Part 15

-- "Rakas Maxenpfutsch! Minulla on hyvä tuuma teidän varaksenne; mutta minun täytyy ensin saada se kypsymään. Jättäkää minä nyt, ja tulkaa takaisin kahden tunnin kuluttua, täsmälleen kahden tunnin kuluttua, ymmärrättekö? Silloin saamme nähdä, mitä on mahdollista teidän hyväksenne tehdä."

-- "Oi, tuhansia kiitoksia, herra tohtori! Minä en ole kiittämätön."

Pelästynyt mies haki kauan hattuansa, kunnes hän sen löysi tuolin alta, jonne sen istuessaan oli laskenut. Hän jätti hyvästi ja kumarteli vielä, kun tohtori soitti sisään palvelijaa: tältä tohtori pyysi frakkiansa ja antoi käskyn laskea missin sisään. Herra Maxenpfutsch ja miss Natalie sattuivat yhteen ovessa.

-- "Tehkää hyvin, käykää istumaan, missi, istukaa alas", sanoi tohtori Grisák, vieden sohvaan impeä, jolla nyt oli kasvojensa edessä kahvin-värinen harso -- vihriäisen oli Hermine ottanut mukaansa -- ja tätä hän ei mihinkään hintaan olisi nostanut ylös.

-- "Minä tiedän täydellisesti missin kovan onnen," lausui herra tohtori, missin eteen seisomaan jääden. "Asia ei ole ainoastaan sen vuoksi harmillinen, että teidän täytyy jättää Ankerschniidt'in talo, vaan senkin tähden, että yleinen mielipide kirjoittaa sen ajan, jonka olitte Maxenpfutsch'in luona, hyvän maineenne kontolle; ennen kaikkia kuitenkin sentähden, että nuot tiedossa olevat viisituhatta floriniakin saattavat teiltä tässä tapauksessa hukkaan mennä. -- Minä pyydän, älkää keskeyttäkö minua. Minä olen lainoppinut, minä en aja sentimentalisia asioita. -- Sen verran voin vaan sanoa, että teidän tilassanne tuskin saattaa tehdä muuta, kuin oikeudessa hakea vahingonkorvausta Vendelin Maxenpfutsch'ilta, joka on ollut syypää tähän teidän vahinkoonne."

-- "Olisiko herra tohtori hyvä ja ottaisi tämän oikeuden-käynnin toimeksensa?"

-- "Teidän tähtenne, missi, varsin mielelläni."

-- "Herra tohtori, minä suostun kaikkiin, mitä sanotte", lausui miss Natalie, arvokkaasti sijaltaan nousten. "Miksi tuhlaisimme tässä paljon sanoja? Minä antaun teidän määräyksenne alaiseksi; mitä te käskette minun tehdä, sen teen; mitä allekirjoitettavakseni annatte, sen allekirjoitan; ja jos voitatte minulle nuot puheenalaiset viisituhatta florinia. annan teille niistä viisisataa vaivanpalkkioksi."

No, tämäpä nyt on järkevää puhetta.

-- "Asia on päätetty, missi. Luottakaa minuun, minä takaan teille nämät vaarassa olevat viisituhatta florinia. Kirjoittakaa käyntikorttiinne adressinne, ja viipykää kotona siksi, kuin puolen tunnin päästä lähetän teille asiakirjat allekirjoitettavaksi; sitte kello kaksi jälkeen puolenpäivän toivon saavani onnen taas kohdata teitä."

Missi sanoi jäähyväiset ja meni.

Herra Grisák antoi kirjuriensa valmistaa tarpeelliset asiakirjat, joitten joukosta ei myöskään puuttunut missin allekirjoitettava sitoumus asianajajan vaivanpalkkiosta.

Kahden tunnin kuluttua tuli herra Maxenpfutsch takaisin.

-- "Minä surkuttelen kovasti teitä", sanoi tohtori Grisák tulevalle: "mitä pelkäsimme, on tapahtunut. Miss Natalie nostaa oikeuden-jutun teitä vastaan noista teidän tähtenne hukkaan menevistä viidestätuhannesta florinista. Tässä on minulla asianajajan-valtuus."

Herra Maxenpfutseh'in kasvoissa oli huomattavana suuri ponnistus katsoa suulla ja puhua silmillä, joka ei kumpikaan sentään onnistunut.

-- "Herra tirehtori, minä tiedän vaan yhden keinon, jolla tästä pulmasta voitte suoriuta, ainoastaan yhden."

Herra Maxenpfutsch olisi tyytynyt puoleenkin, kun vaan jotakin oli tarjona.

-- "Jonka kautta te ette ainoastaan ole viisituhatta florinia kadottamatta, vaan jopa saattekin viisituhatta."

Herra Vendelin luuli tätä noitumukseksi.

Herra tohtori tarttui tuon arvoisan miehen kaulukseen ja lausui, otsallaan melkein hänen nenäänsä rutistaen:

-- "Ei ole mitään muuta keinoa, kuin että itse naitte missin!"

Ja hyvä oli, että hän piti kiinni herra Vendelin'in kauluksesta, koska tämä näistä sanoista oli selki selällensä kaatumaisillaan.

-- "No, no, ystäväni", sanoi vilkistellen herra Grisák, pää puoleksi toisaallepäin käännettynä. "Miettikää asiaa; hävitä viisituhatta florinia taikka voittaa viisituhatta, se tekee kymmenentuhannen florinin eroituksen. Sen lisäksi on missillä valtiopapereitakin; tuonoin lunastin hänelle kupongit. Ainakin viisituhatta florinia."

Herra Maxenpfutsch'ista oli ehdoitus nyt jo vähemmin kammottava. Kun oikein asiata ajattelee, on missi hänen iällensä varsin sopiva puoliso.

-- "Miettikää pian ja tehkää päätös pian, sillä missin on kiire."

-- "Mutta enhän ole edes varma siitä, tahtoisiko hän?"

-- "Jättäkää se minun toimekseni."

-- "Hyvä, tuohon käteen! Minä menen uhriksi", sanoi nöyrän-tyytyväisesti kovan onnen vainoama mies.

-- "Tehkää hyvin ja kirjoittakaa, tässä kirjoituspöytäni vieressä; ei tarvitse muuta kuin kirjoittaa asianajajan-valtuuskirjan alle; kas niin. Ja vielä tähän toiseen paperiin, karttamerkin poikki. Minä luulen, että viidessäsadassa florinissa on kylläksi asianajajan vaivanpalkkioksi."

Herra Vendelin kynsi korvansa juurta. Viisisataa. Sillä tavoin jääpi vaan neljätuhatta viisisataa myötäjäisiksi. Mutta sekin on parempi, kuin semmoisen summan maksaminen. Jumalan nimeen! Kadotetusta kirveestä sentään varsi.

-- "Kas niin; tulkaa uudestaan luokseni kello kuusi tänä iltana; siksi laitan kaikki valmiiksi."

Herra Maxenpfutsch meni pyörtymyksestä horjuen pois. Kahden tunnin kuluttua ilmestyi miss Natalie. Herra tohtori otti häntä vastaan kovin ankaralla katsannolla.

-- "Rakas missi! Teidän asianne on sangen huonolla kannalla; minä olen puhunut herra Maxenpfutsch'in kanssa ja hän teki sen varsin tehokkaan vastaväitöksen, että te jo silloin, kun hankitte tilaisuutta Straff'ille viekoitella teidän oppilastanne, jouduitte syypääksi siihen, että nuot määrätyt viisituhatta florinia teiltä hukkaan menisivät, ja sen takia hän ei voi vahingosta vastata."

-- "Oi, tuo on sangen viekas mies! Todellinen prokatori. Minä olen pakoitettu uskomaan, että hän on oikeassa."

Missi pyysi lasia vettä, jottei joutuisi tainnoksiin.

-- "Mutta minä tiedän vielä yhden keinon, jonka kautta te voitte saavuttaa takaisin hukkaan joutuvat rahanne ja, mikä parempi on, jälleen kohottaa hyvän maineenne. Ottakaa nyt vaaria, minä pyydän, älkääkä menkö tainnoksiin -- sillä tämä on sangen vakava asia. Muuta keinoa ei löydy, kuin että te rupeette herra Maxenpfutsch'in vaimoksi."

-- "Ah, hyvä herra!" huusi häveliäs nainen, vetäen harsoansa tiheämmin kasvojensa eteen.

-- "Onnettomuus on tapahtunut, sen lisäksi vielä komprometteraus. Te, missi, joudutte pahaan maineesen, te kadotatte rahannekin, kun päinvastoin, jos menette naimisiin tirehtorin kanssa, voitatte rahanne, pysytätte maineenne moitteetonna ja saatte kelpo miehen. Ajatelkaa, semmoisessa tilassa, kartanon-tirehtori!"

-- "Ah, hyvä herra -- mutta -- mutta tahtooko hän?"

Nyt olemme jo hyvällä tolalla.

-- "Jättäkää se vaan minun huolekseni, miss Natalie. Maxenpfutsch on jalosieluinen, hyvänlaitainen mies, ja jos minä häntä oikein puhuttelen, on hän ymmärtävä, että kunnollinen mies tässä ei voi tehdä muuta, kuin omalla kädellään auttaa ylös sitä, jonka hän vasten tahtoansa on lankeemaan saattanut. Missi! luottakaa minuun -- teidän parhaimpaan ystäväänne -- minä pidän huolta teidän kohtalostanne."

Missi lankesi polvilleen hänen eteensä.

-- "Hyvä herra! Te olette viattomien suojelusenkeli. Ottakaa minä suojeltavaksenne!"

Herra suojelusenkeli auttoi missiä seisaalle ja pyysi sitte kauniisti saadaksensa kello kuusi jälkeen puolenpäivän taas kunnian kohdata häntä samassa paikassa, jonka tämä kovasti itkien myöskin lupasi.

Tohtori Grisák kävi jälkeen puolenpäivän kello kuuteen asti ulkona, hankkiaksensa klienteillensä tarpeellisia lupakirjoja: sill'aikaa kirjoitutti hän myöskin asianmukaisen avioliiton-kontrahdin. Kun mainitulla tunnin lyömällä missi ja tirehtori ilmestyivät hänen asunnossaan, odotti hän heitä jo. Kumpaisellekin erittäin kuiskasi hän tuttavan-tapaisesti, että kaikki on täydellisessä järjestyksessä.

Kiitolliset silmäykset palkitsivat hänen ilmoitustansa.

-- "Miss Natalie", sanoi herra Vendelin. joka nyt oli puettu valkoiseen liiviin ja kaulaliinaan, "minä olen aina ollut teidän vilpitön ihastelijanne."

-- "Hyvä herra", vakuutti hänelle missi, "minun kunnioitukseni teidän suhteenne on aivan vanha."

-- "Kas niin!" keskeytti heitä tohtori Grisák; "te ymmärrätte täydellisesti toinen toisenne. Kaksi jaloa sydäntä on tavannut toinen toisensa. Hyvä herrasväki! Tässä on kontrahti; tehkää hyvin, kirjoittakaa alle: kaikki on säntillään. Sielunpaimen odottaa teitä."

-- "Niin kiiruusti!" kuiskasi miss Natalie ja valmisti itseään hansikoitulla kädellään kirjoittamaan nimensä tuon onnellisuutta tuottavan asiakirjan alle. Samoin teki herra Vendelin'kin.

Tunnin kuluttua olivat he mies ja vaimo.

Tunnin kuluttua polkkasi, heitä muistellen, tohtori Grisák yksinänsä kamarissaan edes takaisin ja hyräili siihen jotakin hirveän rumaa nuottia. Nämät oli hän nyt sievästi yhteen yllyttänyt. Siihen hupaisuuteen, että hän naitti missin Maxenpfutsch'ille, tuli vielä lisäksi se pieni voittokin, että noista missille pelastetuista viidestätuhannesta florinista sekä ylkämieheltä että morsiamelta hänelle itselle tuli viisisataa florinia kummaltakin. Ja nämät rahat saattoi hän heti seuraavana päivänä maksaa pois, koska hän oli rouva Ankerschmidt vainajan testamentinsuorittaja. Puheen-alaista summaa ei Ankerschmidt itse koskaan ollut hoitanut.

Ainoastaan yksi seikka näyttää omituiselta, tohtoriin katsoen, että hän, joka noin hupaisella pilanteolla oli seitsemän tunnin kuluessa itselleen koonnut tuhannen florinia, ei huolinut niistä kahdestakymmenestä-tuhannesta florinista, joita Straff oli tarjonnut hänelle, jos hän ottaisi Ankerschmidt'ia vastaan oikeutta käydäksensä.

Mutta sen käsittää pian, jos saapi nähdä rouva Ankerschmidt'in testamentin, niinkuin herra tohtori sen oli nähnyt: siinä on näet eräs turmiollinen lisäys, joka säätää, että jos jompikumpi tyttäristä valitsee itselleen miehen vastoin isänsä tahtoa, hän menettää kaiken oikeuden perintöön.

Tästäpä tuo suuri kunniantunto, joka ei kärsi mitään häpeäpilkkua!

* * * * *

Kokeneitten miesten kertomuksen mukaan on Kufstein valtio-vangittujen akatemia.

Arad, Komárom, Josephstadt, Pest'in "uusi rakennus" ovat kaikki vaan gymnasiumeja ja alkeiskouluja sen rinnalla; joka vaan näissä on kurssin suorittanut, älköön puhuko mitään; hän on ainoastaan puoleksi oppinut.

Aladár Garanvölgyi on jo kahdeksatta vuotta tässä suuressa akatemiassa.

Hänen suojansa on neljää askelta pitkä, kolmea leveä eikä suinkaan mukavaksi sisustettu: yksi tuoli, yksi vuode, yksi pöytä. Ainoastaan ovia ei sovi valittaa, sillä niitä on kolme, jotka seisovat perätysten. Seinän paksuuden arvaa siitä, että keskimmäistä käypi avaaminen toisiin kumpaankaan koskematta.

Eräänä aamupäivänä, tavattomana tuntina, ratisivat avaimet Aladár'in kolmikertaisessa lukossa, ja hänen eteensä astui yksi niistä suurista herroista, joita hän ei tuntenut.

Se oli ritari Ankerschmidt.

Ankerschmidt oli luullut saavansa nähdä laihan, sortuneen olennon, jonka kasvot olisivat lakastuneet, jonka sielua ja mieli-alaa vankihuoneen home olisi peittänyt ja joka jo elostelee romanin-tapaisen monomanian viimeisillä asteilla. Kuinka suuresti hän hämmästyi, kun hän näki muodoltaan iloisen, nuoren miehen nousevan ylös pöydän vierestä, nuoren miehen, jonka verevissä kasvoissa ei ole murheen varjoakaan, jonka otsasta ryppyjen surulliset huuto- ja paussi-merkit kokonaan puuttuvat, jonka silmät loistavat hilpeästi ja jonka mustassa tukassa ei vielä ainoakaan hiuskarva ollut ajasta harmaantunut!

Vanki kiiruhti tulokasta ensinnä tervehtimään.

-- "Hyvää päivää, kunnian herra!"

Ankerschmidt viittasi vanginvartiaa jättämään heitä yksiksensä ja tämä vetäysi ovien väliin.

-- "Te olette Aladár Garanvölgyi?" kysyi Ankerschmidt sotamiehen tuimalla äänellä vangilta. Ritari olikin soturin univormuun puettuna.

-- "Siksi minua nimitetään, hyvä herra."

-- "Kauanko olette ollut täällä?"

-- "Sitä en tiedä, minulla ei ole kalenteria."

-- "Eikö teillä ole mitään valittamista päällysmiehiänne vastaan?"

-- "Ei mitään. Minä olen heihin tyytyväinen."

-- "Onko teidän sallittu mennä ulos suojastanne?"

-- "Kerran viikkoonsa puoleksi tunniksi."

-- "Eikö se teistä ole liian vähän?"

-- "Minä en tätäkään lupaa koskaan käytä."

-- "Miks'ette?"

-- "Olen mieluisammin täällä sisällä."

-- "Eikö se vahingoita terveyttänne?"

-- "Minä en ole koskaan ollut sairaana."

-- "Eikö teillä ole mitään pyydettävää?"

-- "Ei mitään. Ei yhtäkään mitään."

-- "Eikö teidän ole ikävä?"

-- "Ei. Olenhan yksinäni. Ei ole ketään, joka minua ikävystyttäisi."

-- "Ja teidän askareenne on päivän pitkään?"

-- "Ajatukseni."

-- "Eikö teille anneta kirjoja lukea?"

-- "En tiedä, sillä minä en ole niitä pyytänyt."

-- "Muitten vankien on lupa kirjoittaa ajatuksensa paperille, maalata kuvia, näperrellä pieniä puukapineita. Eikö teitä haluta tehdä semmoista huviksenne?"

-- "Ei. Sillä kirjoittamiseen tarvitaan kynää, maalaamiseen pensseliä, napertelemiseen veistä, ja näitä kaikkia täytyisi pyytää."

-- "No, entäs sitte?"

-- "Ja kosk'ei minulla ole mitään muuta seuraa, kuin oma itseni, tahtoisin mielelläni sen ainoan ihmisen kanssa, jonka parissa minun täytyy olla, hyvässä ystävyydessä pysyä."

-- "Sen mukaan te siis itse saatatte vankeutenne raskaammaksi."

-- "Se on totta, hyvä herra, että on raskasta tuomittuna olla, mutta vielä raskaampi olisi, jos itsekin itseäni tuomitsisin."

-- "Ja te ette pyydä elämän vähäisiä suloja nauttia?"

-- "En. Ihminen on onnellisin silloin, kun hänellä on vähimmin tarpeita."

-- "Ettekö halua sukulaisianne nähdä?"

-- "Minä päinvastoin kovasti surkuttelisin heitä, jos he vaivaisivat itseänsä niin pitkälle matkalle sen vuoksi, että puolen tunnin aikaa, vierasten ihmisten vartioidessa, vieraalla kielellä saisimme toisillemme sanoa pari yleistä, naurettavaa lauselmaa. Se ei maksa sitä vaivaa."

-- "Eikö teillä ollut ketään, jota rakastitte?"

Vanki rupesi näistä sanoista nauramaan.

-- "Kuinkas muuten, hyvä herra, jokaisella nuorella miehellä on semmoinen. Nainen, vinttikoira ja muuta sellaista."

-- "Te asetatte siis nämät yhteen luokkaan?"

-- "Anteeksi! Minä tiedän laskeneeni loukkaavan lauseen, mutta minkätähden sen tein, tahdon kohta tunnustaa. Kun sanoin viimeiset jäähyväiset enolleni, joka on vähän kummallinen mies, pyysin häntä, joka kerta kuin hän minulle kirjeen kirjoittaisi, antamaan morsiamenikin piirtää kirjeesen ainoastaan tämän pienen sanan: 'adieu.' Jo ensimmäisessä kirjeessä olikin 'addio', mutta eriskummaisilla kirjaimilla kirjoitettuna; jälki-lisäyksessä selitti sitte enoni, että koska morsiameni eräistä syistä ei tahtonut kirjeesen riipustaa tuota 'adieu'ta', leikkevä vanhus oli pistänyt kynän vinttikoirani etukäpälän kynsien väliin ja sillä kirjoituttanut tuon sanan. Siitä ymmärsin, että morsiameni minua ei enää liioin ikävöinnyt, joka siltä raukalta olikin sangen järkevästi tehty; mutta vinttikoirani on vielä nytkin minulle uskollinen ja liittää manupropriuminsa joka kirjeesen, kirjoittaen sen alle: 'Cziczke.'"

Ankerschmidt huomasi, että hän itsekin nauroi vangin kertomaa, hupaista anekdotia, jonka tämä osasi niin sukkelasti esitellä; Aladár itse alotti naurun, joka sitte hänestä tarttui Ankerschmidt'iin. Kun he sitte olivat tarpeeksi nauraneet ja lopuksi vaienneet, huomasivat he toinen toisensa silmään katsoessaan, että siinä kummallakin kiilsi kyynel.

Olihan se hupainen juttu tuo, siitä koirasta, jonka oli tapa vangille hänen morsiamensa sijasta kirjeitä kirjoittaa!

Ankerschmidt'in kasvot muuttuivat taas ankaraksi; hänen ei ollut lupa antaa itseänsä ilmi.

-- "Nuori mies, minä en tullut teidän luoksenne leikkiä laskemaan, vaan sentähden, että saisin tietoa vankien olosta ja käytöksestä. -- Yhtä saatan teille sanoa. Sitä, että te olette vaarallinen ihminen."

-- "Minkätähden, hyvä herra? Mikä syytös teillä on minua vastaan?"

-- "Juuri se, ettei ole mitään. Valituskirjaan on merkitty jokaisen vangin pyynnöt, valitukset, syytökset. Teistä ei ole kirjaintakaan; te ette koskaan pyydä mitään, ette koskaan valita mitään; te olette kohtelias. umpimielinen. Nämät ovat vaarallisia luonteen omituisuuksia. Jos se minun vallassani olisi, ette ikänä tästä vankihuoneesta vapaaksi pääsisi."

-- "Kiitoksia, hyvä herra!"

-- "Mistä?"

-- "Tästä kunnioittavasta mielipiteestä."

Tuosta jätti Ankerschmidt vangin itsekseen.

Aladár kohautti olkapäitään ja alkoi heti sangen kauniisti ja erinomaisella taidolla viheltää kansanlauluja tuolta Ala-Unkarista; tämä oli hänen suurin huvituksensa. Onnellista, että ihminen voipi kaikkialle muassansa viedä tätä alati valmista soittokonetta.

Ankerschmidt saattoi vielä kuulla sen ovien lävitse. Vanginvartia vakuutti hänelle, että iloinen herra tuolla sisällä osaa viheltää sangen kauniisti; usein puhaltaa hän kokonaisia operoitakin.

Linnan tornissa soitettiin puolipäivää. Tämä ääni tavallisesti saattoi Aladár'in terveitä ruumiin-elimiä atrian aikaa ajattelemaan. Hän ei ollut liikoihin tottunut; eihän vangeille marzipania syötetä. Mutta siihen oli hän hyvinkin tottunut, että hänelle ruoka määrätyllä hetkellä tuodaan. Kun ruokatunti lyö, ratisevat kolmikertaisen oven avaimet ja vanginvartia tulee, kainalossa pitkä sämpylä, kädessä vati, jossa on jotakin, mitä ruoaksi nimitetään. Mutta Aladár'in oli tapa, olipa siinä mitä hyvänänsä, syödä se viimeiseen muruseen asti. Hänelle ei uskottu käteen veistä ja kahvelia, vaan ne olivat annetut hänen takanansa seisovalle vartialle, joka leikkasi hänelle lihakappaleet. Tätä hän säännöllisesti kiitti siitä palveluksesta ja antoi hänelle juomarahaksi omista päivärahoistaan jääneet kreutzerit, joka vaikutti suurta iloa tuossa kunnon miehessä.

Mutta tänäpänä viivyteltiin päivällistä tavattoman kauan. Tunti oli jo kulunut puolipäivästä, niinkuin linnan pihalta kuuluva rummun-pärinä ilmoitti, eikä vielä oltu syömistä tuotu.

"Hm, varmaankin on tuo vihainen herra sankari jotain sanonut siellä ulkona ja nyt he tahtovat koettaa, millä tavoin saisivat hyvää mieltäni häirityksi, eivätkä anna ruokaa. Se ei ole suuri vahinko."

Ja nyt otti hän esiin eilispäivästä jääneen sämpylän, söi sen hyvällä halulla, joi sen päälle aika kulauksen vesiruukusta ja heitti itsensä pitkälleen vuoteelle, kuten ainakin tarpeeksensa syönyt.

Hän ei kuitenkaan vielä ollut ehtinyt oikealla tavalla päivällisuntaan alottaa, kun jo ovet järjestänsä narskahtivat auki, ja suurella kiiruulla astui sisään -- tällä kertaa ei vanginvartia, vaan vahti-kapteini.

-- "Pian, pian! Nouskaa ylös, hyvä herra!" puhui tämä vuoteella makaavalle, astui hänen luoksensa ja tarttui hänen käsivarteensa.

Aladár katseli häntä, paikaltaan liikahtamatta.

-- "Ettekö ymmärrä? Nouskaa heti ylös!"

-- "Hyvä herra", sanoi Aladár humorillisella pedantismilla, "minua on kielletty sivili-miehen kanssa puhumasta."

-- "Kuinka niin?"

-- "Te olette tällä hetkellä edessäni sivili-mies, sillä teillä ei ole sapelia kupeellanne."

-- "Niin, sentähden että riisuin sen vyöltäni herra linnanpäällikön luona ja sieltä riensin teidän luoksenne."

-- "Älkää pahastuko, mutta minä noudatan järjestys-sääntöä ja pyydän päästä kaikesta enemmästä haastelosta."

Kapteinin ei auttanut mikään muu, kuin lähettää vanginvartia sapelia pikaisesti noutamaan, joll'aikaa Aladár pysyi vuoteellansa.

Kun hän sitten oli sitonut sapelin vyölleen, nousi Aladár'kin vuoteeltaan.

-- "Minä olen käskettävänänne."

-- "Hyvä. Minä siis käsken teidän kohta hankkia itsenne valmiiksi ja minun kanssani tulla linnanpäällikön luokse."

-- "Täytyykö minun ilmestyä 'hansikkailla?'" kysyi Aladár, osottaen eräitä käsirenkaita, jotka ovat raudasta, ja joita ei kanneta muodin vuoksi.

-- "Ei, ilman niitä. Vanginvartia, päästäkää herra vanki kahleista!"

Sen jälkeen tarttui upseeri Aladár'in käsivarteen ja vei hänet kiiruusti pois muassaan.

-- "Lähtään, lähtään! Meitä odotetaan."

Aladár kohautti olkapäitään. "Onhan meillä kylläksi aikaa, niin kauan kuin täällä viivymme."

-- "Ken tietää", sanoi kapteini ja joudutti vankia, jonka hän sitte, linnanpäällikön ovelle tultua, laski, niinkuin soveliasta oli, edellä menemään.

Salissa, johon he tulivat, tunsi Aladár, paitsi linnanpäällikköä, ritari Ankerschmidt'in läsnä olevain herrojen joukossa, jotka olivat komeihin univormuihin puetut.

Linnanpäällikkö astui hänen eteensä, tarttui hänen oikeaan käteensä ja lausui hänelle sotamiehen suoralla tavalla:

-- "Herra Garanvölgyi, tästä päivästä alkaen te lakkaatte vieraanani olemasta; vielä jälellä oleva rangaistus-aikanne on teille anteeksi annettu; te olette tästä hetkestä lähtien vapaa. Sentähden syömme tänään yhdessä jäähyväis-atrian. Sitä varten kutsutin minä teitä, ja minua ilahuttaa, että olette kutsumuksen vastaan-ottanut."

Aladár veti syvältä henkeänsä; sitä hän ei voinut kieltää rinnaltansa, että se tämän sanoman perästä vapaasti hengitti. Taas vapaaksi päästä! Saada takaisin elämä, maailma!

Seuraavalla hetkellä pääsi humori jo uudestaan valtaan hänessä.

-- "Herra linnanpäällikkö, minä en ansaitse tätä armoa, sillä minä olen jo aterioinnut."

-- "Tuhat tulimmaista! Te pidätte siis ruoalle-kutsumista pää-asiana! Entäs se, että olette vapautenne takaisin saanut?"

-- "Ah, onhan minua täällä hyvin hoidettu."

-- "Ihan varmaan, hyvä herra", virkkoi siihen tuimistuneella katsannolla Ankerschmidt, "jos minä saisin määrätä, te ette niin äkkiä olisi täältä vapaaksi päässyt. Joka ihmiselle tulee antaa niin paljon rangaistusta, että se häntä parantaa. Joka helposti kahleita kantaa, sille pitää vielä raskaampia päälle panna. Semmoiset ihmiset, jotka vaan laskevat leikkiä rangaistuksesta ja joitten ei näe mitään kärsivän, minä kyllä tietäisin opettaa."

Aladár oli täydellisesti vakuutettu siitä, että tämä herra sankari oli joku hänelle kovin armoton vihollinen. Linnanpäällikkö sai paljon ponnistella, saattaaksensa heitä pöydässä toinen toisensa viereen istumaan.

-- "Hyvä herra", lausui vanha linnanpäällikkö, sittekuin soppa oli jaettu, "varmaankin tulee teidän vapaudestanne kiittää vaan sitä, että joku salainen puolustaja on tehnyt kaikki, teidän kohtaloanne muuttaaksensa."

-- "Minun? Salainen puolustajani?"

-- "Niinpä kyllä; joku vaimo; joku nainen, joka ei ole kammonnut omakätisesti kirjoittamasta hakemuskirjan alle; uskaltaisinpa vannoa, että hän sen itse on suunnitellutkin. Niitten paperien joukossa, jotka tulivat minulle, ei voinut olla tuossa hakemuskirjassa naisen käsi-alaa ja ajatuksen-johtoa tuntematta."

Aladár vaipui ajatuksiin; kuka muu se olisi saattanut olla, kuin hän? Ehk'ei tuossa koiran käpälän kirjeenvaihdossa kuitenkaan ole perää? Ehkä tuo nainen kuitenkin on uskollisempi?

-- "No? Teitä haluttaa kai nähdä tätä kirjoitusta? Minä saatan sen teille näyttää. Vakuuttakaa itse omaa mieltänne siitä."

Linnanpäällikkö viittasi adjutanttiansa, jotta tämä toisi esille sanotun kirjoituksen ja sallisi Aladár'in luoda siihen silmäyksen.

Nuori mies katsahti kirjoitukseen ja pudisti sen jälkeen päätään; tämä käsi-ala ei ollut sen, jonka hän oli luullut. Se oli kuitenkin naisen käsi-alaa, ja kuinka liikuttavan harras rukous! Kuka lienee tämän kirjoittanut?

-- "Ei! tätä ei asianomainen saa lukea!" huusi tylysti Ankerschmidt, otti kirjoituksen pois hänen kädestään ja antoi sen takaisin adjutantille. "Nämät ovat valtio-salaisuuksia."

"Tuo lienee kovin tuittupäinen ihminen", arveli itsekseen Aladár; mutta hänen sieluunsa painettuna jäi joka kirjain tuossa kirjoituksessa, jotta hän vuosienkin kuluttua voisi sen tuntea, jos hän vielä kerran näkisi tämän käsi-alan.

Vielä saman päivän iltana jätti hän linnan.

* * * * *

Ankerschmidt palasi tyytyväisenä kotiinsa. Koska hän ei kenellekään ollut ilmoittanut, mihin missä asiassa hän lähti, ei hän kaksiviikkoisen poissaolonsa aikana voinut tietää, mikä häntä tuolla kotona odottaisi.