Part 1

UUSI TILANHALTIA

Kirj.

Mauri Jókai

Unkarin kielestä suomentanut Antti Jalava

Helsingissä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa, 1878.

Kaikki tekstin alla tavattavat selitykset ovat suomentajan tekemiä.

SISÄLLYS:

Mauri Jókai'n elämäkerta I. Vanha ihminen, uusi aika II. Onnettomuus elinkeinona III. Vanha sotamies ja hänen perheensä IV. Kaksi, jotka tahtovat syödä toinen toisensa V. Kuinka ihminen ensimmäisen sikopaimenhattunsa saa VI. Kaunohenki VII. Toinen VIII. Kostoa sekin IX. Molemmat vangit X. Erilainen vastaan-otto XI. Eräs köyhä rouva XII. Mikä Archimedeen ruuviksi nimitetään? XIII. Se kumpu, joka itseensä sitoo XIV. Yhteinen hätä XV. Kaksi, jotka eivät tunteneet toinen toistansa XVI. Vanha kastelli XVII. Eriskummainen oikeuden-käynti XVIII. Pikku pilanteko Cabinet noir'issa XIX. Kun karhu lähtee pesästänsä.

MAURI JÓKAI'N ELÄMÄKERTA.

Ote eräästä Jókai'n kirjeestä K.M. Kertbeny'ille.

Rakas ystävä!

Tässä aion siis kertoa Teille jotakin omasta "itsestäni". Ei kukaan, paitsi Te, ole koskaan kuullut näitä asioita minulta, siitä yksinkertaisesta syystä, ettei kukaan, paitsi Te, koskaan ole niitä kysynyt.

Minun täytyy nyt alottaa sillä, että minäkin olen jonkunlainen tekopyhä. Kalvinisti, vanha puritani, mieli-alasta, vakuutuksesta, vapaamielisyydestä. Ei mitään paradoxeja! Koko elämässäni täytyi minun kokea niin silminnähtäviä todistuksia siitä, että Jumalan sallimus on olemassa, ettei minulla siinä ole _uskoa_, vaan _tieto_.

Aikaisimmassa lapsuudessani olin minä kerran jo kuoleman kielissä, lääkäri laski sormenpäänsä avatuille silmäterilleni ja sanoi: tuo on jo kuollut. Minulla oli kurkkutauti. Silloin tulivat muutamat pikkaraiset homoeopathiset pillerit avuksi, ja minä olen jäänyt tänne.

Kasvatuksenikin oli sen mukaan; -- minä en koskaan kuullut kenenkään kaikista niistä, joita lapsuudessani tunsin, kiroovan, ja se on paljon sanottu, sillä, niinkuin tiedätte, meidän kauniissa äidinkielessämme on, -- samoinkuin atmosferisessä ilmassa Mexikossa oxygeja, carbonicum'ia ja mosquitoja, -- verbejä, substantiveja j.n.e. ja "ebadta" (kiroussanoja). Ja 15 vuotiaana ei minulla vielä ollut mitään aavistusta siitä, että aivan välttämättömästi täytyi noukkia tiedon puusta, jotta Abel syntyisi.

10 vuoden iällä tulin minä Pressburg'iin. Meillä on tapana, että sivistyneet perheet keskenään _vaihettavat_ lapsiaan, Vuodeksi tahi kahdeksi ottaa saksalainen perhe huostaansa unkarilaisen pojan, ja unkarilainen saksalaisen; lapset sanovat heitä "isäksi ja äidiksi", ja niitä kohdellaankin niin. Sillä tavoin olimme me kolme, veli, sisar ja minä perätysten vaihetetut erään Pressburgin professorin Zsigmondy'n kolmeen lapseen, tuon suuren hellenistin, jonka poika on se Vilmos Zs., joka artesisten kaivojen kautta tuli mainioksi.

Kun minä 12 vuoden vanhana tulin kotia, kuoli isäni. Meillä ei ollut mitään suurta omaisuutta, ja kuinka tämä pelastui meille ahnailta sukulaisilta, silloin vielä sangen nuoren veljeni Kaarlon kautta, käy melkein ihmeeksi.

Mutta nyt oli oppiminen ja työtä tekeminen. Minä olin pian suorittanut gymnasin oppijakson, ja minun olisi jo pitänyt mennä yliopistoon, joka oli Komorn'ista kaukana ja kallis. Silloin minun pisti päähäni suorittaa filosofian ensimmäinen lukukausi yksityisesti kotona. Se oli helposti sanottu, mutta silloin ei vielä löytynyt mitään kunnollisia koulukirjoja Unkarissa. Professorit opettivat käsikirjoituksista ja mistä näitä saada? Silloin vei minut lankomieheni Vály, Komorn'in gymnasin johtaja, sikäläiseen koulu-kirjastoon ja sanoi minulle: "tuossa sinulla on edessäsi kaikki oppineet kirjat alkuperäisinä, valmista niistä itsellesi studioita", ja minä tein itse koulukirjoja folianteista. joita minun ensiksi latinasta ja saksasta täytyi unkarin kielelle kääntää. Sen ohessa opin minä samana vuonna ranskan, englannin, italian ja kreikan kieliä, sekä huvikseni piirustusta ja rakennus-taidetta.

Tästä ajasta alkaen totuin minä joka päivä kuusitoista tuntia työtä tekemään.

Seuraavana vuonna tulin Pápa'n korkeakouluun. Se oli muistettava luokka, tuo meidän. Ensimmäinen eminensi oli Kerkapoly, nyt Unkarin valtiovarainministeri; toinen Gondol, nyt ministeriali-neuvos; kolmas minä; neljäs Gaál, nyt valtiopäivämies; viides Bárány, myös valtiopäivämies; kuudes Kozma, niinikään valtiopäivämies ja myöhemmin ministeriali-neuvos; seitsemäs Orlai Petrics, mainio maalari, ja takana toisella penkillä, siellä, istui Petöfi.

Me olimme perustaneet kirjallisen seuran, ja meidän keskemme oli syntynyt jalo kilpailu, joka tarkoitti edistymistä kirjallisella alalla.

Lakitieteellistä opinjaksoa varten tulin minä Kecskemét'iin.

Siellä tapasin erään kiitettävän laitoksen ulkopuolella koulua.

Pápa'ssa harjotimme keskenämme kirjallisuutta, mutta muuten ei mitään; Kecskemét'issa sen sijaan suoritimme jo koko olympillisen näytelmä-jakson. Usein kysyvät minulta kummastellen: "missä sinä olet oppinut miekkailemaan, ampumaan" -- minä olen juhla-ampujana saanut kunnia-palkintoja --, "voimistelemaan, tanssimaan, laulamaan, näyttelemään? Eihän sinulla ole mitään aikaa semmoisiin?" -- Nämät kaikki olen minä koulussa oppinut. Kuinka niin? Onko siis Unkarin protestanttisissa kouluissa niin monta opettajaa, jotka näitä aineita opettavat? Ei ainoatakaan. Oppilaat opettavat kaikkia näitä toinen toiselleen. Yksi osaa soitantoa, se opettaa kaikkia muita soittamaan. Koululla on oma orkesterinsa. Toinen on miekkailija ja voimistelija, kolmas on tanssimestari, neljäs on teaterin-johtaja, viides piirustus-opettaja; ja kun nämät eroavat koulusta, tulee oppilaista taas joku, joka astuu heidän sijaansa, ja sillä tavoin opettaa toinen polvikunta toista kaikkiin näihin _ilmaiseksi_ ja leikkien. Minä opin puutarhurin taitoakin Kecskemét'issa -- hedelmäpuuni ovat ainoa kerskaukseni! Ja sen ohessa luettiin myöskin ahkerasti. Kecskemét'issa olin minä luokan ensimmäinen. Olin myöskin koulun piirustus-opettaja, ja maalasin muotokuvia öljyllä, joka teki minun sangen hyvää, sillä minä sain 2-5 florinia kappaleelta. NB. Meillä ei tiedetä Kneipen-elämästä; se onkin oppilailta ankarasti kielletty.

Täällä satuin minä taas yhteen Petöfin kanssa. Hän saattoi minulle maalaustaitoni vastenmieliseksi, kirjallisen menestyksensä kautta. Hän oli silloin 19 vuoden vanha, minä 17. Minä kirjoitin siihen aikaan runomittaisen drámán, "Zsidó fiú" (Juutalais-poika), jota kunnioitettiin Unkarin Akadémián kiittävällä lausunnolla ja joka tuotti minulle Vörösmarty'n ja Bajza'n tuttavuuden.

Opintoni päätettyäni palasin minä taas syntymä-kaupunkiini Komorn'iin, ja rupesin ajamaan oikeudenasioita erään kelpo advokatin johdolla. Täällä minusta vielä kerta tuli apostati: minä rupesin maalaamaan: muotokuvain tekeminen onnistui minulta varsin hyvin ja minä kuvasin kaikki Komorn'in kauniit tytöt öljyyn ja veteen. Pikku kaupungin advokatina saatoin minä helposti muuttua maalariksikin.

Silloin tulin minä asianomaisena juratus tabulae regiae notarius'ena Pest'iin, saavuttaakseni siellä advokatin-diplomiani. Täällä tapasin taas Petöfin, jonka dramat jo loistivat. Minä olin József Molnár'in, mainion lainoppineen, byroossa, ja kirjoitin päivällä replikejä, yöllä novelleja. Molnár luki molempia, heitti replikini valkeaan, ja toimitti Heckenast'in kautta ensimmäiset novellini "Vadon virágai" (Metsä-kukkia), II osaa, painettavaksi. Sen jälkeen en enää kirjoittanut replikejä, ja saatu advokatin-diplomini lepää neitseellisyydessään laatikossani; ei mikään voitettu tahi hävitty oikeudenasia rasita sitä.

Minä jouduin pian "Életképek'in" (Elämän kuvauksia) toimittajaksi, sitte tuli vuosi 1848. Minä olin ensimmäinen, joka torilla julistin kansanvapauden proklamationin, nuot "12 Pest'in asiakohtaa", ja via facti herätin eloon painon vapauden. Samana vuonna nain minä Róza Laborfalvy'n, ja riitaannuin sentähden Petöfin kanssa ja perheenikin kanssa, jota niin paljon olin rakastanut. Mutta vaimoani rakastin vielä enemmän.

Ennen yön ja vuoden kuluttua leppyi perheeni minulle, ja siunasi avioliittoani. Mutta Petöfi kaatui tappelussa, niin ettemme olleet toinen toisemme kanssa sanaakaan vaihtaneet.

Ja minkätähden tämä nurjuus? Sentähden, että vaimoni oli näyttelijätär. Tosin suurin näyttelijätär, mikä Unkarilla milloinkaan on oleva; mutta, Unkarilaisessa on aatelis-ylpeyttä, olkoonpa hän itse Petöfi.

Ei Espanjalainen, eipä suinkaan, Unkarilainen maailman ylpein kansa on, sillä siellä on ainoastaan grandi ylpeä, täällä talonpoika, itse kerjäläinenkin; tämäkin on aristokrati, jonka silmissä "színész" (näyttelijä) on vaan "komediantti", "kauppamies" vaan "petturi", "Juutalainen" vaan "konna", "Slovaki", "nem ember" (ei ihminen) ja "saksalainen" -- tuo tunnettu építheton.

Ja minä vihaan kaikkea ylpeyttä; kuningasten ylpeyttä ja kerjäläisten ylpeyttä yhtä paljon! Koko elämäni tarkoitus oli saada aikaan sitä, että tämä ylpeys _pehmenisi_. Ja minä olenkin saanut niitä näitä aikaan. Unkarilainen kääntyy jo kauppa-asioihin; Juutalainen on emanciperattu ja istuu valtiopäivillä sekä virkakuntain esimiehenä; Slovaki on jo "kedves testvér" (rakas veli) eikä kukaan ihminen enään Unkarissa sano "hunczut a német" (saksalainen on hunsvotti). Köyhät komediantitkin seisovat nyt samalla asteella kuin muut ihmislapset, ja siitä asti kuin Róza Laborfalvy'n nimi on "Jókainé" (rouva Jókai), ei kenenkään tarvitse ottaa valenimeä, näkymölle astuessaan, niinkuin tähän asti, jottei häpäisisi perhettään: Egressy'n sukunimi oli Galambos, Szigligeti'n Szathmáry ja itse Laborfalvy'n Benke.

Mutta tässä päättyvät nuoruuteni vuodet. Minä olin silloin 23 vuoden vanha, ja siitä ajasta alkaen rupesin minä vanhenemaan.

Sen jälkeen ei mennyt yhtään vuotta, jotakin katastrofia minulle tuottamatta.

Vuosi 1848 päättyi sillä, että Unkarin hallitus pakeni Debreczin'iin. Minä lähdin vaimoni kanssa sen muassa. Debreczin'issä toimitin erästä päivälehteä "Esti Lapok" (Iltalehti), joka keskellä vallankumousta taisteli järkevän, isänmaallisen politikin puolesta. Minä en tahtonut, että unkarin valtiopäivät julistaisivat hallitsijasukua pois valtaistuimelta, koska varmaan tiesin, että Venäjä siinä tapauksessa astuu väliin. Minä voitettiin, venäläiset tulivat maahan ja Unkari kukistettiin. Aseenheiton päivänä olin minä Világos'issa, asuin samassa kamarissa Csányi'n, ministerin, ja Ernö Kiss'in, kenraalin, kanssa. Siellä kohtasin Molnár'in, entisen principalini. Me keskustelimme siitä, että me kaikki, jos joudumme vihollisen käsiin, saamme häpeällisen kuoleman. Molnár sanoi tietävänsä keinon tämän välttämiseksi, meni kamariinsa ja -- ampui itsensä. Minä olin valmis tekemään samoin; silloin tuli eräs ystävä, Zabolay, sisään ja ilmoitti minulle, että vaimoni oli tullut minun jälestäni Pest'istä ja odotti minua Gyula'ssa. Tämä sana antoi minulle takaisin elämäni; minä päätin mennä vaimoni luokse. Matka teki vaan 16 peninkulmaa, mutta siinä oli välillä 120.000 venäläistä. Minä menin rohkeasti koko venäläisten leirin lävitse; he eivät edes puhutelleet minua. Csányi hirtettiin, Ernö Kiss ammuttiin. Minä tapasin vaimoni Gyula'ssa. Hän pelasti minut syvään pyökkimetsikköön ja kätki minut siellä muutamaan talonpoikaismajaan ja kävi joka kuukausi katsomassa minua erämaassa, 24 peninkulmaa Pest'istä, ja myi kaikki koristeensa ja huonekalunsa minua pelastaaksensa. Minä olisin ilman häntä aikoja sitten kuollut mies.

Silloin tuli vielä toinen ihme lisäksi. Komorn'in linna antausi. Ehtona oli, että kaikki linnan väkeen kuuluvat upseerit hätyyttämättä laskettaisiin menemään. Silloin juohtui erään yksinkertaisen sotamiehen mieleen -- hänen nimensä oli Szathmáry, Szigligeti'n veli -- kirjoituttaa minun nimeni honvéd-upseerina antauvain luetteloon; hän vei sitte suojeluskirjan vaimolleni ja tämän paperilipun kautta olin minä pelastettu, ja saatoin ilman vaaratta palata Pest'iin.

Täällä täytyi nyt uudestaan alottaa tuota kokonansa hukkaan mennyttä taisteloa, -- taisteloa Unkarin, vapauden, ihmiskunnan, kirjallisuuden hyväksi, keskellä absolutismia, teloittajan kirveen alla, narkotiseratun kansan kankeassa lethargiassa. Hirvittävä yritys! Minä päätin kunkin vuoden sillä lauseella, että semmoista vuotta en enää tahdo elää! ja sitä seuraava oli vielä huonompi. Tuhat kertaa olisin minä sortunut, jollei vieressäni olisi seisonut elämänkumppania, joka oli luja luonnoltansa ja valmis semmoisiin uhrauksiin, joihin vaan naisilla on voimaa. Lopulta perustin minä vapaamielisen oppositioni-jurnalin, juuri Schmerling'in terrorismin aikana ja kerjäläisvuosina 1863-1864; kadotin siinä kaiken omaisuuteni; hylättiin kaikilta ystäviltä, pantiin vankeuteen, petettiin, enkä kuitenkaan antanut peloittaa itseäni; ja olen voittanut.

Kahdenkymmenen vuoden kuluessa olen rohjennut taistella semmoista taisteloa, jossa ei kukaan muu ole minua suojellut, kuin Jumala, eikä kukaan muu minua rakastanut, kuin vaimoni.

Nyt näette, minkätähden minä olen puritani tahi tekopyhä, jos se paremmalta soipi.

Minä olin luotien tuiskussa, Pest'in pommituksessa, kaksintaisteluissa, rutoissa ja saastoissa, vihollisen vallassa ja ystävien ansoissa, hädässä ja epätoivossa, kaikkien elementtien myrskyissä, kuolettavissa taudeissa, vainossa ja itse-tuottamassa onnettomuudessa, vaan aina pelastuin minä ihmeellisten asianhaarain kautta.

Nyt ei minulla enään ole mitään syytä arkamielisiin valituksiin. Se arvo, jota minulle suodaan, on paljon suurempi kuin kaikki minun ansioni. Minä olen kolme kertaa valittu valtiopäivämieheksi, viime kerralla Pest'issä, ministeri Gorove'ta vastaan, ja viime aikoina on Andrássy kaikkein hallitus-ystävällisten edusmiesten kuullen lausunut, että Unkarin hallituksen politiki Saksan sodassa sai kannatusta ainoastaan minun, oppositioni-jurnalistin kautta.

Matkustanut en ole koskaan, ja tuskinpa vastedeskään matkustanen. Talvella minun on vilu ja kesällä on minulle puutarhani niin rakas, etten minä halua edes paratiisiin. -- -- -- -- --

6/12 70.

Teidän palvelijanne

Jókai.

UUSI TILANHALTIA.

I.

Vanha ihminen, uusi aika.

-- "'Cogito; ergo sum.' (Minä ajattelen; minä olen siis olemassa).

"Sentähden jos 'non cogito' (en ajattele), niin 'non sum' (en ole olemassa).

"Minä en tästä päivästä alkaen ajattele mitään; annan ilmoittaa, että olen kuollut. Saattaa tosin niin olla, että elän; kiitos sen Geleitscheinin,[1] joka Komárom'in antaumisessa käteeni pistettiin; ja elänpä, vaikka venäläinen piikki Szeben'in[2] luona kupeeni lävisti. Vaan minä en todellakaan tiedä syytä, minkätähden vielä elän enkä sitä tahdokaan nyt enää. Kasvaahan ruoho juuri entiseen tapaan, jos en minä sitä näkisikään, ja tämänvuotinen sato katoo aivan yhtä täydellisesti tavallista tietään, vaikk'en minä olisikaan avullisna sen kuluttamisessa. Mutta niin on Herra säätänyt, että semmoisiakin luontokappaleita pitää maailmassa olla, jotka ovat puoleksi kasveja: sentähden -- elostelkaamme!!!"

Tämmöistä puhetta saattoi kuulla vanhan Garanvölgyin[3] suusta noina aikaisin alkavina, sumuisina talvi-iltoina eräänä sangen surullisena vuonna, jolloin muutamia miljonia ihmisiä oli siinä mielentilassa, ettei heidän juuri ollut halu kysyä: mitä uutisia ulkoa?

Vanha herra oli saapunut hyvään aikaan kotia sodan jälkeen: hän voi havaita, että latonsa olivat tyhjät, että peltoja ei oltu kolmanneksi osaksikaan kylvetty ja ettei löytynyt ketäkään, joka taloudesta olisi tiliä tehnyt. Hänen suuri maatilansa, joka käsitti kymmenentuhatta hold'ia,[4] oli ilman hoitajia, työväkeä, auroja, ajokaluja, härkiä, hevosia ja lampaita; huonekaluissa näki kaikkialla jälkiä sotamiesten elämöimisestä ja hänen kirjelaukussaan löytyi pari tuhatta florinía[5] semmoisissa pankinseteleissä, joiden paljas näyttäminenkin jo oli vaarallista.[6]

Vaan kuka olisi huolinut semmoisista vähäpätöisistä seikoista, kun aivan suuret asiat olivat hukkaan joutuneet!

Istutaan tuvassa sisään suljettuna, käydään välistä tuttavien luona, juodaan vahvasti, jos ollaan pahalla tuulella, olkoonpa juomakumppania taikka ei. Pahimmassa tapauksessa lyödään korttia aamusta iltaan yhtä-arvoisten suurten herrain kanssa, joilla osaksi on ollut, osaksi olisi voinut olla suuret maatilat, osaksi vieläkin on, mikä kaikki silloin oli yhdentekevä; sentähden olivatkin kaikki nämät yhtä köyhät. Joskus sattui myöskin joku puolalainen emigranti taloon tulemaan; se ottaa osaa tarok-peliin. Jos taas ei kukaan tule, eipä siitäkään haittaa! Sytytetään piippu ja poltetaan tupakkaa, kunnes ilta lähestyy. Silloin tällöin haastetaan oikeuteen jonkun velkojan taikka viekkaan sukulaisen toimesta, joka luottaa tuohon nyt edulliseen "favor in judice" (tuomarin suosioon), ja tämä ainakin antaa tilaisuutta lähteä vähäisen jaloittelemaan. Siten tullaan kumminkin huomaamaan, niinkuin luuvalon vaivaamisesta, että elon voima ruumiissa vielä liikkuu.

Sillä tavoin "truditur dies die." (Älä suutu, myöhäsyntyisempi lukijani, siitä että yhdellä sivulla tapaat niin monta latinankielistä lausetta, sillä tämäkin on sen ajan luonnetta. Me pakenemme välistä klassillisiin kieliin, niinkuin johonkin vanhan ajan asyliin, kun uuden ajan sivistys meitä liiaksi ahdistaa. Hei, kun kaikki vielä kävi latinaksi,[7] ei olisi uskaltanut sitä sanoa -- vaan nyt kylläksi. Ihminen etsii turvaa kaikkialta, ja jos eivät elossa olevat häntä auta, kääntyy hän kuolleitten puoleen. Kukaties, jos kielemme olisi pysynyt latinalla sekoitettuna, voisimme nyt käydä "romanilaisesta" rodusta, ja kuinkapa silloin kaikilta tahoilta suosioomme pyrittäisiin!)

Sentähden "truditur dies die"; toinen päivä sysää toisen tieltään.

Eräänä semmoisena vasten hänen mieltänsä esiin sysättynä päivänä sanottiin Garanvölgyille, ettei kuitenkaan ihan täydellisesti voi sulkea maailmaa ulos tuvastaan ja ettei ihminen millään tavalla ole suojeltuna valtiollisista muutoksista, jos sanoo: minä pysyn vaiti, sillä nämät etsivät häntä hiljaisimmastakin piilopaikasta ja hyökkäävät hänen päällensä kesken piipun-puhdistusta. -- Tästä lähtien ei enää saa polttaa itse viljelemäänsä tupakkaa: "monopoliumi" on voimassa; tupakkaa voipi itselleen tuottaa ainoastaan määrätystä myyntipaikasta, muuten on se vaara tarjona, että pidetään kotikatsastus, ja jos siinä löydetään tuota kiellettyä mielitavaraa, jääpi siitä ison rahan velkaa valtiolle.[8]

Adam Garanvölgyi lausui siihen:

-- "Hyvä! Minä en enää polta tupakkaa. Siitä tulee kumminkin parempi ruokahalu."

Ja tämän jälkeen vei hän ylös ullakkoon esi-isiensä merenvaha-piiput, uskolliset kumppaninsa kaikissa vaaroissa, jotka suurista tappioista olivat säilyneet ainoina perhe-kalleuksina, eikä hän koskaan enää tupakoinut.

Toisena väkisin esiin vedettynä päivänä ilahutettiin häntä sillä tiedolla, että viinikin on joutuva veron alaiseksi; vastedes saattaa vaan korkean-asianomaisella luvalla lyödä tapin viinitynnyriinsä, ja sekä hyvästä että pahasta mielestä on hinta suoritettava, koska kummassakin tapauksessa, jota enemmän kulutetaan, sitä enemmän "kontribuerataan."

-- "Hyvä! Minä en siis enää juo viiniä. Olen ainakin paremmin nukkuva."

Ja sen jälkeen hän ei nauttinut minkäänlaista muuta juomaa kuin vettä.

Taas jonakuna kaikille epäsuotuisena päivänä heräsi hän siihen hyvään uutiseen, että pelikortitkin ovat kruunun merkillä varustettavat, vastedes pitää niissäkin olla kotka.[9]

-- "Hyvä! En siis tästedes lyö korttia; en ainakaan häviä."

Ja hän piti puheensa.

Jälleen koitti aamurusko, luonnon järjestyksen mukaan alkoi siis uusi päivä. Garanvölgyille tuotiin kiertokirje, jossa annetaan tiedoksi, että jos hän tahtoo metsästää, hän saapi pitää pyssyä ainoastaan komitati-hallituksen[10] luvalla, mutta ratsusatulaa vaan siinä tapauksessa, että asianomaiselle piirikunnan-komisarjukselle kirjallisesti lupaa olla näitä vaarallisia husarin-aineksia[11] käyttämättä valtion turvallisuutta häiritseviin tarkoituksiin.

-- "Hyvä"! sanoi Adam Garanvölgyi; "en siis vastedes metsästä enkä käytä vinttikoiraa. Vältän kumminkin vilustumista."

Kerta sai hän myöskin tietää, että jos tahtoo käydä naapurikylässä jotakin tuttavaansa tervehtimässä, on sitä varten ensin hankkiminen matkapassi, jonka voipi saada hallintokaupungista kahden todistajan takausta vastaan, että todellakin kulkee luvallisilla teillä, ja tämä passi on matkalla näytettävä kaikille kypäräpäisille sankareille[12] sekä oma käsiala kohta "in facie loci" verrattavaksi annettava, missä "in flagranti" tavataan.

-- "Hyvä", sanoi siihen tuo vanha skythalainen; "tästä lähtien pysyn siis kotona omassa kylässä; en mene mihinkään. En kumminkaan aja vaunujani kumoon tiellä."

Ja sen perästä ei hän enää mennyt kävelemään kauemmaksi kuin puutarhansa päähän; se oli pisin matka, minkä hän kulki. Hän ei enää käynyt peltojansakaan katsomassa.

Vielä tuli hänen tiedoksensa uusin sääntö, jonka mukaan hallitusmiesten välttämättömästi tarvitsee ottaa vaaria siitä vallattomuudesta, että muutamat levottomat ihmiset käyttävät oudonmuotoista päähinettä ja tahtovat osoittaa tyytymättömyyttänsä Luojan järjestykseen sillä, että sallivat hatunnauhansa liehua alaspäin: jonka tähden käsketään jokaisen, joka ei tahdo joutua harmillisiin tutkintoihin, tarkoin noudattaa määräyksiä hatun mitasta ja muodosta, ennenkuin sen päähänsä panee ja kadulle astuu.

-- "Sekin on hyvä", sanoi Garanvölgyi. "En siis enää mene ulos asunnostani. Siten en kumminkaan enää kuluta saappaita."

Ja hän piti sanansa. Tämän perästä hän käveli ainoastaan puutarhassaan, ja jos ilma sitä esti, askaroitsi hän oikeudenjutuissa, jotka heti, kun asianomainen järjestys oli voimaan päässyt, virkosivat eloon, niinkuin syksyllä kuolleet kärpäset tuvan lämmetessä.

Tulipa vielä jonkun ajan kuluttua käsky, että vastedes on oikeudenkäynti sallittu ainoastaan sillä tapaa, että käytetään semmoista paperia, joka jo ennakolta on oikeutettu tuomarin eteen ilmestymään, ja että on oppinut eroittamaan vähemmän arvoisen karttamerkin suuremman arvoisesta.

-- "No, -- sekin vielä lisäksi! En siis vastedes enää käy oikeutta."

Ja heti kääri hän asiakirjansa myttyyn, pisti ne lippaasen ja ilmoitti prokatorillensa (asianajajallensa): ken oli hänelle velkaa, pötkiköön tiehensä; kenellä taas oli häneltä saatavaa, se tulkoon hänen luoksensa -- hän ei enää riitele ketäkään vastaan.

Joka on tutustunut etnografiaan, tietää, että jos unkarilainen lakkaa tupakkaa polttamasta, viiniä juomasta, tuttaviensa luona käymästä, metsästämästä, kadulla kävelemästä, tämä on kaikki erinomaisen suuri tapaus, vaan jos hän päättää luopua oikeutta käymästä, niin on tämä jo "ultima Thule."

Mutta lopuksi hän kuitenkin sai maksaa sangen kalliin hinnan tästä "passivisesta vastarinnasta."

Kaiken tämän "laisser faire'n" johdosta lainpalvelijat näet milloin ryöstivät hänen juhtansa, milloin painoivat virallisen sinetin hänen latoihinsa, milloin vielä uhkasivat hänelle "Personalhaftia" (yksityis-vankeutta); joista kaikista hän ei kuitenkaan stoalaisessa kylmäkiskoisuudessaan ensinkään piitannut. Viimeisen uhkauksen johdosta hänen tosin tuli vesi suuhun: hän olisi mielellään tahtonut kokea, mitenkä hän, joka vanhuuteensa asti aina oli omista varoistaan elänyt eikä koskaan omalla vaivallaan ollut voinut ansaita edes tavallisen päivätyön hintaa, nyt saattaisi itsensä sille kannalle, että kokonaisen vuosikauden voisi elättää itseään toisten kustannuksella, ainoastaan sillä keinolla, ettei suita maksaa.

No, se on yhdentekevä.

Mikä koronkiskuri ryösti häntä; mikä tuli hänen avuksensa ja auttoi häntä hyvällä prosentilla ahdingosta. Mikä ajoi pois hänen lampaansa ja myi ne huutokaupalla 2 florinia halvemmalla, kuin mitä niitten oikea arvo oli; mikä sääli häntä ja osti hänelle samat lampaat takaisin 2 florinia kalliimmalla, kuin mitä oikeastaan maksoivat, ja kaikki oli taas laidallaan.

Kerta nämät kalliit lampaat keksivät sen tempun, että heittivät henkensä. Oliko systemi heille vastenmielinen? vaiko ohra- ja olki-"provisoriumi?" Sitä en tiedä, mutta eräänä talvena rupesivat he joukottain korkokupongien sijasta tuomaan esiin koko kansallislainaa, villojen sijasta tarjoomaan isännällensä arvoltaan kovin halventuneita nahkojansa.