, että hänen ystävässänsä Vendelin'issa oli miestä tätä uhkausta toimeen panemaan, sillä niin tuimasti pyörivät hänen silmänsä.

-- "Sillä tapaa ei Ankcrschmidt'in ole tarvis sopia teidän kanssanne. Hän saattaa olla varsin huoleti teidän suhteenne, sillä velkavankeudessa ei komenneta puolisoa miehensä viereen. Tuletteko nyt tohtori Grisák'in luokse, miekkoiseni, heh?"

-- "Saadaan nähdä."

-- "Mutta katsokaa vaan, että näette pian, sillä minä olen miss Natalien mies, ja hän tappaa minut, jos en joko tuo rahoja takaisin kotia taikka toimita kostoa teille."

Tämä oli todellakin tukeva peruste. Jota kotona odottaa semmoinen vaara, se ei saata kadulla laupeutta harjottaa.

-- "No -- siis, perkeleen nimessä -- menkäämme!"

-- "Vihdoinkin! Mutta minä en luovu teistä."

-- "Minä en sillä välitä, menkäämme käsityksin. Missä tohtori Grisák asuu?"

-- "Kultaisessa karitsassa."

-- "Sinne saakka emme voi jalkaisin käydä; meidän täytyy ottaa fiakkeri."

-- "Varsin hyvä; te ette kumminkaan voi niin helposti luotani karata."

-- "Onko teillä rahaa?"

-- "On kyllä. Vaikka se oikeastaan pitäisi olla teidän maksettava."

-- "Todellakin?"

-- "No, minä en sillä pidä väliä, jos panemme puoliksi."

-- "Hahaha! panemme puoliksi? Minä tuskin luulen, että minulta riittää."

-- "No, paljonko rahaa teillä on?"

-- "Neljäs osa..."

-- "Neljäs osa! Ei enempää? Ettekä tahdo ottaa vastaan neljääkymmentä-tuhatta? No, te olette tosiaankin pirullinen mies! Panette pelin menemään viimeiseen groschiin asti."

-- "Tässä tulee hyyryvaunut. -- Yhtä kuitenkin pyydän teiltä, että älkää tulko yhtä haavaa minun kanssani sisään tohtori Grisák'in luokse. Te hävitätte minulta aina poroporvarillisella kiiruullanne asiani. Kauppaa hieroessa täytyy menetellä niin, kuin ei ensinkään tarvitsisi sitä, mitä tahtoo. Te olisitte valmis ilmi lavertamaan, että olen viimeisissä äyreissä, ja saattaisitte vielä painaa alas tähän asti ehdoiteltua summaa."

-- "No, hyvä. Minä en tule sisään teidän kanssanne. Mutta minä seuraan teitä ovelle asti, siksi kuin astutte sisään, sillä minä luulen jo teistä kaikkia."

-- "Mutta tarjokaa minulle nyt jo sikaria, sillä minulla ei ole yhtään."

Muutaman minutin perästä astuivat Kultaisen karitsan edustalla Orestes ja Pylades ulos vaunuista.

Portinvartia sanoi herra Vendelin'in iloksi, että tohtori on kotona; vast'ikään oli hän saanut yhden telegrammin.

Herra Maxenpfutsch saattoikin Straff'ia heti ilmoitettuun numeroon asti ja rauhoittui vasta sitte, kun näki tämän astuvan sisään ovesta. Sitte meni hän alas vaunuihin ja päätti niissä istuen odottaa ystäväänsä, kunnes hän tulisi ulos.

Herra Straff tapasi tohtori Grisák'in akkunaan päin kääntyneenä, josta häntä, siltä näytti, suuresti huvitti katsella katulamppuja illalla.

-- "Kaunista hyvää iltaa, tohtori!" tervehti tulija.

Grisák katsahti taaksepäin olkapäänsä ylitse ja vastasi vaan:

-- "Servus!"