Part 4
Piispantoimissaan oli Maunu hyvän ja uskollisen kirkon paimenen esikuvana. Hänen aikanansa olivat ylimalkaan piispain ja muiden kirkkoylimysten tavat pahasti turmeltuneena. Suurilla tuloillansa he elivät ylellisesti, juoden ja mässäten, olivat ahneita, röykkeitä, vallanhimoisia, ja väärinkäyttivät hengellistä valtaansa maallisten etuinsa edistämiseksi. Mutta Maunu piispa piti ihan toisellaista elämää. Hänen tapansa olivat yksinkertaiset ja puhtaat, ylellisyyttä hän ei suvainnut, vaan käytti saataviansa aina kirkon ja puutteenalaisten hyväksi. Kaikissa hänen kartanoissaan elätettiin suuri joukko köyhiä ja vaivaisia, sokeita ja rampoja. Myöskin laitettiin hänen aikanaan hospitali niitä onnettomia varten, jotka spitalitautia sairastivat. -- Valtaansa ja voimaansa hän ei käyttänyt yksityiseksi hyödykseen, vaan pyysi sillä aina auttaa Ruotsin valtakuntaa ja varsinkin omaa kansaansa, jolle hän, niinkuin vasta saamme nähdä, monasti hankki helpoitusta raskaista kuormista sekä suojaa sortoa ja polkemista vastaan. -- Papistonsa tavoista ja toimista piti hän myöskin tarkan vaarin ja kävi itse syrjäisimmissäkin paikkakunnissa piispankäräjiä pitämässä. Sitä tehden täytyi hänen monta vaivaa ja vaaraa nähdä; sillä tiet, missä niitä olikaan, olivat enimmiten vaan ratsain kuljettavia polkuja. Sentähden kuljettiin, missä vaan oli mahdollista, järviä ja jokia pitkin, koskipaikoissa ja kannaksissa kantaen venettä maata myöten, taikka säästettiin matkat talveksi, jolloin lumihanki oli sileänä tienä. Suur-Savosta (nykyisestä Mikkelistä) Sysmään matkustaessaan täytyi piispan kerta viettää yönsä salolla, taivaan kannen alla, sillä koko sillä välillä ei vielä ollut yhtään ainoata taloa. Mutta sitten rakennutti piispa siihen paikkaan, Wahvajärven rannalle nykyisessä Hirvensalmen pitäjässä, uudistalon, jossa olisi suojaa vastaisille matkaajoille.
Kuinka Maunu piispa kirkkoja rakenteli ja koristeli ynnä jumalanpalveluksen loistoa enensi, siitä tulee puhuttavaksi toisessa luvussa. Mutta nyt on ensiksi vielä kerrottava muutamista muista ansioista, jotka olivat sangen suuret hänen aikalaistensa ja uskolaistensa silmissä. Katoolin uskon mukaan piti määrätyt päivät joka viikko ja välin koko viikkokaudet yhtä mittaa _paastota_, s.o. olla lihaa ja muuta rasvaista ruokaa (arkiruokaa) syömättä, ja tyytyä kalaan sekä kaaliksiin. Aika-ajoinpa ei saatu mitään muuta nauttia kuin ainoasti leipää veden kanssa. Paitsi tätä kidutettiin lihaansa jouhista kudotuilla paidoilla, kovilla vuoteilla ja välistä pieksemiselläkin, joksi käytettiin monisiimaista, väkäraudoilla varustettua ruoskaa. Tuskin lienee epäilemistäkään, että Maunu piispa näitä uskonharjoituksia tarkoin täytti, vaikk'ei siitä meille erikseen ole jäänyt mainetta. Sitä vastaan häntä nimenomaan siitä kiitetään, kuin oli niin ahkera ja harras uskonsa vaatimissa alinomaisissa rukouksissa. Katoolinuskoisen oli, näet, joka päivä luettava säätty määrä rukouksia. Sitä varten oli heillä helminauha suuremmilla ja pienemmillä helmillä, toiset merkiten Isämeitiä, toiset Ave-marioita (rukouksia neitsyt Maarialle) y.m., joita rukoillessa aina laskettiin yksi joka rukouksesta menemään sormien lomitse, ja niin tiedettiin, milloin säätty määrä tuli täyteen. -- Paitsi yksityisiä rukouksiansa Maunu piispa joka paikassa, mihin tuli, itse veisasi messun kerran aamusella, toisen illalla ja kolmannen kerran vielä välillä. Kaikkein näiden jumalisten töiden lisäksi hän 64-vuotisena kävi Palestinan maalla, sillä pyhäin miesten ja vielä enemmän Wapahtajan haudalle vaeltaminen pidettiin erinomaan otollisena työnä.
Tässä lueteltuin ansioiden ynnä myös suuren sukunsa ja mahtavuutensa vuoksi oli hän papistossa rakastettu ja suuressa arvossa pidetty, niin että hän v. 1421 yksimielisesti valittiin Upsalan arkkipiispaksi. Mutta ihmeellisesti kyllä hänen suosijansa Eerikki kuningas ei tähän vaaliin suostunut. Sitä vastaan olisi Maunu kuoltuansa epäilemättä kerran tullut pannuksi pyhäin miesten joukkoon, jos ei uskonpuhdistus sitä ennen olisi koko katoolin uskon menoineen karkoittanut Suomen maasta.
_Krohn_.
16. Pääsiäinen Wenäjällä.
"Kristos voskres! Kristus on ylösnousnut!" kajahti ääni sunnuntaiaamuna 28 p. huhtikuuta (v. 1856) huoneessani, ennenkuin olin vuoteelta ennättänyt nousta, ja edessäni seisoi iloisella katsannolla portinvartia täydessä alaupsierin puvussa, hän on nim. entinen sotamies. "Totisesti on Kristus ylösnousnut!" tulee tähän vastata, ja sitä ynnä suun- ja juomarahan antamista en minäkään laiminlyönyt, jonka kanssa ukko meni toisille talon asukkaille samaa onnellista sanomaa julistamaan.
Kristos voskres! Meillä on siis pääsiäisen iloinen päivä! Mikä suuri juhla! Totuuden ankaran ja vilpittömän saarnaajan ovat pimeyden ja itsevaltaisuuden puoltapitäjät kietoneet, tuominneet ja kuolettaneet. Synkeä suru sydämessä seisoo koko ihmiskunta tämän sankarinsa haudalla, epäillen, haikeroiden, todellako ja iäksi päiväksikö pimeys vallan voitti, koska sen ruhtinat nyt niin riemastelevat. Lyhyt on kuitenkin tämä heidän riemunsa, sillä juuri kuolemallansa on valon sankari heidät voittanut ja kahlinnut, epäilemättömänä herää hän kuolluista, valo levenee kaikelle maailmalle ja kaikki ihmiskunta riemuitsee.
Tämmöinen on pääsiäis-juhlan aine ja sisällys. Eikä Wenäläinenkään puutu riemua sitä viettäessään. Hän on paastonnut kokonaista kuusi viikkoa ja etenkin ankarasti viimeisen eli piinaviikon, jolla virkakunnat ja koulut eivät istu ja jonka kuluessa rahvas ripilläkäymisellä tahi muun ulkokäytöksen täyttämisellä kokee valmistaa omantuntonsa pääsiäisen nautinnolle. Silminnähtävällä levottomuudella odottaa jokainen tämän hirmuisen ajan loppua, ja kaksi viimeistä päivää varsinkin ovat pitkät kuin nälkävuodet. No, viimein kuitenkin alkaa pääsiäislauantain ilta pimetä. Jokainen peseksen puhtaaksi, pukeutuu juhlavaatteihin ja astuu kirkkoon. Ja hyvän aikaa täällä rukoiltua ja tuohus kädessä seisottua sen kammion ympärillä, joka keskellä kirkon laattiaa kuvaa Kristuksen hautaa, kaikuu juhlallinen kiitosvirsi, kellot rupeavat soimaan, ja kaikki todistaa, että se surkea puoliyö on ohitse. Kaikki ehättävät nyt kotiin, jossa munaröyköt, sianliikkiöt ja viina odottaa. Tuskin yksikään muistaa nyt enää tämän juhlan kallista alkuperää, jokainen ajattelee vaan vatsansa ja sen tyydyttämisen päälle, samoin kuin paastonkin aikana useampi lienee surenut oman vatsansa tyhjyyttä enemmän kuin Kristuksen viatointa piinaa ja kuolemaa. Sen sijaan heitäksenkin pääsiäisen tultua jokainen kaikkea nauttimaan, mitä vaan ikänänsä voipi, ja valon ja vapauden juhla muuttuu kaikenkaltaisen lihallisuuden ja hekkuman vapaviikoksi. Tätä iloa kestää nim. koko seuraavan viikon, jolloin ei köyhinkään tee työtä, vaan käypi kestiä, ja kokee varojansa myöten viinakullalla virvoittaa sieluansa. Joka päivä aina seuraavaan sunnuntaihen asti kaikuvat kellot koko puolenpäivän-edellyksen, ja kuin muutamien virstain laveudella seisoo noin 60 kirkkoa, niinkuin esim. Kasasissa, niin arvaa jokainen, mikä helinä ja humina venäläisessä kaupungissa pääsiäis-viikolla on.
_Ahlqvist_.
17. Maan, meren kulkija laiva.
(Satu.)
Oli muinoin kolme veljestä; kaksi kauppiasta, kolmas Tuhkimo Muuritsa. -- No, sen maan kuninkaalla ei ollut muuta perillistä kuin yksi ainoa tytär. Tämä kuin joutui täysiaikaiseksi, että oli aika naimiseen mennä, koki kuningas estellä sitä, kuin oli vaikea erota ainoasta lapsestansa, ja kuuluutti ympäri valtakuntansa, ei antavansa tytärtään muille kuin sille, joka maalla ja merellä kulkijan laivan saisi.
No, laaditaan sitä laivaa ympäri koko valtakunnan; vaan eihän saada syntymään. Siitä jo rupeaa Tuhkimo Muuritsankin veljet laivan laadintahan. Vanhin veli palkkasi päiväläisiä paljon ja kulki niiden kera metsään, sieltä laivan aineita saadaksensa. Mennessään sinne yhtyi hän tiellä vanhaan akkaan, joka pitkällään makasi liassa; akka elossa oli vielä, vaan ei ollut hänellä voimaisuutta päästä siitä ylös. Alkaapa silloin se akka pyytää poikaa avuksensa, sanovi: "auta, hyvä mies, minut tästä!" -- No, olisihan se autettava ollut; vaan mies ei malttanut viipyä matkallansa, mutta kulki ohitse akasta, sanoen; "en minä, akka-rukka, jouda sinua nyt auttamahan; minulla päiväläisiä on paljo, niitä katsoa pitää." Mennen siitä edellensä ei kauaksi ennättänyt vielä, kuin tulee ukko häntä vastaan, kysyvi: "minnepä menet, mies?" -- "Laivaa menen laatimahan," vastasi toinen, "maan, meren kulkijata laivaa." -- "Vai niin," sanoi ukko, "vai semmoinen sinulla on tehtävä: no otapa minut päiväläiseksi." -- Poika ei kuitenkaan ottanut häntä, sanoi: "en mie sinusta kuhjuksesta huoli, on minulla päiväläisiä parempiakin;" ja kulki kiireesti edelleen. Kotvasen käytyänsä tuli sitte päiväläisilleen eräälle kankahalle metsään, jossa kasvoi kauniita puita hyvästi; niin ruvetaan siinä nyt laivan tekoon. Laaditaan, laaditaan laivaa, min kerjetään; vaan ei tahdo työnsä heiltä syntyä; ka, hyvähän tätä on tämmöistä laivaa saada, mikä sillä tavoin joka paikan kulkisi! Tuosta kuin ei lisää lähtenyt heidän työstänsä, eikä muuta neuvoa nähty, jätettiin koko laivan laadinta sillensä, ja lähdettiin kotihin. Siellä toiset veljet kysyvät kohta: "jokos syntyi laivan teko, kuin sie kotiin tulit?" -- "Ka, syntyihän se laiva, mikäs sen oli syntyessä; vaan eihän se maalla kulje," virkkoi työstään tulija; "mikä liekin nyt kuninkaalta mielen hupsentanut, kuin hän perättömiä vaatii!"
Mitäs siitä; ei malta toinenkaan veli kotonaan olla, vaikka kuuli, miten oli veljelle käynyt; vaan laitaksen laivan laadintaan hänkin, ja palkkaa apulaisia paljon, saadakseen työnsä toimeen. Sille kävi nyt samoin kuin toisellenkin; laiva saatiin valmiiksi, vaan ei saatu maalla kulkemahan. -- Tuhkimo Muuritsa sillä aikaa asuu kotonansa, uunin rinnalla venyy rauhassa, ajatellen mielessänsä: "annahan toiset ensinnä koettelevat!" eikä ole asiasta ollaksensa; vaan kuin tulee keskimäinen veli kesken työnsä kotiin, tuumii jo vuoronsa Tuhkimo: "annapa mie lähden koettamahan, eikö syntyisi se semmoinen laiva minulta!" Lähteekin tuosta nyt matkalle, päiväläistä ei mitään ota eikä evästäkään muuta kuin lihan luuta konttiinsa vähän ja leipää muutaman veron. Itsekseen vaan menee; astuu, astuu, tietä pitkin kulkee, niin tulee sen vanhan akan luokse hänkin, niinkuin toisetkin veljensä. Akka liassa makaa pitkällään yhä ja rukoelee apua, sanoen: "auta minut, hyvä mies, tästä!" -- "Ka, auttaa pitää," sanoi Tuhkimo, ja auttoi akan seisomahan jaloillensa. Tämä päästyään seisahalle antaa siitä hyvästä nyt Tuhkimolle vaskipillin semmoisen, sanovi: "otahan tämä, vielä sen matkoillasi tarvitset!" -- "Kiitokset antamastanne!" vastasi Tuhkimo, pisti pillin poveensa ja läksi astumaan edellensä. Siellä tulee nyt matkan päässä vanha ukko vastaan hänelle niinkuin veljillenkin, ja sanovi: "minnepä menet sie?" -- "Menen laivaa laatimaan," sanoi Tuhkimo, "maalla, merellä kulkijata laivaa, millä kuninkaan tyttären saisi." -- "No, ota minut päiväläiseksi!" virkkaa siihen ukko. -- "Tule vaan, vanha mies," vastasi Tuhkimo, otti ukon matkaansa; ja läksivät kahden miehen astumahan.
Kotvasen kuljettuansa tulivat sitte kankaalle semmoiselle, kussa kävi työhön rupeaminen; niin tekee Tuhkimo Muuritsa valkean, saadakseen pataa tulelle, jotta ruualle päästäisiin, kuin oli nälkä käydessä tullut. Mutta ukko eroaa hänestä, sanovi "keitähän sie rokka valmiiksi tässä, mie lähden metsästä kokkapuita katsomahan," ja menikin metsähän samassa. No, Tuhkimo on keittämisen toimessa nyt kankaalla siinä, katsoo, korjaelee valkeata, kunne on jo rokka valmiiksi saamaisillaan, niin rupeaa pataa nostamaan tulelta, kuin tulee äkkiä purjelaiva semmoinen, kangasta myöten solottaa siihen, se vanha ukko isäntänä perässä. -- "Joko se on laiva valmiina?" kysyi Tuhkimo ukolta. -- "Ka, johan," vastasi ukko; "tässä sen näet." -- "No, sepähän työ sinulta välehen joutui," sanoi Tuhkimo iloissaan siitä; "tule nyt, toverini, rokkaa syömään, kuin olet semmoisen työn laatinut, lieneehän sinulla nälkä." -- Ukko seisahuttaa siitä laivansa ja menee Tuhkimon luokse ruualle. Syödään siinä yhdessä ja tupakoidaan, lepäellään kotvasen niin vasta menee Tuhkimo Muuritsa laivaa katsomahan, sanoo ukolle: "emmekö lähde nyt kuninkaan tytärtä saamaan?" Ukko ei lähtenyt, sanoi vaan Tuhkimolle: "mene vaan yksinäsi, mitä siellä minä vielä teen, eihän vanhoista kosihin."
No, Tuhkimo Muuritsa kuin ei ukkoa matkaansa saanut, läksi yksinään laivalla purjehtimahan. -- Laski, laski maata, merta suorahan vaan, niin tulee vastahan mies, kysyvi: "minnepä matka?" -- "Kuninkaan tytärtä saamaan," vastasi Tuhkimo. -- "Otapa minut keralla!" pyrki toinen. -- "Kukas sie olet?" kysyi Tuhkimo. -- "Mie olen Lihansyöjä, Luunpurija," virkkoi mies, "ota toveriksesi, ehkä matkallasi tarvitset." -- "Tule vaan, kuin mielesi laatinee!" sanoi Tuhkimo, otti miehen laivaansa; ja saatiin laivassa purjehtimaan edelleen. -- Kuljetaan vähän matkaa yhdessä, niin tuleepa vastahan mies ja kysyy samoin kuin toinenkin: "minnepä miehillä matka?" -- "Kuninkaan tytärtä saamaan," sanoi Tuhkimo; "kukapas sie olet?" -- "Mie olen Oluen- ja Viinanjuoja," vastasi tämä, "ota, mies matkaasi." -- "Tule, kuin tulet," sanoi Tuhkimo, "onhan laivassani tilaa," otti senkin miehen siitä, ja pantiin laiva liikkehelle taaskin. Tehdään taivalta kolmen hengen siinä, niin tehdäänkin, niin tulee jo mies niin ikään vastahan heitä, kysyvi: "minnepä miehillä matka?" -- "Kuninkaan tytärtä saamaan," vastasi Tuhkimo entiseen tapaansa; "kenpäs sie, mun matkojani kyselijä?" -- "Mie olen Kylmänlöyhyttäjä," virkkoi mies, "ota kerallasi, ehkä tarvitset." -- "Ka, kuin mielesi laatii, niin tule," sanoi Tuhkimo Muuritsa, otti Kylmänlöyhyttäjänkin matkaansa, ja saatiin kulkemaan edelleen. -- Eipäs kovin kauaksi kerjetty, kuin tuli matkaaja vastahan taaskin ja kyseli, minne olivat menossa. Se mies oli nyt Pitkänjuoksija, ja pyrki keralla hänkin. -- Mitäs; Tuhkimo Muuritsa kuin oli hyvänsopuisa, herkkäluontoinen mies, ei tehnyt sillenkään estettä enemmin kuin toisillenkaan; vaan otti Pitkänjuoksijankin laivaansa, ja lähdettiin viiden miehen purjehtimahan edelleen aina.
No, nyt ei tule miestä enää mitään; vaan kuljetaan rauhassa edelleen, kunneka kuninkaan linnahan päästään. Siellä Tuhkimo Muuritsa laivansa seisahuttaa pihalle, ja käypi itse kuninkaan puheille niissä työvaatteissaan vaan, joissa hän oli, sanovi: "täällä se nyt, armollinen kuningas, olisi maan, meren kulkija laiva teidän pihassanne valmiina; joko lähtenee nyt tyttärenne minulle?" -- "Eihän kiirettä ole semmoista," vastasi kuningas ja meni katsomahan laivaa pihalle, olisiko tuo asiaan päin vähäisenkään. No, ihmeeksensä löytää hän sen kaikella tapaa hyväksi, ett'ei kyllin voi kiittää rakennusta; vaan säälittää kuitenkin tytärtään antaa niin huonolle miehelle kuin hänestä Tuhkimo ompi, jonka tautta alkaa esteitä tehdä kaikenlaisia. Hänellä on kolme sataa syöttöjänistä linnassansa; niin sanoo tuosta Tuhkimolle: "vasta annan tyttäreni, kuin noita jäniksiäni päivän paimentanet." -- Mitenkäs; täytyihän Tuhkimon tyytyä tähän, kuin ei muutoin palkkaansa saanut; vaan eihän se ollut hänelle mielehen kuitenkaan semmoinen kauppa.
Huomeis-aamuna lasketaan jänikset irrallensa kaikki, ja käsketään Tuhkimo Muuritsan ne paimentaa ja iltaisella kotihin tuoda; muutoin ei naimis-kaupasta tulisi mitään. No, Tuhkimo laitaksen heitä paimenehen; vaan tuskin pääseekään jänikset tanhuasta, kuin hajosivat jo sinne, tänne metsään kaikki, mikä minne, kuka kunne; menepä, niistä pidä selvä! Kuin ei nähnyt enää päätäkään, läksi Tuhkimo hiljallehen jäljestä ja käydä huppuroi metsää joutessansa. Siten kuluu päivä iltaan saati, niin ottaa Tuhkimo sen akan antaman vaskipillin povestansa ja puhaltelee suotta aikojaan siihen, kuin ei muutakaa tekemistä ollut. Vaan tästäkös nyt kummat synnytteleksen! Vaivoin saikaan kerran vaan pilliinsä puhaltaneeksi, niin jänikset samalla tulivat hänen ympärilleen kaikki. "Ompas kalua tässä kalussa!" arvelee siitä nyt Tuhkimo, soittaa piipahuttaa välistä aina pillillänsä, kunne saa jänikset kerallaan linnaan, niin käypi suorastaan kuninkaan eteen, sanovi jänikset paimentaneensa ja pyytää häneltä tytärtä. -- Ei kuitenkaan annettu luvattua morsianta vielä sillä; kuningas tekee esteitä yhä, sanovi: "äsken mie tyttäreni sinulle annan, kuin sie kaikki lihat syönet mitä linnassani ompi; et saane vaan syöneeksi, niin ei tule naimisestasi mitään." -- "No, syönmähän lihanne, liekö noita äiä?" sanoi Tuhkimo; muisti, näet, toverinsa, jotka oli matkaansa ottanut, ja toivoi apua heiltä. Päästyänsä kuninkaan luota, meni sitte toveriensa luokse, puhui asiansa siellä Lihansyöjälle, Luunpurijalle, ja pyysi häntä niitä kuninkaan lihoja syömään. Tämä oli tähän vallan valmis, ja meni kohta kuninkaan liha-aittaan, oli yötä siellä; niin aamulla katsomaan tultaessa viimeisiä luita jo imeksi, ja nälkää huuti vielä yhä.
Kerrotaan asia nyt kuninkaalle, että jo on liha-aitta typi tyhjänä; ja Tuhkimo Muuritsa menee perästä hänkin ja pyytää morsianta, sanoen lihat jo syöneensä. -- "Äsken sen saat," sanoi kuningas, "kuin sie viinat, oluet kaikki juonet, mitä mun kellarissani löytyy." -- "No, juonmahan," virkkoi Tuhkimo, "janopa tuo on tullutkin paljosta syömisestä, suolaista oli lihanne aitassa." -- Siitä meni hän toveriensa luokse, kertoi heille asiansa, ja pani Oluen- ja Viinanjuojan kuninkaan kellaria tyhjentämään. Toinen kuuli ilomielin tämmöistä käskyä, joi tynnyrit tynnyrien perään vatsaansa, ja aamulla, kuin katsomahan tultiin, oli jo viimeisiä tappia imeksimässä, sekä huuti janoansa vaan. Tästähän nyt huolta kuninkaalle tuli, mitä työtä nyt Tuhkimolle määrätä, kuin se kaikki näkyi aikoihin saavan; säälitti, näet, vieläkin semmoiselle miehelle tytärtä antaa. Arveleehan, ajattelee asiata, niin luulee jo keinon keksineensä, ja sanoo Tuhkimolle, kuin tulee taas tytärtä pyytämähän: "jo nyt annan tyttäreni, kuin annankin, käyhän miehinesi ensinnä saunassa kylpemässä, niin saamme häitä pitämähän sitte." Varoilla oli kuningas kuumennuttanut vaskisaunansa niin variksi, että kymmenen sylen päästä vartiat oli polttaa, ja luuli Tuhkimo Muuritsan miehinensä sinne nyt sulavan; vaan mitenkäs kävikään?
Miehet kuin läksivät kylpemähän, niin Kylmänlöyhyttäjä meni edellä, astui ensiksi ovelle, ja kuin henkäsihen vaan, niin saunan seinät huurtehesen kävivät. -- Siitä tuli sitte Kylmänlöyhyttäjän jäljessä toisetkin saunahan kaikki, jossa kylpivät nyt kyllältehen, kuin oli löylyä nyt parahiksi; mutta kylpemästä päästyään meni Tuhkimo Muuritsa toverineen kuninkaan eteen ja sanoi: "nyt me, kuninkaisemme, saunasi kylvimme, saa jo häitä laatimahan!" -- Kuningas ei usko puhetta; vaan niin saunaan tulee katsomahan, siellä jo on kylvetty ja oltu, ja kaikki ovat saunan seinät huurassa yltänsä. Säälittää, säälittää kuitenkin kuningasta, eikä antaisi hän tytärtään mielikaupassa tuommoiselle kuojukselle kuin Tuhkimo oli, vaan sanoo päästäkseen hänestä: "huomenna häitä pidämme, siksi pitää sinun elävätä vettä ulkomailta loittoa tuoda; saanethan tuonkin toimeen, kuin jo vaikeampia olet kokenut." -- Tuhkimolle annettiin siitä putelli käteen, johon hankkia sitä elävätä vettä hänen; vaan Tuhkimo kantoi putellin toverilleen Pitkänjuoksijalle, ja käski hänen sillä vettä käymään. No, tämä kuin matkaa teki joutuisasti, niin ei ollut yö vielä puolessakaan, kuin tulla koikki jo putellineen veden haennasta linnaan takaisin. Mitäs; nostatetaan kuningas siitä nyt kesken yönsä valvehelle; ja Tuhkimo Muuritsa pistää sen putellin, jossa elävätä vettä oli, käteen hänelle. No, eihän se kuningas mitä temppua osaa Tuhkimolle enää panna, kuin hän kaikki oli toimeen saanut. Ruvetaan jo häitä laatimaan viimeinkin; ja Tuhkimo Muuritsa saapi nyt kuninkaan tyttären naiseksensa, niinkuin alusta lupa oli. -- Sen pituinen se.
18. Sananlaskuja.
Aikaisin kirkkoon, myöhän keräjään.
Ei koira koiran hännälle polje.
Ei siihen puuhun väärää ole, jossa orava on.
Hullu omaansa laittaa, toinen hullu kiittää.
Illasta ilmaa kiitä, vuonna toisna morsianta, kolmanna kotivävyä, partasuuna poikaasi.
Kaikki köyhän halmeessa itää.
Lupa on leikkiä puhua, ehk'ei tarvis irvistellä.
Minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa.
Olkivuosi ohravuosi, hillavuosi hallavuosi.
19. Piplia ja Keisari.
En tiedä, rakas lukijani, tunnetko uudemman ajan historiata, vai onko tämä aika sinulle ihan outoa ja pimeätä. Se nyt ei liene sinun oma vikasi: et ole ehkä ollut tilaisuudessa käydä koulua, etkä myöskään lukea minkäänlaista kansain historiata. Mutta siihen saat tilaisuuden, jos kirjakaupasta ihmiskunnan historian ostat, sillä semmoinen löytyy siellä Suomenkin kielellä. Kallis se ei ole, ja siitä saat paljon opettavaa ja huvittavaa tietoa. Kuin esim. luet vuoden 1812 tapauksista, niin hämmästyt, miten silloin sotia käytiin Europassa. Saat siitä lukea Ranskanmaan keisarista Napoleon I:stä, joka silloin levitti pelkoa ja hätää koko Wenäjänmaan asujamille. Hän oli vitsauksena Jumalan kädessä rankaisemaan Kristuksesta ja totisesta Jumalan pelvosta luopuneita kansoja. Hän oli kukistanut koko Europan mannermaan, mutta Wenäjä seisoi vielä häntä vastaan. Tätäkin maata hän tahtoi valloittaa ja niinmuodoin laskea viimeisen kiven siihen suureen Paapelin torniin, jota hän miekallansa oli rakentanut, luullen olevansa kukistamattoman. Hänellä oli 617 tuhatta hyvästi varustettua miestä, joilla astui yli Niemeninjoen ja löi Wenäjän sotajoukot toinen toisensa perään. Ilmoitukset Napoleonin voitoista ja Wenäläisten tappioista vaikuttivat surua ja murhetta keisari Aleksanteri I:n hovissa; rohkeus ja uskallus alkoi kaikilta kadota. Mutta yksi mies oli, joka ei antanut surusanomain sotatantereelta mieltänsä painaa; hän oli levollinen, rohkea ja iloinenkin. Se mies oli ruhtinas Galitsin. Keisari Aleksanteri älysi ruhtinaan rauhallisen mielentilan ja ihmetteli sitä. Kerran sattui ruhtinas tulemaan keisarin työhuoneesen, jossa silloin ei ollut ketään muita. "Miksikä te, hyvä ruhtinas, olette niin levollinen ja huoletoin?" kysyi keisari. Vastaukseksi otti ruhtinas taskustansa pienen piplian ja ojensi sen keisarille antaaksensa. Keisarin kuin piti juuri ottaa pyhä kirja käteensä, putosi se laattialle. Ruhtinas otti piplian ylös niin avonaisena kuin se oli sattunut laattialle pudotessaan jäämään, ja antoi sen keisarin käteen. Avonainen luku oli Psaltarin 91 psalmi, jonka ensimäisiä värsyjä keisari silmäeli ja luki heti paikalla ruhtinaan kuullen: "_Joka korkeimman varjeluksessa istuu, ja kaikkivaltiaan varjossa oleskelee; hän sanoo Herralle: minun toivoni ja linnani: minun Jumalani, johonka minä uskallan_." -- "Ah, jospa Teidän Majesteettinne tätä toivoa ja linnaa etsisitte ja siihen pakonne ottaisitte!" lausui ruhtinas, kuin keisari mainitut värsyt oli lukenut. Aleksanteri astui hiljaisesti huoneen toiselle puolelle, rupesi piplia kädessä istumaan ja luki siitä avaantuneen luvun alusta loppuun asti.