Part 12

-- "No, herra kaprali, viisisataa florinia on siis kourassanne! Mutta jos tahtoisin, voisin vielä sillä veitselläni, jolla vast'ikään söin silavaa, leikata kurkkuni poikki ja teiltä olisi kolmesataa florinia mennyt tipposen tiehensä. Tehkää siis sen verta hyväkseni, koska jo olette voittanut niin paljon rahaa minun kauttani, että annatte isännän täyttää purakkani; katsokaa, kuinka kuiva tuo Jumalan antama jo on, siinä ei ole enää tippaakaan."

Ja ylösalaisin käännetystä purakasta ei tosiaankaan juossut pisaratakaan esiin.

-- "Minä juon kumminkin niin kauan, kuin saatan juoda; panen omasta nahastani noin yhden florinin viiniin. Isäntä kaataa kahdentoista kreutzerin hintaista, purakka vetää viisi mittaa, se tekee täsmälleen yhden florinin. Eikö niin, herra kaprali, tuota yhtä florinia te ette kadehdi köyhältä pojalta, joka ilmaiseksi laskee käteenne viidensadan florinin pään?"

Kaprali huomasi, että hänellä oli tekemistä sangen hyvänlaitaisen raukan kanssa, joka jo muutenkin tahtoo kuolla ja vielä viimeisillään laskee pilapuheita, niinkuin anekdoti-kirjoissa usein saapi lukea.

-- "Hyvä! Isäntä, hoi! Täyttäkää tuon pojan purakka!"

Kapakan-isäntä laski kaikkien nähden läkkisellä ratilla pulputtavan purakan ruukku-viiniä täyteen; viinin vielä kuohuessa purakan suussa, tarttui Miska Szemes siihen ja nielaisi siitä semmoisen siemauksen, että sisällyksestä vähentyi kaksikymmentä prosenttia.

-- "No, herra kaprali, ottakaa tästä tekin pieni naukku köyhän, hukkaan joutuneen betyárin sielun muistoksi!" sanoi Miska, pyhkäisten pullon suuta ja tarjoten sitä hänelle.

Kaprali pisti vastaan.

-- "Vai niin? Herrat eivät juo purakasta, vaan lasista."

Tämän sanottuaan kaatoi hän kaikille kolmelle viiniä laseihin, samasta purakasta, josta itsekin oli juonut. Sitte pyhkäisi hän taas pullon suuta paidanhiallaan ja kaatoi Kampós herrallekin: "Juokaa tekin, suuri herranen, sielu raukkani onneksi! Eikö totta, te olette komisarjus?" Hän tiesi hyvästi, että Kampós oli huoneenhaltia.

Ja sitte hän taas joi purakasta, siten vakuuttaaksensa, ettei siinä ole myrkkyä eikä unijuomaa.

Sen jälkeen pyysi hän suurella mielenmaltilla toista santarmia nyt vetämään hansikat hänen käteensä, joilla tarkoitti käsirautoja; kapralin viittauksesta ottikin tämä ne esiin sapeli-taskustaan. Miska Szemes laski molemmat käsiranteensa ristiin ja antoi vastustelematta vääntää ne kiinni; pyysi vaan kolistajaansa antamaan hänelle juomista, kun hänen tulisi jano.

Herra kapralin ilo oli nyt rajaton tämän hyvän saaliin johdosta: luvattu palkinto, maine, "gradus ad majora", uutteruuden-tähti, virallisessa lehdessä ja sitte kautta koko Europan julistus, että hän se oli, joka sai kiinni tuon kuuluisan Miska Szemes'in! Kenen päätä tämmöinen loisto ei olisi huimannut?

Senpätähden herra kaprali ei ainoastaan maksanut purakkaan laskettua viiniä, vaan mitä muita kaikkia oli nautittu, omasta kukkarostaan csárdan-isännälle; olipa hänen auliutensa lopulta niin suuri, että tilasi jäätelöäkin, jota ei kuitenkaan onneksi csárdassa saatavana ollut.

Rikastuneena näin hyvästä saaliista palasivat he puolen tunnin päästä taas vaunuihin, joihin nyt istui kuusi henkeä: etusijalle kuski ja yksi santarmi, niitten taakse rautoihin pantu betyári ja toinen santarmi sekä takaistuimelle Kampós herra ja kaprali.

Kuski sivalsi ruoskalla hevosia. Ilta rupesi lähenemään; taivaanranta muuttui punertavan näköiseksi; idästä nousi sakea sumu, johon tuoksuvat vainiot jäivät hopeisen metsän muotoisina. Ilmassa lensi raakuva varisparvi kaupunkiin päin. "Korppi rääkyy, herra kaprali!" mutisi Miska Szemes. Herra kaprali ei vastannut siihen mitään, vaan horjueli Kampós herran olkapäätä vastaan, niinkuin se, jonka pää ei enää kestä painoansa.

Samoin tekivät molemmat muutkin santarmit betyárin ja kuskin vieressä. Kun oli ehditty lakealle, nukkuivat jo kaikki kolme sitkeästi.

Silloin veti Miska Szemes kätensä sievästi ulos raudoista, ikäänkuin niissä vaan olisi ollut talvihansikat, ja vaunujen tultua eräälle sillalle, sanoi hän kuskille:

-- "Pysäytä hevoset, veikkoseni! Nyt, suuri herra, kiitoksia paljon, että olette tuonut minua tähän asti: tästä jo kyllä itsekin osaan edemmäksi. Nämät kaikki kolme nukkuvat hyvästi. Purakassani on kaksi onttoa: joka kerta kuin pyhkäisen sen suuta, väännän erästä tappia ja annan sen siten toiselle. Te, suuri herra, joitte _minun kanssani_, muut särpäsivät unijuomaa. Toivotan rauhallista hyvää yötä."

Sen sanottuansa hyppäsi hän vaununlaidan ylitse ja oli minutin päästä kadonnut tien ojissa kasvavaan pensahistoon.

Kampós herra kohautti olkapäitään; hän ei ollut saanut käskyä juosta tuon perässä.

Hän ei tehnyt muuta, kuin kääriysi viittaansa ja nojasi vaununlaitaa vastaan, tehden sen päätöksen, että kun saavutaan santarmi-kasarmin pihalle, hän on oleva viimeinen, jota saadaan unesta hereille ravistella.

Herännyt kaprali ja kumpikin santarmi katselivat ensiksi hyvin kummastuneina ympärilleen, mihin Miska Szemes oli joutunut. Sitte rupesi ensinmainittu lukemaan rahakukkaronsa sisällystä. Siitä puuttui kuin puuttuikin se florini, jonka hän Miska Szemes'in puolesta oli "Ryyppy"-csárdassa maksanut.

Tuo hurjapäinen konna oli vielä rohjennut antaa takaa ajavain viranomaisten maksaa hänen viininsä!

Niin paljon elämän-filosofiaa löytyi kaikissa kolmessa, etteivät ainoallakaan sanalla enään ottaneet Miska Szemes'istä puhuaksensa.

* * * * *

Kartanoonsa takaisin palaava Ankerschmidt kohtasi tiellä tutkimuskunnan, joka jo oli paluumatkalla.

Hän hämmästyi suuresti sitä isoa, aseellista saattokuntaa, joka seurasi Bräuhäusel et consortien postivaunuja. Muuten oli hän pakoitettu pysäyttämään hevosensa, sillä kunnioitetut herrat, jotka jo kaukaa olivat tunteneet hänen valjakkonsa, seisahuttivat niinikään vaununsa ja tulivat, siitä alas hypähtäen, Ankerschmidt'in kuomille kiittämään siitä sydämellisestä vastaan-otosta, joka hänen poissa ollessaan oli hänen kartanossansa tullut heidän osakseen.

-- "Mitä riivattua! Ovatko herrat pitäneet ajometsästystä kylässä?"

Ensi hetkellä luuli hän, että he puolalaisen tähden olivat tulleet semmoisella miesvoimalla.

-- "Olemme, ja täydellisellä menestyksellä. Teidän armoanne ei ole edes aavistanut, mitä vaarallisia papereita on ollut kätkettynä tuohon vanhaan rakennukseen kastellinne vieressä."

-- "No, mitä vielä! Olisiko Garanvölgyi muka komprometterattu?"

-- "Se on kyllä vielä ilmi tuleva. Toistaiseksi on vaan huoneenhaltia otettu tutkinnon-alaiseksi."

-- "Hyvä! Tämä onnellinen yhtymys ilahuttaa minua, jääkää hyvästi!"

Ankerschmidt heittäysi vihastuneena vaunujensa istuimelle ja lähti eteenpäin. Jos vanhassa rakennuksessa oli pidetty katsastusta, on sitä ennen täytynyt tapahtua ilmi-anto. Ilmi-antajana on saattanut olla vaan yksi ihminen -- _pakolainen_. Ankerschmidt soimasi itseään säälimättä siitä, ettei hän heti ensi ilmestymisen perästä ollut ajanut talosta pois tuota ihmistä; olipa vielä ottanut hänet piano-mestariksi. Kun rouvasväki niin häntä suosi.

Mitä tästä nyt lähtenee? Jos vanha Garanvölgyi on ryhtynyt johonkin sopimattomaan asiaan, jääpi sen kautta vankeudessa istuvan sisaren-pojan kohtalo yhä ratkaisematta. Jos tuosta taas saataisiin ilmi joku salaliitto, silloin tulee anomuskirja pahaan aikaan.

Muutoin oli siinä jo kyllin katkeraa kokemusta, että juuri ne jättävät tuon onnettoman miehen, jotka ovat hänen likimmät heimolaisensa. Tuo rouva, tuo kihlattu morsian, ei tahdo antaa sisään ylkämiehensä hyväksi tehtyä anomuskirjaa. Ihminen ei voisi semmoista uskoa, jos ei itse olisi sitä nähnyt. Mutta mitä tulee ritarin nyt tehdä taskussaan olevalla anomuskirjalla? Kenenkä kautta jättää se sisään? Jos saisikin vanhan Garanvölgyin siihen taivutetuksi, saattaisiko hän siitä odottaa menestystä juuri nyt, kun hän itsekin on tutkinnon-alaisena?

Ja lisäksi ei ritari voinut ratkaista, millä mitalla hänen tulisi jakaa jaloa ylenkatsettansa rouva Pajtayn ja Bogumil'in välillä. Sillä lakattuaan raivoomasta toista vastaan, luuli hän tehneensä toiselle vääryyttä, kun tämän siksi aikaa oli unhottanut.

Hän malttoi tuskin odottaa siksi, kuin oli kotia päässyt.

Ensimmäiselle, joka tuli vaunujen luokse kapineita noutamaan, kuului ensimmäinen sana näin:

-- "Onko piano-mestari kotona?"

Saatuansa tietää, että nuori herra tänään aamulla oli palannut metsästysretkeltä, riensi hän heti kamariinsa.

Hän ei vielä ollut saanut päällystakkiaan yltänsä riisutuksi, kun pikku Gyuszi tuli hänen luoksensa sillä pyynnöllä, että missi tervehtää armollista herraa ja kysyy. olisiko hänellä aikaa tulla saliin erästä sangen vakavaa sanaa varten.

-- "Mikä vietävän vakava sana missillä on sanottavana? Vakava sana? Ikäänkuin minä olisin mikään pilapuheinen mies, joka aina leikkiä lasken! Minä aion vielä hyvinkin vakavasti puhua, se on varmaa."

Sisään astuvaa ritaria odotti salissa missi yksinään. Tämän oli käherät tätä juhlallista tilaisuutta varten asetettu "à l'anglaise", jotta hänen kasvonsa näyttäisivät tavallista pitemmältä ja tragillisemmalta.

-- "Mitä mielitte, miss Natalie? Mitä sanomista teillä on minulle?"

-- "Herra ritari!" lausui missi semmoisella turmiota ennustavalla äänellä, jolla muinoin Pythian dodonalaiset orakeli-vastaukset kaikuivat. "Hankkikaa kuulemaan sangen huonoa sanomaa, joka on teidän jaloa sydäntänne kauhistuttava."

-- "No, mitä nyt? Suorastaan rynnäkköön! Minä en rakasta pitkää tiraljeramista."

-- "Teidän talossanne on petturi."

-- "Minä tiedän sen, tuo pirun tuoma! Älkää puhuko enempää! Minun on kaikki tiedossani. Tiellä sain sen kuulla."

-- "Olisiko se mahdollista? Minä aioin sitä salata."

-- "Sen uskon; vaan minä sen kyllä saatan kuuluville, älkää pelätkö!"

-- "Hyvä herra, ajatelkaa, että teidän tulee suojella perheenne hyvää mainetta."

-- "Sitäpä juuri tahdonkin suojella. Minä en suinkaan salli sanottavan, että Ankerschmidt'in talossa semmoinen ihminen saapi hengittää, joka on salainen ilmiantaja."

Missi koetti häntä lepyttää.

-- "Mutta, hyvä herra, muistakaa kuitenkin, että hän on teidän perheenne jäsen."

-- "Perheen-jäsen hän ei ole tästä hetkestä lähtien, sen vannon, sitä hän ei ole. Minä ajan hänet vielä tänään pois. Annan käskyn, että jos hän vielä kerran tulee pihaani, häntä ruoskalla karkotetaan."

-- "Jumalan tähden, hyvä herra, teidän lemmikkinne!"

-- "Ei minun lemmikkini! Perhana vieköön! Teidän lemmikkinne! Minä olen jo kauan tietänyt, että hän pettää, mutta teidän mieliksenne minä en ole siitä lukua pitänyt. Nyt minä jo olen saanut hänestä kylläkseni. Tällä hetkellä saa hän jättää taloni; minä tahdon näyttää, kummoista sota-oikeutta osaan talossani pitää, jos joku sitä häpäisee."

-- "Mutta, hyvä herra, kiivastuneessa mielentilassa älkää sentään mitään tehkö!"

-- "Juuri tässä paikassa seisoen tahdon tehdä kaikki; juuri tässä silmänräpäyksessä. Gyuszi, hoi!"

Missi huusi viereisestä kamarista neiti Hermineä avuksensa, jotta hänkin koettaisi rauhoittaa isän kiihoitusta.

-- "Armoa, hyvä herra! Malttakaa mieltänne!"

-- "Älkää pelätkö niin kauheasti! Minä en lyö häntä korvalle, en edes soimaa häntä. En suinkaan, en sano hänelle ainoatakaan törkeää sanaa. Mutta sitä kuitenkin sallinevat teidän ylhäisyytenne, että jos ken on saattanut itsensä mahdottomaksi asumaan yhden katon alla minun kanssani, minä hänelle aivan kohteliaasti saan sanoa niin paljon, kuin: 'armahani, _tuossa on ovi, ulkona odottaa kalesit_, karsamadiner.'[53] -- Gyuszi! Lähetä tänne piano-mestari!"

-- "Kuinka? Hänen kuullen?" kysyi missi.

-- "Hänen kuullen, se on tietty, että hänen kuullen. Minun ei ole tapa semmoisia kirjeen kautta suorittaa. Minä en puhu kenestäkään pahaa selän takana, vaan jos jotakin sanon, tietää sen joka ihminen. Sentähden on Jumala antanut minulle ääntä, jotta sen voi kuulla vaikka maantielle asti. Tuleeko tuo piano-mestari jo?"

Hän tuli jo.

Herra Straff astui hymysuin saliin, niinkuin se, joka ei mitään aavista, ja alkoi lausua iloansa ritarin kotia palaamisesta, josta kuitenkin Ankerschmidt yht'äkkiä teki lopun hirmuisella huudolla, kuin olisi komentanut kokonaista, juoksujalassa esiin ryntäävää ratsurykmenttiä:

-- "Seis!"

Siihen toisen nyt kaiketi täytyi pysähtyä, koska ritari lisäksi ojensi kättänsäkin, vieläpä heristi nyrkkiäkin.

-- "Kuuletko, sinä -- ihminen! Eilen tapahtui virallinen katsastus Garanvölgyin talossa. Ilmi-anto oli sinun tekosi. Minä en asu yhdessä talossa ilmi-antajain kanssa. Oikealle käänny! Mars!"

Ikäänkuin salaman iskusta pyörryksiin joutuneina, ällistyivät kaikki läsnä-olijat tästä sotilaan-tapaisesta päiväkäskystä. Molemmat naiset tarttuivat pelästyksestä toinen toisensa käteen, kun sitä vastoin Straff laski kätensä rinnalleen ja kohotti sormiansa valaan; hän aikoi sanoa jotakin hirvittävää.

-- "Käsi alas!" ärjyi ritari, nähdessään, että tämä aikoi vannoa. "Mitä minä sanoin? -- Oikealle käänny!"

Straff huomasi, ettei tässä mikään auttanut; hän heitti siis siksensä kaiken puolustuksen ja yritti nyt vaan jättämään naisia hyvästi kaipausta ja mielenmalttia osottavalla kumarruksella, tukehuttaen katkeraa huokausta rintaansa.

-- "Mars! Mars! Johan sen sanoin! Ei muuta mitään!" huusi kärsimättömästi ritari. Tämän johdosta katsoi nyt Straff hyväksi peräytyä ovelle; siellä hän vielä kerran kääntyi takaisin ja lausui uhkaavalla pilkalla Ankerschmidt'ille nämät sanat:

-- "Te muistatte minua vielä tästä!"

Näistä sanoista sai Ankerschmidt, jonka raivo jo oli ollut korkeimmillaan, äkkiä takaisin sotapäällikön-tyvenyytensä, ja jälleen saavutetulla humorilla kääntyi hän oven vieressä seisovaan, pieneen palvelija-poikaan:

-- "Gyuszi! Heitä tuo herra ulos ovesta!"

Ja Gyuszi, joka tuskin ulottui tuon pitkävartaloisen herran lanteisin asti, hyökkäsi, nämät sanat kuultuansa, niinkuin semmoinen pieni sylikoira, joka sekä muotonsa että rohkeutensa puolesta on jalopeuran kaltainen, vaikka miniaturi-muodossa, vikkelästi Straff'in päälle ja suoritti molemmilla käsillään häntä selkään hutkien, ihmeteltävällä precisionilla käsketyn toimituksen. Yksityiskosto siihen myöskin vaikutti.

Paremmalla mielellä oleva katselijakunta olisi varmaankin hänelle käsiä taputellut.

Tämän kohtauksen aikana oli neiti Hermine juossut pois salista; hänellä oli ehkä hellä sydän, joka suuresti surkutteli toisen nöyryttämistä.

Mutta miss Natalie jäi jälelle. Hänen kasvonsa olivat vaaleammat kuin milloinkaan, hän puri sinistyneitä huuliansa ja katseli Ankerschmidt'ia semmoisella vimmalla, kuin myrkyllinen käärme, joka asettelee pistämään.

-- "Teidän kunnianne!" puhui hän, vimmaansa vaikeasti hilliten. "Te olette suvainnut erhettyä. Petos on juurtunut liiaksi syvälle teidän perheenne pyhyyteen, ettei sitä noin helposti voi temmata pois."

-- "Rakas missi, älkää puhuko kukkaskieltä, vaan sanokaa, jos teillä on parempia tietoja asiasta, ken se oli, joka antoi Garanvölgyin ilmi? Sillä vaan tästä talosta saattoi joku sen tehdä. Ja jos te voitte minulle todeksi näyttää, ettei se ollut tämä maankulkija, menen minä häntä tavottamaan ja pyydän häneltä anteeksi: 'älkää olko suuttunut, ystävä maankulkija!'"

-- "Tässä, hyvä herra, ei kysytä, kuka antoi ilmi Garanvölgyin, kuka ei."

-- "Sitä mar juuri kysytäänkin! Mitä siis muutoin kysyttäisiin?"

-- "Mitä tekemistä teidän perheellänne on Garanvölgyin kanssa?"

-- "Mitä tekemistä? Sitä tekemistä, että hän on minun vastustajani valtion ja sodan asioissa, enkä minä salli, että hän minusta voisi sanoa, jotta tulin tänne vakojana hänen viereensä asumaan."

-- "Vielä pahempaakin voidaan teistä sanoa, kunnian herra. Sitä, että tulitte asumaan hänen viereensä, voidaksenne rakentaa yhdistystä hänen kanssansa."

-- "Minä en ymmärrä. Minkälaista yhdistystä? Salaliittoako?"

-- "Oi, ei."

-- "Vai onko kenties vanhuksella tytär, jota ihastelen, naidakseni häntä?"

-- "Hänellä ei ole, mutta teillä on."

-- "Ja joku saa sen päähänsä, eikö niin, että tahdon pakoittaa jompaakumpaa tytärtäni vaimoksi vanhukselle?"

-- "Oi, ei, armollinen herra, mutta Garanvölgyillä on ottopoika, joka valtiovankina istuu linnassa."

Ankerschmidt luuli, että huhu oli tullut hänen hevosiansa nopeammin. Tietäisivätkö nämät täällä kotona jo mitään siitä hänen aikomuksestansa, jonka hän pääkaupungissa vasta eilen toiselle ilmoitti?

-- "Mistä sen tiedätte?"

-- "Aivan yksinkertaisesti. Herra Bräuhäusel, naisten uteliaisuutta tyydyttääksensä, avasi eteemme sen lippaan, jonka hän ynnä Garanvölgyin salaisten paperien kanssa otti takavarikkoon. Tässä lippaassa oli kauniin, nuoren miehen muotokuva ja vieraalla kielellä kirjoitetuita kirjeitä."

-- "Millä vieraalla kielellä?"

-- "Unkarin."

-- "Vai niin!"

-- "Teidän kunnianne luulee, etteivät perheenne jäsenet osaa unkarin kieltä? Te erhetytte. Neiti Eliz ymmärtää jo tätä kieltä."

-- "Se ei ole kummaa, kahden vuoden kuluessa se jo on saattanut tarttua; minäkin sitä vaan sillä tavoin opin."

-- "Hyvä. Mutta lukekaa nyt, teidän kunnianne tämä kirjoitus!"

Missi veti esiin pitkän, virallisella tavalla kokoon taitetun kirjoituksen ja antoi sen ritarille.

-- "Tämä on Eliz'in käsi-alaa."

-- "Suvaitkaa lukea päästä päähän."

Semmoisilla tunteilla, joissa kummastus, hämmästys, ihastus ja mielipaha toinen toisensa perästä vaihtelivat, luki Ankerschmidt tämän kirjoituksen.

Mikä se oli?

Mikä oli? -- Anomuskirja korkeimpaan paikkaan, jonka yksinkertaiset, teeskentelemättömät sanat kuiskaavat jalon sydämen helliä tunteita; jonka heikko lapsen käsi on kirjoittanut; naivi, suora anomus vangiksi tuomitun nuorukais-paran armoittamisesta.

-- "Mitä hän tällä tarkoitti? Mitä hän sanoi?"

-- "Hän aikoi lähettää sen Wien'iin."

-- "Mitä tietä?"

-- "Postilla."

-- "Se hupakko! -- Missä hän nyt on?"

-- "Koti-arestissa, kamarissaan."

-- "Lähettäkää hän luokseni, minä tahdon kahden kesken puhutella häntä."

-- "Tässäpä, hyvä herra", lausui miss Natalie ilmeisellä voitonriemulla, "tässä nyt on se petos, josta teillä edeltäpäin ei ollut aavistustakaan ja joka ilman minun valppaita silmiäni olisi teidän hyvälle maineellenne tuottanut parantumattoman haavan, mutta ei hänessä, jota vastaan te kiivastuksenne vimmassa niin törkeästi karkasitte."

-- "Hyvä, hyvä, siitä saamme toisella kertaa filippiserata; käskekää nyt vaan tyttö luokseni."

-- "Eikö teidän kunnianne soisi, että minä olen läsnä?"

-- "En. Jos olen yksinäni hänen kanssaan, on hän paljon suorempi; hän tunnustaa pikemmin kaikki."

-- "Niinkuin tahdotte."

Ankerschmidt ei antanut tilaisuutta enempään keskusteluun, sillä hän meni pois kamariinsa.

Siellä istui hän pöydän ääreen, otti esiin tytön anomuskirjan ja luki sen uudestaan ja taas uudestaan.

Kuinka tosiperäiset, kuinka mutkattomat nämät lauseet olivat!

Ja tämän viereen asetti hän lakitieteen tohtorin tekemän anomuskirjan ja vertaili niitä toisiinsa. Kuinka tyhjä-aatteinen, pahankierteinen, matelevainen, peräti kuivankiskoinen ja pitkäpiimäinen sen sisällys oli tuon toisen rinnalla!

Ja vangin morsian kieltäyy sen alle kirjoittamasta, sitä armonjakajan astuinlaudalle viemästä, mutta lapsi, jolle sama vanki oli tuntematon, tietämätön, ajattelee itsekseen, mitä pitäisi tehdä kurjan kärsiväisen hyväksi, jonka nuoruus kukoistaissaan kuihtuu kolmikertaisen lukon takana!

Ovi aukeni ja kanteen-alainen astui sisään.

Hän tiesi jo rikoksensa suuruuden, tiesi itsensä tuomarin eteen haastetuksi; hän ei sentähden puolustanutkaan itseään, vaan antausi kauniisti, langeten isän jalkain juureen ja painaen punehtuneet kasvonsa hänen polviinsa.

Ankerschmidt piti yhä kättään tuon kirjoituksen päällä, katsellen milloin sitä, milloin lastaan.

Niin olivat he ääneti runsaan puolen tunnin ajan.

Sitte laski Ankerschmidt kätensä tytön pään päälle ja silitteli sen käheröitä.

Eliz painoi molemmilla käsillään isän kättä huulillensa ja piti sitä siinä kauan, ja taas olivat he pitkän aikaa ääneti.

Vihdoin täytyi kuitenkin jotain lausua.

-- "Tyttöseni! Oletko kirjoittanut tämän?"

-- "Olen."

-- "Siinä teit sangen hyvästi ja sangen pahasti, Hyvästi teit siihen katsoen, joka on vankina, mutta pahasti teit itseesi katsoen, sillä tästä lähtien olet sinä vanki. Minä itse vien yksinkertaiset rivisi sinne, mihin ne ovat aiotut, ja takaan niitten menestyksen; mutta tästä hetkestä alkaen olet sinä vankina tässä talossa, sillä se ei saa tapahtua, että sinä koskaan näet sitä miestä, jota olet yrittänyt vapauttamaan."

Ankerschmidt kohotti lempeästi tytön suloisia kasvoja, katsoaksensa hänen silmiinsä.

-- "Ymmärrätkö minua? Se, joka nyt on vankina, on vapautettava ja kotiinsa tuleva. Sinä päinvastoin olet tästä lähtien vanki, etkä saa mennä ulos talostani, jottei kukaan voisi tehdä sitä soimausta Ankerschmidt'ista, että hän itsekkäistä syistä on tavotellut vastustajansa vangittua poikaa ja, luullessaan jalon työn toimittavansa, vaan on pörssi-asioitsijan tavalla keinotellut."

-- "Minä ymmärrän sinua ja tottelen."

-- "Et siis koskaan mene mihinkään ilman minun taikka kasvattajattaresi seuraa?"

-- "Sen lupaan."

-- "Lupaatko senkin, että, kunnes minä palaan takaisin valtakunnan pääkaupungista, et mene ulkopuolelle tämän kartanon aitausta?"

-- "En mene."

-- "No niin, se on hyvä; nouse nyt ylös ja suutele minua. Siitä, mitä kahden keskemme on puhuttu, älä koskaan virka kellekään!"

Hän tarttui nyt tyttärensä käteen ja vei hänet saliin, jättäen hänet näillä sanoilla missille:

-- "Miss Natalie! Delinqventti on tunnustanut kaikki. Minä olen tuominnut hänet koti-arestiin siksi, kuin hän joutuu naimisiin. Tehkää hyvin ja pitäkää häntä ankarasti silmällä."

"Hän on siis kuitenkin saanut rangaistuksensa, tuo pikku kapinoitsija!" riemuitsi itsekseen miss Natalie.

Vaan Ankerschmidt palasi kamariinsa sillä katkeralla ilolla, että mitä "toinen" oli luotansa heittänyt, sen otti "_toinen_" ylös.

VIII.

Kostoa sekin.

Ankerschmidt lähti seuraavana päivänä varhain aamulla matkalle. Kaikille kotolaisille sanoi hän Pest'iin menevänsä, Eliz'ille ainoastaan kuiskasi hän, että hän matkusti muualle.

Sitä ei kukaan tietänyt, eikä saanutkaan tietää, kuinka suuresti tämä ankaran sotakurin mies rakasti kapinallista tytärtänsä.

-- "Teidän toimeksenne, missi, minä jätän, että julistettu koti-aresti ankarasti voimassa pidetään;" näin puhui ritari, ennenkuin nousi vaunuihinsa, jonne asti missi ja Hermine olivat häntä saattaneet; vangin oli sallittu vaan silmin seurata häntä akkunasta ja heittää hänelle suukkosia, joita tuo armoton isä ei kuitenkaan tahtonut huomata. "Teille uskon ankaran valvonnan. Minä annan teille täydellisen vanhempien vallan; kohdelkaa häntä niin, kuin olisitte hänen armas äitinsä."

Missi ei ymmärtänyt leikkipuhetta. Siihen tarvitaankin enemmän kuin "english spoken."

-- "Sinä myöskin, Hermine, pidä Eliz'ista vaaria: sinä olet jo isompi ja olet aina ollut ymmärtäväinen. Sinua ei koskaan tarvinnut kurittaa, ei koskaan huomauttaa siitä, mitä sinun piti tehdä; lapsuudestasi asti olet aina ottanut hyvin vaaria kaikista. Pidä sisartasi silmällä; sinä tiedät, kummoinen heilakka hän on, hänellä on hyvä sydän, mutta tytölle sopimaton. Peijakas, jos hän olisi poika, tulisi hänestä sotamarsalkka. Hänellä on kaikki ne hyvät avut, joista poikia kiitetään, mutta tyttöjä soimataan. Kohtele häntä ystävyydellä, rakkaudella; silloin hän ehkä tulee sävyisäksi ja oppii sinusta paljon hyvää, jota sinussa on. No, syleile minua nyt; ja pitäkää vaaria siitä, etten taas palaisi kotia mihinkään murheesen."

Ankerschmidt istui vaunuihinsa; naiset kääntyivät takaisin kastelliin. Eliz heitti vielä kerran suukkosen pois vieriviä vaunuja päin, huolimatta siitä, ettei kukaan sitä huomaa. Mutta yht'äkkiä kallisti Ankerschmidt itseänsä ulos vaunuista ja nähtyänsä, että muu seurue jo oli mennyt pihasta pois, veti esiin valkoisen nenäliinansa ja liehutti sitä hyvästi-jätön ja anteeksi-annon merkiksi. Sen jälkeen sulkeusi akkuna.

Tuskin oli tuuli hajoittanut sen tomun, jota ritarin vaunut tuoksuttivat kylän päähän asti, kun herra Maxenpfutsch astui sisään kotia jääneitten naisten luokse.