Part 5

Kohta sen jälkeen keisari määräsi kaikissa valtakuntansa kirkoissa pidettäväksi yleisen katumus- ja rukouspäivän. Keisarillisen hovin kirkossa vietettiin myös tämä päivä, ja kaikki hovin jäsenet olivat siinä silloin läsnä. Pappi, joka rukouksen piti, oli, tietämättä mitään keisarin ja ruhtinas Galitsinin kohtauksesta, valinnut saarnansa tekstiksi kaksi ensimmäistä värsyä 91 psalmista. Jälkeen puolenpäivän kutsutti keisari toisen hovisaarnaajansa tykönsä ja käski hänen lukemaan jonkun luvun pipliasta. Pappi avasi piplian ja rupesi lukemaan psaltarin 91 lukua. "Taukoa!" huusi keisari, joka luuli ruhtinas Galitsinin puhuneen pappien kanssa ja käskeneen heitä mainittua lukua pipliasta keisarille saarnaamaan ja lukemaan. "Kuka teitä on käskenyt tätä psalmia nyt juuri lukemaan?" kysyi keisari. "Jumala itse," vastasi pappi vakaisella äänellä, ja katsoi rohkeasti keisaria silmiin. "Mitä sillä ymmärrätte?" kysyi keisari. "Teidän Majesteettinne käsky tuli minulle aivan odottamattomasti ja se hämmästytti minua paljon," vastasi pappi. "Syvästi sydämessäni tuntien, miten tärkeätä se olisi, että täksi juhlalliseksi hetkeksi saada sovelias luku pyhästä raamatusta valituksi, lankesin minä polvilleni ja rukoilin Jumalaa minulle osoittamaan ne värsyt, joita minun nyt pitäisi lukeman, ell'ei Teidän Majesteettinne itse niitä määräisi. Rukoellessani muistui mieleeni 91 psalmi, joka niin lujasti tunkihen minun ajatuksiini, että minä katsoin sitä rukoukseni kuulemiseksi."

Keisari ei virkkanut mitään, vaan vaipui syviin ajatuksiin. Hän huomasi Herran puhuvan hänelle sanassansa merkillisellä tavalla. Hänen sieluunsa syttyi tämän sanan kautta järkähtämätöin luottamus Jumalaan, sotajoukkojen Herraan. Hän uskoi nyt, että Jumala olisi parain tuki ja turva hädässä, ja tämä usko kasvoi lujaksi vakuutukseksi. Sen uskon kautta hän itse ja hänen uljas kansansa oppi Jumalaan luottamaan, ja Jumala kukisti ilman ihmisellisittä aseitta voimallisen Napoleonin ja hänen suuren sotajoukkonsa tomuun ja tuhkaan, pelastaen siten Wenäjänmaan vihollisen vallasta.

Ah, jospa keisarit, kuninkaat ja ruhtinaat, samoin kuin kansatkin, aina ottaisivat pakonsa piplian Jumalaan! Hänessä he löytäisivät vahvemman tuen ja paremman avun kuin linnoituksissa ja kanooneissa sekä sodan kaikissa taidoissa ja keksinnöisssä.

_Polén_.

20. Majavasta.

Niitä merkillisiä eläviä, joita majaviksi kutsutaan, löytyi ennen maailmassa paljo Suomessa, koska oli enempi ja avarampia autiomaita ja vähempi ihmisiä. Nyt ei niitä löydy enää kuin harvoin pohjaisissa maissa, asumattomilla paikoilla. Majava on kyynärän pituinen tahi vähän pitempi. Pää on munan muotoinen ja turpa eli kuono lyhyt ja paksu. Etuhampaat ovat yläpuolella maksankarvaiset, ja alapuolella punertavat. Sillä on lyhyet turpajouhet, pienet silmät, lyhyet, ymmyrkäiset ja karvoihin melkeen kätketyt korvat, paksu ja lyhyt kaula; selkä on koukkuinen. Jalat ovat lyhyet, olletikin etujalat, joilla on viisi eroitettua varvasta, mutta takajaloissa, jotka ovat suuremmat, on uimanahka varvasten välillä. Häntä, joka on puolen ruumiin pituinen, on leveä ja latuskainen ja neljänneksi osaksi karvainen; mutta sitten hännänpäähän asti on suomuja, joidenka välissä näkyy lyhyitä karvoja. Suomut ovat kuusikulmaiset ja sinertävät. Majava on karvoiltansa mustanruskea; mutta peruskarva eli villa on vähän keltaisempi. Muissa maissa sanotaan tavatuksi aivan valkoisia ja aivan mustia majavia, mutta meidän maassamme ei ole kuulunut milloinkaan näkyneen sellaisia.

Majava asuu mieluisimmasti kaukana ihmisten asuinsijoista, vesissä ja metsäisissä autiomaissa, jossa hän saapi olla rauhassa ja rakentaa huoneitansa. Jos joku löytyy ihmisten tienoilla, niin se on yksin ja asuu luolassa, jonka hän on kaivanut joen tahi meren rannalle. Mutta autiomaissa ovat ne suurissa joukoissa, ja rakentavat siellä huoneensa ja majansa, josta niillä ehkä taitaa olla nimensäkin. Ne kokoutuvat Kesäkuussa tahi Heinäkuussa joen tahi järven rannalle, ja hakevat siellä asuinsijaksensa laakean eli tasainen ja soisen paikan, joka on lehtipuiden varjossa, ja olletikin, jos on vähäinen lahti, joka menee sisälle metsään.

Ett'ei kuivana aikana vesi vähenisi huoneen vieressä, tekevät he ensin sulun eli tokeen sen paikan alapuolelle, johonka he aikovat rakentaa huoneensa. Tämän sulun perustukseksi panevat he ensin puita poikkipuolin, ja pistävät sitte muita seisomaan vinossa virtaa vasten; niiden päälle pannaan multaa, oksia ja kaikellaista, siksi että sulku on niin korkea kuin tarvitaan; tämmöinen sulku on neljää tahi viittä kyynärää paksu, tiheä, ett'ei vesi pääse läpi, ja niin lujasti kokoonpantu, että se kestää pitkät ajat.

Saatuansa tämän sulun valmiiksi, alkavat he rakentaa huoneensa, mutta kaivavat ensistä ojan rakennuspaikan ympärille. Huoneen rakennukseksi he ottavat suurempia ja pienempiä likitienoilla kasvavia lehtipuita, niinkuin haapoja, koivuja, pajuja ja senkaltaisia, joita he ovat ihmeellisesti sukkelat kaatamaan, Saadaksensa kumoon korttelia paksun haavan, ei tarvitse yksi majava enemmin kuin tunnin ajan. Tätä työtä tehdessänsä seisoo hän takajaloillansa, vähän nojattuna kovaa häntäänsä vastaan. Etukäpälänsä pitää hän suunpielissä ja poimii niillä ulos lastuja sitä myöten kuin ne tulevat suuhun. Hän seisoo vähän vinossa puuta suhteen ja vetäypi jyrsiessänsä vähitellen takaperin ympäri puuta. Saatuansa puun kumoon, oksii eli vesoaa hän sen sileäksi, niinkuin se olisi kirveellä veistetty. Sitten jakaa hän sen kyynärän pituisiksi palasiksi, taikka pitemmiksi tahi lyhemmiksi, sitä myöten kuin puu on paksu ja hän näkee jaksavansa viedä suuremman tahi pienemmän puun rakennuspaikalle, johonka hän sen kuljettaa sillä tavalla, että pitää sen sylissänsä etujalkain välillä ja niin taikka kantaa tahi lykkää sen edessänsä taikka vetää perässänsä. Vedessä pitää hän puun samalla lailla, sillä hän uipi takajaloillaan eikä tarvitse ollenkaan liikuttaakaan etujalkojansa. Mullan ja saven, jonka hän tarvitsee rakennukseensa, kaivaa hän ylös maasta etukäpälillänsä, kokoaa sen yhteen kasaan eli läjään, panee etukäpälänsä kahden puolen sen ympäri ja päänsä sen ylitse, ja lykkää sen niin edellänsä mihinkä tahtonsa. Jos puita sattuu olemaan tiellä, perkkaa hän ne pois ja tekee tien selväksi. Sileäksi tulee tie vähitellen mullasta ja savesta, jota, majavan viedessä, jääpi aina vähä joka paikalle.

Majavain huoneet, jotka enimmiten ovat joen tahi järven eteläisellä, harvoin pohjaisella puolella, ovat välistä yksinäiset, välistä on niitä monta yhdessä paikassa. Niillä on myös eri suuruus, sillä välistä asuu yhdessä huoneessa yksi tahi kaksi paria ja välistä taas aina kuusikin paria, mutta joka parilla ovat omat vuoteensa ja salatiensä. Tämmöinen huone on ymmyrkäinen tahi pitulainen, ja kuin se on suurin, 15 kyynärää ympäri lukien. Korkeus on 5 tahi 6 kyynärää. Perustukseksi on ensin pantu hirsiä melkoiseen järjestykseen, mutta niiden päälle on huiskin haiskin syösty puita ja multaa. Katto on holvattu eli pyöreä, mullalla ja turpeilla peitetty ja muutoin niin silitetty ja laitettu, että siinä tuskin näkee olevan majavan asuinsijan, mutta luulisi vaan olevan vähäisen mäen. Useammissa huoneissa on kolme kertaa päällitysten, joissa kussakin on majavan vuoteet, tehdyt kuivasta ruohosta. Nämät kerrat ovat sentähden, että majava, sen jälkeen kuin vesi joko nousee tahi laskeksen, muuttaa makauspaikkansa, sillä maatessansa pitää hän ruumiinsa kuivalla, mutta häntänsä ja takajalkana vedessä. Kahden puolen huonetta on ovet, toinen maalle päin, toinen veden pohjalle, ja se on niin syvällä, että se talvella on jään alla.

Tämmöisten suurten huonetten rakentamiseen tarvitaan koko joukko majavia, joilla on kaikilla eri työnsä: muutamat kaatavat puita ja veistävät niitä sileäksi, toiset vievät niitä rakennuspaikalle, toiset latovat niitä järjestykseen, muut kaivavat salateitä tahi tuovat mutaa, kiviä, savea, ja niin edespäin. Joku on sanonut havainneensa, että niillä on näitä töitä tehdessänsä päämies, jota kaikki tottelevat; mutta lieneekö tässä perää? Tuskin uskoisin. Nämät työnsä tekee majava kesäöinä, kuin on ilma jäähtynyt. Päivillä makaa hän huoneessansa ennen mainitulla ruohovuoteellansa veden ääressä. Juuri kaukana olevissa erämaissa, jossa hän saapi olla rauhassa, on hän päivilläkin ulkona, olletikin, jos on ilma pilvinen ja sateinen. Jos kuivana aikana vesi vähenee, suurentavat eli pitentävät he tokeen, että enemmin vettä kokoutuisi, ja jos taasenkin sadeaikana vesi nousee ylön korkeaksi, aukasevat he tokeesen reiän eli läven, josta liika vesi juoksee pois. -- Nämät majavanhuoneet ovat niin lujat, että kestävät monta miehenikää.

Majava on luonnostansa sekä maa- että vesielävä. Että hän on aivottu enimmiten oleskelemaan vedessä, näkyy hänen lyhykäisistä jaloistansa, takajalkoin uimanahasta ja hänen latuskaisesta hännästänsä. Onkin hänen liikuntonsa mantereella vähän hitaanlainen, vaikka ei kuitenkaan niin hidas kuin hylkeen; mutta vedessä hän on virkku ja uipi niin nopeasti, että häntä tuskin voi veneellä saavuttaa tahi seurata. Uidessansa, olkoon veden alla tahi päällä, hän liikuttaa harvoin etukäpälöitänsä, mutta pitää ne vedessä leuan alla, ett'eivät estä kulkua, soutaa takajaloilla ja häntä on melana.

Levätessänsä makaa majava taikka seljällään tahi mahallaan.

Majavan ääni on melkein kuin porsaan ääni; ja sieramistansa hän antaa äänen, joka on vähän sinnepäin kuin pyyn, vaikka ei niin kova ja heleä.

Ruuaksensa syöpi hän haavan, koivun ja pajupuiden kuoria ja lehtiä, mutta ei ollenkaan lepän, pihlajan tahi tuomen; tuntureissa, taikka jossa ei ole lehtipuita, syöpi hän ruohoa ja vähäisiä pajuja, joita hän sattuu löytämään. Joku on sanonut, majavan myös syövän kaloja, krapuja ja sellaisia, mutta sitä epäillään; ja jos se jolloin-kulloin olisi tapahtunut, niin se on mahtanut olla suuren näljän tilassa. Syödessänsä istuu hän takajaloillansa niinkuin orava, ja nostaa etukäpälöillänsä ruuan suuhunsa.

Syksyllä. vähän ennen kuin tulee pakkanen ja jää. kokoaa hän talvitarpeeksensa viheriäisiä haavan ja muiden sanottuin puiden oksia ja varpuja. Tästä on myös merkki, tuleeko talvi pikemmin tahi myöhemmin, sitä myöten nimittäin kuin majava rupeaa kokoamaan talvivaraansa. Nämät hän panee syvälle veteen majansa viereen, ett'ei häntä jää estä saamasta niitä käsille. Hän ottaa niitä talvella vähitellen ylös vedestä, jyrsii pois kuoren ja jääneen kapulan viskaa hän taikka tokeen päälle tahi huoneensa katolle. Kevätpuolella ja suvi- eli suojapäivinä Helmi- ja Maaliskuussa lähtee hän välistä, jos talvivarat näkyvät olevan loppupuolella, ulos majastansa puolen tahi neljänneksen peninkulmaa metsään vereksiä haapoja hakemaan, joita hän kaataa ja tuopi kotiinsa. Silloin kaivaa hän, jos vaan saattaa, salateitä lumeen, ett'ei kukaan näe, missä hän kulkee ja asuu.

Majavat elävät parittain, koiras ja naaras yhteisellä vuoteellansa. Naaraat synnyttävät Maaliskuussa 2 tahi 3 (harvoin 4) poikaa. Neljän viikon perästä tuopi hän niille jo varpuja heidän syödäksensä, ja kuuden viikon perästä seuraavat pojat häntä ulos. -- Majavan pojat eivät tule kesuksi niinkuin monet muut villit eläimet, jos ne kuinka pienenä saataisiin kiinni, mutta pitävät luontonsa, eivätkä taida oppia mitään muuta kuin sitä, jota he luonnostansa tekevät. Majavan lihaa syövät ne, jotka niitä pyytävät. Sen maku sanotaan olevan vähän sinnepäin kuin sian lihan, mutta häntä kuuluu haisevan ja maistuvan melkeen kalalta. -- Takajalkain välillä on kaksi kolmen, neljän tahi viiden tuuman pituista pussia, joihinka kokoupi kuista eli rasvaista ainetta, jolla on väkevä haju ja joka on keltaisen-karvainen, mutta kuivettuaan muuttuu ruskeaksi. Tämä kuinen aine on se, jota kutsutaan _majavan haustaksi_ ja jota pidetään lääkityksenä. Meidän maassamme ei saada sitä niin paljon kuin apteekkeihin tarvitaan, ja sitä tuodaan sentähden muualta. Wenäjältä tuotava hausta kuuluu olevan parempi kuin se, joka Englannin kautta tuodaan Pohjois-Amerikasta. -- Majavan nahasta, jota pidetään hyvin kalliina, tehdään lakkeja, turkin sepaluksia, vaimoväen muffeja, ja niin edespäin. Olletikin ovat mustat nahat kaikkein kalliimmat. Karvat ovat kahtalaiset: pitemmistä tehdään sukkia, vanttuita ja senkaltaista; mutta lyhemmistä, jotka ovat villaiset ja hienommat, tehdään hattuja, joita kutsutaan _kastorihatuiksi_, sillä majavan latinainen nimi on _castor_.

Vahingot, joita majavat tekevät, ovat että ne pilaavat lehtimetsiä ja että heidän sulkunsa eli tokeensa välistä saattavat suuret tulvat eli vedenpaisumukset matkaan.

Majavia pyydetään monella lailla, niinkuin verkoilla, joita kudotaan lujasta, hanhen kynän paksuisesta nuorasta ja niin suurilla silmuksilla, että koiran pää mahtuu sisälle. Tämmöinen verkko on välistä 20 kyynärää pitkä ja 3 tahi 4 kyynärää leveä eli syvä, ja pannaan joen poikki, jossa on havaittu majavan kulkevan. Verkko taidetaan myös pantaa heidän huoneensa eteen, jos on tietty, missä se on. Silloin myös on tavallinen, että mies seisoo varalla huoneen edessä keihäs kädessä, ja sillä pistää majavan, kuin se tulee ulos. Huoneestansa ne ajetaan ulos koirilla, joita sinne päästetään sisälle, ja välistä savulla, jota sisälle puhalletaan. Välistä tapahtuu, että kuin nuottaa vedetään, niin majava joutuu nuotan perään. Tuohustamalla on myös saatu majavia, niin myös ketunsangoilla.

(Turun Wiikko-Sanomista v. 1823.)

21. Wiipurin piiritys v. 1495.

Ensimmäinen tieto Wenäläisten aiotusta retkestä tuli Suomeen Räävelistä Wironmaalla. Sieltä oli piispa kirjoittanut Turun silloiselle piispalle Maunu Stjernkors'ille eli Särkilahdelle, ja tämä oli heti saattanut sanan edemmäksi Ruotsiin, pyytäen kiireisintä apua. Itse puolestansa oli Maunu, Suomen etevimpänä miehenä, ruvennut varustamaan vastarintaa. Hän kävi Wiipurissa ja saatuansa siellä tarkempia tietoja Wenäjän joukkoin tulosta ja paljoudesta, lähetti arpakapulat kulkemaan ympäri Suomen nientä. Sotaan nyt piti varustautua joka miehen ken vaan oli täyttänyt viisitoista vuotta. Itse palasi piispa sitten Turkuun tätä nostoväkeänsä järjestelemään.

Vihoillinen samoisi maahan Rajajoen yli, Syysk. 24 eli Matinpäivänä. Heitä kuuluu olleen 60,000 miestä, joita ylipäällikkönä johdatteli ruhtinas Danilo Wasilinpoika Shtjena ja hänen allansa voivoda (sotapäällikkö) Jaakop Sakarjitsh sekä ruhtinas Wasili Feodorinpoika Shuiski, toinen tuoden Novgorodin miehet, toinen väen Pihkovan alustalta. Wenäläisillä oli muassansa kaikellaisia piiritysaseita, muiden muassa mahdottoman suuria tykkejäkin, muutamat 26 jalkaa pituudeltansa. Vihoilliset lähenivät murhaten, polttaen, ja uhkaelivat ennen ei seisahtavansa, kuin olisi itse Tukholmakin tuhkana.

Kun Rajajoen yli tullaan Suomeen, on Wiipurin kaupunki linnoineen ikään kuin porttina. Sen portin saranat olivat siis ensin auki kiskottavat, jos Wenäläinen täysin turvin tahtoi mennä lännemmäksi. Mutta Suomalaisetkin tämän hyvin tiesivät ja olivat Wiipurin suojaksi tuoneet urhoollisimmat päällikkönsä ynnä paraiten varustetun väkensä. Isäntänä linnassa istui rohkea Ruotsin ritari Knuutti Posse, ja Suomen miehistä oli hänellä apuna Henrikki Eerikinpoika Bitz, Pohjais-Suomen laamanni, Tönne Eerikinpoika Tott, Maunu Frille, Maunu Laurinpoika ynnä monta muuta. Jokainen oli tuonut muassansa joukon rohkeita, sotaleikkiin harjauneita palvelijoita, ja Maunu piispakin oli lähteissään jättänyt Wiipuriin 60 paraita huovejansa. Paitsi tätä varsinaista sotaväkeä oli jo sinne saapunut suuri joukko talonpoikia Uudeltamaalta, ja toisia oli pian tulossa. Lokak. 1 p. siunasi Maunu piispa Turun lääniläisten sotalipun, jonka jälkeen pani heidät idän puoleen marssimaan. -- Kyminkin joen seuduilla oli kaadettu murroksia ja varustettu vartiaväkeä, Klaus Henrikinpoika Hornin, Etelä-Suomen laamannin, ynnä Herman Flemmingin, Louhisaaren herran, johdon alla. Niiden piti sitä rajaa suojella, jos joku vihoillis-parvi Wiipurin ohitse luikahtaisi sinne. Näin varustettuna odottivat Suomalaiset pelotoinna, vaikk'ei huoletoinna, verisien vihoillistensa tuloa.

Matinpäivänä, Syysk. 24 p., levisi Wenäläisten leiri "alle Wiipurin vihannan". Kolmen peninkulman avaralta näkyi Wenäläisten majoja ja varustusvallia; tuhansittain kihisi vihoillisten väki joka paikassa. Kolmeen ensimmäiseen viikkoon eivät kuitenkaan vielä saaneet kaupunkia kaikin puolin saarretuksi (piiritetyksi), niin että apuväkeä ja muita tarpeita yhä vielä saattoi tulla lisää. Wiipurin kaupunki on, näet, rakennettu pitkälännän, kapean niemikaistaleen päähän, joka antaa idästä länteenpäin. Kaupungin takana on salmi, jonka keskellä linna seisoo saaressa. Etelään päin leviääpi avara selkä, josta Uuraan salmen kautta päästään ulos merelle. Pohjosessa polvittelee Suomenvedenpohja noin 7 virstaa luoteesen (länsipohjaiseen) päin. Tämän jotenkin leveän selän yli Wenäläiset eivät voineet päästä; sillä kaikki suuremmat alukset oli kaupungin väki epäelemättä korjannut pois heidän käsistään. Tullaksensa Wiipurin läntistäkin puolta ahdistelemaan, ei heillä sentähden ollut muuta neuvoa, kuin kiertää ympäri koko Suomenvedenpohjan. Tämän selän luoteisehen pohjukkeesen juoksi Juustilan joki, joka nyt on Saimaan kanavan suuna. Sekin oli kovin syvä ja leveä, että siitä aluksetta olisi päästy yli. Vielä täytyi mennä pari virstaa ylemmäksi, missä Watikiven koskessa (se on kanavaa kaivettaessa kokonaan perattu) oli kaalamo eli kahlauspaikka. Siitä oli Wenäläisten ollut ennenkin tapana samota Wiipurin linnan sivuitse.

Estääksensä vihoillisen ylipääsöä siinä paikassa, lähetettiin, yöllä Lokak. 12 p. vasten, Wiipurista jommoinenkin joukko. Siinä oli 100 aatelis-palvelijaa eli huovia sekä Uudenmaan nostoväkeä 800 miestä. Päälliköiksi oli pantu Maunu Frille, Niilo Pentinpoika ja eräs Saksalainen, nimeltä Winholt. He sousivat venheillänsä Lavolaan, joka on Juustilanjoen suussa, ja astuivat siellä maalle. Mutta samassa levisi huhu, että nyt Wenäläinen jo tulee. Uudenmaan talonpoika-rahjukset, jotka eivät ennen olleet sotaa käyneet, tuosta säikähtivät niin pahanpäiväisiksi, että juoksivat, min vaan käpälät kerkesivät, takaisin venheisiinsä. Niihin kuin sitten rupesivat kiireissään tunkeumaan, niin uppoutui puolet aluksia meren pohjaan. Aatelispalvelijat sillä välin olivat miehuullisesti torjuneet vihoillista päältään ja vihdoin ajaneetkin hänet pakohon. Tuosta myös rohkenivat talonpojat ja alkoivat uudestaan tulla rantaan. Veneitä ruvettiin nostamaan ja ajamaan vettä ulos. Tässä toimessa vielä oltiin, kuin toinen suurempi vihoillis-parvi karkasi päälle. Niitä ei aatelis-palvelijat kyenneet vastustamaan, vaan alkoivat yhä tapellen peräytyä rannan puoleen. Sen kuin talonpojat huomasivat, niin taas kaikki kapuamaan venheisiin: työntävät venheet rannalta ja lähtevät soutamaan selälle päin. Sillä lailla jäivät rohkeat aatelis-palvelijat melkein kaikki turmion omaksi; mitkä vihoillinen teloitti tanterelle, mitkä vei vangiksi mukaansa. Niiden joukossa olivat retken päällikötkin, paitsi Winholt, joka, veteen hypähtäen, kaappasi veneestä laahaavan köyden kiinni ja sillä keinoin pelasti henkensä. Hänen kanssaan palautui vielä 8-10 aatelispalvelijaa, niissä kuusi Maunu piispan kuudestakymmenestä huovista. Talonpoika-nahjuksia oli hukkunut noin 100 miestä. Wiipurissa oltiin kovasti vihoissaan näille Uusmaalaisille, jotka pelkuruudellansa olivat tehneet koko retken tyhjäksi ja jättäneet niin monta urheata sotakumppalia surman suuhun. Itse Posse lausui pilkkaellen, että jos 400 Uusmaalaista sattuu kuulemaan kahden Wenäläisen ääntäkään, niin he jo kohta kiitävät käpälämäkeen.

Nyt oli Wenäläisillä vapaa pääsö Wiipurin läntiselle puolelle, ja pian ilmaantui salmen takaiselle rannalle, s.o. Tervaniemelle, vihoillis-joukko, jossa oli 450 ratsumiestä, ja jalkaväkeä sen mukaan. -- Samassa rynnättiin itäiseltäkin, Pantsarlahden puolelta kaupunkia vastaan. Muurin edustalle kuljetettiin risuvihkoja, pitkiä kankia ja tikapuita, joilla pyrittiin päästä muurin yli. Jommoinenkin joukko, kahden lipun kanssa, tunkeusi tuohon rantasolukkaan meren ja muurin välillä, joka oli Mustainveljein luostarin edustalla (missä nyt on kalaranta). He tahtoivat näin kahdelta kohdin ahdistaa muuria, siksi että kaupungin olisi pakko jakaa voimansa kahteen osaan. Mutta turhaa oli Wenäläisten ryntääminen; Suomen väki heidät säikähtämättä syöksi takaisin, ja vihdoin täytyi vihoillisen tyhjin toimin palauta leiriin.

Tämmöiseen rynnäkköhön ei Wenäläinen nyt pitkään aikaan uskaltanut käydä uudestaan. Hän sen sijaan

Pani pyssyt paukkumahan, Umpiputket ulvomahan, Avokurkut ammomahan. Jalot joutset joikumahan, Alla Wiipurin vihannan, Alla suuren Suomen linnan.

Ampui kerran, ampui toisen, Ampui kerran noin alatse, Ampui toisen, niin ylitse. Ampui kolmannen kohalle. Jopa liikkui linnan tornit, Räystähät rämähtelivät, Patsahat pamahtelivat, Kivet linnan kiikahteli, Tornit maahan torkahteli.

Näin laulaa vanha suomalainen runo, ja Ruotsin riimikronika kertoo seuraavalla tavalla: Wenäläisillä oli muiden seassa kuusi summatointa tykkiä, joista ammuttiin tynnyrin pohjan suuruisia kiviä. Näillä he ampuivat kaksi tornia maahan ja muurikin niiden välillä alkoi mureta. Pian kaatui kolmaskin torni, ja se niin pahasti kaatui, että siihen kohtaan muuria aukesi rikko, josta mahtui kaksi humalasäkkiä rinnakkain sisään. Mutta linnanväki ei näistäkään vahingoista vielä ollut millänsä. Knuutti Posse korjautti ahkerasti pienemmät viat ja tuon suuren rikonkin eteen laittoi jonkunlaisen varustuksen. Näissä toimissa kului viikko viikkonsa perästä, Marraskuun loppupäivät olivat jo käsissä eikä Wiipuri vieläkään valloitettuna. Pian oli talvi tuleva lumineen, pakkasinensa, jolloin piiritystyötä jatkaa oli vaikea, milt'ei mahdotoin. Siitä syystä päätettiin Wenäläisten leirissä, uudestansa yrittää rynnäkköä kaupunkia vastaan. Maksoi mitä maksoikin väkeä, sillä lailla täytyi päästä sisään, koska heitä oli monin verroin enemmän kuin linnassa suojelijoita.

_Krohn_.

22. Wiipurin pamaus.

Tuskin alkoi Antinpäivä, Marrask. 30 p., valjeta, niin ilmoittivat vartiamiehet Wiipurin torneista, että vihoillinen oli tulemassa muuria kohti. Se läheni kolmena joukkona, kunkin etunenässä liehuva lippu ja monta tuhatta miestä lipun perässä, ja heidän tullessaan, pitkät keihäät kädessä, tanner näytti liikkuvalta metsältä. Kukin joukko pyrki kaupunkihin eri kohdaltansa, kantaen pitkiä tikapuita edessänsä. Yksi joukko riensi suoraan sitä suurta rikkoa kohti, joka kolmannen tornin kaatuessa oli muuriin auennut. Tämän joukon lipun kantajana reipasteli rivakka ja urhea ruhtinas. Hän ryntäysi rikon kautta, kiipesi sieltä muurin päälle ja muu joukko perässä. -- Sillä välin olivat muutkin parvet lähenneet muuria. He olivat nostaneet tikapuunsa muurin kupeille ja niitä myöten myöskin pääsneet ylös.