Part 14

Ensimmäinen auringonsäde, joka tunki sisään akkunan esiripun välistä, riisti hänen silmistään tuon neitseellisen unikuvan.

Oli varhainen aamu, kastellissa vallitsi vielä suuri hiljaisuus: siellä ei olla aikaisin liikkeellä. Eliz nousi ylös, puki päällensä aamuhameen ja istui, ennenkuin hänen vartiansa heräisivät, piirustuslaudalle pingoitetun kuvan ääreen; mitä hän eilen oli alottanut ja unissansa lisäksi ajatellut, jatkoi hän nyt. Se oli matala akkuna, vahva rautaristikko suulla; ristikon takana vaaleat, nuoret kasvot ja sen edessä laululintunen; akkunan ympärillä kukoistava muuri-vehreä, joka pistäyy sisään rautakankien välitse. Nämät molemmat lohduttavat sitä, joka on sisässä: laululintunen ja yksinäinen köynnös.

Kenellä olisi mitään tätä vastaan muistuttamista! Eihän ole tarvis tuntea kasvoja, jotka ovat ristikon sisäpuolla; niistä ovatkin vasta peruspiirteet valmiit. Pääasia on laululintunen ja köynnöskasvi.

Tyttönen vaipui kokonaan työhönsä; hän ei huomannut, että pieni pöytäkello hiljaa kilisevällä äänellä löi yhdeksän, eikä vielä mitään rapinaa viereisessä kamarissa.

Missi ja Hermine nukkuvat todellakin kauan.

Lintusen pää onnistui sangen hyvin. Siitä saattaa selvästi nähdä, millä surulla se siinä laulaa, ikäänkuin tietäisi vangille visertelevänsä.

Eliz on kovin tyytyväinen pikku lintuun; mutta nyt lienee jo aika panna kuva syrjälle, sillä heti on tässä vanginvartia, tuo kovasydäminen missi ja sanoo: "allez, piano-linnantyötä päättämään!"

Täytyy katsoa, ovatko he jo hereillä. Eliz'in oli tapa harjottaa lapsellista kostoansa sillä tavoin, että hän, joka säännöllisesti nousi sangen varhain, hälisevällä laululla herätti unesta missin, joka mielellänsä makasi hirveän kauan. Niinkuin jokainen kokemuksesta tietää, ei tämmöinen hyvä työ ensinkään ole sen mieleen, joka par'aikaa vetää makeata unta; mutta jos ihminen kerran on herännyt, hän kaiken harminsa ohessa ei voi suuttua, sillä herättäjä on oikeassa: "jo on aamu", ja häntä tulee vielä kiittääkin, ettei ole antanut kauemmin nukkua.

-- "Jo on aamu: I wish you a good morning, miss!" lausui piloillaan Eliz, melulla avaten viereisen kamarin ovea, ja alkoi sitte laulaa iloista kuplettia, jota lapsille opetetaan aamuruskon ihanuudesta.

Mutta kuinka hän hämmästyi, kun havaitsi kamarin aivan tyhjäksi!

Molemmat vuoteet olivat käyttämättä, niinkuin ne illalla olivat laitetut; ilmeisesti näkyi, ettei kukaan niissä ollut maannut.

Eliz ei ymmärtänyt, mihin olivat joutuneet.

Hän katseli ympärilleen. Herminen kirjoituspöydällä oli sinetillä lukittu kirje; hän otti sen, päällekirjoituksena oli:

"Sisarelleni Eliz'ille."

Sykkivällä sydämellä avasi Eliz kirjeen. Siinä oli nämät rivit:

"Armas, hyvä sisareni!

Älä soimaa minua siitä askelesta, jonka nyt olen astunut. Minä en voi elää ilman tätä miestä. Vaikkapa hän olisi murhaaja, lähtisin minä hänen kanssaan. Minä tiedän, että se on mielettömyyttä, mutta en voi siitä itseäni irroittaa. Isäni ajoi hänet tänään pois, eikä tietänyt, että hän samassa karkotti minutkin ulos maailmaan. Isälleni en uskalla kirjoittaa: hän ei lukisi kirjettäni; hän kiroisi minut. Mutta sinua hän rakastaa, sinä olet niin hyvä; eikä minulla ole ketään, jonka edessä puolustaisin itseäni, vaan yksistään sinä. En tiedä, mitä sinulta pyytäisin; pääni on niin sekaisin. Sinä sen paraiten tiedät. Astu meidän ja isämme väliin; sinun hyvä sydämesi keksii, mitä sinun on tekeminen. Jumala sinua siunatkoon! Minä suutelen sinua sata kertaa, tuhat kertaa.

Hermine.

P. S. Missi ja tirehtori eivät tiedä mistään; jos mahdollista, puolusta heitä isäni edessä. Itke minua!

H."

Viimeistä lausetta ei olisi tarvinnut kirjoittaa siihen, sillä kirjeen luettuansa purskahti Eliz niin kovaan itkuun, että kyynelet purona juoksivat hänen punastuneille poskillensa; hän puristi kättänsä ja kävi epätoivoisena edes takaisin kamarissa; hän löysi sisarensa kaulaliinan, joka oli jäänyt tuolille; sitä hän suuteli sadoin kerroin ja painoi poveansa vastaan, ja nyyhki ja itki uudestaan, niinkuin kesäinen sadekuuro, ja suuteli kirjettä ja kaulaliinaa, niin että palkolliset kuulivat tuon kovan nyyhkytyksen ja kamarityttö katsoi parhaaksi tulla sisään tiedustamaan, eikö mitään tarvittaisi.

Kun ovi avattiin, muuttui tuskastuneen tytön katkeruus hurjaksi vimmaksi; hän luuli missin tulevan. Tuimasti säihkyvillä silmillä hyökkäsi hän ovea kohden, niin että kamarityttö pelästyneenä kavahti takaisin, kun neiti syöksähti hänen eteensä.

-- "Missä missi on?" huusi Eliz, ja hänen vapisi joka jäsen hillitsemättömästä mielenkuohusta.

Tuo katsoa töllisteli ympärillensä ja kohautti olkapäitään.

Eliz tarttui vihaisesti palkollisen olkapäähän.

-- "Missä missi on? Koska hän meni pois? Kuka päästi hänet ulos ovesta? Ken näki Herminen?"

Kamarityttö oli kauhistuksesta maahan vaipua.

-- "Me emme nähneet ketään, meidän puolelta ei kukaan mennyt ulos. Mutta taka-ovi on auki: sen sanoi äsken puutarhuri."

Eliz laski puristetun kätensä kiehuvalle otsalleen ja alkoi vähitellen tointua.

-- "Odota!" sanoi hän tyyntyneenä tytölle, joka aikoi mennä pois. "Älä virka tuolla ulkona mitään. Lähetä tänne pikku Gyuszi. Lukitse taka-ovi ja tuo avain tänne."

Kamarityttö riensi pois ja kohta sen jälkeen ilmestyi Gyuszi.

Eliz'in silmät eivät vuotaneet enää kyyneliä, hänen kasvonsa eivät enään olleet tulipunaiset; hänen hiuksensa olivat jo kammatut, ja hän käveli kädet selän takana edes takaisin Herminen kamarissa.

-- "Mitä neiti käskee?" kysyi pieni poika, käsi sotamiehen-tapaisesti kohotettuna.

-- "Ota vaaria!" sanoi hänelle Eliz semmoisella kohentavalla äänellä, kuin mikä kenraali tahansa. "Osaatko käytellä ampu-asetta?"

-- "Osaan, neiti. Onhan minulla pyssykin. Armollinen herra sen antoi."

-- "Oletko sillä jo ampunut?"

-- "Oi, monta kyyhkystä; vieläpä tornihaukkojakin."

-- "Hyvä. Lataa pyssysi ja palaa takaisin."

Pikku kääpiö tuli muutaman minutin kuluttua naureskellen takaisin, pieni karbini olalla.

-- "Ota nyt vaaria! Tästä päivästä alkaen asut sinä tässä kamarissa, kunnes isäni tulee kotia. Yöllä makaat sinä tuossa sängyssä."

-- "Voi, sehän on missin vuode."

-- "Vaiti! Kuka sinulta kysyi? Päivällä seisot tässä vartiana kamarini ovella, ja pidätät jokaista, joka pyrkii sisään. Sinä tiedät, mitenkä sinun tulee tehdä?"

-- "Aivan hyvin! näin:" -- ja pikku Papu-Jusu astui askelen eteenpäin, ojensi painettia ja huusi: "Ken olet? seisahdu!"

-- "Oikein! Älä laske ketäkään sisään, sillä tämä on vankihuone; sinä taas olet vartia. Joka käyttää väkivaltaa taikka ei huoli huudostasi, sen sinä ammut kuolijaksi; ymmärrätkös?"

-- "Kyllä ymmärrän."

-- "Tee siis sen mukaan."

Eliz jätti nyt liliputti-vartian etukamariin, lukitsi makuukamarinsa oven ja istui isällensä kirjettä kirjoittamaan.

Kuinka paljon lempeyttä ja kuinka paljon voimaa tarvittiin siihen, kun yritti sitomaan kiinni näin kipeätä haavaa semmoiselta mieheltä, joka ei ole oppinut mielen-liikutuksiansa hillitsemään!

Kuinka hänen täytyi varoa kaikkea viisastelemista, jottei se näyttäisi soimaukselta isälle, joka aina oli pitänyt Hermineä perheensä vaakunana, tuota järkevää, siivoa tyttöä, jolta harvoin kuuli mitään sanaa; jolle ei koskaan tarvinnut muistuttaa, mitä hänen tuli tehdä, mitä ei; joka oli jokaisen kasvattajansa kunnia, äiti vainajansa lemmikki, ja jonka edestä nyt tuon huikentelevaisen, aina torutun, aina kurissa pidetyn tuhkimuksen täytyi rukoilla, että hänen suuri rikoksensa anteeksi annettaisiin!

No, vaan sen on helppo kirjoittaa, jolla on sydän! Kylmä järki voipi semmoisessa tilaisuudessa erhettyä, mutta sydän keksii aina oikean keinon ja kuiskaisee, mikä toista pahoittaa, mikä miellyttää.

"Tiedäthän, kuinka armas äitimme Hermineä rakasti! Älä sysää häntä luotasi!"

Tämä oli pontevin argumentti. Ja eikö se ole tarpeeksi ponteva?

-- "Ken olet? Seisahdu!" kuului ulkoa pienen vahtimiehen ääni.

-- "Minä tuon kahvia", oli siihen vakava vastaus.

-- "Passirt: saat mennä." Kamarityttö toi aamiaista.

Eliz viittasi häntä laskemaan sitä pöydälle ja sitte menemään.

Ja taas jatkoi hän kirjoitustaan.

"Tiedäthän, kuinka itsekin häntä rakastit. Rakastanet häntä vastedeskin."

-- "Ken olet? Seisahdu!" kaikui nyt entistä äkäisemmällä äänellä huuto ulkopuolella.

-- "Jesus Maria!" kuului siihen äikähys.

Tämä oli missin ääni.

Eliz kuunteli hetkisen, mitä siellä syntyisi.

-- "Takaisin! Minä olen vartia!"

-- "No, no, no, Gyusziseni, älä laske leikkiä!"

-- "Minä en ole 'Gyusziseni;' minä olen patrulli, olen feuerpiketi; joka lähestyy, sen ammun kuolijaksi."

-- "Haa! Jumalan tähden, älkää ojentako tuota asetta, se saattaa itsestään laueta."

-- "No, jääkää siis tuonne ovelle, älkääkä astuko likemmäksi!"

-- "Mutta mikä aatos tuo, kun panee pyssyn lapsen käteen?"

-- "Se on käsky. Se on orderi."

-- "Laskekaa minut neiden luokse."

-- "Ei mitään neittä; hän on vanki."

-- "Mutta minun on kai sallittu mennä hänen luoksensa."

-- "Mikä tunnus-sana on? Sanokaa tunnus-sana!"

-- "Gyuszi, nyt kohta lyön sinua korvalle."

-- "Missi! Ettekö näe, että nyt olen sotamies?! Tuli ja leimaus! Minä ammun ja pistän."

Eliz avasi nyt oven.

Oppilaansa nähdessään, rohkaisi missi mieltänsä ja teki rynnäkön linnaväen lävitse, joka menestyikin häneltä; hän pääsi haavoittumatta Eliz'in kamariin ja seisoi siinä voipuneena läähöttäen, tietämättä mitä kysyisi.

Eliz viittasi häntä istumaan. Tämä ymmärsi, että nyt on hän se, joka määrää.

-- "Lukekaa, missi, tämä kirje", sanoi Eliz, antaen hänelle Herminen kirjoituksen.

Lukemisesta nousi missin kasvoihin ja otsaan vadelman-punaisia pilkkuja, syvän vihan ja pelästyksen tunnusmerkkejä. Joka kasvon-juonne oli kokonaan toisenmuotoiseksi vääntynyt.

Kirje putosi hänen vapisevista käsistään.

-- "Tämä on hirmuista, tämä on kauhistavaa!"

-- "Ja nyt lukekaa tämä toinenkin kirje", sanoi Eliz, tarjoten hänelle sitä, jonka oli isällensä kirjoittanut.

-- "Minä pyydän teitä, Eliz, Herran tähden, kuulkaa ensin minua!"

-- "Minä en tahdo mitään kuulla, missi."

-- "Teidän tulee saada tietää kaikki."

-- "Mitä ajattelette? Te mielitte kertoa 'rakkauden-seikan' minulle, jolla ei vielä tähän asti ole ollut teiltä lupaa lukea edes yhtä romania?"

Vahva puna hänen siveissä kasvoissansa todisti, kuinka vaiston-tapaisesti neitseellinen häveliäisyys vastusti tätä ehdoitusta.

Miss Natalien täytyi huomata, että hän oli voitettu, ja pää alaspäin painuneena luki hän Eliz'in kirjeen, jonka tämä oli isällensä kirjoittanut.

Missiä kummastutti, että Eliz tuhlasi erittäin paljon sanoja, lepyttääkseen isäänsä viettelijän suhteen. Tämä ei miellyttänyt missiä; hän tahtoi, että tuota miestä vainottaisiin, että hän surmattaisiin, että hänestä loppu tehtäisiin.

-- "Mutta kaikkeen tähän onnettomuuteen on tuo kurja viettelijä syypää. Ja te puolustatte häntä!"

-- "Niin puolustan. Sillä hän on nyt Herminen puoliso."

-- "Mutta hän on meidät kaikki pettänyt; hän petti Herminenkin, hän on siihen syypää, että tämä nyt on isänsä vihan alaisena. Oi, tuo hylkiö, hän on nyt minutkin perikatoon saattanut!"

-- "Se on suuri onnettomuus, missi; mutta teihin katsoen vielä suurempi, jos isäni ei lepy hänelle, sillä silloin hänen vihansa kääntyy teitä vastaan, joka laiminlöitte, mitä teille oli uskottu. Hermine sanoo kirjeensä lopussa: Miss Natalie ja tirehtori eivät ole syypäät _mihinkään_. Siitä ymmärrän, että te olette syypäät _johonkin_. Minun toimekseni on jätetty teitä puolustaa. Minä en tiedä, mitä te olette rikkoneet; en tiedä, mitä minun olisi puolustukseksenne esiin tuominen. Sen vaan tiedän, että mitä pikemmin isäni leppyy sille, joka on rikoksen tehnyt, sitä helpommin hän antaa anteeksi niille, jotka ovat rikoksessa avullisna olleet."

-- "Te olette järkevä tyttö", sopersi missi, nöyrästi antaen kirjeen Eliz'ille.

-- "Ja nyt suokaa anteeksi, miss Natalie, jos kunnioituksella vaadin teitä tästedes kamariani välttämään. Ottakaa mikä osa hyvänänsä kastellissa asunnoksenne; mutta se, joka on minulle vankihuoneeksi määrätty, jättäkää koskematta. Minä tarvitsen luotettavaa ja epäluulosta vapaata henkilöä, joka isäni palattua saattaa hänelle todistaa, että olen kärsinyt minulle määrätyn rangaistuksen. Te ette voi olla tämmöisenä todistajana. Te näette, missi, että jo olen valinnutkin vartian ovelleni; häntä isäni uskoo, sillä hän on lapsi ja yksinkertainen. Herran haltuun!"

Missi jäi vielä hyvästi-jätönkin perästä divanille istumaan, mutta Eliz tarttui kellon-soittimeen ja kutsui sisään kamaritytön, ja pantuaan sen jälkeen isälle menevän kirjeen sinetillä kiinni, antoi hän sen tämän käteen:

-- "Ratsastaja satuloitkoon heti hevosen ja vieköön tämän kirjeen kaupunkiin tohtori Grisák'ille, joka sitte lähettää hänet isäni luokse. Ja sinä, Luize, tee hyvin ja siirrä miss Natalien garderobi ja sänkyvaatteet naisten vierastupaan. Mitä hän käskee, se täytä. Minä syön yksinäni kamarissani, kunnes isäni tulee kotia. Kun Gyuszi menee ulos etukamarista, lukitkoon hän oven jälestään ja pitäköön avaimen aina muassaan. Herran haltuun, miss Natalie!"

Missi oli kokonansa hämmentynyt tämän tytön käytöstavasta, joka yhden tunnin kuluessa taisi vihastua, itkeä, tuskistua, leikkiä laskea, kylmäverisesti puhua, käskyjä antaa ja kaikki ajallansa.

Hän otti siis otettavansa ja antoi kamaritytölle sen käskyn, että koska hänen nyt on muuttaminen, hänen tavaransa vietäköön, ei vierastupaan, vaan suoraan herra tirehtorin luokse.

Helposti ymmärtää herra Maxenpfutsch'in ilon, kun hän akkunastaan näki, että miss Natalie kaluinensa kamsuinensa tuli kastellista takaisin ja sovitti kulkuansa suoraa päätä hänen oveansa kohti.

Yksinänsä jäätyään sulkeusi Eliz kamariinsa, otti esiin piirustus-lautansa ja pensselin ja, kastaen tätä mustimpaan sepiaan, siveli alottamaltansa taululta akkunaristikon välit mustaksi, jotta suunniteltu muotokuva kokonaan katoisi, eikä jälille jäisi muuta, kuin pieni lintu ja muuri-vehreä.

Nyt hän jo tiesi, että on suuri rikos paperille maalata kasvoja, joita unelmamme ovat eteemme tuoneet.

* * * * *

Tohtori Grisák särpi suurella mielen-tyvenyydellä suurusta teekupistansa; oli vielä varhainen aamu, kello yksitoista, ja hän oli vielä tohveleissa ja yönutussa. Apulaiset olivat jo aikaa sitte juosseet itsensä väsyksiin, sillä nyt on ylimmäinen asianajajan-praxis juoksemisessa; principalin itse on tapa antaa vaan audienseja, jonkatähden hänen ovellansa on lapidari-kirjaimilla kirjoitettu: tavataan kotona aamulla klo 11:stä 1:een.

Herra tohtori rupesi juuri toista kuppia juomaan, kun palvelija hopeisella lautasella toi sisään kahden klientin käyntikortin, jotka tahtoivat neuvotella hänen kanssaan.

-- "Näin aikaisin!" ärisi tohtori herrasmaisella ylpeydellä, vetäen taskustaan esiin komean kronometerinsa, joka osoitti 10 ja 57 minutia. "Käske heidän odottaa. Anna kortit tänne, jotta näen, kutka."

Palvelija ojensi hänelle lautasen.

Tohtori Grisák nauroi suopeasti, tähystettyänsä lornetilla molempia kortteja, joka nauru ei liioin hänen kasvojansa kaunistanut, sillä hänen hampaansa olivat kovin isot ja harvat.

-- "Sepä oivaa! No, nämät saat kohta tuoda sisään. Sano heille, että olen vielä yönutussa, mutta siitä huolimatta otan 'heidät' vastaan. Tästä tulee hyvä huvitus aamiaisen ohessa."

Tohtori Grisák'in kasvoissa pysyi vielä tämänkin jälkeen hymy ja hänestä tuntui, kuin toisessa teekupissa olisi ollut paljon väkevämpi aromi.

Hiljainen kolkutus kuului. "Szabad!" Ken astuu sisään noin hiipien? Herra tirehtori Maxenpfutsch se on. Hänen selkänsä oli kokonaan koukussa kumarruksesta ja "nöyrin palvelijanne" osaa hän sanoa niin ohuella äänellä, kuin hän pelkäisi, ettei häntä muuten uskota.

-- "Ah, hyvää huomenta, hyvää huomenta, herra tirehtori! Tehkää hyvin, istukaa. Entäs missi? Mihin hän jäi? Hänenkin korttinsa on tässä."

-- "Niinpä on. Mutta suokaa anteeksi, hän jäi tuonne ulos odotushuoneesen, kun hän sai kuulla, että teidän armonne vielä on yönutussa. Minä en olisi koko maailman aarteilla voinut saada häntä puhumaan miehen kanssa, joka vielä on yönutussa."

-- "Ah, vai niin! No tietysti, hän pitää sangen paljon hyvästä sävystä ja järjestyksestä: -- hänen on metiér'insa tietää, mikä käypi laatuun, mikä ei. Muuten lienee yhdentekevä, onko hänkin tässä vaiko ei. Meidän sopii ilman häntäkin ratkaista hänen asiansa."

-- "Millä tavoin, jos saan luvan kysyä?" virkkoi kummastellen Maxenpfutsch.

-- "Ah, minä tiedän jo kaikki", sanoi tohtori Grisák, itselleen mukavaa sijaa laittaen ja jalkojansa sohvalle asettaen. "Koko onnettomuutenne on tiedossani. Ystäväni Straff kertoi minulle kaikki jo eilen."

-- "Straff?" kysyi hämmästyneellä silmäyksellä herra Vendelin.

-- "Hja, vai niin! Te ette siis tunne häntä tällä nimellä. No, tuo muuan nuori mies, joka oleskeli piano-mestarina Ankerschmidt'in luona."

-- "Ja se on teidän ystävänne?"

-- "No, no, no! Minä pyydän teitä muistoonne panemaan, että ketä minä kerran sanon 'ystäväkseni', sille en äkkiä tiedä muuta arvonimeä antaa."

-- "Ja missä se konna nyt on?" huusi yht'äkkiä, mieltänsä rohkaisten, herra Vendelin; hän luuli ehkä vielä voivansa saavuttaa hänet, ottaa häneltä pois neiden, tuoda tämän kotia ja asettaa taas kaikki hyvälle kannalle.

-- "Luullakseni on hän nyt jo Wien'issä. Muuten olisi tarpeetonta häntä takaa ajaa, sillä jo eilen jälkeen puolenpäivän antoi hän vihkiä itsensä neiteen. -- Minä tiedän sen varmaan."

Vendelin ojensi, niinkuin ammuttu kettu, kätensä tästä hirmusanomasta.

-- "Hän kävi täällä luonani, tuo veitikka", jatkoi tohtori Grisák, kiertäen hienosta Turkin tupakasta itselleen cigarettia; "hän tahtoi, että minä ottaisin ajaakseni hänen asiaansa Ankersckmidt'ia vastaan."

-- "Mitä asiaa? Ehkä kunnian-loukkauksesta?"

-- "Ah, hah!" nauroi tohtori, sytyttäen cigarettiaan väkiviina-lampusta. "Huolisiko hän siitä? Ei, vaan vaimonsa myötäjäisistä."

-- "Kirottu ihminen!" sanoi, hiestynyttä otsaansa nenäliinallaan pyhkien, herra Vendelin.

-- "Kaksikymmentä-tuhatta florinia tarjosi hän minulle siinä tapauksessa, että otan asian ajaakseni ja Ankerschmidt'iltä riitelen ulos myötäjäiset."

-- "Kuinka? Kaksikymmentä-tuhatta florinia!"

-- "Se ei ole paljon. Tytärten perintö äitinsä jälkeen tekee kummallekin kaksisataa viisikymmentä-tuhatta florinia; se kannattaa tuommoisen uhrauksen."

-- "Kirottu ihminen!" sopersi Maxenpfutsch. "Kun kiskoo itselleen noin paljon rahaa; kaksisataa viisikymmentä-tuhatta! kaksikymmentä-tuhatta!" Kiiruussa nimitti hän viimeistäkin summaa kiskomiseksi.

-- "Niin, mutta minä en suostunut ehdoitukseen."

-- "Ette suostunut?"

-- "Mitä ajattelette, hyvä herra?" lausui jalonylevällä silmäyksellä tohtori Grisák. "Minä olen Ankerschmidt'in asianajaja, ja se olisi petollisuutta minulta, jos klienttini viholliselta ottaisin vastaan jotakuta tointa. Ah, hyvä herra, minun kunniani ei kärsi semmoista häpeäpilkkua."

Herra Maxenpfutsch'ia tämä äärettömästi kummastutti.

-- "Minä sanoin hänelle jyrkästi, etten huoli noista kahdestakymmenestä-tuhannesta florinista; vieköön hän asiansa toiselle prokatorille. Hän sanoi hakevansa semmoista Wien'istä. -- Mutta puhukaamme nyt jo teistäkin. Tuo viekas veitikka on keittänyt teillekin hirveän rokan."

-- "Suvaitsetteko jo tietää siitä?"

-- "Miks'en sitä tietäisi? Hän kertoi minulle kaikki. Neitiä viekoitellaksensa saattoi hän missin hurmoksiin. Missin suosio tuli kaikki hänen hyväksensä neiden suhteen. Lopuksi pyysi hän teitä puhemiehenä kutsumaan missiä asuntoonne, koska häntä oli kielletty kastellissa ilmestymästä. Mutta tämä oli vaan sitä varten toimeen pantu, jotta hän sill'aikaa, kun missi oli poissa ja jätti oppilaansa katsomatta, voisi samasta ovesta, jonka avaimen missi itse oli talteensa saanut, mutta Herminelle antanut, viedä jälkimmäisen muassaan."

-- "Kirottu ihminen!" murisi yhä Maxenpfutsch ja rupesi jo takaraivoansa nenäliinallaan hieromaan.

-- "Pirullinen poika", naureskeli tohtori Grisák. "Ja lisäksi vielä herrasväen hevosilla ja teidän omissa vaunuissanne hän neiden kanssa pakeni. Nerokas aatos, nerokas!"

Herra Vendelin'ista ei tämä leikkipuhe ollut erittäin huvittava.

Herra Grisák huomasi tässä vastenmieliseen asiaan koskeneensa.

-- "Se on totta, että hän nyt on saattanut teidät sangen pahaan pulaan."

-- "Niinkö herra tohtori luulee?"

-- "Minä tiedän sen varmaan, en ainoastaan luule. Te ilmestytte Ankerschmidt'in edessä osallisina vehkeessä. Te näytätte syyllisiltä."

-- "Niinkö herra tohtori luulee?"

-- "Se yksistään on teille onneksi, että Ankerschmidt vastikään on lähtenyt pois kauemmaksi aikaa; hän ei sanonut minulle, mihin. Minun luonani on kirje neiti Eliz'iltä, jossa tämä epäilemättä antaa hänelle asiasta tiedon, mutta en tiedä, mihin sen hänen jälkeensä lähettäisin. Suureksi eduksi on teille, ettei hän ole kotona."

-- "Herra tohtori luulee siis, että myöhemmin armollinen herra ei vihastu meihin?"

-- "Minä en sanonut, että sitä luulen. Sanoin vaan, että se teille on eduksi."

-- "No, minkätähden se meille on eduksi, ettei hän ole kotona?"

-- "Minkätähden? Sentähden tietysti, että jos hän nyt olisi kotona, hän heti ampuisi teidät ja missin molemmat kuolijaksi; vaan kunnes hän palaa kotia, on teillä aikaa hänen edestänsä tiehenne puikahtaa."

Se ääni, jolla tohtori Grisák tämän lausui, ja se kalanpyrstön-tapainen käden-liikunto, jolla hän säesti sanaa "puikahtaa", karkottivat herra Vendelin'ista kaiken epäilyksen siitä, mitä tässä kaikkein ensimmäiseksi oli tehtävä.

-- "Herra tohtori siis luulee niin?"

-- "Ei mitään epäilystäkään siitä, että tämä on paras neuvo. Sen mukaan, mitä minä tunnen ritari Ankerschmidt'ia, on hänessä ihmistä kostamaan ensimmäiselle, joka hänen eteensä joutuu; hän ampuu ja ruhtoo! Mäsäksi ruhtoo hän jokaisen."

-- "Tuon kirotun miehen tähden minä siis kadottaisin virkani!" huusi itkevällä äänellä herra Maxenpfutsch.

-- "Te voitte oikeudessa hakea häneltä vahingonkorvausta."

-- "Ja hyödyttääkö se minua?"

-- "Suokaa anteeksi, oikeuden-käynnistä ja lääkkeistä ei koskaan saa kysyä, hyödyttävätkö ne. Kärsivän asia on luottamus."

-- "Herra tohtori siis ei luule, että tämä onneton asia enään on sovittavissa armollisen herran kanssa?"

-- "Ei, mitä teihin ja miss Natalieen tulee, sen voin täydellä vakuutuksella sanoa."

-- "Missi joutuu epätoivoon, jos hän sen saa tietää."

-- "Arvattavasti; ikävin on hänelle se seikka, että hänellä ritarin takana on viisituhatta florinia, jotka ovat sillä ehdolla annetut, että hän naimisiin mennessään saapi nostaa koko summan, mutta jos hän käyttäisi itseään vilpillisesti perhettä kohtaan, menevät rahat häneltä hukkaan."

-- "Minä tiedän sen; tämän sanoi hän jo minullekin, tuo lempeä olento. Nyt hänkin joutuu onnettomuuteen tuon kirotun ihmisen tähden."

-- "Ja teidän tähtenne. Sillä tehän hänet huoneesenne kutsuitte."

-- "Se on totinen tosi."

-- "Muutenkin olette suuresti komprometterannut tuota raukkaa, herra tirehtori. Mitä arvelette: illasta aamuun teidän huoneessanne!"

-- "Sekin on totta."

-- "Oliko edes ketään muuta läsnä?"

-- "Ei ketään; luulimmehan ylkämiehen ja papin piankin tulevan."

-- "No niin, se on paha; se on sangen paha. Ei kenkään ikinä usko, että Straff, joka silloin juuri pakeni Herminen kanssa, on Natalien viekoitellut."

-- "No, kuka siis?"

-- "Tietysti sanotaan, että te hänet viekoittelitte."

-- "Minä? Missin?" huusi tuoliltaan ylös hypähtäen Maxenpfutsch.

-- "Minä en usko, että niin on laita", sanoi nauraen tohtori Grisák, "mutta jokainen on niin sanova: ja jos missi tahtoo..."

-- "Mitä jos missi tahtoo?"

-- "Teiltä itseltä hyvitystä hakea, voipi hän sen mainion hyvin tehdä."

Tirehtori Maxenpfutsch'ia rupesi pyörryttämään tässä kauheassa paikassa, jossa kaikista tehdään oikeuden-käynti.

-- "Hänkin voi siis ripustaa oikeuden-käynnin niskoilleni?"

-- "Ynnä hyvitys-hakemuksen kanssa."

-- "Hirmuinen tila!"

Nähdessään, että hän jo oli kyllin mureaksi miehensä paistanut, katsoi tohtori Grisák hyväksi pistää häneen kahvelin, häntä palasiksi leikataksensa. Hän nousi siis ylös sohvalta, astui, ystävällisesti hymyillen, tuon monin tavoin tuskastuneen miehen luokse ja lohdutteli häntä näin: