Part 9
Kuinka suuri vaiva hänellä mahtoi olla kirjallisista toimistaan, sitä on meidän nykyisten Suomalaisten tuskin mahdollinen käsittääkään. Muistaa pitää, näet, että Suomen kieltä ei ollut ennen ikinä vielä käytetty kirkoissa eikä kirjoituksissa. Eipä ollut myös kieltämme paljon yhtään suullisestikaan viljelty uskonnollisissa aineissa, koska sekä jumalanpalvelus että myös opetus kouluissa kävi kaikki latinan kielellä. Ensimmäisen yrittäjän piti siis sekä säätää Suomen kielelle oikokirjoitus-säännöt että lisäksi keksiä joukoittain uusia sanoja. Edellisen suhteen täytyy meidän tunnustaa, että Agricolan kirjat ovat varsin vaillinaiset; oikokirjoitus niissä horjuu sinne tänne: samat sanat kirjoitetaan usein samalla sivulla kahdella, kolmella eri tavalla. Mutta eipä ollut siihen aikaan ruotsin eikä saksankaan oikokirjoituksen laita yhtään säännöllisempi. Mitä taas sanain keksimiseen ja ylimalkaan kääntämiseen tulee, niin ne ovat erinomaisella taidolla tehdyt. Verratkaamme Agricolan suomennokset ja sata vuotta myöhemmin ilmautunut kokoraamatun käännös, niin näemme, että muutokset eivät ole kovin suuret.
Nykyisestä kirjakielestämme Agricolan kieli kuitenkin monin kohdin eriää. Hän oli, näet, niinkuin itse sanoo, paraasta päästä käyttänyt Warsinais-Suomen murretta, joka on, ja silloin vielä enemmän oli, Wiron kielen kaltainen sekä sanoiltaan että lyhyiltä, katkastuilta päätteiltänsä. Syyksi siihen hän ilmoittaa sen, että koska "Soomenmaa" ikäänkuin on koko Suomen emä, ollen suomalaisen kristityn seurakunnan ensimmäisenä pesänä ja piispan istuimena, niin piti sen murteen myös kunniasija saada. Mutta muidenkin maakuntain murteista hän sanoo tarpeen mukaan ottaneensa puhenparsia ja sanoja. Todella on hänen suomennostensa kieli nähtävästi sekoitettu Turun ja Wiipurin murteesta.
Agricolan jälkiä rupesivat pian useammat muutkin kirjoittajat astumaan. Hänen virkaveljensä Juusten toimitti taas uuden katkismuksen ja messukirjan. Paitsi sitä on hän latinan kielellä pannut kokoon sangen tärkeän teoksen, nimittäin ensimmäisen Suomenmaan historian. Kirkkoveisuuta varten, joka Agricolan aikoina vielä oli pysynyt melkein kokonaan latinaisena, sepitti _Jaakko Suomalainen_ (Turun koulun rehtori, † 1588) ensimmäisen suomalaisen virsikirjan, jonka sitten Maskun kirkkoherra _Hemming_ († 1620) myöhemmin uusilla virsillä lisäsi. Enin osa vanhan virsikirjamme virsiä on heidän työtään, aivan muuttumatoinna, niinkuin heidän käsistään läksi. Merkillistä on varsinkin, että Hemming virsissään hyvin usein viljeli kansanrunoistamme otettua alkusointua sekä kertoa koristuksena. Ulottuipa Agricolan alottama kirjallinen liike myös kauemmaksikin kirkollista alaa. Tästä ajasta alkain nähdään joskus, vaikka vielä hyvin harvoin, kuninkaallisia kirjeitä toimitettavan Suomen kielellä; aivan ensimmäinen oli kirjoitettu Savonlinnan läänin asukkaille v. 1555. Aikaisemmin jo, yksin ajoin kuin Uuden Testamentin käännös ilmautui, oli Tukholman suomalaisen seurakunnan pappi, herra _Martti_, suomentanut koko Kristofer kuninkaan Maanlain. Uuden, paremman suomennoksen samasta laista toimitti seuraavan vuosisadan alussa _Ljungo Tuomaanpoika_, Kalajoen kirkkoherra. Edellinen ei kuitenkaan tullut painoon, ja jälkimmäisestäkin painettiin vaan pari arkkia. Valtiovarat kuluivat silloin alinomaisiin sotihin, ett'ei riittänyt tämmöisiin tarpeisiin.
Samassa kuin Suomen kieli kirkossa pääsi valtaan, yritti se siis virallisellakin alalla astumaan ruotsin sijan. Luultavaa on, että tämäkin muutos olisi saatu toimeen, jos vaan Suomen miehissä olisi ollut enemmän intoa. Mutta vanha tottumus ruotsin kielen valtaan näissä asioissa teki, ett'ei päästykään yrittämistä edemmäksi. Paremman valppauden sitä vastaan osoittivat Suomalaiset, koska ruotsin kieli uhkasi kirkollisellenkin alalle tunkeutua. Agricolan jälkeen oli, näet, Kustaa kuningas, joka viime aikoinaan katseli Suomalaisia epäluulolla, asettanut ruotsalaisen miehen, nimeltä _Pietari Folling_. Tällä, niin Juusten aikakirjassaan kertoo, oli aikomuksena jälleen hävittää jumalanpalveluksesta Suomen kieli, jota ei hän osannut, ja panna oma kielensä sijaan. Mutta Suomen miehet tekivät hänelle lujan vastarinnan, jopa onnistui heidän muutamien vuosien perästä saada tuo vihattu piispa virasta luovutetuksi ja Juusten asetetuksi hänen sijaansa.
_Krohn_.
31. Sananlaskuja.
Ei sääsken ääni taivaasen kuulu.
Isännän jalka pellon sonnittaa.
Kattila pataa soimaa, must' on kylki kummallakin.
Mies miestä vastaan, kaksi karhua vastaan.
Parempi pyy kädessä, kuin kaksi oksalla.
Rohkea rokan syöpi, kainu ei saa kaaliakaan.
Sanasta miestä, sarvesta härkää.
Viisi virkaa, kuusi nälkää.
Yksi synti varkahalla, yhdeksän luulijalla.
Öillä päivät jatketahan, virsillä vähät oluet.
32. Ijankaikkisnuden ihanasta päivästä ja tämän elämän kaameasta yöstä.
(Tuomas Kempiläisen kirjasta _Kristuksen seuraamisesta_.)
1. Oi sinä autuin asuinsija ylimmäisessä kaupungissa! Oi sinä ijankaikkisuuden kirkkain päivä, jota yö ei pimitä, vaan yläisin totuus lakkaamatta kirkastaa! Sinä ijäisen ilon ja turvaisuuden päivä, joka et muutteista mitään tiedä! Oi, jospa se päivä jo loistaisi ja kaikki ajallinen olisi jo loppunsa nähnynnä! Se loistaa jo ijäisen kirkkauden helolla tosin kaikille Pyhille; mutta meille, maailman matkamiehille, se vaan etäältä siintää. Taivaan asukkaat tietävät, kuinka ihana se päivä on: mutta Eevan lapset, maankulkeuteen kirottuina, ilmoittavat huokauksillansa, kuinka katkeraa ja tukalaa tämä elämä on.
2. Lyhyet ja pahat ovat tämän elämän päivät, täynnä tuskaa ja kipua. Täällä on ihminen monen synnin saastassa, monen himon ansassa, monen pelvon paulassa, moninaisen surun ajeluna, paljon uuteliaisuuden vietävänä, paljon turhuuden siteissä, monen erehdyksen saarroksissa: paljosta työstä uuvuksissa, kiusauksista vaivuksissa, hekumasta hermotoinna, ja puutosten käsissä rasittuneena.
3. Ah milloinka kaikki tämä paha loppunsa saa? Milloinka synnin kurjasta orjuudesta irtaalleni pääsen? Milloin ainoastaan Sinua saan ajatella? Milloin saan Sinusta täydellisesti ihannella? Milloin kaikki esteet maahan kaatuvat? Milloin minulle oikea vapaus, vapaus kaikesta ruumiin ja sielun rasituksesta, lahjoitetaan? Milloin tulee kerrankin järkähtymätöin ja vakinainen rauha, sisällinen ja ulkonainen, joka haaralta turvattu rauha? Hyvä Jesus! Milloin saan Sinua nähdä? Milloin viimeinkin valtakuntasi kauneutta katsella? Milloin minulle tulet kaikeksi kaikessa? Milloin, milloin saan kanssasi olla valtakunnassa, jonkas ijankaikkisesta ystävillesi valmistit?
4. Vaivaiseksi ja kulkijameksi olen jätettynä vihoillisen maahan, jokapäiväisen sodan ja kovan onnen käsiin. Huojenna tätä kulkeutta, lievennä tätä tuskaa; sillä Sinä olet haluni ainoa vaiteltava. Kaikki maailman lohdutus on minulle rasitukseksi. Sinua, Sinua hartaimmin ikävöitsen, mutta en voi Sinua saavuttaa. Taivaallisiin soisin mieluisesti ulottuvani, mutta maalliset asiat ja lihalliset himot minun polkevat maahan. Mieleni soisi nousevansa ylemmäksi kaikkea; mutta liha pakoittaa, vasten tahtoani, haluni orjaksi. Näin minä kurja taistelen alinomaa itseni kanssa ja olen rasitukseksi itselleni: sillä henki pyrkii ylöspäin, ja liha ainian alaspäin.
5. Oi, mikä sydämen kipu, kuin taivaallisia miettiessäni, parvi lihallisia ajatuksia yht'äkkiä leuhahtaa! Jumala! elä erkane kauas minusta, eläkä hyljää palvelijaasi. Lähetä leimauksesi, lasketa nuolesi, säikytä ja karkoita vihoillisen kuljeet kaikki. Kokoa huomioni luoksesi; anna unehuttaani maalliset kaikki; anna minun heti himoin ihanat kuvat sydämestäni kaikki karkoittaa ja niitä kammoa! Rientäös minulle avuksi. Sinä ijankaikkinen totuus, ett'ei mikään turhuus saako minua horjumaan! Tullos, Sinä taivaallinen sulo, niin kaikki saastaisuus kasvoisi edestä pakenee!
6. Anna, anna minulle anteeksi armollisesti, niin usein, kuin rukoillessani suvatsen minkään muun kuin Sinun mieleeni nousta! Sillä minä tunnustan, ajatusteni useasti olevan ajelulla. En useinkaan ole siinä saapuvilla, missä ruumiini on, vaan siellä, mihin mieleni minun vie. Mikä luontoani suosittelee, taikka totutulle tavalleni kelpaa, se on nopsa mieleeni joukahtamaan.
7. Oi, kuinka sentähden on tosi, mitä Sinä, ijäinen totuus, sanonut olet; _Kussa teidän tavaranne on, siellä on myös teidän sydämenne_. Jos taivasta rakastan, niin ajattelen mieluisesti taivaallisia. Jos maailmaa rakastan, niin olen mielissäni sen onnesta, ja pahoilla mielin sen onnettomuudesta. Jos lihallisuutta rakastan, niin mieleni on alinomaa lihallisissa asioissa. Jos hengellisyyttä rakastan, niin ajattelen ilolla hengellisiä asioita. Mitä ikään rakastan, siitä mielelläni puhun siitä mielelläni kuulen puhuttavan, ja sen kuva seuraa minua yleensä. Mutta autuas on se ihminen, joka Sinun tähtesi luodut kaikki hyljää, luonnolle väkinäistä tekee, ja lihan himot ristiinnaulitsee hengellisellä kiivaudella. Sinun eteesi kantaaksensa virheettömän rukousuhrin leudolla omalla-tunnolla ja kaikesta maallisesta, sisällisesti niin hyvin kuin ulkonaisestikin, kirvonnunna, ollaksensa otollisen enkelien seurakumppaniksi.
_Kemell_.
33. Elefantti.
Ensimmäisen Makkabealaisten kirjan 6 luvussa kerrotaan, kuinka kuningas _Antiokus Eupator_ "kokosi sata tuhatta miestä jalkaväkeä ja kaksikymmentä tuhatta ratsasmiestä, ja kaksineljättäkymmentä elefanttia, jotka sotaan harjoitetut olivat", lähteäksensä niillä Juudaan sotimaan; ja värsyissä 34-37 luetaan, että hän antoi "priiskoittaa elefantit punaisella viinalla ja morin marjan nesteellä, kehoittaaksensa heitä käymään edes ja vihastumaan. Ja jakoi elefantit joukkoin keskelle, että kunkin elefantin tykö oli asetettu tuhannen jalkamiestä rautalakeilla ja harniskoilla, ja viisi sataa hevoismiestä. Nämät ottivat vaarin elefantista, niin ett'eivät he välttäneet pois sen tyköä, ja kuhunka elefantti käännettiin, sinne myös heidän piti itsensä kääntämän. Ja kukin elefantti kantoi seljässänsä puutornia, jossa kaksineljättäkymmentä sotamiestä oli, ja se mies, joka eläintä ajoi ja hallitsi."
Moni lukija varmaan ihmettelee, kuinka yksi ainoa elävä taitaa puutornia kantaa ja sen sisässä 32 sotamiestä paitsi ajajata, ja moni sitä myös taitaisi tuskin todeksikaan uskoa, jos olisi jossain muussa kirjassa kuin pyhässä raamatussa luettavana. Siitä syystä tulemme nyt seuraavassa luvussa vähän täydellisempiä tietoja elefantista antamaan.
Itä-Indian maalla, johon tulee neljättä sataa peninkulmaa Kanaan maasta idän ja etelän välillä, löytyy vielä nyt, niinkuin siellä vanhankin testamentin aikoina löytyi, paljo elefantteja, ja niillä on vielä tänäpäivänä sama ihmeteltävä luontonsa, voimansa ja ruumiinsa rakennus, kuin niillä Makkabealaistenkin aikana oli. Tämä luomus on Jumalalta varustettu hirveän isolla ruumiilla, ja tiettävästi on se suurin kaikista maaelävistä, niinkuin se myös mielensä puolesta on kaikista luontokappaleista viisain.
Kaikki, mitä elefantista tulemme kertomaan, on sangen ihmeellistä. Paitsi Itä-Indian maassa tavataan elefantteja Afrikassakin, mutta Afrikan elefantit ovat toista lajia kuin Indian. Kuin jo sanoimme on elefantilla hirveän iso ruumis, sen jalat ovat pitkän miehen korkuiset ja tukevan miehen paksuiset. Tavallinen mies taitaa hattu päässä suorana sen mahan alatse astua, ja sen koko korkeus maasta selkärankaan on puolenkolmatta syltä.
Ne elefantit jotka Persian kuningas _Nadir Schah_ vuonna 1745 keisarinna Elisabetille lahjaksi Pietariin lähetti, olivat vieläkin suuremmat ja vähää vailla kolmen sylen korkuiset. Semmoinen eläin painaa seitsemän ja kahdeksankin tuhatta naulaa taikka neljä sataa leiviskää, ja saisi sentähden hyvästikin panna viisikolmatta härkää toiselle puolelle vaakaa vastapainoksi.
Sen jalat ovat kuin paksut lihatukit taikka pölkyt, eivätkä pienempinä ollen taitaisi kannattaakaan semmoista ruumiin painoa, eikä liikuttaa sitä. Jalkaterää eli sorkkaa ei näy ollenkaan, sillä sääriliha rippuu kuin pussina ja peittää sen kokonansa, mutta sen alla on kussakin jalassa viisi kynnellä varustettua varvasta, ja jalkapohjat ovat kuin raudoitetut lujimmalla sarvenlaatuisella luulla.
Pää sen suhteen on pieni alasrippuvilla suurilla korvilla, kuin teuraan vuodat. Niitä se liikuttaa vihaiseksi tultuansa ja laksuttaa niitä kovasti, niinkuin puistettaisiin suurta palttinata taikka lakanaa.
Silmät ovat pienet, mutta sangen vilkkaat, ja niistäkin on selvästi nähtävä, että hän on hyvin älykäs eläin, joka ottaa vaarin kaikista asioista, ja melkein kuin ihminen miettii ja ajattelee, vaikk'ei saata ajatuksiansa sanoilla ilmoittaa.
Ihmeellisin kaikista on kuitenkin elefantin kärsä. Se on kuin hänen ylihuulensa taikka nenänsä, joka lähtee kuin puolentoista sylen pituinen torvi kahden kauhean torahampaan keskeltä. Tyveltä on se yhdeksän tahi kymmenen tuumaisen tukin paksuinen, mutta hoikkenee latvaan päin, ett'ei päästä ole enää kuin kolmen tuuman paksuinen, keskeä poikki mitaten.
Kärsä on elefantin kallein ja hyödyllisin jäsen, onsi (eli tyhjä) sisältä. Sillä toimittelee ja tekee se monellaisia töitä, kuin ihminen käsillänsä. Huulet kärsän päässä ovat sormien asemessa ja niillä on samallainen tarkka tunto kuin ihmisellä sormen päissä, joka helposti on ymmärrettävä siitä, mitä elefantti kärsällänsä toimittelee.
Kärsän pää eli suu on onteva eli kovera kuin kauhan pesä taikka pienempi kuppi, niin että siihen mahtuisi tavallinen lankakerä sisään. Sen reuna on ympärinsä pallistettu kuin siankin kärsän reuna, ainoastansa sillä eroituksella, että se on paksumpi ja lujempi, ja juuri tätä pallistusta sanotaan kärsän huuliksi, joita elefantti käyttää, kuin ihminen sormiansa. Niillä se poimii kukkia ja sitoo ne kimppuun; ottaa pienimmänkin rahan maasta ylös; solmitsee ja solmusta irti päästää nuoran; tempaa korkin puteliin suulta; auki ja kiinni vääntää lukon avaimellansa; kiinnittää ja aukaisee soljen, ja samalla tavalla tekee monta muutakin askaretta.
Toisinaan kuin tahtoo ilman loukkaamatta kostaa ihmiselle, joka on häntä jollain tavalla narrannut, tempaisee elefantti kärsänsä vettä täyteen ja purskaisee sen kahden ja kolmenkin kymmenen askelen päähän, kuin parhaasta paloruiskusta, ihmisen päälle, välistä niinkin kovasti, että kaataa kasteltavansa kumoon.
Semmoinen taju ja ymmärrys on elefantilla, semmoinen voima ja tarkka tunto hänen kärsässänsä, ja kuitenkin on hän ruumiinsa muodon puolesta ei mikään kaunis elävä. Kaula on niin lyhyt, ett'ei sitä paljon eroitakaan, vaan on kuin olisi pää suorastaan ruumiisen liitetty; suu on kurkun alla kärsän tyvessä paksuimmalla kohdalla. Kummaltakin puolelta suuta tulevat torahampaat näkyviin, joita on kaksi ja kumpikin kolmen tahi neljän kyynärän pituinen ja viiden leiviskän painoinen, taikka kuin hyväkin veistämätöin reen jalaspuu, paitsi että on päästä terävä. Se on valkea kuin lumi, ja kalliissa hinnassa, koska siitä sorvataan (varvataan) monenlaisia kalliita kapineita. Näillä hampaillansa elefantti vihastuneena huokeasti syöksee kenen tahansa läpi.
Elefantin nahka on kyllä paksu ja tukeva, mutta kuitenkin niin hellä, että kärpäset, paarmat ja sääsket saattavat hänelle isonkin tuskan, ja että hän on myös arka lyömiselle. Linnuilta rauhan saadaksensa taittaa hän oksan puusta ja torjuu sillä niitä pois päältänsä. Karvoja hänellä ei ole seljässä paitsi siellä täällä yksinäisiä harjaksia. Silmäripset ovat puolen kyynärän pituiset ja tukevan sukkapuikon (sukkavartaan) paksuiset. Häntä ei ole kuin korvain pituinen, ja sen päässä on iso harjastupsu.
Semmoinen otus ei kyllä juuri vähällä ruualla eläkään, niinkuin sen sanomattakin lukija arvannee. Jos Jumala olisi antanut elefantille saman luonnon kuin sudelle, karhulle, leijonalle, leopartille, pantterille, tiikerille ja monelle muulle raatelevaiselle pedolle, niin kukapa sen sitten voisikaan täyttää ja hallita, ett'ei tappaisi ja söisi koko maan piirin elävät ja lopulta ihmisenkin suuhunsa. Mutta siinäkin on Luojan hyvyys ja viisaus havaittava, että hän on säätänyt elefantin elättämään itsensä kasviaineilla. Hän syöpi ruohoja, heiniä, lehtiä, vesoja, varpuja ja mitä muuta senlaista löytää. Kaikki syömisensä saattaa hän kärsällään suuhunsa. Oksia ja lehtiä puista syödessänsä pieksää ja puistaa hän ne sitä ennen kovasti, puhdistaaksensa niitä muuraisista ja muista itikoista, jotka muuten taitaisivat yhdessä suuhun mennä. Hämähäkin verkoista puhdistaa hän ne myös visusti kärsällänsä, ennenkuin suuhunsa ottaa. Elefantti arvattavasti saattaisi kylläkin paljon syödä. Kotieläimenä pidettäessä keitetään sille tavallisesti 5 leiviskää riisipuuroa, joka sitten tehdään kakuiksi ja annetaan sille syödä. Ne kaksi, jotka, niinkuin edellä nimitimme, Persian kuningas lahjoitti Wenäjän keisarinna Elisabetille, saivat päivän muonaksi 2 leiviskää riisipuuroa, 2 leiviskää leipää, saman määrän parasta heinää ja yhden vedron (taikka 4 kannua ja 6 korttelia) viinaa.
Muut elävät karttavat viinaa ja muita väkeviä juomia kuin myrkkyä, mutta elefantille maustavat ne varsin hyvästi. Kuin häntä tahdotaan kehoittaa jotain ylenmäärinsä tekemään, taikka kiivaammasti yrittämään kuin tapansa on, niin näytetään hänelle viinaputelli ja luvataan antaa, kuin on työstänsä pääsnyt. Parempata kehoitusta ei tarvitse; siitä hän alkaa heti kaikki voimansa liikkeelle panemaan ja työtä loppuun jouduttamaan.
Tämä elefantin viinaan meneväisyys juuri selittää sen, mitä edempänä luimme, että kuningas Antioki _antoi priiskoittaa elefantit punaisella viinalla ja morin marjan nesteellä, kehoittaaksensa heitä käymään edes ja vihastumaan_, s.o. elefantit olivat asetettuna sotarintaan, ja heille muistutettiin, että heidän piti viinaa palkaksensa saaman, jos urhoollisesti täyttivät velvollisuutensa tappelussa.
Mutta jos elefantti jälkeenpäin havaitsee itsensä petetyksi ja hänelle ei anneta, mitä luvattiin, niin julmistuu hän hirmuisesti, ja on valmis paikalla surmaaman pettäjänsä, jos tämä ei pääse pakoon, ja vielä vuoden, kahden ja kolmenkin päästä ottaa hän hengen häneltä, missä vaan semmoiseen tilaan johtuu!
Narraamista, pilkkaa, lyömistä ja muuta pahaa menetystä elefantti ei suvaitse ollenkaan, paitsi pieniltä lapsilta, joille hän ei suutu, ikäskuin tietäisi, ett'ei semmoiset mielettömyydessänsä vielä oikein älyä, mitä tekevät. Rangaistukseksi heille vetää hän kuitenkin toisinaan vähäisen vettä kärsäänsä ja purskaisee heidän päällensä, taikka ottaa pienen vitsasen, ja lyöpi heitä sillä pari kertaa reisille, että heittäisivät konnuutensa ja lähtisivät pois. Vanhemmalle ihmiselle hän ei osoita tätä hyvyyttä, vaan lyöpi hänen paikalla kuolijaksi taikka vähintäänkin raajarikoksi.
Batavian kaupungissa Javan saarella asui kraatari (räätäli, ompelija) saman kadun varrella, jota kuvernöörin elefantit tulivat kulkemaan, kuin heitä vietiin juomaan. Sama kraatari söi mielellänsä omenia, ja sentähden oli hänellä niitä aina pöytänsä vieressä akkunalla. Yksi niistä elefanteista, jotka katua myöten sivuitse kulkivat, rakasti myös omenia, ja otti sentähden joka kerta yhden tahi kaksi kraatarin akkunalta, joka ilman kuumuuden vuoksi tavallisesti seisoi auki. Kraatari siitä ensittäin ei huolinut mitään, mutta kuin elefantti aikaa voittaen tuli ahnaammaksi, ett'ei tytynyt yhteen ja kahteen omenaan, vaan otti joka kerralla useampia, niin pahastui kraatari siitä ja pisti kerran häntä neulalla kärsään, kuin taas oli omenia ottamassa. Elefantti veti kärsänsä pois ja meni hiljaisesti joelle juomaan. Juotuansa veti hän vettä kärsäänsä, mikä mahtui, ja palatessaan kraatarin akkunan alle tultuansa purskasi hän sen kraatarin päälle, ja kasti sillä hänen itsensä, hänen ompeluksensa ja koko tupansa likomärjäksi.
Muuten on elefantti hiljainen ja hyvänluontoinen otus, joka ei tee kellenkään liikaa, jos häntä ei ärsytetä. Hyvällä pidolla taitavat pienet lapsetkin häntä hoitaa ja hallita, kuinka tahtovat, ja sitä, joka kauniisti ja leppeästi häntä kohtelee, rakastaa hän sydämellisesti, eikä eroa hänestä suurimmassakaan vaarassa ja hädässä. Joka hänelle on kerran vähänkään hyvää tehnyt, sen pitää hän aina mielessänsä, eikä unhota häntä tulisimmassakaan vihan vimmassansa. Hän on arvonsa tunteva, taikka ikäskuin kunnianhimoinen, ja näyttää siltä, kuin vaatisi hän ihmiseltä, että tämä, tuntein heikkoutensa häntä suhteen, ei yrittäisikään hänelle mitään ylivaltaa tekemään, taikka häntä ylenmääräisesti työllä taikka muulla rasituksella vaivaamaan.
Jos hevoisella olisi elefantin äly ja voima, niin mitä se ei monta kertaa tekisikään järjettömälle isännällensä! Epäilemättä tulisi ennen pitkää vähän hevoisenisäntiä maailmassa olemaan, jos he eivät tapaansa parantaisi ja rupeaisi paremmin hevoisiansa kohtelemaan.
Mitä elefantin kiitollisuudesta hyväntekijätänsä kohtaan sanoimme, sen todistukseksi saatamme seuraavankin tapauksen kertoa. Muutamassa Itä-Indian kaupungissa oli eräs elefantti joka kerta, kuin kulki kaupungin torin poikki, tottunut saamaan kaalinlehtiä ja muuta semmoista pötyä suuhunsa yhdeltä vaimonpuolelta, joka torilla piti kauppaa kaalin kanssa. Kerran tuli sama elefantti villiin, juoksi vimmoissansa katu kadulta, polki, särki, tappoi ja hävitti, mitä eteen sattui, tuli lopulta torillenkin ja kaasi pienet yksinäiset kauppapuodit ylösalaisin tavaroinensa. Kuin mainittu kaalinkauppias-vaimo näki, mitä hirmuista ryskettä elefantti piti, juoksi hän kerkeämiseen pakoon ja unhotti hädissänsä pienen kolmivuotisen tytärlapsensa puotiin, jossa se oli lattialla leikittemässä.
Kuin elefantti tuli sen puodin kohdalle ja näki lapsen pelvosta lattialla värisevän ja huutavan, muisti hän heti siinä puodissa usein syödä saaneensa, tyhjensi kärsällänsä ison korin kaaleista tyhjäksi, pani lapsen sisään ja nosti sen kärsällänsä tiskille. Jäi sitte vielä vähäksi aikaa sen viereen ikänkuin odottamaan, eikö kukaan tulisi lapsesta huolta pitämään. Viimein läksi hän siitä, nuuruksissa ja juuri kuin katuen ja häveten pahoja töitänsä, hiljaisesti kotiinsa.
Jokainen Antiokin sotaelefanteista kantoi seljässänsä 33 sotamiestä ja päälliseksi sen miehen, joka eläintä ajoi ja hallitsi. Se sama mies oli epäilemättä Indian maalta, yhdessä elefantin kanssa sieltä tullut ja elefantin tavat lapsuudesta tuntemaan harjauntunut. Semmoisia elefantin johdattajia sanotaan _kornakk'eiksi_. Niitten pitää olla luonnostansa tasaiset, älykkäät ja tarkat ihmiset, jotka tuntevat elefanttinsa mielen ja tavat, muuten tämä kornakkiansa ei suvaitse eikä tottele. Mutta kuin kornakki on mielenperäinen, niin on elefantti hänelle hyvin kuuliainen, pitää hänen oikein rakkaana ja nostaa hänen kärsällänsä joka kerta ajoon lähtiessä omalle päälaellensa, josta kornakki häntä ajaa. Tällä ajaessa ei ole ruoskaa eikä ohjia, eikä mitään muuta kuin pienoinen, koukkupäinen rautakeppi kädessänsä, jolla hän viittaa elefantille, mihin pitää mennä ja mitä tehdä.
Elefantti on kaikkein vahvin kuormankantaja ja myös hyvin harras ja uuttera siihen työhön. Hänen selkäänsä vyötetään konstikkaasti tehty satula ja sen päälle kahden sadan leiviskän kuorma, jonka hän itse kärsällänsä nostaa vähitellen selkäänsä ja sovittelee paikallensa.
Suurisukuiset ja rikkaat, joilla on siksi varaa, pitävät elefantteja matkainsa tähden, ja ajavat niitten seljässä, jota varten he rakentavat sinne kauniit kamarit ovilla ja akkunoilla, joissa taitavat maata, istua ja kävellä, kuin muissakin huoneissa.
Niinkuin edellisestä raamatunkin luvusta havaitsemme, käytettiin elefantteja ennen vanhaan sodassakin, ja niin tehdään vieläkin monessa Indian maassa. Mutta siitä ajasta alkaen, kuin kruuti tuli tutuksi, ja tykkejä ruvettiin sotakaluina käyttämään, elefantista sodassa ei ole suurta apua, sillä hän tavallisesti ammutaan kuolijaksi, ennenkuin ennättää päälle karata.
Elefantit elävät kahdenkin sadan vuoden vanhaksi, mutta tavallisesti kuolevat he jo sadan viidenkymmenen vuoden iässä. Kahdenkymmenen vuoden vanhana ovat he täysikasvuiset ja alkavat poikia, kantavat 80 viikkoa ja synnyttävät yhden, harvoin kaksi sikiötä kerrallansa.
Metsäelefantit kulkevat isoissa laumoissa, 30 ja 40 eläintä yhdessä koossa. Aljut elefantit ovat syntyneet aljuista vanhemmista taikka kuitenkin aljusta emästä.
_Lönnrot_.