Part 7

Keväällä ja suvella noustaan varhemmin ja mennään maata myöhemmin kuin talvella. Nuori väki muuttaa Wapun ja Erkin aikaan yövuoteensa pirtistä ulkohuoneisiin, joissa ilma on raitis ja vilpoinen, Mikon aikaan taas pirttiin. Suvilaihoja "kattamassa" ja muussa sontityössä, ojia luomassa ja perkaamassa, lehdessä, heinässä, elopellolla ja pellavain korjuussa ovat miehet ja naiset eroituksetta; hyväin taloin emännät vaan saavat olla kotona askareitten ja ruuanlaitoksen tähden. Evästä kannetaan kontissa, piimää ja kaljaa leilissä ja "plekussa". Kelvollinen isäntä on ensimmäisenä väkensä edellä suvitöissä, sillä iso eroitus huomaitaan olevan, jos väki kuulee: "menkääs työhön" taikka "tulkaas työhön". Heinänaika, joka on Heinäkuun loppupuolella, pidetään raskaimpana; silloin noustaan auringon kanssa, haukataan vähä "suuruspalaa", ja ruvetaan niittämään, jota kaikki täysivoimaiset, naiset samaten kuin miehetkin, niin myös palvelevaiset väkipuolukset, tekevät noin 4 hetkeä. Se eroitus on kuitenkin, ett'eivät naiset hio vikahdettansa, vaan ovat jo edeltäpäin valinneet miehistä kukin hiojansa, tavallisesti sen, jonka muutenkin pitää rakkaimpana; tämän ei tarvitse sentään paljaasta rakkaudesta hioa vikahdetta, vaan saa heinästä päästyä autetultansa viinakorttelin, liivikankaan taikka muun vähäisen palkinnon. Koska aamukaste rupee ruohosta katoamaan ja päivän helle rasittamaan, lakataan niittämästä, syödään suurusta ja pannaan murkinaunelle pariksi hetkeä. Sitten haravoitaan, jota lapsimaisetkin tulevat tekemään, ja kannetaan rukoja loppupäivää; mutta jos ilma on sateinen, niin niitetään toisen päivän varaksi. Päivällisellä ollaan kello 3 aikaan ja ehtoollisella työstä päästyä, auringon laskeissa, jonka jälkeen päästään yölevolle; sadepäivinä ovat murkinaunet pitemmät, ja maataan päivällisenkin päälle. -- Sen sijaan kuin miehillä on erityisenä tehtävänä kaikkinainen kirves- ja juhtatyö (aidanpano, kyntö j.n.e.), saavat naiset suvis-aikana perkaella maita ohdakkeista ja rikkaruohoista ja lisäksi tehdä kotoaskareita ja käsitöitä, minkä verran joutuvat.

Syksyllä on riihityö mainittavin, johon ruvetaan kohta kuin rukiit ovat leikatut. Aamuilla ollaan riihellä, siitä päästyä leikataan suviviljoja ja tehdään muita ulkotöitä. Riihet latoinensa ovat jo vanhastaan olleet ulkona taloista, vaikk'ei juuri kaukana; nykyisinä aikoina on muutama rakennettu moisiomaihin. Tavallinen vanhanaikainen riihi on niin laitettu, että puiminen ja kaikki työ tehdään samassa huoneessa, jossa elotkin kuivataan, vaikka se välistä on peräti lämmin työväelle. Kiuas on avoin, sen vieressä "lavanalustan" puoli laattiaa vähää korkeampi kuin muu laattia, joka on paksuista visuun liitetyistä hirsistä ja kutsutaan "tapannoksi"; ylhäällä ovat "parret", joille elot "ahdetaan", kautta riihen, paitsi kiukaan kohtaa, ja vielä ylempänä "vartaat", pitkin katon alustaa, joihin suvilaihon sitomia ripustetaan. Täysi riihiväki on neljä vahvaa henkeä ja yksi väkipuolus. Tappamaan ruvetessa ladotaan elot tapannoille, sitoma sitoman kylkeen, sitten ne neljä henkeä tappaa varstoilla ja se väkipuolus kääntelee sitomat. Varstain kluput ovat vähäiset ja käyvät taajaan ja matalalta (muutoin kolahtelisivat parsiin), kaksi lyö kerroittain samaan paikkaan, lappajat kulkevat riihen päästä päähän, toinen pari yhtä toinen toista puolta, siksi että joka paikka on tullut kahteen kertaan tapetuksi. Sitomain siteet katkotaan kohta alussa taikka sitten kuin on kerta tapettu; rukiin eloista leikellään latvat paikoin kerran, paikoin vasta kahteen kertaan tapettua. Sitten pudistellaan oljet ja ajetaan ovesta ulos; nämät latvat ja muut rehut ja tähät kootaan haravalla ja luudalla lavanalle, "riiho" (jyvät vihneinensä) jää laattialle. Taas pudotellaan uusia sitomia parsilta, ladotaan uusi laattiallinen ja tehdään samat temput toistamiseen; sitten taas kolmanteen ja useampaan kertaan. Koska koko riihellinen näin on tapettu, lähtee yksi tappajista suurukselle, toiset jäävät pöyhimään ja puhdistamaan riihoa, josta haravoiten laaisten perkaavat tähkiä; viimeiseksi lapioitaan riiho läjään kynnys-alle ja oljet sidellään lyhteiksi. Kaikki tämä työ käy niin sutevasti, että joka hengelle on aina tekemistä, eikä koskaan tarvitse toisen toista odotella (sanotaan: "tiellä laiska riihessä on"). Se edellä suurukselle lähtenyt palajaa riiheen viskaajaksi, koska toiset lähtevät pois. Mainittu työ on tehtävä tavallisella viskimellä, josta parhaat jyvät lentävät edemmäksi, vastaiseen seinään asti (nämät kutsutaan "seinäisiksi"); heikommat jäävät puolilaattiaan (kutsutaan "kieleisiksi") ja vihneet lähimmäksi viskaajaa. Sitten pohdetaan kumminkin ne kieleiset, jotka ovat vihneitten rajalla, taikka kaikkikin jyvät, jos oikein puhtaan puhtaita tahdotaan. Riihessä koottuja tähkiä kutsutaan "periksi", ohran ja kauran vihneitä "ruumeniksi". Ei ole sanottavaa eroitusta talvilaihoin ja suviviljain riihitysmuodolla, paitsi mitä kunkin lain eri luonto välttämättömästi vaatii. Niin pian kuin jyvät ja vihneet ovat saadut korjuusen, survotaan rehut ja latvat niin myös perät riihen laattialla, ja kannetaan "ruumenkomiin". Riihityön päätteeksi, koska kaikki viljat ovat korjuussa, pidetään "surviaiset"; näiksi täytetään riihet oljilla, joita sitten, koko päivä pitkän aamupuhteen kanssa, survotaan silpuiksi, omin väin ja päivämiehin. Survojat ovat parittain (niinkuin tappajatkin) ja kukin lyö kumppaninsa kanssa kerroittain; parit kulkevat toinen toisensa perässä ympäri riihen laattiaa, väkevimmät edellä, heikoimmat jäljessä. Riihi survojinensa on jotensakin hyppysalin kaltainen ja olisi yhtä hupainenkin, jos ei siinä olisi niin kauheasti tomua eikä niin raskasta työtä. Petkele on ainoa kalu, jolla silppuja tehdään; silppumyllyä ei ole kenelläkään, enemmän kuin puimakonettakaan. Mutta viskuri on juuri nimeksi. -- Uudenaikaisissa riihirakennuksissa on luva, jossa puidaan ja survotaan, mutta näitä ei ole vielä paljoa. Riihen lämmitys on isännän velvollisuutena. -- Myöhemmin syksyllä on pellavain ruokkous, josta naiset pääsevät tavallisiin talvitöihinsä; miehet loukuttavat puhteella. Kyntäminen, aitain ratkominen, hakoin karsiminen, kasken hakkaus, niitunperkaus, pihannostamus ja kalastus ovat miehillä päivätöinä, siksi kuin talvikeli tulee. Palkoillisilla on tapa pysyä paikassansa Pyhäinpäivä-sunnuntaihin asti huolimatta Marraskuun 1:stä päivästä eli Pyhäinpäivän "santista", jos se on alku- taikka loppuviikossa.

_Warelius_.

26. Naantalin naisluostari.

Edellä jo mainittiin, että Maunu Tavast piti hartaimman huolen kaikista kirkollisista laitoksista. Ottakaamme niistä nyt ensin puheen aineeksi luostarit ja varsinkin Naantalin naisluostari, joka Maunu piispan toimesta oli perustettu ja jota hän koko ikänsä suojeli hellimmällä rakkaudella.

Siihen aikaan, näetten, arveltiin semmoisen elämän olevan pyhimmän ja Jumalalle otollisimman, kuin kaikista maallisista töistä ja askareista luopuen vietettiin aikansa alinomaisessa rukoelemisessa, virsien veisaamissesa ja jumalisten ainetten miettimisessä. Tämmöisiä maailman toimista eronneita ihmisiä sanottiin _eräkkäiksi_, jos he itseksensä korvessa elivät, vaan _munkeiksi_ (miespuolet), ja _nunniksi_ (naispuolet), koska asuivat yhdessä, yhteistä jumalanpalvelusta pitäen. Munkkein tai nunnain asuntoja sanottiin nimellä _luostarit_. Tämmöisiä luostareita löytyi kaikissa kristikunnan maissa hyvin paljo ja monta monituista laatua eri säännöillä ja asetuksilla, ja Suomessakin oli ennen Maunu piispaa neljä, kaikki munkkeja varten. Näiden lisäksi perusti Maunu vielä v. 1441 uuden Franciskolais-luostarin Raumaalle. Mutta nämät viisi eivät Suomamalaisten mielestä vielä olleet kylläksi; he olivat, näin sanoo Naantalin luostarin perustuskirja, jo kauan halunneet saada myös nunna- eli naisluostarin maahansa. Sillä munkkein ja nunnain pyhän elämän ja alinomaisen jumalanpalvelemisen uskottiin olevan autuudeksi ei ainoasti heille itselle, vaan koko heidän kansalleen, ynnä sen lisäksi tuottavan maallistakin siunausta ja onnea koko maalle, missä asuivat.

Maunu Tavast oli, heti piispaksi tultuansa, ruvennut hankkeisiin tätä asiaa varten. Ensiksi aiottiin tätä luostaria Pyhän Annan nunnaston sääntöin mukaan laittaa ja rakentaa likelle Turun kaupunkia. Mutta siitä ei tullut mitään, ja Telgen herrainpäivillä v. 1438 toi Maunu piispa esiin toisen ehdotuksen. Hän anoi lupaa ja apua Brigitan luostarin perustamiseen, joka sisältäisi sekä nunnia että munkkeja ja siis hänen mielestänsä olisi hyödyllisempi kansalle "saarnaamisen, ripittämisen ja anieitten (synnin anteeksianto-kirjain) jakamisen suhteen" kuin paljas naisluostari. Tähän ehdotuksen herrainpäivillä suostuttiin, ja annettiin eräs kruunun talo Maskun pitäjässä siksi tarpeeksi. Siihen haetti nyt Maunu Tavast muutamia munkkeja ja nunnia Wadstenan luostarista ja rupesi sitä rakennuttamaan; vaan pian nähtiin paikka sopimattomaksi ja sentähden muutettiin luostari Raision pitäjään _Ailoisten_ eli Ailisten talon maalle, jonka ritari Henrikki Klaunpoika Djäkn ynnä hänen rouvansa Lucia Olovintytär Tavast olivat lahjoittaneet siksi tarpeeksi.

Tämä uusi luostari, joka pyhitettiin Pyhälle Neitsyelle, Pyhälle Johannes Kastajalle, Pyhälle Brigitalle, Pyhälle Annalle, ja joka nimeksensä sai Vallis Gratiae (Armon lakso), ruotsiksi Nådendal (Naantali), rakennettiin nyt v. 1443 suurella ahkeruudella ja innolla. Maunu Tavast omalla kulutuksellansa rakennutti siihen korkean kuorin sekä sakariston, ja hänen kehoituksestansa tuli muiltakin ylhäisiltä sekä alhaisilta lahjoja. Luostarin viereen oli kuningas antanut luvan perustaa kauppalan, jossa olisi krouveja ja ravintoloita sekä pyhävaeltajia että muita matkustajia varten. Tästä kauppalasta paisui Naantalin kaupunki, joka nyt on vähäpätöinen, vaan yhteen aikaan oli niin vaurastunut, että siinä oli kaksi pormestaria. Maunu piispa sekä auttoi perustamaansa luostaria rakentamisen aikana, että jäljestäpäinkin yhä lahjoitteli siihen omillansa tai kirkon varoilla ostettuja taloja, ja väsymättä yllytteli muita semmoiseen anteliaisuuteen.

Naantalin luostarille niinkuin muillenkin karttui suuria tuloja testamenteista, joissa kuolevat säätivät jonkun lahjan luostarille annettavaksi, siksi että heidän sielunsa puolesta pidettäisiin rukouksia ja messuja; myöskin maksettiin suuret summat hautasijoista luostarin kirkossa tai hautausmaassa, sillä niin toivottiin pikemmin päästävän taivaasen. Myöskin oli kaikkein munkeiksi tai nunniksi pyrkijöiden suorittaminen pääsöraha, joka vastasi heidän yksivuotista elatustaan luostarissa; useammat paljon enemmänkin antoivat. Paitsi sitä oli monta, jotka luostarin ankarain sääntöin alle antaumatta vaan pyrkivät luostarin muurein sisälle, ulkonaisten eli maallikkoveljein ja sisarten nimellä vanhat päivänsä rauhassa ja hiljaisuudessa viettämään; nekin antoivat tullessaan runsaat lahjat luostariin. Sen lisäksi sai luostari kaikki sakot rikoksista, jotka oli tehty sen asukkaita taikka alustalaisia vastaan. Mutta kaikkein suurin tulo oli anieitten myömisestä. Papisto, näet, oli sille uskottua virkaa, katuville julistaa syntein anteeksi antamusta, ruvennut sillä tavoin väärinkäyttämään, että alkoi rahasta jaella anteeksianto- eli aniekirjeitä, joissa muka oli suotu niin ja niin monen päivän, kuukauden tai vuoden synnit anteeksi, aina sitä myöten kuin pahantekijä tahtoi maksaa. Eikä siinä kyllä, että jo tehdyistä synneistä anteeksiantamusta kaupittiin, saipas sitä myös ostaa edeltäkäsin vasta aiotuista, tehtävistä pahanteoistaan. Tämmöinen helppo päästökeino synneistä tietysti kovin viehätti sen ajan raakaa, oppimatointa kansaa, ja äärettömät summat virtasivat sillä tavoin munkkien arkkuihin.

Luostariin usein lahjoitettiin kokonaiset talotkin, ja toisia se yhä osteli lisäksi omilla rahoillansa. Näin oli sille aikain kuluessa karttunut hyvin suuri joukko maatiloja, varsinkin Turkua läheisissä pitäjissä: Nummella, Rantamäellä, Raisiossa, Ruskossa, Maskussa, Liedossa, Piikkiössä, Paimiossa, Paraisissa. Lemussa, Rymättylässä, Taivassalossa, Sauvossa. Halikossa, Uskelassa, Mynämäellä, Wehmaalla, Laitilassa, ja Perniössä; vaan oli niitä kaukaisemmissakin Suomen maakunnissa: Saloisten ja Mustasaaren pitäjissä Pohjanmaalla; Ulvilan, Eurajoen, Huittisten, Pirkkalan ja Hämeenkyrön pitäjissä Satakuntaa, Janakkalassa Hämeenmaalla, Pohjan, Karjan, ja Porvoon pitäjissä Uudellamaalla ynnä Wiipurin tienoilla Karjalassa. Olipa niitä myös muutamia Ruotsinmaallakin. -- Itse luostarissa oli runsaasti kaikellaisia, kullasta kuvattuja ja hopeasta huoliteltuja ristejä ja kalkkeja, pyhäin kuvia ja muita kalliita kaluja ynnä myöskin rahoja. Näin rikkaana oli aikanansa Naantalin luostari!

Luostarin rakennuksista ei nyt seiso pystyssä muuta kuin kirkko ja vähäinen palanen munkkihuoneen seinää; mutta ruhkaläjistä on kuitenkin vielä onnistunut saada jokseenkin selvä käsitys, kuinka avara ja minkämuotoinen luostari ennen muinoin on ollut. Se seisoi Naantalin kaupungin vieressä, korkealla Nunnanniemellä, josta näkö on hyvin ihana. Kaupungista päin tulija astui ensin ulkoportin kautta ulkopihaan eteläpuolella kirkosta, jonka muurissa oli asuntoja ulkonaisille eli maallikkoveljille ja sisarille ynnä vieraille. Keskellä pihaa taisi seisoa aurinkokello ja vaivais-tukki. Kirkon lounaisen kolkan sivuitse tultiin portin kautta munkkien pihaan, jonka vasempaa kylkeä ympäröivät munkkien asuntohuoneet, kirjastot y.m. Siitä vei taas aina lukossa pidetty portti sisimpään eli nunnain pihaan, pohjais-puolella kirkkoa. Sen ympärillä asuivat nunnat kaksinkertaisessa huoneessa: munkkien asunto oli vaan yhdellä kerroksella. Nunnain pihaan ei ollut kenenkään miespuolen lupa päästä paitsi piispan, kuin kävi luostaria peräänkatsomassa, ja häntäkin sisään päästäessä oli pitkät mutkat ja temput tehtävät. Munkkienkaan pihaan ei päästetty ketä hyvänsä, sillä luostarin asukasten piti niin paljon kuin mahdollista olla erillään ulkomaailmasta. Kirkko, joka vielä seisoo, vaikka sen entiset koristukset ovat aikaa ryöstetyt, on komea rakennus paksuilla muureilla sisältään kahdella patsasrivillä jaettu kolmeen eri osaan. Sen läntisessä päässä oli korkea kuori (nyt kellotornin jalkana), missä nunnat pitivät jumalanpalvelustaan juhlallisissa tiloissa; munkeilla oli alttarinsa itäpäässä, jossa nytkin on tallella senaikuinen alttarikaappi puuhun veistettyine kuvineen. Tavallista jumalanpalvelusta pitäessään istuivat munkit alhaalla kirkossa, ja nunnat lehterillä eli parvessa kirkon pohjois-puolella, johon ovi vei suoraan nunnain asunnon ylikerrasta; munkkein ja nunnain piti nim. kirkossa olla erillään.

Näiden muurein sisässä kului munkkein ja nunnain elämä jumalanpalveluksessa ja laupeudentöissä. Nunnaksi pyrkijän oli ensin muutamat vuodet koitteeksi asuminen luostarin yhteydessä; jos hän määräajan kuluttua päätöksessään pysyi, niin häneltä hiukset leikattiin, hän puettiin sisarten pukuun ja juhlallisesti vihittiin; sen tehtyä hän ei enää saanut luostarista erota. Brigitan sääntöin mukaan ei saanut koeteltava olla 18 vuotta nuorempi, ja varsinaiseksi nunnaksi ei voinut päästä ennenkuin 25 vuoden ijässä.

Nunnia piti Brigitanluostareissa sääntöin mukaan olla 60 ynnä sen lisäksi 13 pappismunkkia, 4 diakonia ja 8 palvelijamunkkia (tämä luku vastaava Kristuksen 13 apostolia ja 72 oppilasta). Harvoin lienee kuitenkin Naantalissa ollut koko tämä määrätty luku täydelleen; mutta ett'ei luostarimme kuitenkaan kovin köyhä asukkaista ollut, näkyy siitä, kuin kerran rutto tappoi siitä 35 henkeä, eikä sittenkään mainita sen olleen autiona. Koko luostarin päänä oli _abbedissa_ niminen; munkeilla oli sen lisäksi eri päällikkönsä, jota sanottiin _yliripittäjäksi_ (confessor generalis). Nunnain pukuna oli sarkainen paita, päällyshame myöskin harmaasta sarasta, samaten tröijykin, jonka hihat olivat niin pitkät, että sormien hyppysetkin peittivät. Sen yli oli lupa pitää päällysvaatetta, joka talvella oli vuorattu lampaannahkalla; se pantiin rinnan päällä puikolla kiinni. Otsa ja suurin osa päätä oli peitetty myssyllä, joka takana niskassa neulalla kiinnitettiin. Sen päällä oli huntu mustasta palttinasta, kiinnitetty yhdellä neulalla otsassa, ja yhdellä kummankin korvan kohdalla; huntuun vielä pistettiin valkea liinarätti neulalla kiinni. -- Pappismunkeilla oli tunnusmerkkinä kaapuun rinnan vasemmalle puolelle ommeltu punainen risti ja sen sisässä pieni valkoinen risti: diakoneilla pieni valkea ympyrä ja sen sisässä neljä leimunnäköistä punaista tilkkua; palvelijamunkeilla valkea risti.

Brigitan luostareissa vallitsivat ankarat säännöt. Nunnaksi rupeaja pyhällä valalla vannoi elää naimatoinna sekä olla nöyränä ja köyhänä. Ei kelläkään luostarin jäsenellä saanut olla puolen äyrin vertaa yksityistä omaisuutta, eikä hän sormin koskeakaan saanut kultaan ja hopeaan muuten kuin jumalanpalveluksessa ja tikkaellessa. Aamusella noustua piti nunnain olla aivan ääneti siksikuin suuri messu oli pidetty, ja illallinen syötiin myöskin suurimmassa hiljaisuudessa. Paasto oli kova: yksi paasto kesti Adventista Jouluun asti, toinen alkoi Perjantaina ennen ensimäistä sunnuntaita paastossa ja päättyi Pääsiäisenä; sitten taas Pyhänristin päivästä Mikkeliin ja Pyhäinmiesten päivästä Adventtiin. Päivänä ennen Maarian päiviä, apostolein päiviä ja muutamia muita juhlia paastottiin vedellä ja leivällä. Paastottomina aikoina syötiin Sunnuntaina, Maanantaina, Tiistaina ja Tuorstaina lihaa päivällisellä, vaan silloinkin ei illalliseksi annettu muuta kuin maitoa ja kalaa. -- Rukouksia pidettiin ja virsiä veisattiin koko päivä vähä väliä Neitsyt Maarian kunniaksi. -- Siksi että nunnilla yhä olisi kuolemansa mielessä, oli kirkkotarhassa aina valmiiksi kaivettu hauta, jonka partaalla abbedissa sisarten kanssa joka aamu kello 9 kävi hiekkaa heittämässä, virttä veisaamassa ja rukoelemassa. Kirkon ovella seisoivat ruumispaarit, multaa päällä, joiden sivuitse kulkiessa oli itsekseen lukeminen: "mullasta olet tullut ja mullaksi sinun jälleen pitää tulemaan". -- Nunnilla oli kullakin pienoinen kammionsa, jossa hän makasi olkivuoteella, ilman hurstitta, villavaipan alla. Muiden sisarten yhteydessä ei hän ollut muuten kuin pöydässä, jumalanpalveluksessa tahi työssä. Jumalanpalveluksen loma-aikoina sisarekset ompelivat, neuloivat sukkia, tikkaelivat kirkonkoristuksia, hoitelivat sairaita (eräs Naantalissa käytetty lääkärikirja on vielä tallella) ja viljelivät puutarhoja. Munkeillakin oli eri puutarhansa, ja paitsi sen viljelystä ynnä sairasten hoitoa he myöskin harjoittelivat oppia. Mainioin Naantalin oppineista munkeista oli loppupuolella 15:ttä vuosisataa elävä _Johannes Budde l. Reck_, joka käänsi useampia kappaleita Raamatusta ruotsiksi ja kirjoitti useampain Ruotsin pyhäin vaimoin elämäkerrat y.m. Luostareissa, ja niin epäilemättä Naantalissakin, aina oli koulut, joissa ympäristön lapsia opetettiin. Rauman luostarikoulu oli juuri Maunu piispan aikoina niin suuressa kuulussa, että sinne Ruotsistakin virtaeli oppilaita.

_Krohn_.

27. Rahoista.

Vanhimpina aikoina, ennenkuin metallia opittiin rahoiksi mynttäämään, tehtiin kaikki kaupat vaihtamalla. Ne kalut, jotka pidettiin yhdenvertaisina, vaihdettiin suuta-suuksin; toisten väli suoritettiin pienemmillä kaluilla. Senkaltaiset tavarat, joita pystyi vähempiin osiin jakaella, ja jotka aina pysyivät kohtuarvossansa, olivat soveljaimmat toisten hintamääräksi ja väliksi; sentähden ruvettiin niitä ensin rahan asemessa pitämään. Yhdellä kansalla oli yksi lai tavarata rahan sijaisena, toisella toinen. Jolla karjankorjuu oli paraana elatuskeinona, se määräsi kauppakaluin hinnat raavasluvulla; niin että esimerkiksi leiviskä rautaa sanottiin maksavan puolen raavasta, tynnyri suoloja kaksi raavasta, ja niin edespäin. Toinen, kalansaaliilla elävä kansa, piti kaloja rahan asemessa; kolmannella, joka viljeli maata, oli jyvät rahana. Vielä nytkin löytyy Aasiassa, Afrikassa ja Amerikassa kansoja, joilla tupakat, suolat, pienet näkinkengät eli karinkaukalot ja muut semmoiset kalut pidetään rahan sijassa. Muutamilla Pohjan puolessa asuvilla kansakunnilla, jotka saivat vahvasti metsänviljaa, olivat ennen nahat toisten tavarain yhteisenä hintamääränä. Tämä oli vanhimpain Suomalaistenkin laita, joiden kielessä _raha_ on vanhimpina aikoina mahtanut merkitä yhtä kuin nahka nykyisessä kielessämme; sillä Lappalaiset kutsuvat nytkin nahkoja rahoiksi. Oravan nahoilla suoritettiin myös ulosteot ensimäisinä Ruotsin vallan aikoina niissä Suomen maakunnissa, joissa tilojen suuruus oravan jälkeen vielä luetaan.

Sitten, kuin metallit tulivat tutummiksi, otettiin muutamat niistä aikaa myöten toisten tavarain hintamääräksi, joksi ne myös olivat sangen soveljaat, osittain sen suhteen, että ne aina pysyivät melkein samassa arvossansa, osittain sillä, että niitä taittiin särjettää pieniin osiin, sitä myöten kuin piti maksettaman, ja osittain senkin vuoksi, ett'eivät niin väleen kuluneet kuin moni muu rahan asemesta kädestä käteen kulkeva kalu. Vanhan Testamentin kirjat ja muut vanhat historiat näyttävät, että kuin kultaa, hopeata ja vaskea ruvettiin toisten tavarain hintamääränä pitämään, tapahtui kauppa ensin sillä tavalla, että ostaja punnitsi myöjälle niin monta naulaa ja leiviskää jota-kuta metallia, kuin hän oli ostettavasta luvannut. Mutta sen suhteen, että kauppiaat eivät aina joutaneet särkemään metallia sellaisiin kappaleisiin, kuin kaupan teoissa tarvittiin, hakkauttivat muutamat heistä metallinsa jo edeltäkäsin vissin mitan painaviin murikoihin, ja piirsivät niihin merkin eli numeron, josta nähtiin, paljonko kukin kappale painoi. Ilman sitä panivat he myös nimensä, puumerkkinsä tahi jonkun muun merkin näille metallikappaleille. Muutamilla oli myöskin sellainen vormurauta, jolla tällaiset merkit yhdellä kertaa niihin lyötiin. Senkaltaisia vormurautoja ja niillä tehtyjä merkkiä sanottiin _preiliksi_, ja niillä lyötyjä rahoja _myntiksi_. Ensimäiset myntit eli preilatut rahat olivat välistä neliskulmaiset, välistä soikeat, välistä pyöreät. Jos kalun myöjä tahtoi, punnittiin ne, ennenkuin vastaan otettiin; mutta sillä että rahat niinä rehellisyyden aikoina aina löyttiin täysipainoisiksi, ruvettiin niitä ilman punnitsematta vastaanottamaan siitä painosta, joka niissä merkin eli preilin jälkeen piti oleman. Vaan aikaa myöten alkoivat kavalat ihmiset tehdä niillä kaikellaista petosta. Muutamat panivat rahoihinsa vähemmän metallia, kuin niissä preilin jälkeen piti oleman. Toiset sekoittivat kulta- ja hopearahoihinsa halvempaa metallia, ja muutamat vuolivat toisten tekemiä rahoja pienemmiksi. Näiden ja muiden petosten suhteen päätettiin, että kaikki maakunnan rahat piti vannotetuilta virkamiehiltä myntättämän ja senkaltaisella preilillä tehtämän, että jokainen siitä tunsi ne kelvollisiksi. Ett'ei kenenkään pitänyt taitaman vuolla rahain ympärystä ja sillä tavalla vähentää niiden painoa, merkittiin rahan ulkosyrjä kirjoituksella tahi muilla merkeillä, jotka myntätyissä rahoissa nytkin enimmiten nähdään olevan. Oikein puhtaasta kullasta ja hopeasta myntätyt rahat havaittiin olevan pehmeämmät ja kuluvan pikemmin kuin ne, joihin vähä muuta metallia oli pantu. Sen tähden päätettiin, että määrätty vähäinen osa vaskea piti kulta- ja hopearahoihin saataman pantaa, ja sillä että pienemmät hopearahat, joita useimmin pideltiin, tulivat kulumaan enemmän, pantiin niihin runsaammin vaskea kuin isompiin. Tästä syystä on esimerkiksi Ruotsin pienissä rahoissa hopea kovempaa ja halvempaa kuin isommissa. Muutamassa hallituskunnassa Kreikan maalla tehtiin ennen vanhaan rahoja raudasta, jotka olivat niin raskaita ja vaikeita liikutella, ett'ei kenenkään tehnyt mieli niitä paljon itsellensä koota, ja että varkaatkin harvoin viitsivät niihin koskea. Liian raskasta on vaskikin muiksi kuin pieniksi rahoiksi. Yhtähyvin tehtiin ennen Ruotsissa suurempiakin rahoja vaskesta, joita, niinkuin jokainen tietää, _louduiksi_ kutsuttiin.