Part 10

Että tämä säännöllinen ilmestyminen kunakin vuosineljänneksenä tuossa vanhassa kastellissa olisi jäänyt huomaamatta Straff'ilta, jota nyt jo nimitämme hänen oikealla nimellänsä, on tuskin luultavaa.

Straff oli todellakin jäänyt ritarin perheesen, pianonsoiton-opettajan virkaa toimittaen. Niinkuin tiedämme, osasi hän varsin hyvästi soittaa pianoa ja puolalaisen emigrantin rôlia näytellä, joksi lopulta Ankerschmidt itsekin häntä luuli.

Eräänä semmoisena neljännespäivänä Straff, aavistaen Kampós herran tuloa, hiipi hänen jäljissänsä. ja kun tämä oli sulkenut perästään huoneen oven, kätkeysi hän erään vanhan seljapensaan suojaan ja kurkisti sieltä akkunasta siihen huoneesen, johon oli kuullut toisen menevän.

Huoneesen tultuansa katseli Kampós herra ympärilleen, peittäisivätkö kartiinit hyvästi akkunoita. Hän ei huomannut, että yhdestä akkunasta oli lyijy-juotos ulos murrettu ja että joku siitä sisään pistetyllä seljapensaan oksalla saattoi nostaa kartiinia sen verran ylös, että reiästä taisi nähdä, mitä huoneessa-olija teki.

Kampós herra oli puettu pitkähiaiseen nuttuun, joka oli varsin omansa milloin peittämään milloin näyttämään esineitä, niinkuin silmänkääntäjän japonitsa.

Yht'äkkiä näkyi nyt hänen kädessään pieni, neliöjalan kokoinen lipas. Mistä hän sen esiin otti, sitä ei voinut hyvästi huomata. Lipas oli ebenholzista. Ainakin oli se musta, se on varmaa.

Kampós herra otti liivinsä taskusta pienen avaimen ja aukaisi sillä lippaan. -- Paha, että hän seisoi sillä tavoin, jotta lippaan avattu kansi kokonansa esti näkemästä, mitä sen sisässä oli.

Mutta joku tärkeä esine siinä epäilemättä on, sillä Kampós katselee kauan lippaasen, siksi kuin hänen silmänsä täyttyvät jollakin kostealla aineella; hän pyhkii kädellään silmiänsä ja pudistaen sitte nyrkkejään, tekee hirveitä, uhkaavia liikuntoja ilmassa.

Ja mitä hän lisäksi tekee?

Hän vetää esiin papereita takin-taskustaan ja panee ne lippaasen.

Kovin epäilyttävä sorminta!

Sen jälkeen sytyttää hän kynttilän, etsii lakkaa, vetää sormestaan sinetti-sormuksen ja lukitsee sinetillä lippaan kiinni.

Suurimmassa määrässä epäilyttävä toimitus!

Sitten ottaa hän taas lippaan käteensä, kääntyy ympäri ja menee vihdoin ulos huoneesta. Laskiko hän lippaan jonnekunne vai ottiko hän sen mukaansa? Tuon rikoksessa osallisen nutun tähden sitä ei voinut havaita. Se vaan on varmaa, että kun hän taas tuli ulos linnasta, näytti siltä, kuin hän ei mitään myötänsä veisi.

"Corpus delicti" siis epäilemättä oli jäänyt tänne "loco."

Tämä on oleva monessa suhteessa kallisarvoinen saalis. Sellaisista ilmi-annoista saattavat "komitentit" paljon maksaa.

Kirje kirjoitetaan kiireesti herra Bräuhäusel'ille, tilataan ylimääräinen posti, käsketään joutua.

Joutuisuutta ei saatakaan valittaa.

Kaksi tuntia puoli-yön jälkeen saapuu suurimmassa hiljaisuudessa herra Bräuhäusel sihteerinsä, kirjurinsa, komisarjuksensa ja näitä vastaavan aseellisen apujoukon seurassa, josta yksi osa heti asettuu vanhan kastellin ulostultavia vartioimaan, kun sen sijaan toinen osa ynnä viranomaisten kanssa lähtee pää-kapinoitsijaa Kampós'ia kiinni ottamaan.

Hänen onnistui estää kaikki paon yrityksetkin. Kampós herra oli jo täysissä vaatteissa ja hankki juuri talleja päin menemään.

-- "Seis!" huusi hänelle Bräuhäusel; "mihin matka?"

-- "Talliin", vastasi Kampós herra viattomasti.

-- "Mitä sieltä sydänyönä etsitte?"

-- "Minä olen huoneenhaltia. 'Oculus domini saginat boves' (isännän silmä lihoittaa karjaa), tietänette. Mutta nyt ei enään ole yö, sillä aamu jo koittaa."

-- "Mikä aamu? Kello kolme keski-yön jälkeen."

-- "Sehän juuri on aamulla. Talonpojilla se on byroosen-menon tunti."

-- "Ei mitään viisastelemista! Te tulette kanssamme. Ottakaa mukaanne aution kastellin avaimet. Herra Mikucsek[47] kahden miehen kanssa seuraa teitä."

Herra Mikucsek oli laiha, pitkäkaulainen mies; hänen sääriensä ympäri liehui ahdas, nuuskan-värinen talvilevätti, jolla hänen olisi ollut kovasti vilu, jos ei iso, kirjava villahuivi olisi häntä suojellut; vaan tuskin hän nytkään aamukylmältä sai suutansa suljetuksi.

-- "No, tulkaa vaan perässäni, amice!" viittasi hänelle Kampós herra, jolla oli herkeämätön halu juuri sillä hetkellä sytyttää piippuansa ja sitä varten tuluksilla tulta iskeä, joll'aikaa nuot kunnioitetut herrat seisokoot pakkasessa.

Herra Mikucsek oli kuitenkin kaikkialla hänen kintereissään. Käsilyhdyn avulla löydettiin avainkimppu ja sitte lähti koko vartiojoukko liikkeelle kastellia kohti: edellä herra Bräuhäusel, välissä Kampós herra vilusta vapisevan Mikucsek'in kanssa sekä perässä ja ylt'ympäri aseellisia santarmeja.

Kastellille tultua käskettiin virallisesti Kampós herran viipymättä avata lukitut ovet.

Kampós herra totteli asianomaisten käskyä.

-- "Kaksi miestä jää ovelle, eikä saa laskea ketään sisään eikä ulos!" komensi herra Bräuhäusel. "Eteenpäin, te avainten kanssa!"

Kampós herralle ei kukaan sanonut, mitä haettiin, eikä hän myöskään kysynyt, mitä tahdottiin löytää.

Sen jälkeen alotettiin varsinainen katsastus.

Ensiksi käytiin lattianpartten kimppuun. Ne nostettiin ylös pitkin seiniä, suurella taitavuudella, ja niitten kätköjä tutkittiin huolellisesti. Salaisia hiiren-läpiä ja rotan-sokkeloita tuli lyhdyn valossa ilmi; niitten pelästyneet asukkaat juoksivat tiehensä tutkijain jalkojen välitse, eivätkä osottaneet mitään halua kuulusteltaviksi pysähtyä; tuolla nurkassa tuli näkyviin maailmasta pois vetäyneen, yksinäisen sirkan pesä, täynnä rikki jyrsittyjä olkia, niinkuin myös satajalkaisen hedelmämadon ja harmaan kellarisiiran lukuisat sikiöt. Mutta paitsi näitä, ei mitään salaista keksitty.

Nyt tuli uunien vuoro.

Tässä oli herra Mikucsek oikein omilla elämillänsä ja hän ryhtyi heti työhön. Suurena käytöllisenä älykkönä hän hyvin tiesi, että uunien, savupiippujen ja kaminien koloissa löytyy oivallisia kätköpaikkoja. Nami revittiin sentähden yksitellen irti; niitten kappaleet tutkittiin; pariin uurnan-muotoiseen koristukseen, joitten suu oli liian ahdas, lyötiin vielä läpikin kylkeen. Näissä ei kuitenkaan missään ollut mitäkään, se on, niissä oli hirveän paljon nokea, josta herra Mikucsek ennen pitkää tuli varsinaisen nokikolarin muotoiseksi.

Paljon puhtaampaa työtä oli jo marmori-levyjen kiskominen käytävistä; sitä saattoi tehdä kuokalla eikä siinä käsiänsä liiaksi tahrannut.

Ei sieltäkään mitään löydetty. Herra sihteerin täytyi vääntää kiinni läkkitolpponsa kansi ja pistää taskuunsa protokolla ilman minkäänkaltaisia muistoon pantavia tietoja, sill'aikaa kuin herra Bräuhäusel omassa personassaan näytti lyhtyä kaikkialle, jottei mitään salakuljetusta voisi tapahtua.

Nyt astuttiin alas kellariin. Muutamia tyhjiä tynnyreitä venyi siellä vielä lahonneilla aluspuilla; näitten pohjat avattiin ja sisällys havaittiin viran puolesta sangen ummehtuneeksi ja paitsi sitä kokonansa tyhjäksi.

Mutta herra Mikucsek on käytöllinen mies. Kellareita ei saa tuolla tavoin tutkia. Hänen käskystänsä täytettiin yksi tyhjä tynnyri vedellä; sitte se vieritettiin alas, pohja lyötiin ulos ja tynnyri käännettiin ylös alaisin, jotta vesi yhtä haavaa joka taholle juoksisi. Tämä tehtiin sitä varten, että jos johonkin paikkaan kellarissa jotakin olisi alas kaivettu, se paikka pikemmin imisi veden sisäänsä, kuin muu kovaksi tallattu maapohja, ja siten ilmaisisi kätköpaikan.

Tutkimuskunta nousi siksi aikaa aluspuille seisomaan, jottei vesi ehkä pääsisi juoksemaan heidän saapasvarsiinsa.

Kampós herra, kahden miehen välissä vartioituna, katseli vaan hymyhuulin tätä viekasta toimitusta.

Silloin rupesi yht'äkkiä vesi juoksemaan juuri siihen paikkaan, jossa Kampós herra seisoi, ja selvästi syvenemään kuoppaan väleen katoomaan.

-- "Tuossa on! siinä se on!" huusi yhtähaavaa kolme miestä ja herra Mikucsek teki innoissaan semmoisen poukauksen, että vaipui nilkkaluuhun asti rapakkoon. "Pois siitä! Lapiot tänne!"

Tämä "pois siitä" oli nähtävästi lausuttu Kampós herralle, joka oli saattanut itsensä suuressa määrässä epäluulon-alaiseksi sen kautta, että seisoi juuri tuon vaarallisen paikan päällä, ikäänkuin olisi tahtonut sitä ruumiillaan peittää.

-- "Lapiot tänne!" Aluspuut nostettiin syrjälle ja ruvettiin kiireesti kaivamaan.

Herra Mikucsek kiversi ylös housunsa, voidaksensa seisoa likempänä. Jotakin kilahti.

-- "Ahaa! Tässä on jotain!" Kampós herra itsekin oli utelias tietämään, mitä siihen lienee maahan kaivettuna.

-- "Hiljaa vaan, täytyy tarkasti tutkia. Varovasti!" Herra Mikucsek kaivoi käsillään vetelää multaa kuopasta. Vihdoin joutui hänen käteensä jotakin; hän veti sen esiin. Mikä se oli? Tyhjä pullo. Siinä ei ollut mitään. Syvemmäksi! Taas tyhjä pullo. Vieläkin yksi. Ja vielä lisäksi noin viisitoista pulloa, kaikenmuotoisia: pienempiä, suurempia; puolenmittaisia, kokomittaisia; sinisen-, vihriän-, keltaisen-värisiä; tokaji-, ménesi-, sampanjapulloja; mutta kaikki toinen toisensa laatuiset siinä, ettei niistä saattanut mitään sisällystä löytää.

Tutkija-herrat katselivat ällistyneinä toisiinsa. "Mitä tämä merkitsee?"

Kampós herra oli vaan ääneti. Häneltä ei mitään kysytty. Eikä hän mitään virkkanut. Mutta hänen muistui kohta mieleensä, että kunnioitetulla herralla kerta oli ollut juoppo heitukka, joka sitte pantiinkin pois palveluksesta. Hänen aikanansa katosi kellarista paljon semmoisia viinipulloja, joita Adam herra piti varalla vaan rakkaimpia vieraitansa varten. Varmaankin oli tuo heittiö ollut se, joka oli käyttänyt kellarin hiljaisuutta pulloja tyhjentääksensä ja sitte haudannut nämät mykät rikoksensa todistajat aluspuitten alle. Mutta ei kukaan Kampós herralta tätä kysynyt, ja hän katseli sentähden levollisesti, kuinka tutkija-herrat asianomaisella uutteruudella tyhjän tynnyrin pohjalla kirjoittivat protokollaan, että eräästä kovin epäiltävästä maan-alaisesta kuopasta oli löydetty tavattoman salainen kokoelma lasipulloja, yhteensä seitsemäntoista kappaletta, joilla varmaankin lienee yhteyttä vasta ilmi saatavain asiain kanssa. Sen jälkeen pantiin pullot viralliseen sinettiin.

Sill'aikaa oli jo aamu ruvennut koittamaan, Kun oli tullut valoisampi, sopi nyt mennä ullakkoa tarkastamaan. Täällä eneni herra Mikucsek'in vaiva yölepakkojen kautta, jotka eivät ensinkään tahtoneet hänen virallista lähetystänsä hyväksyä, vaan kaikista nurkista ja komeroista lensivät häntä vasten silmiä ja, jos hän pisti kätensä johonkin koloon, purivat häntä sormiin.

Tämä ikivanha ullakko oli kuitenkin erittäin ihana paikka jokaiselle tutkimuskunnalle, siinä kun oli ristin rastin asetettuja palkkeja ja orsia, joitten päälle sopi kiivetä; kapeita ruode-aitauksia, joitten taakse vaan vatsallansa saattoi ryömiä; rappeutuneita palomuureja, joitten ontelot olivat ikäänkuin varta vasten tehdyt piilopaikoiksi salaliittolaisille ja tornihaukan-munille; vanhoja huonekalujen jäännöksiä, joita koppiaiset olivat puhki nakertaneet. Jokaisen katto-akkunan eteen oli rakennettu pieni oltava, joka oli erikseen nuuskittava. Eräästä ilmaluukusta pääsi katolle, josta sopi kurkistaa sisään korsteineihin, eikö etsittyä esinettä sieltä löydettäisi. Jopa herra Mikucsek kiitosta ansaitsevassa virka-innossaan, kun hän eräässä paikassa huomasi kaminin savupiipun, sidotti köyden uumillensa ja antoi laskea itsensä alas siihen. Sieltä hän tuli takaisin kasvot täynnä hämähäkinverkkoja, niinkuin toinen Niklas Klimius maan-alaiselta matkaltaan, Kampós herran äärettömäksi huvitukseksi.

Mitään positivista resultatia ei ullakosta kuitenkaan lähtenyt.

Sieltä mentiin takaisin huoneisin. Täällä veti huomiota puoleensa eräs maalattu pakkalaatikko, joka oli parras-tasan täytetty vanhoilla papereilla. Olipa niitä siinä vähintäänkin kolme sentneriä.

-- "Mitä papereita nämät ovat?" kysäisi kauhistuneena takaisin kavahtaen Bräuhäusel Kampós'ilta.

Kampós herrassa oli niin paljon häijyyttä, että hän vaan kohautti olkapäitään ja vastasi: "Sitä en tosiaankaan tiedä; tehkää hyvin ja katsastakaa."

Vietävän työ! Mutta jospa juuri tässä olisi, mitä etsitään?

Muikistellen ryhtyivät tutkijat työhön ja alkoivat avata kellastuneita paperikimppuja sekä tarkastaa kirjoituksia, yhtä toisensa perästä, eikö tämä olisi se, joka oli löydettävä. Mutta sitä ei löydetty. Kaikki tiesivät kertoa parin kolmen sadan vuotisista asioista ja olivat semmoisten ihmisten allekirjoittamia, jotka jo aikoja sitten olivat tomuksi muuttuneet, ja semmoisella läkillä, joka jo oli aivan punoittunut.

Tämä oli hirmuisen ikävää työtä.

Soitettiin juuri päivälliselle, kun viides osa tuosta riivatusta aarteesta oli katsastettu.

Herra Bräuhäusel oli jo valmistaunut suomaan sen armon, että jos Kampós herra pyytäisi päästä ruoalle, hän kovin vastenmielisesti sallisi sitä, sillä ehdolla, että vartiat seuraavat häntä kotia; siksi aikaa lukittaisiin ovet ja he itsekin menisivät kastelliin aterioimaan. Mutta tuo käytöllinen Kampós teki tämän aikomuksen tykkänään tyhjäksi sen kautta, että hän, kuultuansa päivälliskellon soivan, istui akkunanlaudalle ja otti takkinsa taskusta rasvaisen paperimytyn, josta hän veti esiin ison kappaleen leipää ja sianlihaa, siten osottaen, että hän arvattavasti oli aikonut lähteä tanyoille,[48] jossa tarkoituksessa hän oli varustanut itseään muonalla; tämän söi hän nyt aivan levollisesti nälkäisen ja janoisen tutkimuskunnan nähden, saapasvarresta esiin vedetyn saranaveitsen avulla.

Viimeisen palasen nieltyänsä, pisti Kampós herra aivan tyvenesti veitsen takaisin saapasvarteen ja otti sitte toisesta taskusta pienen olkipaitaisen pullon, josta joi aika kulauksen. Puhdistettuaan itsensä leivänmuruista, pisti hän sievästi kädet taskuun ja rupesi taas katselemaan, kuinka he tutkivat yhtä dokumentia toisensa perästä, nuot suuresti kunnioitetut herrat.

Tämä häijy levollisuus rupesi herra Bräuhäusel'in harmiksi pistämään. Se olikin aivan luonnollista. Kun keskellä nälkäistä, häärivää, hikoilevaa ihmisjoukkoa näkee tuommoisen, joka vaan katselemistaan katselee ja lisäksi syö, kysymättä edes, minkätähden näin puuhataan ja mitä oikeastaan tahdotaan löytää, taikka sanomatta: "eikö teille pidä pieni naukku tätä luumuviinaa?"

-- "Täytyy kääntää ylös alaisin koko laatikko, siten löydämme sen helpommin!" ärjyi kiukusta tulipunaisena herra Bräuhäusel, hyvin käsittäen, että jos näin lehti lehdeltä papereita tutkitaan, vasta myöhään päähän päästään. Muutamat miehet tarttuivatkin heti kistuun kiinni, koko tuota vanhaa arkistoa lattialle tyhjentääksensä.

Kampós herra, tämän vaarallisen aikomuksen havaittuansa, tiesi heti, mikä siitä olisi suorana seurauksena, ja nosti äkisti ylös akkunanlaudalle jalkansa, jotka siihen asti olivat roikkuneet alaspäin. Ettei tämä varokeino ollut tarpeeton, todisti kohta seuraava silmänräpäys.

Samalla hetkellä näet, kun tuon suuren laatikon sisällys paiskattiin tiililattialle, karkasi legio nuorempia ja vanhempia rotanperheitä, jotka jo vuosia sitten olivat tämän paikan haltuunsa ottaneet ja siihen täydellisesti majoittuneet, kotirauhansa väkivaltaisesta häiritsemisestä pelästyneinä, hirveällä kirkunalla esiin lattialle, sikiökin hyökäten sekä elottomien että elollisten esineitten päälle, huolimatta siitä, rynnättiinkö pöydänjalkaa vaiko ihmisjalkaa, huonekaluja vaiko housuja vastaan. Syntyipä siinä nyt kammottava tappelu ja rähinä; saappaankorkot, tuolinjalat, pyssyntukit tömisivät, paukkuivat, ryskivät, rotat kiljuivat, ihmiset kiroilivat. Ulkona seisovat vartiat luulivat, että joku ryövärijoukko oli sisällä-olijain niskoissa, ja riensivät heidän avuksensa. Avatusta ovesta pakeni nyt voitettu rottajoukko ulos, jättäen taistelukentälle kaatuneet ja haavoitetut sekä pelastaen itsensä kaikenlaisiin koloihin ulkona.

Meidän puolella ei tapahtunut muuta vahinkoa, kuin että herra Mikucsek'in vasempi silmä sai jostakin pystytukista semmoisen kolahuksen takaa päin, että hänen kasvonsa kohta ajettuivat. Täytyi heti nenäliinalla sitoa silmä, ja nyt saattoi hän vaan yhdellä silmällä katsastusta jatkaa.

Kampós herraa tämä huvitus niin suuresti miellytti tuolla kun hän sitä katseli turvallisesta logistaan, että hän nyt jo ilmoitti kunnioitetuille herroille, jotta täällä vielä löytyy kauhea sälyhuone, jota hän itsekin vaan rohkeina hetkinä uskalsi lähestyä; siellä vasta jotakin olisi!

Herra Bräuhäusel katsoi epäilevällä silmäyksellä ehdoituksen-tekijään. Hän ei saattanut ymmärtää, että vaarassa olevaa miestä näin totisissa oloissa haluttaisi mitään leikkiä laskea. Päin vastoin käsitti hän ehdoituksen niin, että se oli yritys saada tutkimuskunnan huomiota toisaalle käännetyksi; sitä jo sentähden ei saa hyväksyä.

Varmaankin olemme nyt lähellä piilopaikkaa, ja hän tahtoo sen vuoksi viedä meitä harhateille; täytyy siis olla varoillansa, kovasti varoillansa.

Lattialle kaadetuista papereista saattoi kuitenkin nähdä, ettei niissä ollut mitään epäilyttävää.

-- "Soh! Nyt tiedän", huusi äkisti herra Bräuhäusel, lyöden ystäväänsä Mikucsek'ia olalle, niinkuin se, jonka aivoihin valaiseva ajatus yht'äkkiä on iskenyt. "Menkäämme takaisin ensimmäiseen huoneesen; pehtoria saattakoon kaksi miestä. Lähtään ensimmäiseen huoneesen!"

Pitäen vasenta kättään takkinsa liepeen alla ja oikealla keppiä heiluttaen, hyökkäsi nyt herra Bräuhäusel muitten etupäässä uudestaan siihen huoneesen, josta lattianparret olivat irti kiskotut.

Siinä seisoi keskellä huonetta vanha kirjoituspöytä, jolla oli semmoinen kummallinen edes takaisin vedettävä kansi, kuin kiinalainen akkunan-varjostin. Se oli tehty pienistä säleistä, jotka kokoon vedettäissä katosivat jostakin rei'ästä pöydän sisään.

Herra Bräuhäusel kokosi ympärilleen miehensä, riemulla seisahtuen pöydän viereen, josta jo kaikki laatikot olivat pois otetut.

-- "Näettekö tätä pöytää?" sanoi hän, herra Mikucsek'iin päin kääntyen.

-- "Näen kyllä", vastasi tämä, toista silmää räpyttäen. Toisella hän ei voinut nähdä, sillä se oli sidottu.

-- "Olemmehan sen jo katsastaneet?"

-- "Emmekä siitä mitään löytäneet."

-- "Eikö mitään?"

-- "Ei mitään."

-- "Ei edes mitään aihetta epäluuloon?"

-- "Ei sitäkään."

-- "Mikucsek, Mikucsek! Te olette kokenut mies, mutta saattepa nähdä, että vanha kettu näkee vieläkin kauemmaksi. Katsokaa tänne!"

Herra Mikucsek osotti kuuliaisuutta siinä määrässä, että hän otti nenäliinan pois silmältä, paremmin nähdäksensä.

-- "Näettekö tätä sälekantta? Nyt se on pöydän päällä."

-- "Niin on."

-- "Nyt se taas on kokoon vedettynä."

-- "Onpa niin."

-- "Mihin joutui siis kansi?"

Herra Mikucsek tarkasti pöytää ulkoa ja sisältä päin, kyykistyipä vielä sen allekin, mutta ei edes siellä mitään nähnyt.

-- "Se katosi johonkin lautojen väliin."

-- "Aivan oikein, se katosi johonkin lautojen väliin. Tässä pöydässä on siis kätköpaikka, johon kansi voipi kadota. Mihin kansi voi kadota, sinne muutakin voi kadota."

-- "Se on toden totta!" huudahti herra Mikucsek kunnioittavalla kummastuksella päällikkönsä kekseliäisyydestä.

-- "Meidän täytyy tästä pöydästä irroittaa takalauta", sanoi herra Bräuhäusel, kutakin sanaa lausuessaan nyrkkiänsä pöytään lyöden, ikäänkuin tahdissa.

Kun Kampós herra näki, että nyt heti yritettiin rikkomaan tuota kunnioitettavaa vanhaa huonekalua, ei hän enää voinut hillitä itseänsä kysymästä:

-- "Ettekö, kunnioitetut herrat, voisi sanoa, mitä te oikeastaan tahdotte löytää täältä?"

Havaitessaan, ettei uhri enää voinut päästä hänen kynsistään, vaan oli pakoitettu antaumaan, tarttui herra Bräuhäusel Kampós herran takkiin ja tiuskasi hänelle:

-- "Tuota ebenholzi-lipasta, johon teidän on tapa kirjeitä kätkeä."

-- "No, hyvät herrat, seisoohan se tässä silmienne edessä, vaikkei se osaa puhua."

Etsitty lipas oli todellakin kirjoituspöytään kiinnitetyllä hyllyllä, kahden vanhan, koiran-nahkaan sidotun "corpus juris"-nidoksen väliin pistettynä; siitä ei kukaan ollut sitä etsinyt.

Herra Bräuhäusel'in nenä piteni silmin-nähtävästi tästä löydöstä. He olivat kello kolmesta aamulla kello kolmeen jälkeen puolenpäivän taivaasta ja maan päältä etsiskelleet jotakin, joka julkisesti oli asetettu esiin pöydälle.

Inhimillistä erhetystään peittääksensä, ärjäsi hän äkkiä Kampós'ille:

-- "Mitä tässä laatikossa on?"

-- "Tehkää hyvin ja katsokaa! Tässä on avain."

-- "Minkätähden on tämä lipas sinetillä kiinni pantu?" kysyi ankaralla silmän-mulkauksella herra Bräuhäusel.

-- "Sentähden, ettei kukaan siihen panisi mitään, jota en itse sinne ole pannut."

-- "Mitä lipas sisältää?"

-- "Senpätähden se on herran kädessä; katsokaa itse!"

-- "Kenen omistama on se? Miksi on se tänne kätketty? Mikä salaisuus siinä piilee?"

-- "Suokaa anteeksi, kunnioitettu herra! Nämät ovat semmoisia kysymyksiä, joihin minä, jos niiksi tulee, vastaan oikeuden edessä; mutta nyt ja tässä minä en mene sitä näin monen töllistelevän ihmisen nenään sitomaan."

-- "Vai niin? Te ette tahdo sanoa sitä. Vahdinpäällikkö! Tämä ihminen on tästä hetkestä alkaen vankina."

Kampós herra ei siitä tippaakaan pelästynyt. Kun ala-upseeri astui hänen viereensä, veti Kampós herra, niinkuin se, joka paraiten tuntee säännöt, esiin ainoan aseensa, saapasvarteen pistetyn Fehérvár'in[49] saranaveitsensä ja antoi sen järkähtämättömällä levollisuudella ja rohkeudella sille, joka oli hänet vankeuteen vievä, lausuen:

-- "Ottakaa pois!"

Sen kautta, että hän vapaa-ehtoisesti antoi pois sarana-veitsensä, osotti hän aivan luotettavasti, ettei hänen ollut aikomus itseänsä puolustaa.

-- "Te viette tämän miehen kaupunkiin ja panette hänet siellä vartioittavaksi."

-- "Minulla on aikaa; te laskette minut kyllä taas irti", sanoi lempeällä ynseydellä Kampós herra, "Lähdemmekö jalkaisin vai käsketäänkö valjastaa?"

Herra Bräuhäusel'in kielellä pyöri jo tuo kostonhimoinen määräys, että niskoittelija olisi jalkaisin vietävä; mutta samassa juohtui hänen mieleensä, että viejät häntä siitä huvituksesta eivät kiittäisi. Sentähden antoi hän Kampós herralle luvan lähettää käskyn palkollisten tupaan, että kuski hevosilla ja kalesilla tulkoon paikalle. Muistutettuansa sen jälkeen vahdinpäällikköä, että hän koko omaisuudellansa on edesvastauksessa tästä miehestä, otti hän lippaan kainaloonsa ja olisi mennyt pois, jos ei Kampós herra siivolla vastaväitteellä vielä kerran olisi häntä seisahtumaan saattanut.

-- "Te olette siis niin armollinen, että vangitsette minut sen tähden, mitä tuossa lippaassa on?"

-- "No, entäs sitte?"

-- "Vaan jos tuossa lippaassa ei olisi mitään?"

-- "Ei mitään?"

-- "Sentähden annoin teille avaimen, jotta sen avaisitte; ja jos herra nyt vie tämän lippaan avaamatta kotia, minä viedään oikeuteen, lipas siellä avataan ja havaitaan tykkänään tyhjäksi, saavat herrat vielä nähdä, minkä suuren melun minä siellä nostan!"

-- "No, mitä ajattelette?"

-- "Sitä ajattelen, että herrat ensin katsastakoot, onko laatikossa mitään, jota suurella voitonriemulla saattaisitte viedä pois, vaiko ei; sillä tuommoisia laatikoita voipi sorvarilta Pest'issä saada paljon, enkä minä luule, että te vaan paljaan puun tähden olette itsenne tänne vaivanneet."

Tämä on varmaankin totta.

Sinetti murrettiin siis rikki, lukko avattiin ja laatikon kansi nostettiin auki, kaikki viran puolesta.

Silloin nähtiin siinä nuoren husarin muotokuva, laatikon kanteen kiinnitettynä, ja itse laatikosta löydettiin noin parikymmentä kirjettä.

-- "Kenen kuva tämä on?" kysyi herra Bräuhäusel.

-- "Se on Aladár Garanvölgyin, Adam Garanvölgyin ottopojan ja sukulaisen."

-- "Ja mitä kirjeitä nämät ovat?"