Part 19

Sairas näkee aina unta siitä, että hän nyt on morsian. Hän puhuu kuiskaillen salaisesta ihastuksestansa, armaastansa, jota hän rakastaa, jota hän jumaloitsee. Hän kertoo, kummoinen hänen morsiuspukunsa on oleva, kummoinen seppele: myrtistä ja valkoisista ruusuista. Hän puhuu häävieraista, jotka saattavat häntä alttarille ja siellä seisovat hänen ympärillänsä; pappi kysyy kauniisti: rakastatko häntä? rakastan. Hän kertoo, kuinka kaunis ylkämiehen pieni talo on, johon hän viepi morsiamensa; sen ympärillä on vähäinen puutarha, pihalla kyyhkysiä, akkunassa talvi-vehreää, sisällä laulavat iloiset palkolliset. Ja lopuksi palaa hän aina takaisin häneen itseen, joka on niin uljas, niin rakastettava, milloin onnellinen, milloin onneton, milloin sankari, milloin vainottu. Mutta hän on kaikkialla lemmikkinsä kanssa, tuntee hänen tunteitansa, elää hänen elämäänsä. Tämä ei saata mennä mihinkään, jossa hän ei näkisi häntä, tämä ei voi ilmestyä niin, ettei hän häntä syleilisi; vasta kun he ovat yhdessä, poistuu tyhjyys maailmasta.

Ja tätä kestää yöstä yöhön.

Unentietäjät arvelevat, että se tyttö, joka unissaan on nähnyt itsensä kuolleena ruumiinarkussa, ennen pitkää tulee morsiameksi; mutta se, joka uneksii olevansa morsiamena, mitä he siitä sanovat?

Ja kun hän sitte heräsi, kuinka hän kauhistuu siitä, mistä on nähnyt unta; kuinka hän haaveksivalla hirmulla kertoo sisarellensa, mitä hirveitä unia hänellä on ollut! Taas oli hän nähnyt hänet, rakastanut häntä!

Hän rakastaa unessaan sitä, jota hän hereillä ollessaan vihaa; hänen sielunsa käypi hänen perässään, etsii häntä, on onnellinen sen kautta, jota hän valveilla kauhistuu, jota hän pelkää ajattelemasta.

Yksi ajatus häntä erittäin vaivaa. Kun hän jo tuon ihmisen kiusaamisesta oli ruumiillisesti ja hengellisesti sortunut, näytti tämä hänelle lakikirjan, jossa oli monta pykälää, ja osotti sormellaan yhtä niistä: "Katso, jos sinä jättäisit minut ja palaisit takaisin isäsi luokse, pakoitan minä tämän lain voimalla sinua tulemaan takaisin herrasi kynnykselle. Sillä jos minä en tahdo sitä, et sinä ikinä voi minua jättää; jos minä sanon tuomarille, että rakastan sinua, antaa hän sinut takaisin valtaani, sillä siinä ei ole kyllä, että sinä sanot: minä vihaan häntä!"

Tämä uhkaus vainoo häntä koko päivän, niin kauan kuin hän on hereillä: tästä puhui hän sata kertaa isällensä, sisarellensa, eikä usko heitä, kun he vakuuttavat, ettei semmoista lakia ole missään maailmassa: oi, hän näki sen, luki sen! ei ole mahdollista siitä päästä.

Ja kun hänen sitte taas täytyy mennä maata, kuinka hän pelkää noita tarjontelevia unen-näköjä!

-- "Herätä minä usein", pyytää hän sisartansa, "älä anna minun raskaasti nukkua; kun näet, että olen levoton, puhuttele minua, siitä minä toinnun; jos puhun unissani, pudista minua, älä salli minun nähdä unta. Voi se on kauheata, kun aina täytyy nähdä unta!"

Lääkäri, joka usein tuli tänne kaupungista, sanoi, että yhä enenevä hermotauti oli hänet vallannut, jota vaan suotuisa mieli-alan vaihtelu voisi poistaa.

Parasta olisi, jos hän laillisesti tulisi miehestään eroitetuksi ja sitte etsisi huvitusta maailmassa.

Ankerschmidt'illakin oli sama mieli, ja hän päätti neuvotella tohtori Grisák'in kanssa laillisesta avioliiton erosta.

Eräänä erinomaisen kauniina kevätpäivänä oli Hermine jo niin paljon toipunut, että hänen sallittiin tunniksi mennä alas puutarhaan ja Erzsiken taluttamana kävellä vihannalla nurmella.

-- "Tämä päivänpaiste, tämä viheriä ruoho parantaisi minut", sanoi Hermine, sisarensa olkapäätä vastaan nojaten, "jos ei vaan tuota yhtä ajatustani olisi."

-- "Kyllä se katoo."

-- "Tuskin se katoo, ja kun se tulee minuun, silloin kellastuu mielestäni ruoho ja minun on vilu auringon paisteessa."

-- "Katsos, kuinka orvonkukat aukenevat", lausui Erzsike, sisarensa aatteille toista suuntaa antaaksensa, kumartui ruohikkoon, poimi siitä muutamia noita kevään siivoja lapsukaisia ja tarjosi niitä Herminelle. "Kuinka suloinen lemu niillä on!"

Hermine haisteli tarjotuita orvonkukkia ja heitti ne inholla pois luotansa.

-- "Hyi! Ne haisevat aivan semmoiselta, kuin nuot sikarit, joita hän poltti."

Erzsike hämmästyi tästä suuresti. Näitä armaita orvonkukkasia ei kukaan vielä ollut tuolla tavoin loukannut. Hän ei uskaltanut enää poimia niitä.

Hän istui Herminen kanssa jollekulle puutarhan-penkille. Hermine jatkoi ahdistustaan:

-- "Olisi kuitenkin parempi, jos en tulisi terveeksi. Nyt kun olen sairaana, ei kukaan säälistä soimaa minua; mutta jos minua ei mikään vaivaisi, juohtuisi isäni mieleen, mitä olen häntä vastaan rikkonut."

-- "Hän on sen sinulle jo aikaa sitten anteeksi antanut."

-- "Minä tiedän, että sinä et saanut lepoa ennen, kuin hän oli sanonut sinulle, ettei hän enään ole suuttunut minuun; mutta hän ei ole saattanut sitä unhottaa, yhtä vähän kuin minä koskaan olen saattanut sitä itselleni anteeksi antaa."

-- "Katsos, tuolla hän juuri tulee luoksemme; sinä näet, kuinka hän nytkin hymyilee sinulle."

Ankerschmidt tulikin silloin heitä kohti, eräästä käytävän käänteestä.

-- "Minä en näe, että hän hymyilisi; minä näen, että hän on suuttunut."

-- "Sentähden näet niin, että aurinko paistaa häntä silmiin."

Mutta Hermine oli tällä kertaa oikeassa; Ankerschmidt'in katsanto oli todellakin sangen synkkä.

Erzsikekin huomasi sen, mutta hän ei tahtonut sitä.

-- "Tule tänne vaan, isä", huusi hän heleällä, iloisella leikillisyydellä; "me kinailemme tässä Herminen kanssa; hän väittää, että sinä olet suuttunut, minä taas, että sinä hymyilet."

-- "Vai niin? Tietysti minä hymyilen", sanoi Ankerschmidt, heidän luoksensa astuen, ja oli hyvällä mielellä olevinansa.

-- "Mutta hän alkoi nyt vasta", kuiskasi Hermine Erzsiken korvaan. Hän ei ollut vielä uskaltanut suoraan puhutella isäänsä, siitä asti kuin oli kotia tullut.

Ankerschmidt kuuli tämän kuiskauksen ja kiiruhti häntä rauhoittamaan.

-- "Niin, minä olin vähän huonolla mielellä, sillä sain juuri tiedon eräästä oikeudenasiasta, jonka tähden minun täytyy lähteä Pest'iin, ja minua pahoitti, kun minun on teidät tänne jättäminen."

-- "Näetkös, että minä olin oikeassa", kuiskasi Hermine. "Ruohokin on keltaista, kun sitä katselen."

-- "Älä sure, tyttäreni; sill'aikaa kuin minä olen Pest'issä, pyydän lääkäriä jäämään tänne."

Hermine sanoi taas kuiskaten Erzsikelle:

-- "Pyydä kauniisti isäämme, ettei hän lähetä lääkäriä tänne. Minä olen mielelläni sairaana."

-- "Minkätähden, lapseni?" kysyi huolestuneena Ankerschmidt ja silitti Herminen otsaa. "Minkätähden sen sanot?"

Hermine lähetti taas vastauksen vaan sisarellensa.

-- "Sentähden, että niin kauan kuin olen sairaana, isäni ei ole vihastunut minuun."

-- "Oi, rakas lapseni", sanoi Ankerschmidt, syleillen kadonnutta lastansa, "mitä sinua isäsi viha kauhistuttaa? Isän viha on mesi ja balsami sallimuksen vihaan verrattuna, ja sinä olet pikemmin kokenut jälkimmäistä kuin edellistä."

Hermine katsoi liikutettuna isänsä silmiin ja tarttui molemmin käsin hänen käteensä.

-- "Totta, totta", hengähteli hän hiljaa ja painoi sitte päänsä alas; -- "ja kuinka myöhään me sen opimme!"

-- "Mutta, lapsukaiseni, minun täytyy kohta matkalle lähteä, sillä tämä asia on sangen tärkeä."

-- "Oi, isä kulta!" lausui siihen Erzsike; "mihinkä sinä näin illan suussa lähtisit? Me emme laske sinua."

-- "Tulimmaista, tekö ette tottelisi minua! Huomenna aamulla minun täytyy olla Pest'issä, maksakoon mitä tahansa."

-- "Yöllä on matka paha."

-- "Ei suinkaan paha. Entäs posti? Se kulkee koko yön. Tämä ei ole ensimmäinen matkani yöllä."

-- "Mutta minkätähden riennät noin?"

-- "Minkätähden, minkätähden? Mitä sinä sitä ymmärtäisit, jospa sen tietäisitkin? Latinaksi sanotaan: 'periculum in mora.' Katsos, vaunutkin ajavat jo esiin. Menkää nyt kamariinne. Pidä vaaria Herminestä, ettei hän mene ulos, jos ilma on ruma."

-- "Mutta sinun matkavaatteesi ja muut?"

-- "Ei tarvita mitään, kaikki on jo säälitty", kiiruhti Ankerschmidt puhetta pikaisesti päättämään, ja suudeltuaan molempia tyttäriänsä, hyppäsi hän avattuihin vaunuihin, joitten eteen neljä varsaa oli valjastettu, sekä lähti suurella kiiruulla pois.

Hermine seisoi porstuan portailla eikä liikahtanut paikaltaan, niin kauan kuin vielä saattoi kaukaa nähdä sitä pölypilveä, jota poistuvat vaunut perästänsä tuoksuttivat.

* * * * *

Ankerschmidt riensi niin pölyisenä, kuin hän oli vaunuista noussut, ylös tohtori Grisák'in luokse.

-- "Oletteko saanut kirjeeni?" kysyi lakitieteen tohtori.

-- "Se toi minut tänne."

-- "Ymmärsikö teidän kunnianne sen sisällystä?"

-- "Täydellisesti. Tuo ihminen tahtoo siis käydä oikeutta, pakoittaaksensa pois lähtenyttä puolisoansa kotia palamaan."

-- "Yhteiskunnallinen oikeudenkäynti-järjestys, Itävallan lakikirja..."

-- "Minä en kysynyt, mitä ne sisältävät. Mitä tarkoittaa tämä ihminen sillä?"

-- "Saanko puhua suoraan?"

-- "Sitä hartaasti pyydän."

-- "Minä tunnustan siis suoraan, etten minä tässä yrityksessä näe muuta, kuin että herra Straff tahtoo kiristää rahaa teidän kunnialtanne."

-- "Minua ilahuttaa suuresti, että teillä on se ajatus."

-- "Straff on komissi-frateri (heittiö); sitä ei ole kieltämistä. Teidän kunnianne on sangen kelpo mies. Straff on yhtä vakuutettu edellisestä kuin jälkimmäisestä, ja siihen perustaa hän koko laskunsa. Teidän kunnianne kädessä ei ole mitään semmoista todistusta, joka lain edessä saattaisi olla perusteena siihen, että vaimo pääsisi erilleen miehestään. Ilman semmoista -- muistakaa, kuinka kovin siveelliset hallituksemme mielipiteet ovat -- ei vaimo saa elää miehestään erinänsä. Avion-eron asioissa pitää molempien riitapuolten tuomio-istuimen edessä tunnustaa leppymätöntä vihaansa. Niin kauan kuin herra Straff sanoo, että hän rakastaa puolisoansa, emme voi hänen mitään."

-- "Meidän täytyy niinmuodoin ostaa häneltä tuo sana, että hän 'vihaa' vaimoansa."

-- "Täytyy -- niin on tapa."

-- "Varsin hyvä, mikä lienee hinta?"

-- "Sitä en vielä ennakolta tiedä sanoa; mutta minä luulen, että meidän täytyy määrätä kymmenen-tuhatta florinia sovinnoksi."

-- "Annetaan. Pankaa, herra tohtori, asia kohta toimeen. Niin pian kuin avion-eron juttu päätetään meidän eduksemme, saatte te minulta vaivanpalkkioksi niinikään kymmenen-tuhatta florinia, Ja nyt, antakaa minulle paperia ja kynä, jotta saisin kirjoittaa osoituksen Wien'in pankkiirilleni ja sitoumuskirjan teille. Tehkää hyvin, dikteratkaa, kuinka minun tulee se kirjoittaa!"

XII.

Mikä Archimedeen ruuviksi nimitetään?

Tohtori Grisák riensi tämän hänelle aivan edullisen ehdoituksen perästä heti ensimmäisellä pikajunalla Wien'iin. Straff'in asuntoon tultuansa, tapasi hän siellä vielä toisenkin vanhan tuttavan; herra Maxenpfutsch oli siellä.

Kun tohtori Grisák oli astunut esikamariin, huomasi hän jo kohta ensi silmäyksestä, millä kannalla täällä asiat olivat. Kaikkiin huonekaluihin oli näet ilman poikkeuksetta painettu eräs virallinen sinetti, joka osotti, että täällä oli käynyt velkojia.

Jo ulkopuolella ovea kuuli herra Grisák, että sisällä kaksi ihmistä piti suurta melua, päälliseksi vielä yhtä haavaa, ja ettei mikään leikinteko ollut riidan aineena; siitä hän sai sitä varmemman tiedon, kun hän avasi oven ja omin silmin näki, kuinka nuot molemmat hyvät tuttavat melusivat niin likellä toinen toistaan, kuin kumpikin olisi tarkoittanut, että vastustajan, maksoi mitä maksoi, täytyisi nenällään kuulla, mitä toinen hänelle sanoi.

-- "Ah, hyvät herrat! Mistä te riitelette tuommoisella tieteellisellä kiivaudella?" kysyi leikillisesti tohtori Grisák toraavílta, jotka hänet nähtyänsä kovasti säpsähtivät. "Mikä epäilyksen-alainen thesis on? Enkö minä voisi olla avuksi sen suorittamisessa?"

Sill'aikaa kuin Maxenpfutsch, kokonaan hämilleen joutuneena, näytti etsiskelevän sanoja, jotka vastaisivat hänen kiukkuansa, pisti Straff, olkapäitään kohauttaen kätensä housujensa taskuihin ja vastasi leikillisesti:

-- "No, me pidämme kunnioitetun ystäväni kanssa toisillemme esitelmiä vekseli-oikeudesta, eikä hän tahdo käsittää, että, vaikkapa hän aikaisemmin antoi panna huonekalut takavarikkoon, jos toinen myöhemmin tullut velkoja on todeksi näyttänyt, että nämät ovat olleet vaimoni huonekaluja, ja vekselissä myöskin on vaimoni nimi, tämä saa viedä ne pois. Sehän on ihan luonnollista."

-- "Mutta piru vie", ärjäsi siihen Maxenpfutsch. "tämä ei ole mitään leikintekoa! Suvaitkaa katsoa, herra tohtori, tässä ovat vekselit, joista minä olen tuolle ihmiselle antanut kymmenen-tuhatta florinia."

-- "No, no, ainoastaan viisituhatta; sillä hän kirjoitutti aina kahdenkertaisesti."

-- "Minä en sano mitään! Vekselit puhuvat. Kymmenen kappaletta, kukin tuhannen florinin. Mitä arvoa minä voin panna noihin viheliäisiin huonekaluihin?'"

-- "Sitähän minäkin sanon."

-- "Mutta sillä tavoin olen minä häviöön joutunut mies."

-- "No, enkö minä sitä ole?"

-- "Mutta minä en voi ymmärtää tämän herran hyvää mieltä! Hän ottaa minulta lainaksi kaikki rahani; hän ei voi niitä takaisin maksaa ja siitä hän vielä nauraa!"

-- "Minä pyydän", sanoi tohtori Grisák, "sallikaa minunkin saada suunvuoroa. Ehkä ei vielä kaikki ole hukassa. Paljonko herra Straff on velkaa herra Maxenpfutsch'ille?"

-- "Uskokaa pois, tohtori, se oli ainoastaan viisituhatta florinia."

-- "Mutta vaikkapa vaan niinkin paljon, mihin kummaan olette ne menettänyt?"

-- "No, oikeuden-käyntiin appeani vastaan. -- Siihenkin olette te minua saattanut, herra tohtori; ettekö voinut minulle sanoa, tarjoustani hylätessänne, ettette ota asiaa ajaaksenne sentähden, että testamentti on tuolle vanhalle narrille antanut oikeuden elämän ja kuoleman suhteen?"

-- "No, mutta siihen ette ole saattanut kaikkia rahoja hukata."

-- "Oi, heittäkää se sikseen! Te tiedätte varsin hyvin, että jos lakitieteen tohtoria vaan edes tervehtää kadulla, se jo maksaa rahaa. Jos joku joutuu konkurssitilaan, sanokoon vaan: 'minulla on ollut oikeuden-käynti', ja hän katsotaan aivan syyttömäksi. Sitte täytyi minun myöskin elää arvoni mukaan. Mitäpä Wien'issä muutama tuhat florinia on semmoiselle miehelle, joka on ottanut ylhäisen herran tyttären puolisokseen? Voinko minä siihen mitään, ettei tuo ylhäinen herra mitään antanut?"

-- "No, mutta löimme vähän korttiakin, eikö totta?"

-- "No, sitäkin. Kuka ei korttia lyö? Minä tahtoisin tuntea semmoisen ihmisen. Hyvä, ettei minua soimata vielä siitäkin, että olen polttanut sikaria."

-- "Jospa ette vaan olisi polttanut minun sikareitani!" ärisi myrkyllisestä herra Maxenpfutsch, jota varsinkin se seikka suututti, että hänen velallisensa nytkin poltti cabanoja.

-- "Minä pyydän, vähän hiljempaa menoa, hyvät herrat", sanoi lepyttäväisesti tohtori Grisák. "Sallikaa minun puhua. Entäs jos olisi mahdollista asiaa ystävällisesti sovittaa? Herra Maxenpfutsch olisi luullakseni varsin tyytyväinen, jos hän voisi saada takaisin nuot viisituhatta florinia ynnä laillisen koron kanssa."

-- "Mitä sanotte lailliseksi koroksi?"

-- "No -- minä otaksun kymmenen prosenttia."

-- "Vai niin! Ja mitä arvelette, herra tohtori?"

-- "Se riippuu kokonansa kunnioitetusta ystävästäni, herra Straff'ista. Tehkää hyvin, herra ystäväni, kuunnelkaa minua. Hänen kunniansa herra Ankerschmidt on käskenyt minun ruveta käymään oikeutta teidän kanssanne hänen tyttärensä avion-erosta."

-- "Mutta siitä ei tule mitään, sillä minä tahdon rouvan kotia."

-- "Tahdotte kotia!" kiljaisi Maxenpfutsch, raivoissaan päätänsä pudistaen; "eihän teillä ole edes tuolia, jolle voisitte häntä istumaan panna."

-- "Se saadaan, jos hän tulee takaisin."

-- "Hän ei tule, hyvä herra", sanoi häijynkurisesti tohtori Grisák. "Ankerschmidt tarjoo teille siinä tapauksessa, ettette aseta mitään estettä avion-eroa vastaan, sangen kauniin summasen sovinnoksi."

-- "Kuulkaa, kuulkaa!" kiihoitti tämän kuultuaan Maxenpfutsch Straff'ia.

Mutta Straff kysyi vaan ylenkatseellisesti:

-- "Mikä tuo kaunis summanen on?"

-- "Sitä ansaitsee sanoa summaksikin", vastasi tohtori Grisák, lyöden rintaansa ja takkinsa nappeja avaten. "Tässä on minulla osoitus pankkiin; suvaitkaa lukea: 'kymmenen-tuhatta florinia puhtaassa rahassa.'"

-- "Kuulkaa, kuulkaa!" kehoitti Maxenpfutsch Straff'ia. "Kymmenen-tuhatta florinia. Ottakaa pois, ottakaa heti. Suostukaa, hyvä herra!"

Mutta Straff vastasi, kylmäverisesti ivaten:

-- "Minun tulisi suostua, eikö niin? Ja sitte heti antaa pois teille koko nuot kymmenen-tuhatta florinia? Suudelkaa minua kumminkin 'a conto' tuommoisesta mielettömästä ajatuksesta."

-- "Ei, ei, minulle tulee vaan minun viisituhatta florinia. Luovunpa vielä koroistakin, hyvä herra! Saatanko enempää tehdä?"

-- "Oih, menkää te tiehenne, älkää pilatko asioitani!" sanoi Straff, työntäen luotaan velkojaansa. Sitten asettui hän, käsivarret ristissä, tohtori Grisák'in eteen ja lausui, vahvasti puhaltaen yhteen likistettyjen huuliensa välistä:

-- "Herra tohtori! Tätä ehdoitusta minä olen odottanut. Minä tiesin varsin hyvin, että näin täytyi käydä. Mutta asia ei ole vielä kypsynyt. Minä en ole semmoinen narri, joka tämänpäiväisestä varpusesta annan pois huomispäivän kurjen. Ensinnä on tarpeellista, että koko tämä 'affäri' käy Ankerschmidt'ilaisille mitä ikävimmäksi, sillä minä olen varma siitä, että jos minulle tänään ehdoitellaan kymmenen-tuhatta florinia, jotta minusta päästäisiin, minulle kuukauden päästä tarjoomalla tarjotaan kaksikymmentä-tuhatta; siitä minä vakuutan teitä."

-- "Mutta, hyvä herra!" huusivat yhtä haavaa Grisák ja Maxenpfutsch.

-- "Ja nyt on kaikki keskustelu päättynyt; minun kanssani ei saata enempää puhua. Minä olen hasardipelaaja. Koko voitetun summan jätän minä rulettipöydälle: siinä on kymmenen-tuhatta florinia! Kaksinkertaisesti taikka ei mitään! Minä tahdon saada kaksikymmentä-tuhatta taikka rouvani kotia. Ja nyt, älkää riidelkö kanssani enää, sillä minä huolin kehoituksesta yhtä vähän kuin kipeä hevonen. 'Faites vos jeux, messieurs!'"

-- "Minä pyydän, sananen vaan", rukoili vielä herra Maxenpfutsch ristityillä käsillä.

-- "Ei mitään enempää. Puoti on kiinni."

-- "Te olette inhoittava ihminen!"

-- "Minä tiedän sen. Juuri siihen luotankin."

Herra Maxenpfutsch syöksi epätoivoissaan ulos huoneesta, mutta jäi seisomaan portaitten alapäähän, tiedustellaksensa tohtori Grisák'ilta, saattaisiko tuo hupsu ihminen toivoa, että Ankerschmidt vielä rupeisi tähänkin suureen uhraukseen hänen ilkeän-kaunisten silmäinsä tähden.

Mutta Straff pidätti vielä tohtori Grisák'ia yhtä sanaa varten.

-- "Minä pyydän, tohtori, ymmärtäkäämme toisiamme. Te olette järkevä mies, minä myöskin. Nyt on meillä semmoinen tilaisuus käsissämme, jonka laiminlyöminen olisi tyhmyyttä. Ankerschmidt on varmaankin sitounut maksamaan teille kauniin vaivanpalkkion siinä tapauksessa, että saatatte laillisen avion-eron toimeen. Minä en jaarittele tyhjänperäisiä. Jos sovinto tehdään minun ehdoitukseni mukaan, sitoun minäkin puheen-alaisesta summasta antamaan teille palkkioksi kymmenen prosenttia. Kahdestakymmenestä-tuhannesta florinista siis kaksituhatta florinia. Ei sekään ole mikään halveksittava honorari niin lyhyestä romanista."

Tohtori Grisák näki, että hänellä oli edessään käytöllinen ihminen, joka ymmärtää ammattinsa; hän hymyili sentähden hänen ehdoitukseensa, ja kun he erosivat toisistaan, pudisti hän vielä Straff'in kättäkin, sanoen: "no, saamme nähdä."

Ulkona portailla tapasi väijyvä Maxenpfutsch herra tohtorin ja kuulusteli häneltä rajattomalla tiedonhalulla, olisiko mahdollista, että tuota vapaa-ehtoista lainaa noin tehtäisiin kahta suuremmaksi, johon tohtori Grisák, silmiänsä viekkaasti räpyttäen, vastasi, että heitettäköön asia vaan hänen huostaansa, kyllä kaikki hyvin päättyy.

-- "Oi, jos vielä voisin saada minun viisituhatta floriniani takaisin teidän kautta, rakas herra tohtori, antaisin teille koko koron, uskokaa pois."

-- "Viisisataa florinia? Onhan sekin rahaa."

Tohtori Grisák pani tämänkin tarjouksen kirjoihinsa.

Vielä samana päivänä lähti hän takaisin Pest'iin.

Ankerschmidt odotti häntä jo levottomasti. Justinianuksen mainio jälkeläinen kertoi, mitenkä oli käynyt, kuinka hän oli tavannut Straff'in, joka ei näytä olevan rahanpulassa, sillä Maxenpfutsch lainaa hänelle niin paljon kuin hän vaan haluaa. Sentähden pysyykin hän sangen kovakiskoisena, eikä tahdo ruveta keskustelemuksiin vähemmällä kuin kahdellakymmenellä-tuhannella florinilla.

Ankerschmidt ei räpähyttänyt edes silmiänsä näistä sanoista. Hän pyysi kirjoitusneuvoja ja kirjoitti vielä toisen kymmenen-tuhannen florinin osoituksen.

-- "Tehkää hyvin, herra tohtori, antakaa hänelle, hän on pyytänyt."

Tohtori Grisák oli ihastunut tästä asiain loistavasta menosta ja palasi vielä yöjunalla Wien'iin. Ankerschmidt sanoi odottavansa Pest'issä siksi, kuin hän tulisi takaisin; älköön viipykö kauan, jos mahdollista. Tohtori Grisák oli nopeampi kuin Hermes jumala sanansaatossa. Suurella kiiruulla riensi hän Straff'ille päätöstä ilmoittamaan. Tietysti hän ei kertonut asiaa niin, kuin se oli tapahtunut.

-- "No, hyvä herra", sanoi hän, Straff'in luokse sisään astuen, "tämä oli vaikea työ. Vanhus oli hurjistunut, niinkuin kettu; Fuchswild! niinkuin sanomme. Hän parjasi, olipa melkein lyödä minua."

Straff kuulteli tätä esitystä sangen kylmäkiskoisesti, kädet selän takana, nojaten itseään tuolin yläpuolta vastaan.

-- "Minä saatan sanoa, että vaan työläästi sain häntä taipumaan", jatkoi tohtori, yhdelle laillisesti taka-varikkoon otetulle tuolille istuen.

-- "Todellakin?"

-- "Mutta lopuksi hän sentään myöntyi."

-- "Vai niin."

-- "Minä sanoin hänelle, että tässä kysytään hänen tyttärensä onnea; minä kerroin hänelle, kuinka hirveä ihminen te olette, kuinka kostonhimoinen, sanalla sanoen minä panettelin teitä armottomasti hänen edessään."

-- "Kiitoksia!"

-- "Teidän sopii tosiaankin kiittää, sillä siten sain minä sen aikaan, että vanhus hikoili ulos vielä nuot toisetkin kymmenen-tuhatta florinia. Tässä on minulla osoitus."

-- "Hyvä."

-- "No, mitä sanotte siihen?"

-- "Ei mitään."

-- "Ei mitään?" kysyi tohtori Grisák, laskien kämmenensä polvilleen, voidaksensa paremmin ihmetellä tätä ihmistä. "Te ette sano siihen mitään, että minä voitan teille hasardi-pelinne ja tuon siihen lasketut kymmenen-tuhatta florinia kaksinkertaisesti takaisin?"

Straff astui nyt tohtori Grisák'in luokse ja koska he olivat niinkuin tuttavat ainakin keskenänsä, laski hän molemmat kätensä tämän olkapäille, siinä kun hän istui tuolilla, ja puhui hänen nenänsä alle:

-- "Minä sanon sen, tohtori, että missä oli kaksikymmentä-tuhatta florinia, siellä on kolmekymmentä-tuhattakin."

-- "Mitä?" huusi kauhistuneena Grisák ja kavahti pystyyn tuoliltaan, niinkuin salaiset vieterit olisivat hänet ylös viskanneet.

-- "Siellä on kolmekymmentä-tuhattakin", kertoi kylmäverisesti seikkailija.

-- "Oletteko mieletön?"

-- "Enpä suinkaan; päinvastoin olen sangen järkevä. Mitä ajattelette, tohtori? Jos mikä 'affäri' on hyvin 'courant', kuka sitä silloin tahtoisi lopettaa? Kuka panisi sulun kiinni, kun kultavirta paraiten juoksee?"

-- "Mutta, hyvä herra!" huusi tohtori Grisák, kiukusta aivan vimmastuneena, "minä en tiedä, miksi tätä teidän käytöstänne nimittäisin."

-- "Miksi?" vastasi seikkailija cynillisellä ivalla. "Sen nimi on '_Archimedeen ruuvi_' -- ilman loppua. Älkää suuttuko, rakas tohtori; minä tunnen vastustajani, minun on pelini varma. Ei teilläkään sovi olla mitään valittamista minun suhteeni; tänäpänä saisitte minulta kaksituhatta florinia, muutaman päivän perästä saatte kolmetuhatta."

-- "No -- te olette pirullinen mies. Minä en uskaltaisi jousta noin kireesen jännittää. Minä koetan kuitenkin vielä kerran taivuttaa Ankerschmidt'ia myöntyväisyyteen; mutta jos hän sanoisi, ettei hän enää mitään anna, tehkää hyvin ja lähtekää hänen perästänsä Amerikkaan, jos hän viepi tyttärensä sinne, taikka pahimmassa tapauksessa suvaitkaa tuoda rouva kotia; minua älkää siitä syyttäkö."

--- "Oi, tuo vanha, hampaaton jalopeura ei tee kumpaakaan; hän ei mihinkään matkusta eikä tyttärestään eroa. Hän lunastaa hänet kolmellakymmenellä-tuhannella florinilla ja me olemme kuitit."