Part 18

-- "Siksi, että ihminen mielellänsä on oma herransa. Minun täytyy myöskin ajatella sitä, että joskus menen naimisiin, ja vaimoni saatan kuitenkin ennemmin viedä lauta-vajaan Tiszan sululle, kuin enoni taloon."

Jos Corinnalla olisi ollut sydän, ei hänen näihin sanoihin olisi tarvinnut lausua, että hänen sydäntänsä kauheasti tykyttää, vaan: "ystäväni, mitä on minun, se on sinunkin; ja minä itse olen sinun kaupanpäälliseksi, jää tänne, älä mene edemmäksi; me voimme elää onnellisina." Mutta tietysti on paljon edullisempi vetää esiin sydämen-tykytystä ja hermon-heikkoutta.

Corinna odotti, että Aladár nyt heti ottaisi puhuaksensa heidän vanhasta välistänsä, joka sen lisäksi vielä oli kontrahdillakin vahvistettu, ja piti itseään semmoista tapausta varten valmiina äkillisellä pyörtymyksellä tekemään loppua kosimis-ryntäyksestä.

Aladár ei kuitenkaan ottanut tätä asiaa esiin.

Hän kysyi Corinnalta, käykö hän teaterissa, mitä uusia operoita on annettu, kuinka ne häntä miellyttävät, mitä uusia nimiä hänen lempi-papukaijansa siitä saakka on oppinut, onko hänen ollut tapa ratsastaa, vieläkö tähtipää ratsuhevonen on jälellä, ja muita sellaisia joutavia.

Kun sitte Corinna jo alkoi suuresti valittaa sydämen-tykytystä, nousi Aladár äkisti ylös; hän neuvoi sydämellisesti morsiantaan pitämään vaaria siitä, ettei hänen hermotautinsa pääsisi pahaan valtaan, jonkatähden hänen mitä pikemmin tarvitsi matkustaa Emsiin tahi Ostende'en. Ja tämän sanottuansa suuteli hän kauniisti hänen kättänsä ja meni pois.

Tämä oli viimeinen kädensuudelma, jonka Corinna sai Aladár'ilta.

Aladár saattoi nyt olla varma siitä, että tämä rakkaus, "qua" rakkaus, jo todellakin on loppunut, ja niinmuodoin on hyvä sitä kontrahtinakin "in optima forma" hävittää.

Hän tiesi jo, että tohtori Grisák oli Corinnan asianajaja; hän meni siis suoraan hänen luoksensa.

Tohtori Grisák otti tulijaa suurella kohteliaisuudella vastaan, niinkuin on tapa vastaan-ottaa sitä, jota pelkää ja jota ei rakasta.

-- "Ainoastaan hetkeksi pyydän saada teitä vaivata, hyvä herra", sanoi Aladár lainoppineelle; "minulla on eräs kontrahti Garanvölgyin leskirouvan kanssa, joka on teidän klienttinne."

-- "Minä tiedän; minä tunnen sen kontrahdin."

-- "Sitä parempi. Minun ei siis tarvitse asiaa laveammin esittää. Minä en tätä nykyä ole siinä tilassa, että voisin naiselle, joka tulisi puolisokseni, tarjota uhkeita oloja."

"Ah, tämä tulee vinculum'in tähden", ajatteli itsekseen tohtori Grisák.

-- "Oletteko puhunut rouvan kanssa?"

-- "Minä tapasin hänet ja huomasin, ettei hänenkään haluta tätä liittoa jatkaa."

-- "Ja te?"

-- "Minä en sitä millään tapaa pahakseni pane. Minussa on hyvin vähän runoilijaa; avioliiton-asioissa olen sangen suvaitsevainen. Hänellä on täysi oikeus purkaa liitto."

-- "Mutta kontrahdit?"

-- "Juuri niitten tähden tulin teidän luoksenne, sillä heikkohermoisen naisen kanssa ei sovi asiaa päättää. -- Nämät kontrahdit täytyy meidän mitättömiksi tehdä."

-- "Ja mitkä ovat teidän ehtonne?"

-- "Minun? -- No, aivan yksinkertaisesti: että rouva Garanvölgyi antakoon takaisin minun kirjani ja minä annan takaisin hänen."

-- "Ja te ette tahdo tuoda esiin mitään vaatimuksia niistä oikeuksista, joita tämä kontrahti teille antaa?"

-- "Enhän minä pakoittane ketään naista itselleni väkisin puolisoksi rupeemaan?"

-- "Mutta omaisuuteen katsoen?"

-- "Ah! Ettäkö ottaisin omaisuuden ilman morsianta? Ei, hyvä herra, se ei ole minun virkani."

-- "Hyvä herra!" lausui tohtori Grisák, nousten tuoliltaan ja kumartaen Aladár'ia, "te olette todellakin jalo ihminen."

Aladár kohautti olkapäitään.

-- "Senkö tähden, etten varasta, etten rosvoa?"

-- "Sillä tavoin saatamme sangen pian asiasta sopia. Puheen-alainen kontrahti on minun hallussani. Onko teillä oma kappaleenne muassanne?"

-- "Tässä sekin on."

-- "Tehkää hyvin ja kirjoittakaa siihen, ettette edusta itsellenne minkäänlaisia tähän kontrahtiin perustuvia oikeuden-vaatimuksia."

-- "Minä en suinkaan kirjoita mitään, mutta jos sallitte, poltan minä kappaleeni tässä kaminissa; tehkää tekin samoin minun kontrahtini ja siten menkööt molemmat tuhaksi."

-- "Mutta minkätähden ette tahdo tähän kirjoittaa?"

-- "Sentähden, etten tahdo antaa rouva Garanvölgyille todistusta siitä, että olen häntä, viimeisen yhtymyksemme jälkeen, hetkeäkään ajatellut. Jos ei tämä teitä miellytä, jätän asian advokatilleni ja te saatte sitte yhdessä sen päättää."

Tohtori Grisák ei saattanut tätä tilaisuutta kynsistään päästää ja pyysi Aladár'ia taas istumaan, suostuen siihen, että kontrahdit yksinkertaisesti vaihdettaisiin, ja hän heittäisi omansa kaminiin.

Sittekuin tohtori oli pannut luotettavaan paikkaan talteen Aladár'in antaman kontrahdin, astui hän ystävällisesti hymyillen tämän eteen ja kuiskasi hänelle salaperäisellä silmän-räpytyksellä:

-- "Hyvä herra! Te olette tänään ollut varsin aulis ja jalomielinen semmoisessa asiassa, jossa laki oli vihollisenne auttamattomasti käteenne antanut. Tämä teko ei jää palkitsematta. Pankaa muistoonne, että tohtori Grisák, se silmälaseilla varustettu tohtori Grisák, jota teidän enonne herra Garanvölgyi oli lypsintuolilla istuttanut, kaikkein ensimmäiseksi sanoi teille, että te ehkä varemmin kuin luulette taas tulette yhtä rikkaaksi kuin ennenkin; ja te ette ole katuva, että jalomielisesti annoitte kädestänne pois, mitä oli toisen omaa."

Aladár nauroi aika lailla tätä puhetta, josta vaan se tarttui hänen huomioonsa, että oliko vanhus todellakin pannut herra tohtorin lypsintuolille istumaan?

-- "Siihen, hyvä herra, ja hän tahtoi, että minä istuttaisin rokkoa hänen lampaisinsa, koska olen tohtori, Mutta siitä minä en ole häneen suuttunut, en millään muotoa."

Ja todistaaksensa, ettei hän ensinkään ollut suuttunut, saattoi hän ulos portaille asti Aladár'ia, joka ei vielä sielläkään saanut tukahutetuksi iloisuuttansa siitä, että tohtoria oli asetettu lypsintuolille istumaan. Kaikki muut, mitä tämä oli lausunut, oli hän jo aikaa sitten unhottanut.

XI.

Eräs köyhä rouva.

-- "Isä kulta, minun on sentään kovin vaivaloista näin yksinäni talossa olla."

Näin puhui muutamana päivänä Ankerschmidt'in tytär suuttuneelle isällensä.

-- "Mitä sinä tarkoitat?"

-- "Minulla pitäisi olla jotakin rouvan-tapaista seurassani, jonka kanssa minun sopisi jakaa talonaskareet ja järkevistä asioista puhua."

-- "Sinä olet oikeassa. Joku seura-nainen."

-- "Niin. Joku hiljainen, ymmärtäväinen nainen, jolle jo on tullut järki päähän."

-- "No, semmoista rouvaa tahtoisin minäkin löytää. Mutta mistä sen saamme?"

-- "Minä koetan tiedustella."

-- "Tiedustella? No, hanki siis joku."

Parin päivän perästä otti Erzsike taas tästä asiasta puhuaksensa.

-- "Isä kulta, minä olen jo löytänyt tuommoisen meille soveliaan rouvan."

-- "Olet jo löytänyt? Mistä?"

-- "Muuan ystäväni, jonka Wien'issä tunsin, on ehdoittanut minulle erästä sangen hyvää naista."

-- "Hyvää? Minua kummastuttaa, ettei sitä Wien'issä pidetty."

-- "Onneton vaimo, köyhä; meni naimisiin vastoin isänsä tahtoa, joka sen jälkeen hylkäsi hänet."

-- "Sen -- uskon."

-- "Mutta hänen miehensä oli heittiö, joka vaan sentähden otti hänet, että luuli saavansa paljon rahaa hänen kanssansa."

-- "Niinhän aina käy. Onko siinä mitään uutta? Että kaikki vaimot vasta sitte tämän tietävät, kuin se jo on tapahtunut?"

-- "Hänen miehensä rupesi sitte käymään oikeutta isää vastaan vaimonsa myötäjäisistä, mutta oikeudessa tuli ilmi, että isällä oli valta olla hänelle mitään antamatta, ja hän kadotti asiansa."

-- "Sen uskon! Muuallakin on ihmisillä vielä järkeä. Tätä eivät nuoret kavalierit ota uskoaksensa. He luulevat, että heti kuin joku on vanha ihminen, on siltä jo järki sääreen lentänyt."

-- "Tuo ilkeä, paha mies alkoi sitte vimmastuneena kiusata puolisoansa, löi häntä, pieksi häntä."

-- "No, mutta älä nyt sentähden itkuun purskahda! Eihän tuo sinua lyönyt."

-- "Mutta semmoista kataluutta: kun lyö vaimoansa!"

-- "Se on totta. Mutta jos sinä rupeet kaikkia lyötyjä vaimoja itkemään, täytyy sinun nousta aikaisemmin ylös, sillä muuten ei aika siihen riitä."

-- "Niin, mutta siinä ei vielä ollut kyllin, että hän löi häntä: sitä rouva vielä olisi kärsinyt, mutta kerta kun hän päihtyneenä tuli kotia..."

-- "Se vielä lisäksi?"

-- "Niin, ravintolasta, jossa hän oli pelannut pois rouvansa viimeisen koristeen, silloin pyysi hän häneltä sitä sormusta, jonka hän oli äidiltään saanut, ja kun rouva ei tahtonut sitä hänelle antaa, heitti hän hänet ulos ovesta kadulle, ja rouva parka sai maata siinä kynnyksellä aamuun asti."

-- "Ohoh, se hirtehinen!"

-- "Niinpä juuri! Rouvalla ei sen jälkeen ollut mihin mennä. Tuttaviensa luokse hän ei kehdannut kääntyä; isänsä huoneesen ei hän uskaltanut palata; hän oli pakoitettu palvelukseen rupeemaan."

-- "Näetkös, se on kevytmielisyyden palkka."

-- "Wien'in ystäväni ehdoittaa hartaasti seura-naiseksi meille tätä köyhää vaimoa, jota sallimus niin on kukistanut, ja joka varmaankin on oleva sangen kiitollinen, jos hän voi päästä niin rauhalliseen perheesen kuin meidän."

-- "Kyllä, mutta eikö hän ole pahanluontoinen vaimo?"

-- "Oi, kaikkein lempein maailmassa, itse kärsivällisyys."

-- "Sinä uskallat siitäkin takaukseen mennä? Mistä sen tiedät?"

-- "No, minä päätän, että hänen täytyy olla semmoinen, sittekuin hän on jaksanut ääneti kärsiä niin paljon loukkauksia."

-- "Hja, se on ihan toista, sitä sinä et ymmärrä. Sekin, joka antaa miehensä lyödä itseään, saattaa olla todellinen harpyia."

-- "No, sitä hän ei ole, eipä suinkaan. Sinä suostut siis siihen, että otamme hänet tänne?"

-- "Olkoon menneeksi, minä en sillä väliä pidä. Mutta saat nähdä, että vaikkapa häntä maitoon, voihin kastaisit, hän kuitenkin juoksee takaisin miehensä luokse."

-- "Sinä et niinmuodoin pane vastaan? Saanko kirjoittaa tohtori Grisák'ille, että hän lähettäköön hänelle matkarahoja?"

-- "Saat, saat."

-- "Sinä et kysy vaimon syntyperää?"

-- "Mitä minä siitä huolisin, mikä hänen syntyperänsä on! Kun vaan hänen vanhempansa olivat kunniallisia ihmisiä."

-- "Oi, he olivat sangen kunniallisia ihmisiä. Hänen äitinsä on jo ollut kauan kuollut, mutta hänen isänsä on varsin kelpo, rakastettava ihminen."

-- "Niinkö luulet? Vaikka hän hylkäsi hänet?"

-- "Voihan hän vielä antaa hänelle anteeksi."

-- "Jos minä olisin hänen sijassansa, minä tuskin sitä uskoisin."

-- "Sinä sallit siis, että otamme hänet tänne. Kiitoksia, tuhansia kiitoksia!"

Erzsike suuteli niin monta kertaa isänsä kättä, että tämä lopulta oli pakoitettu uskomaan, että tuo köyhä rouva täysin määrin ansaitsee sitä luottamusta, jolla tyttö niin hartaasti koettaa häntä miellyttää.

Muutaman päivän kuluttua sai Erzsike kirjeen Pest'istä.

Kun hän oli lukenut sen kamarissaan, kului paljon aikaa, ennenkuin hän uskalsi mennä isänsä luokse, jottei tämä hänen silmistänsä huomaisi, että hän oli itkenyt. Muutaman kerran yritti hän jo menemään, mutta hänen täytyi kuitenkin palata takaisin ja uudestaan itkeä kuuro, sillä, hän ei voinut sitä tukehuttaa.

Mutta kun hän vihdoin tuli isänsä eteen, osasi hän kuitenkin siinä määrässä salata mieli-alaansa, että vanha herra kysyi häneltä:

-- "No, minkätähden olet noin hyvällä mielellä?"

-- "Tuo eräs köyhä rouva."

-- "Ja mitä on tuon köyhän rouvan tapahtunut?"

-- "Hän on jo saapunut Pest'iin."

-- "Terve tulleeksi. Lähetetään vaunut häntä vastaan."

-- "Umpivaunut, eikö niin?"

-- "Miksikä juuri umpivaunut? Sopiihan hänen kaleseillakin tulla."

-- "No, mutta salli nyt, että umpivaunut lähetetään."

Erzsike silitteli niin kauniisti isänsä kasvoja, joihin jo oli kasvanut uutta partaa tuuman paksulta, että hänen täytyi käsittää, kuinka se olisi vastoin kaikkea kohteliaisuutta ja vanhaa tapaa, jos ei uutta seura-naista umpivaunuissa tuotettaisi. Olkoon siis sekin menneeksi Tarvitaanko vielä mitään?

-- "Kyllä tarvitaan. Mutta älä rypistä tuolla tavoin kulmakarvojasi. Ystäväni kirjoittaa, ettei tuolla köyhällä olennolla ole edes kunnollisia vaatteita, joissa voisi eteemme ilmestyä."

-- "Tuhat tulimmaista! Tuo on siis vähällä vaivalla matkustanut. Minun tulisi kai lähettää hänelle rahaakin, eikö niin?"

-- "Ei; miksikä? Minä olen ajatellut, että kun täällä meillä on niin paljon vaatteita, joita Hermine jätti jälkeensä, me lähettäisimme hänelle niistä; minä en niitä kumminkaan käytä ja täällä ne vaan pahentuvat."

-- "Mutta, kultaseni, sinä et tiedä, mimmoinen tuo kunnon nainen on vartaloltaan; entäs jos hän olisi lihava persona?"

-- "Oi, ei suinkaan."

-- "Mistä sen tiedät?"

-- "Joka on niin paljon kärsinyt, se ei suinkaan ole lihava; hän on varmaankin hyvin laiha."

-- "Mutta jos hän olisi lyhytläntä; tiedäthän, että Hermine oli pitkä."

-- "Sen hän tietää auttaa. Se on naisten asia, sitä et sinä ymmärrä, isä kulta."

-- "Minä en sillä väliä pidä; lähetä hänelle mitä tahdot."

Erzsike ei nyt odottanut pitempiä puheita; hän juoksi pois, haki esiin koffertin ja hatturasian, latoi niihin kaikki, mitä täydelliseen naispukuun tarvitaan, Herminen vaatevarastosta, pienimpään kapineesen asti, joitten välttämätön yhteys on vaan naissydämen tietämä salaisuus. Sitte käski hän valjastaa hevoset, selitti kuskille kauan jotain ja antoi hänelle vihdoin lasin viiniäkin, jotta hän selvemmin tehtävänsä käsittäisi. Ja tänä päivänä oli hän sitte myöhään iltaan asti erinomaisen hyvällä mielellä; milloin hän ei itkenyt, nauroi hän aina.

Ankerschmidt meni koko päiväksi metsästämään; alkoi näet kurpan-pyynnin aika. Hänen jahtimiehensä oli ennustanut, että tänä keväänä tulisi sangen runsaasti kurppia, sillä vuosi oli märkä.

Aivan myöhään illalla tuli hän jahdista kotia; hänellä olikin ollut voitto, koko viisi kappaletta koristi hänen jahtilaukkunsa silmuksia.

Erzsiken täytyi saada tietää jokaisen yksityisen kurpan surmasta, ja tyttö kuultelikin tätä kertomusta suurella tarkkuudella, silmiänsä isän hehkuvista kasvoista pois kääntämättä, ikäänkuin hän asian paraimmin ymmärtäisi.

-- "Minä ammuin vielä kuudettakin, mutta se peijakas haavoittui vaan, ja kun yritin sitä ylös ottamaan, puikahti se pensastoon, josta en enää voinut sitä löytää, vaikka etsin sitä kuun laskuun asti. No, huomenna minä sen löydän."

-- "Aiotko mennä huomennakin pois?"

-- "Varhain aamulla, sinun vielä nukkuessasi."

-- "Mutta päivälliseksi tulet kotia?"

-- "Päivällisen kannan laukussani."

-- "Ja tuletko taas näin myöhään illalla kotia?"

-- "Vähäistä myöhemmin vielä, sillä kuu laskee myöhemmin."

-- "Oi, älä jää niin kauaksi pois!"

-- "Mutta, rakas lintuseni, silloin juuri kurpat ovat liikkeellä."

-- "Kyllä; mutta sill'aikaa tulee tuo köyhä rouva."

-- "Tuo 'eräs köyhä rouva.' Tuhat tulimmaista! Tuon köyhän rouvan minä kohtaan täällä ylihuomennakin, vieläpä kuukauden päästäkin, mutta kurpat lähtevät tiehensä, sillä ne ovat muuttolintuja, Pidäthän sinä itsekin kurpanpaistista? Jo pienenä lapsena sanoit joka kerta, kuin näit pyssyn olallani: isä, ammuppa kurppia!"

-- "Tiedätkö mitä? Mitä olet minulle aikonut, se jätä illaksi, ja kun sitte tulee minun osani vuoro, älä ammu sitä, vaan jätä se sinne ja tule kotia."

-- "No, semmoisella seremonialla ei ole vielä yhtään ruhtinatarta odotettu, kuin tätä sinun erästä köyhää rouvaasi. No hyvä, minä tulen kotia kello yhdeksän."

-- "Oi, ei, ei; sinun täytyy tulla kotia kello seitsemän."

-- "Pyhän Hubert'in kautta sen sanon! minä en tule kotia aikaisemmin kuin puoli yhdeksän."

-- "No, tuon pienen puolen tunnin saatat vielä tinkiä pois."

-- "Mutta kun jo annoin sanani Pyhälle Hubert'ille."

-- "Kuka tietää, kuuliko hän sen. Paitsi sitä saatat sen ylihuomenna täyttää."

-- "No, olkoon menneeksi, minä tulen siis kotia kello kahdeksan. Jos sattuisin pari minutia kauemmin viipymään, älköön siitä mitään soimausta tulko. Saakeli soikoon! Kuinka paljon minun on kärsiminen yhden köyhän rouvan tähden, jota en koskaan eläissäni ole nähnyt."

-- "No, näetkös, kuinka hyvä isä sinä olet?"

Näin pakoitettuna tyttärensä kiitosta ansaitsemaan, koetti ritari Ankerschmidt sillä tavoin hankkia itselleen vahingonkorvausta, että hän seuraavana aamuna lähti tuntia aikaisemmin metsästysretkelle. Mutta Pyhä Hubert kosti Ankerschmidt'ille sen, että tämä oli sallinut tinkiä pois osan hänelle annetusta lupauksesta, sillä aamupäivällä ei hän saanut ammuttaviinsa enempää kuin kaksi kurppaa ja näistäkin hän kiukuissaan ampui toisen niin mäsäksi, ettei maksanut vaivaa sitä maasta nostaa; iltapäivällä sen sijaan kello viiden aikaan lähetti pyhimys hänelle semmoisen raju-ilman, jota ei vielä rohkeinkaan kalenterin-tekijä ole uskaltanut niin aikaiseksi keväällä ennustaa. Että hän kuitenkin kastumatta pääsi kotia, siitä sai hän yksistään kiittää niitä kotia päin kulkevia rattaita, jotka hän tiellä tapasi. Muutoin ei hän paljon olisi pitänyt ilmalla väliä; hänen jäsenensä eivät olleet sokerista ja olivat kyllä usein olleet suomärät.

Sade odotti kuitenkin siksi, että hän oli päässyt sisään portistaan, jolloin se äkisti rupesi saavittain valamaan vesijoukkojansa, ukkosenjyrinällä ja tulenleimauksilla.

Erzsike juoksi häntä vastaan huolestuneilla kasvoilla.

-- "No, sinä paha tyttö," soimasi ritari vihastuneena; "sinä olet kai rukoillut velhoja niskoilleni. Tunnusta pois, pikku noita, että olet rukoillut tätä rajuilmaa minua kotia ajamaan."

-- "Oi, en suinkaan", vastasi tyttö vapisten. "Sitä en suinkaan ole rukoillut, en tosiaankaan. Hyvä Jumala, hyvä Jumala! Hän on matkalla; kuinka hänen käy tässä hirveässä myrskyssä?"

-- "Hän? Kuka 'hän'?"

-- "Voi, tuo köyhä rouva."

-- "Tuo 'eräs köyhä rouva?' Tuli ja leimaus! Tämä ei ensinkään ajattele sitä, tuleeko hänen isänsä märäksi kuin metsähiiri, vaan että tuo 'köyhä rouva' ei pelästyksestä sairastuisi umpivaunuissa. -- Hiiden pönkkä!"

Suuttunut metsästäjä syöksi vimmastuneena kamariinsa, johon jokainen myöntänee hänellä olleen täyden syyn, jos ajattelee, mikä ääretön onnettomuus se on elämässä, kun ihminen ihan samasta paikasta, josta hän eilen ampui kuusi kurppaa, tänäpänä saa vaan kaksi ja näistäkin toisen niin rikki ammuttuna, että siitä kohta tuli metsästäjän-hachée; silloin vielä lisäksi raju-ilma ajaa hänet kotia ja täällä hänen oma lapsensa ei tahdo ensinkään isänsä onnettomuutta sääliä. Niin sydämetön on maailma metsästäjien kärsimysten suhteen! Kamarissaan käveli hän äristen edes takaisin, perin vihastuneena onnettomuutensa välillisiin ja välittömiin syihin: pyssyynsä, joka ei tarpeeksi hajota hauleja; tuuleen, joka karkottaa pois otuksen; Hubert'iin, joka on noin kostonhimoinen; sateesen, jota ei mihinkään tarvita, ja tuohon erääsen köyhään rouvaan, jonka tatari nyt taloon tuopi. Tämä on kaunis pikku alku!

Raju-ilmaa kesti yhä vielä, kun hän akkunasta huomasi kotia palaavat vaununsa. "No, köyhä rouva on nyt täällä, mutta hevos parkani! Hänelle ei ole voinut mitään pahaa tapahtua, mutta hevoseni on varmaankin tuo kuski hylky kuolijaksi ajanut. Jos otan häntä tutkistellakseni, vastaa hän tietysti: ei, hän on ajanut käyden aina tänne asti. Lisäksi hän nyt ei tässä sateessa voi kävellyttää hevosia."

Ankerschmidt heittäysi vihdoin kiukuissaan pitkäkseen sohvalle ja yritti olemaan stoalaisena: hän ei pidä milläkään väliä; maailmaa ei kuitenkaan voi paremmaksi tehdä.

Yht'äkkiä kuulee hän, että joku hiljaan avaa ovea. Se lienee Erzsike. Tietty, että se oli hän.

Pelon-alaisena pisti hän pienen käheräisen päänsä sisään puoleksi avatusta ovesta ja etsi silmillään isäänsä.

-- "Oletko suuttunut?" kysyi hän lapsellisesti itkevällä äänellä.

-- "Olen!" vastasi muristen ritari.

-- "Älä ole suuttunut," sanoi lempeästi viihdyttäen tyttö, astui isänsä luokse ja yritti kääntämään asiaa leikilliseksi hyväilyksi, tavotellen isän kättä.

-- "Väisty pois!" huusi tuimasti Ankerschmidt, vetäen äkisti kätensä pois, jonka jälkeen tyttö heti vaipui hänen rintaansa vastaan ja, peittäen kasvojansa, alkoi niin katkerasti itkeä, että isä pelästyneenä hypähti ylös: "No, mikä nyt? Minkätähden itket noin kovin? Onko kukaan eläissään nähnyt noin ohutta poslinia, joka heti särkyy, jos vähän kovasti huudan? Olenko minä sinua loukannut? Millä olen sinua loukannut? No, älä itke! Enhän minä enään ole suuttunut. Vielä tuon järjettömän lapsen sydän pakahtuu itkusta. No, sanoinhan jo, etten enään ole suuttunut; minä en ole ollutkaan suuttunut, laskin vaan leikkiä. Nouse nyt ylös. Istu tähän viereeni. Täytyykö olla noin arkatunteinen? Eikö enää saa laskea leikkiäkään kanssasi? Kaikki on hyvin, suutele minua nyt kauniisti, äläkä enään itke".

Erzsike käsitti puheen ja kääri kätensä isän kaulan ympäri, sitte suuteli hän häntä, mutta itkusta ei käynyt niin helposti herkeäminen; siihen tarvittiin aikaa.

Lopuksi täytyi Ankerschmidt'in tuoda esiin leikillisiä, naurua herättäviä lauseita, saattaaksensa Erzsikeä takaisin tavalliseen elämäänsä, ja sillä tavoin rupesi vähitellen hymy puhkeemaan esiin viimeisten kyynel-pisarain lävitse, niinkuin taivaankaari pilvistä.

-- "No, sanoppas nyt, mitä tahdoit lausua."

-- "Hän on jo täällä. -- Hän on saapunut tänne."

-- "Tuo eräs köyhä rouva? No, kiitos kaikkivaltiaan, että hän nyt kerta on täällä, jottei häntä enää tarvitse odottaa! Nyt ei häntä siis enää mikään vaivaa?"

-- "Voi, paljon!" huokasi tyttö. "Köyhä rouva on kovin kipeä."

-- "Hänen täytyy siis laskea levolle. Hänelle täytyy keittää teetä; hän on varmaan vilustunut matkalla."

-- "Ethän sinä suutu?"

-- "Mitähän enää suuttuisin?"

-- "Teethän, mitä sinulta pyydän? Ainoastaan yhtä."

-- "No niin; mitähän nyt pyydät?"

-- "Tuo köyhä rouva tahtoisi nähdä sinut, ennenkuin häntä nukkumaan lasketaan."

-- "Onko hän utelias minuun? Hänen uteliaisuutensa on siis suurempi, kuin hänen päänkivistyksensä; se on hyvä merkki. Minun on siis toinen takki ylleni pukeminen, eikö niin?"

-- "Oi, ei, noinkin on hyvä; vielä parempikin."

-- "Näinkin on hyvä? Se niinmuodoin ei ole mikään turhia vaativa dami? Minun tulee siis mennä ja toivottaa hänelle hyvää iltaa? Enkö minä häiritse häntä?"

-- "Etpä suinkaan; tule nyt vaan sinne."

-- "No, jos se on välttämättömän tarpeellista hänen parantumiseensa, että hän minut näkee, olkoon menneeksi."

Ankerschmidt päätti nousta sohvalta. Erzsike kääri molemmat kätensä hänen käsivartensa ympäri ja vei hänet sillä tavoin siihen asunnon-osaan, jossa hänen oma kamarinsa oli.

Ensimmäisessä kamarissa, Herminen entisessä asunnossa, seisoi vielä valkoisella esiripulla varustettu vuode, siitä asti koskematta.

Tälle vuoteelle vei nyt nuorempi tytär ritari Ankerschmidt'in.

Erzsike veti valkoisen esiripun toisen puoliskon syrjään, ja siinä näki ritari Ankerschmidt valkoisilla tyynyillä sairaana, tunnotonna, silmät sisään vajonneina, kasvot vahankeltaisina, huulet tulisesti hengittäen, tuon "erään köyhän rouvan" -- oman rakkaan tyttärensä -- onnettoman Herminen...

... -- "Kuski! valjasta vaunut uudestaan ja riennä takaisin kaupunkiin lääkäriä noutamaan!"

Näin kaikui Ankerschmidt'in ääni porstuan portailta.

-- "Noilla väsyneillä hevosilla?"

-- "Niin. Noilla väsyneillä hevosilla!"

-- "Tässä raju-ilmassa?"

-- "Niin. Tässä raju-ilmassa!"

Ankerschmidt'in talossa ovat yöt sangen pitkät tämän päivän perästä. Talossa on sairas; semmoinen sairas, joka ei nuku öisin.

Ritari Ankerschmidt ja hänen nuorempi tyttärensä istuvat vuorotellen sairaan vuoteen vieressä, välisti myöskin yhdessä, likistäen toinen toisensa kättä, ja valvovat hänen tähtensä.