Part 16

Iloisella mielellä, niinkuin se, joka on itseensä tyytynyt, meni hän hallintokaupungissa asianajajaansa tervehtimään ja luuli vaiston-tapaisesti tuottavansa itselleen mielihyvää sillä, että hän kohta kättä pudistettuaan hämmästyttäisi herra tohtoria tällä ilahuttavalla tiedolla:

-- "No, Aladár Garanvölgyi on nyt vapaaksi laskettu."

Tohtori Grisák'in nenä piteni silminnähtävästi tästä sanomasta. Olemme pahemmassa kuin pulassa! Adjöö nyt, kaunis leski! Tuo tulee tietysti omaisensa ottamaan joko morsianta taikka vinculum'ia; se on hänen ensimmäinen tehtävänsä, ja siihen on se naimiskauppa mennyt! Ja kaikesta tästä huvituksesta saapi hän kiittää Ankerschmidt'ia, joka tahtoo olla lusikkana semmoisessa rokassa, johon hänen ei mitään tule. Piru vieköön semmoisen soturi-kulun taipuvaisuutta jalomielisyyteen!

"Mutta odotappas", ajatteli itsekseen tohtori Grisák, "jos sinulla oli hämmästyttävä sanoma minulle, on minullakin sinulle jotain, jolla voit huvitella itseäsi."

-- "Eikö teidän kunnianne ole saanut kirjettäni, jonka teille lähetin Wien'iin?"

-- "En mitään. Minä en palannut takaisin Wien'in, vaan Fehérvár'in kautta. No, mitä uutisia kotoa?"

-- "Huonoja. Mutta tässä on teille kirje neiti Eliz'iltä; siitä arvattavasti saatte tietää koko asian."

-- "Eliz'iltä? Tuo lapsi on ehkä taas tehnyt jonkun äärettömän hullun työn?"

-- "Eipä suinkaan. Hän ei ole hullua työtä tehnyt. Suvaitkaa avata kirje."

Ankerschmidt repäisi kuvertin rikki ja luki yhä enenevällä levottomuudella kirjeen sisällyksen päästä päähän.

Hänen lukiessansa juontui tohtori Grisák'in mieleen tuo sukkela tuuma, että mitä tämä vanha herra häneltä nyt oli pilannut, sen hän itse voisi myöskin laidalleen asettaa. Ankerschmidt oli jalomielisesti vapauttanut Corinnan ylkämiehen ja siten hävittänyt herra Grisák'in naimishankkeet; Ankerschmidt oli nyt pahemmissa kuin päivissä toisen tyttärensä kautta, eikö siis olisi täydellistä teaterillista oikeutta, jos kukin saisi parinsa: jos herra Grisák nyt ottaisi neiti Eliz'in vaimokseen? Tämä ei ole mikään hylättävä tuuma.

Ankerschmidt'in kädet vaipuivat alas kirjeen kanssa, kun hän oli sen kaksi kertaa lukenut.

-- "Hermine paennut!" tavotteli hän tuskin kuuluvalla äänellä.

Tohtori Grisák oli odottanut, että sotavanhus hypähtäisi pystyyn, viskaisi tuolit, pöydät ympärilleen, sadattelisi, kiroilisi, huutaisi vaunuja, ryntäisi pakolaisia takaa ajamaan ja ampuisi heidät kuolijaksi. Suuresti hän sen vuoksi kummastui, kun ritari tämän sijasta hermottomalla tuskalla painoi otsansa käteensä ja katkerasti kertoi: "Hermine paennut."

Tätä elegillistä mielentilaa tohtori Grisák ei ollut odottanut; hän ei tietänyt, mitä vastata.

Ankerschmidt taittoi murheellisesti kirjeen kokoon, pisti sen poveensa ja kysyi hiljaisella äänellä:

-- "Sanokaa minulle suoraan, herra tohtori, olenko minä lapsiani kovasti kohdellut? Olenko ollut ankara heille? Pelkäsivätkö he minua?"

-- "Päinvastoin, se juuri oli vika, että teidän kunnianne oli liiaksi pehmeä heitä kohtaan."

-- "Mutta kuinka voisin minä miehenä, sotamiehenä olla tyly tytöille ja lapsille? Vaan Hermine, juuri hän! Mitä pahaa minä olen hänelle tehnyt?"

-- "Teidän kunnianne ajoi talostaan pois sen, jota hän rakasti."

-- "Kuinka saatoin minä tietää, että hän häntä rakasti? Onko hän sen minulle sanonut? Onko hän sitä kellekään sanonut? Täytyikö hänen sentähden paeta tuon miehen jälissä? Jättää minut? Saattaa minut häpeään? Eikö hän voinut sanoa sitä, mitä hänen nuorempi sisarensa tässä kirjeessä kirjoittaa, etten suuttuisi tuohon ihmiseen, että tämä lopulta kuitenkin saattaa olla kunniallinen ihminen, ei semmoinen, joksi minä häntä luulen? Ehkä vähäisen äkkipikainen, mutta kuitenkin kunniallinen luonteeltaan. Eikö hän saattanut lepyttää minua hänen suhteensa? Vaan täytyikö hänen minut kohta jättää? Minut, isänsä!"

Eliz niinmuodoin puolustaa vanhempaa sisartansa, vieläpä viekoittelijaakin? Oho! Sitä täytyy estää.

-- "Epäilemättä ovat komplottiin teidän kunnianne selän takana jo aikoja sitten osaa ottaneet teidän talonne luotettavimmat jäsenet, tirehtori ja guvernantti."

-- "Kuinka? Maxenpfutsch ja miss Natalie? Se on; Eliz puolustaa heitäkin; mutta mistä vietävästä?"

-- "Että he molemmat ovat toisiansa ymmärtäneet, voipi jo havaita siitä, että Maxenpfutsch on nainut miss Natalien."

-- "Nainut? Todellakin? Nainut?" huudahti epäillen Ankerschmidt. "No -- se on hänen asiansa. Tämä on säännöllinen asia."

-- "Ja hän lähti joutuisasti pois."

-- "Hänkin paennut? Miss Nataliekin ryöstetty? Saakeli soikoon! Minun luotani viedään siis kaikki naiset pois akkunan kautta; ei tahdota sitä varten tehdä mutkaa ja kulkea ovesta."

-- "Minä arvelen, että heillä oli syytä siihen."

-- "Syytä? Mitä syytä? Eiväthän vaan liene pelänneet, että minä estäisin heidän avioliittoansa?"

-- "Ei sitä, vaan että teidän kunnianne vetäisi heitä edesvastaukseen neiti Herminen käytöksestä."

-- "No, se on totta, että minä kovasti olisin nuhdellut heitä; mutta sentähden lähteä pakoon! Jättää kartanon-tirehtorin virka, se on toki liikaa!"

-- "Minä luulen, että he ovat hankkineet itselleen vahingon-korvausta."

-- "Millä tavoin?"

-- "He kävivät minun luonani vihkimisen jälkeen ja maksattivat itselleen opettajattarelle määrätyn rahasumman."

-- "Maksoitteko sen vastustelematta?"

-- "Siihen minä olin velvoitettu."

-- "Te olette tehnyt varsin hyvin. Mutta tämä tekee yhteensä viisituhatta florinia. Minun luonani nousi tirehtorin vuosipalkka melkein yhtä korkealle."

-- "Vielä on pieni selitys asiassa tarpeellinen. Nämät viisituhatta florinia, minä tiedän sen varmaan, luulee herra Maxenpfutsch niin hyvin tiloittaneensa, että niistä tulee viisikolmatta-tuhatta. Tietysti hän suuresti erhettyy."

-- "Kuinka? Mitä hän on keksinyt?"

-- "Narrimaisen ihmisen, jolle hän tuhlaa rahansa. -- Minun täytyy antaa teidän kunnianne tietää, että teidän vävynne (hän on nyt sitä, me emme siihen voi mitään) oikea nimi on Straff."

-- "Straff! Saakelin kummallinen nimi."

-- "Se on totta."

-- "Ja minun tyttäreni! Hyvä; puhukaa enemmän."

-- "No, tuo herra kävi sen jälkeen minun luonani ja tarjosi minulle kahtakymmentä-tuhatta florinia, jos ottaisin erästä asiaa ajaakseni; mutta minä en siihen suostunut. Sittemmin sain tietää, että herra Maxenpfutsch oli tarjounut suorittamaan ensikustannukset asiassa, jos herra Straff sitouisi maksamaan hänelle nuot kaksikymmentä-tuhatta florinia siinä tapauksessa, että oikeudenkäynnissä voitetaan."

-- "Ah, sillä tavoin hän siis saa kaksikymmentä viiden verosta? Mutta mikä oikeuden-käynti se on?"

~- "Ei mikään muu, kuin herra Straff'in vaatimus saada ulos teidän kunnialtanne vaimonsa myötäjäiset äidin perinnöstä."

-- "Mutta onhan Straff siinä tapauksessa suuri narri ja Maxenpfutsch vielä suurempi."

-- "Sitä minäkin ajattelen."

-- "Sillä ilman oikeuden-käynnittäkin minä annan ulos tyttäreni perinnön. Sentähden hänen ei tarvitse kahtakymmentä-tuhatta akkunasta ulos heittää."

-- "Kuinka? Eikö teidän kunnianne tietäisi, että teillä testamentin mukaan on oikeus siinä tapauksessa, että jompikumpi tyttäristänne menee vastoin teidän tahtoanne naimisiin, sulkea hänet ulos perinnöstä?"

-- "Ah, hyvä herra! Mitä ajattelette? Ettehän vaan luule, että minä jonkun tekosyyn varjolla tahtoisin anastaa jommankumman tyttäreni omaisuuden?"

-- "Mutta jos testamentin-tekijän tahto oli semmoinen."

-- "No, sen oli vaan tarkoitus peloittaa; mutta kun se kerta on tapahtunut, kuka siihen mitään voi? Tai minä pitäisin tyttäreni tavaran itseäni varten?"

-- "Ei, mutta toista tytärtä varten."

-- "Oi, sitä ei Eliz ottaisi vastaan. Ei, hyvä herra: mikä on lapsieni, se on lapsieni. Minulla on riittävä pensioni, josta voin elää. Tulkoot he onnellisiksi."

Tohtori Grisák huomasi, että hänen edessään seisoo semmoinen mies, johon luoti ei satu. Se on haavoittumaton! Helppo on sillä tavoin sotamiehenä olla. Mutta vielä on jälillä Achilleen kantapää ja vielä on jälillä viimeiseksi jätetty, myrkytetty nuoli, joka varmaankin sattuu.

-- "Ja niinmuodoin teidän kunnianne olisi taipuvainen sopimaan tyttärenne viekoittelijan kanssa?"

-- "Kuinka, 'sopimaan?'" huudahti suuttuneena Ankerschmidt, "Minun asemassani on tavallista antaa anteeksi, mutta ei sopia."

-- "Te suvaitsette siis antaa 'amnestiaa' herra Straff'ille?"

-- "Miksi Straff? Minä en tunne häntä sillä nimellä, sanokaa _Bogumil_. Mutta miksi hiidessä tällä ihmisellä oli niin monta nimeä?"

-- "Siihen on hänellä sangen tukevat syyt."

-- "Lieneekö häntä vainottu?"

-- "Päinvastoin."

-- "Päinvastoin? Minä en ymmärrä."

-- "Tämä seikka juontuu pikemmin luottamustoimesta."

-- "Mitenkä? Tuo mies oli siis joku tärkeä henkilö?"

-- "Oi, sangen tärkeä. Näinä päivinä ilmoitti herra Bräuhäusel minulle kahden kesken koko hänen asemansa."

-- "Ja hän puhui hänestä rauhoittavaisesti?" pakoitti Ankerschmidt asianajajaansa puhumaan.

Tohtori Grisák viivytteli mielipiteensä esiin-tuomista.

-- "No niin, miksi sitä katsoo."

-- "Miksi sitä katsoo? Mutta minua juuri haluttaa tietää, miksi sitä katsotaan. Sen herra tohtori sentään myöntänee, että minun on velvollisuus tietää, mikä ihminen se on, joka on vastoin tahtoani vienyt tyttäreni, sillä siitä riippuu, paljonko hän perästäpäin kunnioitustani ansaitsee ja laskenko häntä eteeni vaiko en."

-- "Minä en todellakaan tiedä antaa mitään neuvoa", sanoi tohtori Grisák ja toi esiin pari korea-vartista Turkin piippua barikadiksi rynnäkköä vastaan.

-- "Ettekö tiedä antaa neuvoa?" kysyi vihastuen Ankerschmidt. "Eihän tuo ihminen vaan liene mikään kriminalisti?"

-- "Oi, silloin kyllä tietäisin neuvoa antaa, jos hän sitä olisi. Au contraire. Tehkää hyvin, sytyttäkää!"

-- "Ei, minä en huoli siitä nyt", murisi tuimasti sotavanhus; hän otti kuitenkin piipun, voidaksensa antaa puheelleen suurempaa arvoa siten, että sitä vahvasti löi pöytään. "Vastatkaa suoraan! Kunnioitatteko itse tuota ihmistä, vai ettekö?"

Tohtori Grisák'in oli juuri suu täynnä tschibukista, jonka vast'ikään oli sytyttänyt; hän siis vastasi vaan sillä tavoin, että rypisti kulmakarvojaan ja liikutti päätään oikealle ja vasemmalle.

-- "Mutta Jumala siunatkoon teitä, saanko mitään vastausta?"

Tohtori Grisák'in oli pakko ilmoittaa äänensä, ellei hän tahtoisi, että joko piipunvarsi taikka pöytä kappaleiksi lentäisi.

-- "No, minä en sano, etten häntä kunnioita."

-- "Tämä ei ole mikään vastaus."

-- "Sen verran voin sanoa, että hän on virallisessa toimessa."

-- "Mikä virka se on?"

-- "Suokaa anteeksi. Tuo mainittu lähde salli minun vaan salaisuudessa ammentaa, eikä valtuuttanut minua sitä muille ilmoittamaan."

-- "Tuli ja leimaus!" raivosi herra ritari, kiivastuneena taittaen piipunvartta kaareen käsiensä välissä, "mikä virka se saattaisi olla, jota on tapa salassa pitää?"

Tohtori Grisák'ilta putosi vastauksen sijaan piipun pesä tschibukin varresta ja hän kiiruhti tulista tupakkaa pois lakaisemaan, jottei se polttaisi mattoa.

-- "Ei suinkaan hän vaan ole -- teloittaja?!"

Herra tohtori nauroi itsekseen tätä tragedian-tapaista huudahusta.

-- "Ah, ei millään muotoa! Niin pitkälle hän ei vielä ole ehtinyt."

-- "Hyvä herra!" sanoi Ankerschmidt. "Minä pyydän, pyydän hartaasti teitä sanomaan minulle tätä salaisuutta. Minä annan teille kunniansanani, etten sitä koskaan kenellekään ilmaise, etten sitä milläkään tapaa käytä. -- Mutta minun täytyy tietää se."

Tämä "täytyy" oli niin pontevasti lausuttu ja herra ritari otti piipunvarren niin uhkaavalla tavalla nyrkkiinsä, että herra tohtorista aika oli täytetty, jolloin toiselle tuli antaa viimeinen täräys.

Hän kääntyi sentähden herra ritarin puoleen ja kuiskasi tuttavan-tapaisesti hänen korvaansa:

-- "Herra Straff on, sitä myöten kuin minä tiedän, 'cahinet noir'in'[55] palveluksessa!"

Ankerschmidt kavahti nämät sanat kuultuansa ylös nojatuolista, ikäänkuin räjähtävä pommi olisi iskenyt häneen. Hän ei tietänyt, mitä sanaa hän ensiksi käyttäisi tunteitansa ilmoittaakseen. Sillä välin taittoi hän piipunvarren niin, että se rauskahti poikki, ja tämä "_sauvan murto_" toi sanan hänen suuhunsa.

-- "Jumalan on armo!" lausui hän, laskien poikki murretun piipunvarren pöydälle. "Minä tiedän kylläksi; minä en tahdo mitään enempää heistä kuulla!"

Ah! Tämä siis kuitenkin sattui.

-- "Herra tohtori, tehkää, mitä laki käskee! Porte-epée'ni puhtauden kautta lupaan, etten tätä miestä ikänä pojakseni, en hänen vaimoansa tyttärekseni tunnusta; että ankarimmalla tavalla tahdon pysyä oikeudessani; etten koskaan anna heille äyriäkään, vaikkapa heitä sillä kuolemastakin voisin pelastaa. Toimikaa te asianajajana, älkääkä koettako minua sovintoon saattaa. Minä neuvon kaikkia teidän luoksenne. Älkööt he koskaan kirjoittako minulle, sillä minä olen surmattu, olen kuollut. Kuusi tähteä rinnassani eivät tätä peitä. Minä kiitän teitä, herra tohtori, että ilmoititte tämän minulle."

Ankerschmidt oli niin vihastunut, että hän asianajajan huoneessa pani hatun päähänsä; hän ei sitä itse huomannut.

Sitte sanoi hän vielä kolkolla äänellä:

-- "Tästä asiasta älköön kenkään saako tietää. Siinä kyllä, jos me kaksi sen tiedämme. Helvetti, siinä kyllä, että minä sen tiedän! Kuinka voin tästä lähtien omien silmieni eteen ilmestyä? Kuinka peiliin katsoa? Vieköön teidät piru tämän tiedon kanssa! Kiitoksia, paljon kiitoksia!"

Sitte meni hän pois ja sulki oven jälestänsä. Kahden minutin perästä tuli hän taas takaisin.

-- "Tohtori! Minä luulen, että minun täytyy muuttaa nimeni. Millä tavoin se voipi tapahtua? Tehkää sen mukaan. Minä en tahdo enään olla Ankerschmidt! János Kukoricza tahi Matyi Ludas tahi mikä lohikäärme hyvänänsä! Mutta minun on nahkani luominen!"

Herra tohtori sanoi, että se on hyvä, suvaitkoon hän nyt vaan mennä kotia.

Ankerschmidt hautoi kuitenkin tätä tuumaa yhä vieläkin ja kun byroossa eräs kirjuri kohteliaasti auttoi päällystakkia hänen yllensä, kysyi hän tuolta kunnon nuorukaiselta:

-- "Kuinka unkarin kielelle kääntäisitte nimen Ankerschmidt?"

Nuori lainoppinut vastasi virallisella vilppaudella:

-- "Vasmacskakovácsy."[56]

Ankerschmidt katseli surullisesi häntä kiireestä kantapäähän ja, ottaen keppiään hänen kädestään, jupisi:

-- "Sinä olet oikea lampaanpää, veikkoseni; -- mutta siihenkin olen minä syypää."

Ritari Ankerschmidt'in viha kasvoi sitä myöten kuin hän lähestyi kotoansa.

Jo matkalla rupesi hän kuskilta ankarasti tutkimaan, kuka se hirtehinen kuskien joukossa oli, joka herrasväen hevosilla oli vienyt pois pakolaiset, sillä sen hän viipymättä ampuu kuolijaksi.

Niin tyhmää kuskia tietysti ei ole koko maailmassa, joka tämmöiseen hyväntahtoisuuteen vastaisi: "minähän se olin", vaan jos hän tunnossaan tietää, että se todellakin oli juuri hän, vannoo hän juhlallisesti kaikkien kalenterin pyhien kautta, että puhjetkoon hänen molemmat silmänsä, jos hän siitä mitään tietää; ja kun sitte puolella matkalla pysähdytään csárdalle juomaan, puikahtaa hän csárdan takaa tiehensä ja ota sitte kiinni! koko avara maailma on hänelle avoinna! siihen jättää hän vaunut, hevoset, herran, kysymättä, mitenkä he eteenpäin matkustavat.

Aivan niin kävi Ankerschmidt'in. Hänen kuolijaksi pelätetty kuskinsa karkasi Ryyppy-csárdalta, ja hänen täytyi vihdoin, kauan turhaan odotettuansa, antaa kapakan-isännän reivas-housuisen rengin istua pukille korean jahtimiehen viereen ja tällä tavoin matkustaa kotiin asti.

Tämä vielä enemmän paisutti hänen raivoansa.

Mutta karannut kuski juoksi suoraa tietä kotia, jossa hän pelästytti palkollisia huudolla: "herra tulee, hänellä on kaksi pistolia kummassakin kädessä, hän tappaa, lyöpi, ampuu joka ihmisen kuolijaksi; hän ampuu kaikkein ensimmäiseksi ovenvartian, sentähden ettei tämä paremmin ovea vartioinnut; hän ampuu rengit, sentähden että nämät eivät kävelleet pihalla; ampuu kamaritytön, sentähden ettei tämä pitänyt vaaria neidestä, ja kokin, sentähden että tämä leipoi neidelle matka-kakkuja, sekä viimeiseksi talonkoirat, sentähden etteivät ne haukkuneet."

Talonväki säikähtyi tästä tiedosta hirveästi, juuri kuin tatarit olisivat Batu Khan'in kanssa tulossa, ja vähällä oli, ettei ritari Ankerschmidt kotia palatessaan löytänyt ainoatakaan palvelukseksi luotua sielua. Tämä olisi varmaankin tapahtunut, jos ei kaikeksi onneksi neiti Eliz olisi saanut asiasta tietoa pelästyneeltä Gyuszilta, joka, vaikka hän toimitti aseellisen vartian virkaa, kehtasi ruveta itkemään ja pisteli pyssyllään joka taholle, kuin olisi jostakin lukenut, että tämmöisenä rynnäkön hetkenä ensimmäinen vaara kohtaa niitä, jotka vangitaan ase kädessä.

Eliz riensi ulos palkollisten luokse ja koetti heitä rauhoittaa. He älkööt tehkö mitään tyhmyyttä. Isä on hyvä ihminen, eivätkä he ole syyllisiä. Pysykööt kauniisti etuhuoneessa kokoontuneina. Isän ei ole tapa kenellekään pahaa tehdä. Hän menee itse ulos hänen eteensä. Eikä hän laske häntä porstuaan tulemaan, ennenkuin hän on leppynyt.

Näin lohduttaen palkollisia saattoi hän heitä pysymään koossa etuhuoneessa; mutta eipä heistä kokin ehdoitus kuitenkaan ollut hylättävä, että näet ovi korridorin toisessa päässä varmuuden vuoksi pidettäisiin avoinna, jotta kun ensimmäinen laukaus paukahtaa, joka todenmukaisesti sattuu neiteen, muut pikaisesti voisivat paeta. Ja syytteen-alainen kuski juoskoon kohta tiehensä.

Tuskin oli nämät valmistukset toimeen pantu, kun pihaan vieriväin vaunujen kolina ilmoitti, että _herra_ oli tullut; tässäpä nyt vaara on.

Eliz meni katetun porstuan eteen, johon vaunut olivat seisahtuneet, ja yritti auttamaan isäänsä ulos vaunuista.

Herra ritari torjui vihastuneena tytärtään pois luotansa.

-- "Takaisin! Kuka antoi sinulle luvan tulla ulos asuinhuoneista? -- Miks'et pysy kamarissasi?"

-- "No, älkää suuttuko!" lepytti häntä tyttö, vastustamisesta huolimatta hiipien hänen viereensä ja lapsellisella luottamuksella tavottaen sitä kättä, jolla oli valta siunata ja lyödä, joka voi rangaista ja suojella, kielensä mukaan. "Älkää olko noin vihainen!"

Mutta Ankerschmidt'in sielussa oli jo kaikki armottomuuden halu yltynyt korkeimmilleen.

-- "Tuhat tulimmaista!" huusi hän, temmaten pois kätensä tyttärensä kädestä. "Minä en tullut hyväilemään, vaan kostamaan. Tänäpänä ei lasketa leikkiä, neiti, vaan pidetään ankara tutkinto, tuomitaan ja rangaistaan! Ymmärrättekö?"

Eliz vetäysi pelon-alaisesti takaisin ja loi, niinkuin vapiseva metsäkauris, jonka täytyy puolustaa itseään suurta vihaista jalopeuraa vastaan, arasti isot silmänsä isänsä säihkyviin kasvoihin ja puhui värisevällä, naivilla äänellä näin:

-- "Minä kysyn -- nöyrästi, -- herra ylikomendantti, -- ettekö tiedä -- mihin -- isä jäi?"

Tämä lapsellinen kysymys oli semmoisella liikuttavalla luonnollisuudella lausuttu ja vivahti todellakin niin leikilliseen ja tunteelliseen soimaukseen, ettei Ankerschmidt sillä hetkellä hennonut muuta kuin syleillä tytärtänsä ja häntä suutelemistaan suudella; ja kun tämä kerta oli tapahtunut, ei hän enää tavannut sitä mielentilaa, jossa hän tahtoi tuomioita jakaa; hän ei voinut raivota, kirota. Tämmöinen lapsen-syleily karkottaa kaiken sapen ihmisestä.

-- "Sinä olet ollut hyvä lapsi. Sinua minä rakastan", kuiskasi hän. "Näetkös, minä olen vienyt sen, mitä sinä kirjoitit, sinne, jossa se on hyötyä tuottanut. Tuo mies on jo vapaa."

-- "Vapaa!?"

-- "Eikö totta, sinä iloitset siitä? Näetkös, sill'aikaa kuin minä kävin siellä, sinulle tätä iloa hankkiakseni, minkä murheen he minulle täällä kotona valmistivat. Et sinä, et sinä; sillä sinä olet hyvä. -- Älä puhu, älä puhu! -- Sinä näit vast'ikään, kummoinen minä olin. Ethän mielisi minua semmoisena enää nähdä? No, jos et tahdo uudestaan nähdä niitä kasvojani, kuulla sitä ääntäni, jotka sinua pelästyttävät, älä koskaan tuo minulle esiin noita kahta ihmistä. Sillä näetkös, minä olen vanha sotamies; minä olen monta kertaa taistellut tulisissa tappeluissa, mutta ei kukaan ole minulle koskaan opettanut, mitä raivoissaan oleminen on. Mutta nyt sen jo tiedän. Ei sanaakaan heistä, sillä kun he juontuvat mieleeni, en enää tunne itseäni."

Sill'aikaa olivat he tulleet ylös porstuaan.

Kun palkolliset, jotka oven raosta olivat tähystelleet asian päätöstä, näkivät, että ritari lähestyi aivan hiljaisesti, neittä kädestä taluttaen, saivat he siitä uutta luottamusta ja kiiruhtivat ovea aukaisemaan -- jolloin rohkeimmat etupäässä, nimittäin avainten-hoitajatar ja kamarityttö, sekä niitten takana miespuoliset palkolliset, hiipivät ritarin eteen ja, suudellen hänen kättänsä, vakuuttivat, etteivät he olleet mihinkään syypäät.

Ankerschmidt loi ankaran silmäyksen vapiseviin ja huusi jyrisevällä äänellä heille: "Tuli ja leimaus! Te epäkelvot! Minä sanon sen, kirotut olkoot teidän sielunne! _Älköön tämmöistä enää tapahtuko_!"

Sen sanottuaan meni hän, tyttärensä käteen tarttuen, kamariinsa.

Hän antoi tyttären auttaa itseään vaatteitten muuttamisessa. Sill'aikaa kertoi hän tälle, missä oli käynyt, millä menestyksellä ja minkä kovasydämisen ihmisen hän oli vapauttanut.

-- "Tässä nyt siis olemme, rakas tyttöseni. Minä en enään ota talooni mitään semmoista vartiaa, joka sinusta vaaria pitää. Minä en sulje sinua sisään, kosk'en vanhoilla päivilläni tahdo vanginvartian virkaa toimittaa; mutta minä sanon sinulle, mitä sinun on varominen. Toinen tyttäreni otti itselleen miehen cabinet noir'ista, josta on minulla kylläksi murhetta, mutta vielä suurempi murhe olisi se, jos joku sanoisi, että toinen tyttäreni on vapauttanut rikkaan nuorukaisen vankihuoneesta -- mennäksensä naimisiin hänen kanssaan. Ymmärrätkö minua?"

-- "Ymmärrän. -- En tahdo häntä koskaan tavata."

-- "Kunniansanallasi"...

Eliz ojensi kätensä isälleen, ja sotavanhus pudisti sitä, niinkuin yksivakaisen, iäkkään ihmisen kättä. "Ja nyt saat kunniansanallasi käydä, missä tahdot."

Eliz suuteli hymyillen isänsä poskia; oi, hänen ei ole sallittu ikinä kellekään näyttää, kuinka suuren sydämentuskan tämän annetun sanan pitäminen hänelle tuottaa!

-- "Vielä yksi seikka, tyttäreni", sanoi Ankerschmidt. "Entisyys katkeroittaa minua kovin; minua suututtavat yksin nimetkin, vieläpä peilikin, joka näyttää eiliset kasvoni. Minä pyydän, totuta itseäsi siihen että tästä lähtien puhuttelen sinua _Erzsikeksi_.[57] Ja nyt, pidä taloudesta huolta, sillä sinä olet emäntä."

Tyttö liehahti iloisesti laulaen pois.

-- "Erzsike!" kuului hänen jälestään Ankerschmidt'in ääni.

Tyttö pisti pienen päänsä ovesta sisään.

-- "Hyvä", sanoi leikillisesti Ankerschmidt; "minä tahdoin vaan tietää, ymmärrätkö jo minua."

Erzsiken iloiset kasvot sulostuttivat hetken kuluttua kaikkien palkollisten mielen.

Georg, palvelija, jonka virkana oli herransa parran ajaminen, riensi hänen luoksensa, vati lämmintä vettä kädessä, mutta palasi pian takaisin astiansa kanssa kyökkiin ja kertoi siellä väelle, että herra oli puhutellut häntä näin: "Mitä tahdot, Gyurka?"[58] -- "Minä tulen partaanne ajamaan, teidän kunnianne." -- "Ei minun, ei enään eläissäni!" oli herra vastannut.

Armollinen herra tahtoo antaa partansa kasvaa!

... Ihminen rupee vihaamaan entisyyttä; hän vihaa vielä peiliäkin, joka näyttää hänelle eiliset kasvonsa: ja semmoisia ihmisiä -- on sangen paljon "meidän" elämässämme.

X.

Erilainen vastaan-otto.

Corinna sai tohtori Grisák'ilta tietää sen Jobin sanoman, että hänen ylkämiehensä oli vapautettu.

Se oli hirveä kolahus.

Onnetonta kyllä, kun ei sitä saanut estetyksi; mutta täytyy ajatella, millä tavoin lopuksi sentään voisi vaaralta tutkaimen taittaa.

Corinna luuli, että Aladár jo oli kotona. Hän ei saattanut ajatella, että joku, jolle sanotaan, että hän on vapaa, ei rientäisi nopeammin kuin se, joka hänet on vapauttanut. Jos Ankerschmidt on tullut takaisin Pest'iin, on Aladár jo varmaankin kotona enonsa luona.

Mitähän tämän viekkaan vaimon järki nyt harkitsee?

Corinna sulki itsensä yksinään kamariinsa ja istui kirjettä kirjoittamaan -- Aladár Garanvölgyille. Omituinen kirjoitustapa! Corinna kirjoitti tällä kertaa painokirjaimilla. Se oli sitä varten, ettei kirjaimista saattaisi tuntea kättä, joka ne on kirjoittanut.

"Rakas ystäväni Aladár!