Part 11

-- "Ne ovat nuoren Aladár herran kirjeitä, joita hän kunakin vuosineljänneksenä kirjoittaa Adam herralle Kufstein'ista, jossa hän on valtiovankina. Kirjeitten kuverteista saatatte nähdä, että ne kaikenlaisten tarkastusten lävitse ovat tänne saapuneet. Ensiksi luki ne Kufstein'in linnanpäällikkö; sitte lähetettiin ne Wien'iin yli-polisivirastolle; siellä niitä kritillisesti ja kemiallisesti tutkittiin, eikö niissä löytyisi mitään salaisia viittauksia, mitään salaista merkki-kirjoitusta taikka näkymättömällä läkillä piirrettyjä rivejä. Jos ei mitään sellaisia löydetty, lähetettiin kirjeet taas takaisin Kufstein'iin; sieltä pantiin ne menemään Unkarin polisi-ylijohtokunnalle, joka vihdoin toimitti ne herra Adamille. Kaiken tämän saattaa nähdä kirjeisin pannuista sineteistä ja todistuksista."

Herra Bräuhäusel ja tutkimuskunnan jäsenet eivät todellakaan voineet kirjeistä löytää ainoatakaan kirjainta, joka olisi antanut vähintäkään syytä epäluuloon.

-- "Minkätähden siis tämä salaisuus? Miksi olette kätkeneet nämät kirjeet tänne?"

Kampós herra kohautti olkapäitään, hymyillen.

-- "Suvaitkaa katsoa, että nämät kirjeet ovat jollakin vieraalla kielellä kirjoitetut; muulla tavoin ei ole käynyt laatuun. Mutta herrani sanoi, ettei hän tuonmuotoisten puustavien kanssa makaa yhdessä huoneessa: polttaa niitä hän ei kuitenkaan tahtonut, koska ne olivat hänen sisarensa pojan kirjoittamia; sentähden käski hän minun viedä ne jonnekin ulkopuolelle taloa. Joka kerta siis, kun olin selittänyt hänelle jonkun tulleen kirjeen sisällyksen, sillä hän ei ottanut niitä käteensä, toin sen heti tänne ja laskin laatikkoon. Minä ajattelin, ettei se täällä kellekään haitaksi olisi."

Herra Bräuhäusel joutui tästä selityksestä aivan vimmattuun raivoon.

Joka vaan kaukaakin on jotain kuullut tuon vankan kuruczin uppiniskaisista oikuista, katsoo tätä selitystä suurimmassa määrässä luonnolliseksi.

-- "Kuulkaa, herra!" kiljaisi Bräuhäusel, nyt jo Kampós herraan ankarasti kiukustuneena. "Jos herrat ovat narreja, älkää sentähden pitäkö viranomaisiakin narreina! Minkätähden herrat tekevät mysterejä tuommoisista joutavista asioista ja vaivaavat meitä tänne ja antavat meidän pitää katsastusta aamusta iltaan, ilman ruoatta ja juomatta? Tämä ei ole mikään leikin-asia. Tuommoiset hullutukset eivät ole kaukana niistä pyrinnöistä, jotka tarkoittavat viranomaisten ylenkatsomista ja heidän arvonsa alentamista. Sentähden varoitan minä tämän kautta viran puolesta teitä yksivakaisesti, ettette vastedes puutu mihinkään semmoiseen toimitukseen, joka voisi häiritä hallinnon sääntöjä ja estää korkeinta valtion peri-aatetta, kaikkien kansalaisten yhteistä myötävaikutusta järjestyksen ja levollisuuden vahvistamiseksi, vastaan-seisomattomasti edistymästä; ja jos tämän perästä te ja varsinkin te itse, ilman mitään tosi-asiallisia ja käytöllisiä seurauksia, pyritte tyhjäksi tekemään teihin ylhäältä päin kääntyvää ankaruutta, tehdään loppu teidän itsetyisestä elämästänne; katsokaa tätä vallan ulosvuotamisen kaksipuoliseksi tarkoitukseksi, joka toiselta puolen ilmestyy pahanteon rankaisemisessa, toiselta katumuksen ja parannuksen suhteen hyviä hedelmiä kantavassa armon-antamisessakin."

Tästä koreasta puheesta ymmärsi Kampós herra sen verran, että hän kysyi:

-- "Enkö siis enään ole vanki?"

Herra Bräuhäusel viittasi äänettömällä, armollisella liikunnolla, että hän nyt on vapaa.

-- "Olen siis vapaa kaikesta kanteesta?"

Herra Mikucsek pisti kovin suuttuneena protokollan kainaloonsa. Maksoi mar tämänkin tähden vaivan saada kumauksen silmäänsä!

Kun herrat jo olivat menossa, huusi Kampós herra heidän jälestänsä:

-- "Minä pyydän, hyvät herrat, vielä yksi sana!"

-- "No, mitä tahdotte?"

-- "Te näette, että minä jo olen vaarasta päässyt; lipas on kädessäni; en ole minkään kanteen alaisena; minun ei tarvitse mistään huolia. No, tietäkää siis nyt, että tässä lippaassa on jotakin, jota ette vielä ole nähneet."

Samassa painoi hän erästä nastaa laatikon kannessa, josta kuvan poslini-levy äkkiä aukesi, ja sen takana nähtiin muutamia ohuita, tiheään kirjoitettuja paperinlehtiä.

Herra Mikucsek otti taas suurella ilolla esiin protokollan. "Mitä nämät ovat?"

-- "Mitä? Ymmärtääkö kukaan täällä unkarin kieltä? Eikö? Sitä parempi. Nyt minua siis kuitenkin täytyy saattaa kaupunkiin, sillä täällä minä en sano, minä näissä kirjeissä on. Minä tahdon, että kaikkein ylhäisimmät herrat saavat siitä tiedon. Missä vältvääpeli on? Ystäväni, tässä ovat vaunut, onko teillä käsirautoja? Sitokaa minut pian, sitte lähtekäämme!"

Kampós herran annettiin tietää, ettei häntä nyt juuri rautoihin panna, mutta hän älköön myöskään karatko. Hän taas pyysi armollisia herroja asettamaan kaakelit paikalleen uuniin, sitte hyvästi kaikki lukitsemaan ja avaimet avaimen-vartialle antamaan; jonka jälkeen hän otti saattajansa viereensä vaunuihin ja lähti pois monilla onnentoivotuksilla jälelle jääville.

-- "Pirullinen veitikka!" murisi herra Bräuhäusel. "Pirullinen veitikka!" -- Vielä pirullisempaa olisi ollut, jos hän olisi voinut ymmärtää, minkätähden tuo veitikka antoi ilmi nämät jo pelastetut salaiset paperit, ja mitä näissä oli kirjoitettu. Mutta herra Bräuhäusel ei ollut siihen syypää, että maailman menoa johtava viisaus oli katsonut hyväksi määrätä, jotta Babelin tornin-rakennuksessa kiven-kiillottajat eivät ymmärtäisi kiven-hakkaajain kieltä.

-- "Pirullinen veitikka tuo!"

Mutta nyt olisi todellakin aika, että joku ajattelisi syömistä, sillä tuossa paikassa tulee ilta.

No, siitä onkin jo huolta pidetty.

Ankerschmidt itse tosin ei ole kotona, mutta miss Natalie tietää, mitä talo tämmöisessä tilaisuudessa on tuommoisille juhlavieraille velkaa, niinkuin myöskin, mimmoinen lusikka, hovi-sääntöjen mukaan, kunkin eteen on pantava. Sentähden sai pikku Gyuszi, sillä ritari oli ottanut jahtimiehen mukaansa, jo kello yksitoista (valtojen vieraissa-käynti-tunti) seuraavan käskyn: "mene vanhaan kastelliin, jossa herrat ovat; sen herran, jolla on kolme tähteä, kutsut tänne ylös kastelliin päivällisille; molemmille muille herroille, joilla on yksi tähti, annat sen tiedon, että heitä varten on herra pehtorin luona pöytä katettu; myöskin santarmeille sanot, että he saavat ruokaa voudin tuvassa."

Gyuszi tuli tällä sanalla ainakin kymmenen kertaa katsastuksen-alaiselle kastellille, mutta ovella seisoi vihainen asemies, jolle oli annettu se käsky, ettei hän saisi laskea ulos eikä sisään ainoatakaan sielua. Pitäen Gyusziakin sieluna, ärjäsi hän tälle joka kerta "Tsurukk!"[50] ja hankki, jos tämä lähenisi, pistämään häntä siihen kärkevään rautaan, joka oli hänen pyssynsä päässä, jonkatähden Gyuszi ensikerralla karkasi pakoon, juoksi kotia ja kertoi, että häntä tahdottiin pistää vartaasen.

Miss Natalie lähetti hänet takaisin sillä käskyllä, että hänen vartian luokse tullessaan pitää asettua tanaan, nostaa käsi lakin reunaan ja sanoa, minkätähden on tullut; sitte hän kyllä lasketaan sisään.

Maailmaa hallitsevat voimat olivat kuitenkin säätäneet niin, että vartiana seisova santarmi ei ymmärtänyt sitä kieltä, jota Gyuszi puhui, tämä kun oli kunniallinen tschekkiläis-ihminen; hän piti tätä nyt jo vakojana ja ajoi hänet aika kierua pois, huutaen: "pyri tiehesi, senkin vietävän urkkija!"

Kolmannella kertaa, jo kaukaa nähdessään Gyuszin heristi hän hänelle nyrkkiä: "tuleppas lähemmäksi vaan!"

Neljännellä kertaa kun Gyuszi lähestyi, tömisytti hän hänelle jalkaa ja karkotti hänet siten.

Viidennellä yrityksellä keksi hän kavalan kujeen: hän vetäysi oven suojaan ja kun Gyuszi tuli ruokakäskyllä, iski hän yht'äkkiä kiinni hänen niskaansa, hieroi häntä hirveästi tukasta ja sivalteli hänelle muutamia kunnon korvapuusteja.

Siitä huolimatta täytyi Gyuszin vielä noin neljä kertaa yrittää pääsemään katsastavain herrain luokse. Kerta pääsi hän jo huoneen takaseinälle, huutaaksensa heille sisään akkunasta, mutta sieltäkin karkotti hänet vartia. Sitte tuumaili hän kiivetäksensä ylös johonkuhun kastanjapuuhun ja sieltä sanoa, minkätähden hän oli lähetetty. Mutta sieltä hän siepattiin kiinni ja nyt tuli hänen mittansa täyteen. Vihastunut soturi tempasi hänet alas puusta ja vei hänet, kauluksesta kiinni pitäen, armollisten herrain eteen, ilmoittaen, että hän täällä oli vanginnut vaarallisen vakojan, joka jo kymmenettä kertaa tahtoo tunkea saartolaitoksen lävitse. Gyuszi ponnisteli vastaan sekä käsin että jaloin.

-- "No, sinä lurjus, mitä tahdoit?" tiuskasivat hänelle yhtä haavaa kaikki kolme herraa. Hyvä, ettei pikku Gyuszi raukalle mitään tapahtunut, joutuessaan kolmen tuommoisen muljottelevan silmäparin ristituleen, jossa joka taholta häntä uhattiin elävältä syödä. Onneksi juohtui hänen mieleensä, minkätähden oli tullut.

-- "Minun tulee kutsua herrat päivälliselle."

Voi, kuinka yht'äkkiä kaikkien kolmen äkäiset kasvot lauhkenivat! Kuinka kaikki taputtelivat pikku veitikkaa poskille: "kelpo pikku poika! onhan se herra ritarin palkollisia kastellista."

Sen jälkeen rupesivat kaikki kolme yhtä haavaa ahdistamaan syytöntä santarmia, joka vielä piti poikaa kauluksesta kiinni, ja hän sai kuulla jos jotakin "taitamattomuudestaan, järjettömyydestään" j.n.e.; hyvä, ettei tämä siitä mitään ymmärtänyt. Se raukka ehkä vielä tänäpänäkin vaivaa päätään tämän arvoituksen selittämisellä.

-- "Pelästyitkö, poikaseni?" kysyi herra Bräuhäusel, taas Gyusziin päin kääntyen, jonka kasvoille itku oli piirtänyt uurteita, ikäänkuin rankkasade multapeltoon. "Pelästyitkö kovin?"

-- "Pelästyin."

-- "Armollinen herrako sinut lähetti?"

-- "Ei hän lähettänyt, sillä hän ei ole kotona, vaan missi lähetti, että ettekö tahtoisi syödä päivällistä?"

-- "Oi, kyllä. Me suutelemme hänen kättänsä, poikaseni; sano, että kohta tulemme."

-- "Kyllä. Mutta kenellä on kolme tähteä?"

Tutkija-herrat olivat näet vaikean työnsä perästä käärineet huivinsa kaulaansa, jotteivät saisi kurkkutautia, ja tällä tavoin peitetyistä kauluksista Gyuszi ei voinut tietää, mikä oli mihinkin paikkaan käskettävä.

Herra Bräuhäusel käsitti kysymyksen.

Oi, herra Bräuhäusel on sangen hienotunteinen mies. Ja astuen esiin kunnioitusta herättävällä ylhäisyydellä, vastasi hän:

-- "Minä olen päällikkö, poikani, minä se olen."

-- "Nuot muut kaksi ovat siis yksitähtisiä, eikö niin? Ja nämät tässä, pyssy kädessä, ovat santarmit. No niin; missi lähettää nöyrät tervehdyksensä herroille santarmeille ja käskee sanoa, että päivällinen on heille valmistettu kastellissa; yksitähtiset herrat otetaan mieluisasti vastaan atrialle pehtorin luona ja sen, jolla on kolme tähteä, sopii, jos hänen on nälkä, mennä voudin tykó syömään."

-- "Hehehe, sinä pikku pöllö! Onhan kutsuttu ihan päinvastoin; minua kai kastelliin käskettiin?"

-- "Niin, niinhän sanoinkin."

Annettuansa nyt tarpeellisia ohjeita käskyläisillensä, salli herra Bräuhäusel itsekunkin mennä omaa tietään vatsansa vaatimuksia täyttämään, itse antaen pikku Gyuszin viedä häntä kastelliin; tiellä lahjoitti hän uskolliselle palvelija-pojalle hänen kärsimyksistänsä uuden uutukaisen, rahapajasta vast'ikään tulleen, kiiltävän kreutzerin.

Siitä tuli Gyuszille paljon katselemista ja ihmettelemistä, hän kun ei ensinkään voinut saada päähänsä: mikä kummallinen raha tuo lienee, joka on melkein kullan kaltainen, mutta johon kuitenkin on painettu: "yksi kreutzeri."

Salonkiin astuessaan näki herra Bräuhäusel miss Natalien ja talon molempain neitien tulevan vastapuoleisesta ovesta. Bogumil eli Straff ei ollut läsnä: hän oli jo eilen mennyt Tiszalle metsästämään, jottei hän läsnä-olollansa synnyttäisi edes aavistustakaan minkäänlaisesta tuttavuuden suhteesta hänen itsen ja tutkivain herrain välillä. Herra Bräuhäusel'kin menetteli niin, kuin hän ei sinä ilmoisna ikänä olisi mitään tietänyt tuosta mainiosta miehestä.

-- "Minä pyydän tuhat kertaa anteeksi teidän armoiltanne tuosta omituisesta 'quiproquo'sta', jonka alaiseksi pikku palvelija-poika joutui", lausui herra Bräuhäusel puheen aluksi, katsoen tätä seikkaa hyvin huvittavaksi keskustelun aineeksi. "Vartiat pitivät tuota raukkaa vakojana ja ajoivat hänet ensinnä pois, mutta ottivat sittemmin hänet kiinni; onneksi pääsin minä väliin, muuten olisi vielä hänkin joutunut tutkimus-vankeuteen."

-- "Minä toivon, että hänen kutsumuksensa oli hänelle puolustukseksi", jatkoi miss Natalie ystävällistä leikkipuhetta.

-- "Siihen oli jo lähettäjän nimi kylläksi", vastasi sievistellen herra Bräuhäusel ja istui kohteliaasti pöytään sillä tavoin, että miss Natalie tuli hänen oikealle, neiti Eliz hänen vasemmalle puolellensa, soppamalja hänen eteensä ja neiti Hermine vastapäätä häntä.

Mitä suloisin naapuristo! Varsinkin soppa liha-mykyineen ja jauho-palleroineen. Tuo kokki näyttää hyvin tietävän, mimmoista soppaa silloin on keittäminen, kun kotikatsastuksen päällikkö tulee viralliselle päivälliselle eikä aamusta varhain iltaan asti ole nieleskellyt muuta kuin pölyä ja törkeitä puheita.

-- "Ikävä toimitus semmoinen?" kysyi miss Natalie tuolta kelpo herralta, kun tämä oli laskenut lusikan pois ja pyhkäisi suutansa.

-- "Oi, minä olen jo siihen tottunut. Semmoisessa valtakunnassa, kuin tässä, on se välttämätöntä; jokapäiväinen toimi. Vaiva ei ole pää-asia tässä, vaan tuo ijankaikkinen valppaus, jotta heidän kavaluutensa kautta ei joutuisi harhateille, jotta heidän kekseliästä viekkauttansa voisi yhtäläisellä kekseliäisyydellä turhaksi tehdä, jotta ristikysymyksillä saattaisi uppiniskaisimmastakin totuuden pusertaa. Oi, tämä on todellinen intohimo! Mutta siihen tarvitaan älyä! Todellakin erinomaista älyä, jota harvalla on. Oi, hyvin harvalla!"

Hänen loistavat kasvonsa näyttivät sanovan: mutta niitä harvoja olen minä.

Herra Bräuhäusel oli sangen luonnollisesta varovaisuudesta ottanut puheena olleen lippaan mukaansa tännekin, hän ei uskonut sitä kenellekään muulle; päällikön täytyy olla epäluuloinen käskyläisiänsäkin kohtaan. Tuo soma, leikkauksilla koristettu laatikko veti tietysti suuressa määrässä puoleensa naisseuran uteliaisuutta, joka herra päällikölle ei ollut ensinkään vastenmielistä; päinvastoin malttoi hän tuskin odottaa siksi, kuin joku tästä esineestä pyytäisi selitystä.

Odotettu kysymys ei jäänytkään tekemättä.

-- "Ehkä tämä lipaskin on teidän löytöjänne?" kysyi miss Natalie, osottaen tuolille laskettua laatikkoa, josta herra Bräuhäusel piti niin suurta lukua, että melkein oli sille tarjota kädessään pidettyä kastinkuppia: "enkö saa ensin antaa teille?"

-- "Onpa niin. On kyllä. Sitähän juuri etsimmekin ja paljon vaivaa vaadittiin, ennenkuin sen löysimme. Varsin sukkelasti oli se kätketty. Todellakin viekkaasti. Mutta lopuksi kuitenkin 'Arguksella on sata silmää!'"

Varmaankin herra Mikucsek kertoi ihan samaa tuolla alhaalla Maxenpfutsch'ilaisille, se vaan, että häneltä oli yhdeksänkymmentä ja yhdeksän sadasta puhkaistu, koska vaan yksi oli jäänyt.

-- "Epäilemättä siinä on vaarallisia papereita?" kysyi miss Natalie.

-- "Onpa niitäkin, ja erään vaarallisen ihmisen muotokuva."

-- "Vaarallinen muotokuva?!" -- Mutta sitä nyt kaikki kolme naista tahtoivat nähdä; ja olisivatpa todellakin kaikki suuresti poikenneet naisen tavoista, jos sitä eivät olisi tahtoneet.

Herra Bräuhäusel luuli sitovansa talon neitiä kiitollisuuden velkaan, jos tyydyttäisi heidän uteliaisuuttansa, ja aukaisi sentähden lippaan heidän eteensä.

-- "Ah! ei mikään ruma nuori mies! -- Hän näyttää vaan vähän uhkamieliseltä. -- Nuot tiheät kulmakarvat antavat kasvoille oikean rosvon katsannon. -- Minusta hän on todellakin peloittava."

Näitä muistutuksia tekivät sikisokin missi ja Hermine; herra Bräuhäusel myöntyi kummankin puoleen.

-- "Ja nämät kirjeet tässä?"

-- "Ne eivät sisällä mitään erinomaista. Niitä nuori herra on kirjoitellut jostakin sangen turvallisesta paikasta, jossa hän on hyvän vaarinpidon alaisena. Mutta se, mikä oikein vaarallista on, on kätkössä kuvan alla. Jos painaa tätä, aukenee kuva sijaltansa ja sen alta löydämme nämät kirjeet, hienolle paperille kirjoitettuina; allekirjoitetusta nimestä näkyy, että ne ovat vanhan Adam Garanvölgyin omakätisiä kirjoituksia."

Herra Bräuhäusel'iä ei vähintäkään arveluttanut sallia näitten epäluulon-alaisten kirjeitten käydä kädestä käteen tämän perheen uteliailla naisilla, tämän hyvästä mielenlaadustaan tunnetun perheen; olivathan ne paitsi sitä kirjoitetut vieraalla kielellä, nämät eivät siitä ymmärrä mitään.

Mistä hänen ja mistä kaikkien talon vartiain oli mahdollinen tietää, että ritarin perheessä on yksi jäsen, joka jo aikoja sitten askaroitsee niittotyttöjen kanssa pelloilla, ryytimaan-hoitajattarien kanssa puutarhassa, talonpoikaisvaimojen kanssa pihalla siinä uskaliaassa toimessa, että oppisi tämän kohteliaan, ystävällisen kansan kieltä? että neiti Eliz puolentoista vuotta täällä oltuansa jo ymmärtää unkarin kieltä?

Tästä vaarasta kokonansa tietämätönnä ei siis kukaan huolinut siitä, että, sill'aikaa kuin miss Natalie antaa herra Bräuhäusel'in juurin jaarin itselleen selittää, mitenkä piilopaikka löydettiin, mitenkä se oli avattu, mitenkä herra Kampós sillä ja sillä tavoin oli siihen pakoitettu, mitä tästä nyt tulee, onko jotakin suurempaa kravallia pelkäämistä, eikö olisi hyvä käskeä herra Maxenpfutsch'ia yöksi kastelliin, pyssyllä varustettuna, mikä suuri onni oli, että tämä kabali saatiin ilmi j.n.e., sill'aikaa kuin he näin miellyttävällä tavalla toisiansa pelästyttivät -- neiti Eliz varsin kauan katselee yhtä noista ohuista, täyteen kirjoitetuista kirjeistä. Kukapa olisi aavistanut, että hän tämän kirjeen rivejäkin ymmärtää?

Ei, ei kukaan siitä huolinut. Lapsi sai huoleti kirjeesen tähystellä.

Mutta mitä lapsi luki, kuului näin:

"Armas, rakastettu, unhottumaton poikani! Kun sinä taas näet vapaan taivaan, silloin minä en enää pitkään aikaan ole käärinliinan lävitse nähnyt mitään. Jos paitsi sinua ja sitä, jolla on luottamukseni, joku muu näkisi nämät kirjeet, sanoisi hän, että olen narri; vanha mies, joka kirjoittaa rakkaudenkirjeitä -- muotokuvalle, ja lähettää kirjeensä -- muotokuvalle! Ken ymmärtäisi minua? Tulisiko minun ennemmin kirjoittaa elävälle ruumiillesi? kirjeitä, joita kaikki vanginvartiat ennen lukevat, kuin ne sinun käteesi annetaan? Kirjoittaisinko niihin asioita, joita minun on sallittu kirjoittaa, vai panisinko itseni sen vaaran alttiiksi, että kuivettuneesta kädestäni luiskahtaisi joku katkera sana, joka saattaisi tehdä kahleesi vielä raskaammiksi, vai antaisinko valitushuudoillani ilmi, että minä sinussa olen satakertaisesti rangaistu, että minä sinun kanssasi istun vangittuna, että mitä sinulta puuttuu, sen minä itseltänikin kiellän, että kun sinä olet yksinäsi, minäkin olen yksinäni, mutta että ajatuksissani istun tuolla sinun vieressäsi, kylmän vuoteesi äärellä ja kannan toista päätä kahleistasi? Ei, sitä ei kukaan saa tietää, et edes sinäkään, ennenkuin vasta sitte kuin kaikki on ohitse. Sinä silloin jo olet harmaapää mies, minä taas kylmänä tomuna. Mutta kuitenkin täytyy sinun tietää, silloinkin, kuinka rakastettu olet ollut. Säännökseni, jotka tulevat sinun hyväksesi, olen tänne kätkenyt. Minun täytyy kätkeä ja salata ne, sillä jos pitäisin niitä läheisyydessäni, anastaisivat sukulaiseni, jotka jo eläissäni ovat tehneet perintöjaon omaisuudestani, ne epäilemättä, kun olen silmäni ummistanut; näistä kirjeistä saat tietää kaikki, mitä sinuun koskee. -- Sill'aikaa minä luen päivät: niitten loppu on tuolla puolen sitä rajaa, jonne elämäni ulottuu; haaksirikkoinen meren keskellä tietää, että ranta on tuhannen peninkulman päässä, mutta kuitenkin syleilee hän irroittunutta lautaa ja uipi..."

-- "Saanko pyytää kirjettä, neiti Eliz!" sanoi herra Bräuhäusel.

-- "Oi, kernaasti." Pelästynyt tyttö päästi kädestään kirjoituksen.

-- "Te katselitte kirjettä semmoisella tarkkuudella, kuin olisitte siitä lukenut."

-- "Käsi-ala siinä oli niin omituinen."

-- "Teidän armonne näyttää kyyneltyvän."

-- "Oi, ei; jotakin sattui silmääni. Varmaankin joku tomun-hiukka tuosta kirjeestä."

-- "No, se ei sentään liene myrkyllinen. Olisi vahinko niin kauniita silmiä."

Ja kuitenkin oli tuon kirjoituksen myrkky jo tehnyt vahinkoa näille kauniille silmille.

Ken olisi sitä ajatellut?

Herra Bräuhäusel luki kirjeet, olisivatko kaikki tallella. Ei yhtäkään puuttunut, ja nyt hän katsoi hyväksi panna ne takaisin kätköpaikkaansa ja lukita laatikon.

Mutta tämän perästä oli hän pakoitettu syömään myöskin vasemmanpuolisen naapurinsa puolesta, sillä tätä ei ruoka enään ensinkään maittanut -- niin suuri oli silmässä vaiva tuosta yhdestä tomun-hiukasta!

* * * * *

Nyt katsahtakaamme hetkeksi, kuinka Kampós herran laita on.

Onhan meillä aikaa siksi, kuin kunnioitetut herrat päivällisensä päättävät.

-- "Niin! Heidän on kyllä helppo! Istuvat valmiisen päivällispöytään. Köyhän ihmisen he sitä vastaan lähettävät työhön, kysymättä häneltä edes, onko jo mitään niellyt. Juosta koko päivä, niinkuin koira; panna illalla syömättä maata, niinkuin hevonen; puoli-yön aikana taas tulla herätetyksi, niinkuin tarhapöllö!"

Nämät hellätunteiset valitusvirret kaikuivat tuon hyvänlaitaisen santarmi-kapralin huulilta, joka oli tehtäväksensä saanut "in flagranti" kuljettaa Kampós herraa hallintokaupunkiin.

Kampós herra kuunteli, hiljakseen tupakoiden, tätä valitusta, eikä keksinyt siihen mitään lohdutuksen sanaa.

Sitä enemmän hyväksyivät sitä molemmat muut matkakumppanit, jotka jyrkästi väittivät, että kun ihmiselle aamusta iltaan ei anneta mitään syödä, silloin täytyy hänen sota-kannalla olevana saada suurempi palkka.

Kampós herra ei puheesen mitään virkkanut.

-- "Teidän siis ei ole nälkä?" lausui vihdoin vakavalla äänellä kaprali huoneenhaltialle. Kampós herra ymmärsi kysymyksen.

-- "Onhan tässä tien varrella csárda[51], josta voipi saada lasin viiniä ja vähäisen paprika-lihaa."[52]

-- "Mutta eikö kukaan meitä petä?"

-- "En minä, sen tiedän."

Loppupäätös näistä viittauksista oli se, että kun vaunut tulivat "Ryyppy"-csárdalle, herra kaprali katseli ympärilleen, ja seisahutti, kun hän ei ketään nähnyt, hevoset, tuoden esiin sen ehdoituksen, että jos ei herra Kampós'illa olisi mitään sitä vastaan, sopisi ehkä poiketa tähän sisään ottamaan siemaus viiniä...

Kampós herra suostui yhteiseen toivomukseen ja astui kolmen saattajansa kanssa csárdaan.

Isossa juomatuvassa, pitkän pöydän päässä, istui sikopaimenen tapaan vaatetettu mies, joka tuon tuostakin otti kulauksia viisi-mittaisesta purakasta ja syödä paloitteli paprikoittua silavaa viittansa hiasta.

Me olemme jo kerran nähneet tämän miehen. Herra Maxenpfutsch olisi varmaankin tuntenut hänet tuoksi asiantoimittajakseen, jonka yhä oli määrä tulla yorkshirelaisten kanssa. Epäilemättä on tuo silavan möhkälekin niistä lähtenyt. Herra kapralista näytti kohta tämä mies epäluulon-alaiselta. Kun hän kerta kumartui lattialle pudonnutta veistään ottamaan, viittasi kaprali molemmille miehilleen, että he tarttuisivat pyssyihinsä. Kumartuessaan sikopaimen kuitenkin tirkisteli kulmainsa alta ja huomasi viittauksen. Hänestä oli selvä, että hän tässä nyt oli pulaan joutunut.

-- "Jumala antakoon hyvää päivää, herrat soturit!" sanoi hän, juoden heidän muistokseen purakasta. "Oletteko kuulleet puhuttavan Miska Szemes'ista?"

-- "Paljonkin."

-- "No niin, tuo Miska Szemes olen minä!" lausui sikopaimen, nousten penkiltä koko pituudessaan seisaalle. Hänen lakkinsa otti melkein orsihirteen kiinni.

Santarmit ojensivat pyssynsä. "Köyhällä pojalla" ei ollut muuta kuin käsikirves; senkin veti hän esiin viittansa hihnasta, josta se roikkui, ja heitti pöydän alle.

-- "Älkää huoliko asettua minua vastaan. Minun on jo loppu käsissä. Olen kyllästynyt maailmaa kiertämästä. Tähän asti olen pelännyt vaan sitä, että jos joudun kiinni, minut suljetaan sisään pitkäksi ajaksi. Mutta tällä viikolla luin, että olen julistettu sota-oikeuden alaiseksi. Nyt antaun itse vapaa-ehtoisesti, sillä tiedän, että minusta pian päästään. Mikä hinta on määrätty päästäni herra kaprali?"

-- "Kuolleena kaksisataa, elävänä viisisataa florinia."