Part 3

Peurain kokousaika on lopulla Syyskuuta eli Mikkelin aikana. Villit eli peurat kokoutuvat silloin suuriin joukkoihin. Uroot tappelevat niinkuin koirat ja puskevat toisiansa; välisti tapahtuu, että kaksi peuraa sarvillansa niin takertuu toinen toiseensa, ett'eivät enää pääse erillensä, mutta heidän täytyy siihen paikkaan kuolla nälkään. Vaatimet poikivat Toukokuussa paljaalle maalle tahi lumelle, yhden, varsin harvoin kaksi vasikkaa. Vasikka, joka on pieni ja hoikkasäärinen, voipi jo muutamaan päivän perästä seurata emäänsä, joka hellästi hoitaa sitä ja, jos se on kadonnut, hakee sitä surkeasti röhkyen. Peuroja pyytäessänsä eli ampuessansa kuuluvat Lappalaiset Norjan puolella ottavan koiran kanssansa, joka hakee ylös peuran jäljen ja seuraa niitä. Havaittuaan olevansa liki sitä paikkaa, jossa peura makaa, sitoo Lappalainen kiinni koiran kuonon, ett'ei se hauku. Jos hän ei ole kuolijaksi ampunut, mutta vaan haavoittanut peuraa, että se vielä saattaa juosta pakoon, päästää hän koiran irti sitä ajamaan. Enimmiten kuuluu peura siiloin kääntyvän ympäri puskeaksensa koiraa, ja sillä aikaa ennättää Lappalainen uudestaan laahata pyssynsä. -- Koska semmoinen hanki on, että se kantaa suksimiehen, vaan ei peuraa, ajaa Lappalainen sitä hiihtäen, ja tappaa sen taikka pyssyllä tahi keihäällä. Peuroja pyydetään myös ansoilla, ja ne tulevat pian kesuiksi.

Porojen sanotaan elävän 16 ja vielä 21:kin vuoden vanhoiksi. Peurat taitavat elää vielä vanhemmiksi.

Lopuksi on mieleni tähän panna, mitä 1776 vuoden ruotsinkielisissä Turun aviiseissa on kirjoitettu _Poronkorjuusta Paltamon pitäjässä_.

"_Kiannon_ kylässä, joka Paltamon kylistä on likinnä Kuusamota, on talonpojilla poroja. Ensi sulalla päästetään porot metsään poikimaan. Porot erkauvat toisistaan ja elättävät itsensä koko kesän ruohoilla, kortteilla, petäjän ja kuusen haoilla ja olletikin haavan lehdillä. Peuran-jäkälöistä eivät ne sillä aikaa huoli. Syksyllä kokouvat ne taas suuriin joukkoihin; enimmiten semmoisissa paikoissa, joissa ovat talvella harjauneet saamaan jäkälöitä. Kuitenkaan ei se aina tapahdu, mutta talonpojat saavat välistä pari viikkoa ja kauemminkin aikaa hakea peurojansa.

"Syksyllä, ensi lumella, pyydetään porot taas, sillä lailla että otetaan kiinni yksi poro, joka on kaikista kesuin, ja sen kaulaan ripustetaan kello. Tämä kellokas talutetaan aidattuun paikkaan, jota kutsutaan _poronpelloksi_, ja johonka kaikki muut porot seuraavat. Siellä saadaan ne ilman suuretta työttä kiinni.

"Talvella elätetään porot tutuilla paikoilla, joissa kasvaa jäkälöitä. Vanhin ja kesuin poro sidotaan, kello kaulassa, vissiin paikkaan metsässä, jossa on jäkälöitä, ja kaikki muut porot pysyvät likellä sen ympärillä; kuin kellokas sieltä talutetaan, seuraavat muut jäljestä.

"Taitavat ja toimelliset maanmiehet kokoavat myös jo syksyllä, paljaalta maalta, jäkälöitä pieniin läjiin ja rukoihin, jotka talvella viedään kotiin, poroille elannoksi, koska sattuu olemaan paljo ajoja, ett'ei niitä saata päästää metsään. Muutamat Iiläiset ja Kemiläiset kuuluvat myös kokoavan näitä jäkälöitä ruuaksi karjallensa, joka niistä voipi varsin hyvin. Ennenkuin niitä annetaan karjalle syödä, pannaan ne ensin suuriin ammeisiin, joihin kaadetaan kuumaa vettä päälle, ja annetaan sitten hauteena eläimille, jotka niitä kuuluvat mieluisasti syövän.

"Kolmen vuoden vanhoina ruvetaan poroja harjoittamaan ahkion eteen. Talvella pidetään niitä olletikin vetämään lumessa. Niillä ajaa talonpoika heinänsä kotiin ja viljansa huuhtamailta; niillä tekee hän käräjä- ja muut matkansa. Joka talossa, jolla on poroja, taidetaan syksyllä teurastaa 8, 10 ja vielä 14:kin kappaletta; hyvästä härkäporosta taidetaan saada 8 leiviskää lihaa ja 2 leiviskää talia."

_Keckman_ (Turun Wiikko-Sanomissa v. 1823).

11. Sananlaskuja.

Anna koiralle lihaa, saat luuta takaisin!

Apu lapsesta: kalan perkkaa, kaksi syöpi!

Ei vara venettä kaada, tuki suovaa tuhoa.

Hullun eväs ensin syödään.

Kala se on kiiskikin, lapsi se on tytärkin.

Lyhyet valheen jäljet.

Nosta koira kaivosta: puistaa vettä päällesi!

Parempi kunniata kourallinen, kuin häpeätä helmallinen.

Siihen puuhun lintu lentää, kussa urpia näkee.

Tulee mies meren takainen, vaan ei turpehen alainen.

12. Metsän jumalat ja haltiat muinaisilla Suomalaisilla.

Kaikista jumalallisista olennoista metsän haltiat olivat esivanhempiemme mielestä armahimmat. Luonnollinen olikin siihen syy. Kansa, joka pääasiallisesti metsästyksestä sai elatuksensa, tietysti enimmin tarvitsi siinä piirissä hallitsevain haltiain apua. Ukko, yläilmoissa jyrisijä, saattoi tosin näyttää mahtavammalle, hirmuttavaisemmalle. Mutta metsän lempeät antiluojat, jotka jokapäiväisen ravinnon soivat, pysyivät kuitenkin mieluisempana.

Salojen ylinnä hallitsijana oli _Tapio_, kummun ukko, metsän eli korven kultainen kuningas, salon herra, maan isäntä. Hän oli jo vanha halliparta mies; havuhattu oli hänellä päässä; naavaturkki yllä. Korkean hattunsa tähden sai hän itsekin joskus nimen _Hippa. Kuippana_ oli taas toinen nimi, joka osoitti, että hän oli pitkä varreltaan niinkuin hongat hänen kankaillansa. Tarkka oli hän kaikissa toimissansa; tarkkuus olikin välttämätön omaisuus sille, jolla aina oli tekemistä metsän kesyttömäin karjain kanssa. Hänen rinnallansa rehotti puolisonsa _Mielikki_ (välistä myös _Mimerkki_ ja _Simanter_) metsän mieluisa emäntä, viidan eukko, suon emäntä. Hän oli puhdas, kaunismuotoinen vaimo, siniviitassa, punasukissa. Mielenlaatunsa oli hyvin lempeä ja antelias, josta syystä häntä mainittiinkin armaaksi antimuoriksi, mieluisaksi, ehtoisaksi emännäksi. Samaten oli hänkin ylen tarkka ja taitava.

Monimutkaisissa toimissansa tarvitsivat nämät metsän haltiat paljon apulaisia, josta syystä Tapiolan väki oli sangen lukuisa. Siellä oli _Nyyrikki_, Tapion poika, mies puhdas eli kaunis, siniviitassa, punainen kypärä päässä. Siellä oli Tapion tyttäret. Yksi oli _Hillervo_ eli _Tellervo_, metsän tyttö tylleröinen, keltatukkainen, korea, jolla oli utupaita, hienot helmat. Toinen oli _Tuulikki_, mielineiti; kolmas pieni _Tuometar_. Paitsi sitä oli metsän emännän palveluksessa sadoittain piikoja, tuhansittain käskynkuulijoita. Heitä sanottiin tavallisesti kaikkia _Metsän tytöiksi_ tai _Sinipiioiksi_; jälkimäisen nimen olivat saaneet pukunsa tähden. Jokaisella puulajilla oli yksi näitä piikoja haltiana. Siellä oli _Hongatar_, hyvä emäntä, _Katajatar_, kaunis neiti, _Pihlajatar_, piika pieni, _Lemmes_, leppien hoitaja. Mutta tuomi, tuttu muista puista, armain kaikista kasveista, oli saanut haltiakseen yhden Tapion omista tyttäristä. Samaten näkyy eri elävälajeiilakin olleen eri haltiansa. _Käreitär_ esim. oli kettujen emona. _Hongatar_ oli ollut karhun imettäjänä ja itse metsän emäntä tuudittajana. Oravaa, jonka hienot nahkaset rahoina kulki, hoiti Tapion oma poika Nyyrikki, ja Tapion tytär Hillervo piti huolta kalliista sankosta. Paitsi yllä nimettyjä sinipiikoja oli vielä yksi nimetöin. Mutta vaikka nimetöinnä, oli tämä kuitenkin suurimmassa kunniassa, sillä hän oli hyvin vireä toimissaan. Useammin kuin ketään muuta hänen hänen sisaruksistaan rukoeltiin siis avuksi tätä _metsän piikaa pikkaraista_, simasuuta, simapillin puhujaa.

Asuntonsa oli Tapiolaisilla suurten soiden takana, Pohjan perillä, jylhimmän, korven keskellä. Siellä kuumoitti _Tapio_- eli _Tuomivaaran_ eli _Lumimäen_ etelärinteellä, keskeltä varvikkoa, _Metsolan_ eli _Tapiolan_ talo, muilla nimillä myös _Havulinnaksi, Lumilinnaksi, Sarvilinnaksi_ sanottu. Linnaa seisoi koko kolme vierekkäin: yksi puinen, toinen luinen, kolmas kivinen linna. Näissä asuskeli Tapio väkinensä, aarteinensa. Hänen avarassa aitassaan, jonka kulta-avaimet aina riippuivat renkaassa itse emännän vyöllä, seisoi kultaisen kunnaan keskellä, mättään päällä, metinen amme, hapata hihitellen. Toisten taruin mukaan oli taas siinä kannellinen arkku eli lipas, täynnä simaa eli mettä, Tapiolan makeata olutta. Siitäpä olikin Mielikki liikanimensä Simanter saanut, kuin hänellä oli siman lähde hallussaan. Tapiolan suurinna rikkautena oli kuitenkin hänen karjansa, metsän moninaiset elävät ja linnut.

Kaikkinapa aikoina ja kaikille pyytäjille ei metsän viljaa suotukaan. Välistä nukkui metsän emäntä kaiken päivää, eikä viitsinytkään nousta aittaansa avaamaan. Taikka jos istuikin valvehella, niin istui hän kaiken väkensä kanssa arkipaidoissa, ryvenneissä ryysyissä, kaskivirsut jaloissa. Muotonsakin oli musta, pesemätöin, koko katsanto kamala. Sillä ne näyttivät tulijalle, ett'ei hän ollut heille suotu vieras.

Toista aivan oli, kuin metsään astui tarkka joutsen jännittäjä, rivakka suksimies, joka osasi hiihtää salon impien iloksi, metsän emännän mieliksi. Vielä enemmän tervetullut oli hän jos paitsi sitä myös taisi laulaa mahtavat loihtulaulut ja hyvillä antimilla taivuttaa puoleensa metsän haltiain mielet. Metsän piika pikkarainen silloin kohta alkoi soittaa simapilliään, kunne sai metsän emännän herätetyksi unesta. Tämä nousi kiireesti ja puki päälleen parahat pyhäpukunsa, oikein antipaidat, onnihameet. Käsiinsä hän pani kultakääreet, sormiinsa kultasormukset, päähänsä kultapätineet, korviinsa kultarenkaat, kaulaansa heleät helmet. Samaten muu Tapion väki kaikki kullassa kuhisi, hopeassa hohti. Jopa metsäkin pyhävaatteisiin puettiin: haavat haljakkoihin, lepät lempihameisiin, hongat hopeavöihin, koivut kultakukkasiin; kuiviin kantoihinkin ripustettiin kultakalkkaroita. Koko metsään levisi samassa makein siman haju. Tapion väki näytti itsensä tällä lailla ensin, istuen komeimmassa linnassaan, joka oli kivestä, kultaisilla ovilla varustettu ja kuusi kultaista ikkunaa joka kulmanteella. Sitten he riensivät aukaisemaan aittansa ja laskivat viljan ulos metsämiehen saaliiksi.

Eikä pysähtynyt Metsolan mieluisain haltiain apu siihenkään, että he päästivät karjansa ulos ampujan pyydettäväksi. He myös auttoivat häntä sitä saavuttaessa. Nyyrikki veisti pilkut puihin, rakensi rastit vaarojen kukkuloille, niin että metsämies osasi juuri sille paikalle, missä saalista runsaimmalta löytyi. Tuulikki, Tapion tytär, ajoi viljan ulos piiloista aukeille ahoille. Kuin vilja oli laiska juoksussansa, hän joudutti sitä koivuisella vitsallaan. Fanipa hän myös kämmenensä molemmin puolin aidaksi, ett'ei elävät uralta poikkeisi. Jospa he kuitenkin läksivät syrjään, Tuulikki kaappasi ne korvista tai sarvista kiinni ja talutti takaisin. Haot kaikki sysäsi hän pois tieltä, katkaisi vastaan sattuvat puut ja kaatoi aidat, ett'ei mikään olisi kululle esteenä. Niin-ikään hän laittoi sillat ja portaat vesien, soitten yli, vieläpä veteli kosken kuohuistakin läpi. Tällä tavoin toi hän viljan aivan pyytäjän saapuville. Toisin kerroin taas, kuin metsän elävät kovin arkoja olivat, Tellervo, Tapion toinen tytär, ynnä Mielikki, metsän emäntä, itsekin tulivat kytkemään ne kiinni, ett'ei pääsisi metsämiehen likeltä pakenemaan.

Kesäajoin nähtiin saloilla paitsi Tapiolan karjoja myös ihmisten kesyt karjat. Navetoissa olivat ne, niinkuin jo tiedämme, yksistään Ukon suojan alla. Ulkonakin hän ilman impien ja lähdeneitojen avulla piti huolta heistä. Mutta enimmiten oli tämä hoito kuitenkin metsän varsinaisten haltiain, Tapion väen, toimena. Mielikki, laveakämmen karjan eukko, laittoi pisimmät piikansa, parahat palkkalaisensa, Hongattaren ja Katajattaren, ynnä myös tyttärensä Tellervon sekä Tuomettaren karjalle paimeniksi. Tellervo suki lehmät sileiksi, ja saattoi ne illalla takaisin taloon, maitolampi lautasilla. Nyyrikki latoi petäjät latvoinensa, pisti pitkät kuuset portaiksi veteliin paikkoihin, ett'ei karja niihin uppoutuisi. Jospa ei karja itsestään kotihin mennyt, Pihlajatar ja Katajatar katkoivat koivuvitsat ja ajoivat sen odottelevan emännän luokse. Itse Tapio ukko, sillä aikaa kuin lehmät saloa samoelivat, pani koirillensa (karhuille ja susille) sieraimiin sienet, ett'ei heille tuntuisi karjan haisu. Samaten sitoi hän heiltä silmät umpeen, kääri korvat, ett'eivät mitään näkisi eikä kuulisi, mistä paha himo voi nousta. Jospa he kuitenkin olivat karjasta tiedon saaneet, hän vei ne kokonaan pois, kätki koloihin, kytki kiinni hopeisilla hihnoilla ja sitoi kuonot vaskisilla tai rautaisilla turpasuitsilla.

Näin kertovat vanhat runot Tapion väestä. Toiset tarut ja pakanuuden ajasta vielä säilyneet taikatemput mainitsevat sitä vastaan karjan ja myös peltojen haltiaksi _Kekrin_ eli _Köyrin_. Oliko tämä Kekri sama kuin Tapio, vai lieneekö se, niinkuin luultavammalle näyttää, itse taivaan Ukon liikanimiä, sitä ei nykyänsä vielä voi varmaan päättää.

_Krohn_.

13. Hämähäkki.

Lahden kartanossa kävi kerran kesällä vanha kersantti, joka oli kaukaista sukua herralle taikka rouvalle, en muista oikein, kummalle. Hän viipyi siinä silloin useampia viikkoja heinäajasta syyspuoleen, ja tuli koko kartanon väelle hyvin merkilliseksi sen kautta, että hän aina useampia päiviä ennen sanoi seuraavan ilmanlaadun. Minä olin siinä luulossa, hänen viisautensa tulevan siitä herran kammarin seinällä riippuvasta klasisesta ilmapuntarista, jonka luonnon ja ilmoitukset hän muka tajuaisi paremmin kuin herra itse; mutta niin se ei kuitenkaan ollut. Kuin minä muutamana pyhäiltana rohkenin kysyä häntä siitä, vastasi hän: "minulla ei ole parempaa ilmapuntaria, eikä tarkempaa säiden ennustajaa kuin yksi hämähäkki tuolla pihan puolella nurkalla; jos tahdot tulla kanssani, niin minä siitä paikalla sanon, minkälainen ilma meille näinä ensi päivinä on tuleva."

Me menimme, ja hän osoitti minulle tavallisen hämähäkin, keskinkertaista suuruutta. "Näetkö tuota", sanoi kersantti, "kuinka se nyt asuu pesänsä suulla, juurikuin sisälle menemässä? Kuin se sillä tavoin on, niin on siitä vissi merkki, että päivän, kahden, päästä tulee sade, niinkuin meillä nytkin on huomenna sade, koska hämähäkki on juuri pesänsä suulla; jos hän olisi vähän ulompana, niin sade tulisi vasta ylihuomenna, ja hänen vieläkin ulompana ollessaan, mutta kuitenkin pesään päin, ikäskuin yrittämäisillään sinne lähteä, emme taitaisi vielä ylihuomennakaan, vaan vasta keskiviikkona, sadetta odottaa. Jos nyt tahdot silmällä pitää hämähäkkiä, niin näet, kuinka hän huomenna juuri ennen sateen tuloa vetäypi sisään pesäänsä. Jos hän ei kuitenkaan menisi kokonansa sisään, vaan peräpuoli jäisi ulkopuolelle, niin sateista ilmaa ei tulisi kestämään päälle kahden taikka kolmen päivän, mutta jos hän menee aivan näkymättömiin, niin kehnot, sateiset ilmat eivät mene niin pian ohitse, ja jos hän sisään mentyänsä vielä päälle päätteeksi kokoaa eli kutoo pesänsä suun kiinni, niin tiettävästi seuraa myrskyiset ja syksyisellä ajalla kylmät ilmat, mutta talvella lunta ja pakkaista.

"Kuin sitte sateisenakin aikana käyt hämähäkkiä toisinaan katsomassa, niin näet, että hän hyvän ilman edellä tulee etumaisilla jaloillansa pesänsä suulle, ja mitä paremmaksi ilma tulee, sitä ulommaksi siirtää hän jalkojansa, kunnes itsekin, ilman oikein hyväksi tullessa, puolella ruumiillansa seisoo ulkopuolella. Kuin hämähäkki on ulkona verkkojansa kutomassa taikka korjaamassa, niin voipi vaikka kuinka suuren veikan panna, että ilma monta päivää sen jälkeen on kaunis ja selkeä.

"Ulkoilmassa ovat hämähäkit talvisella ajalla, kuin muutkin itikat, tainnuksissa, mutta huoneen lämpimässä elävät he samoin kuin kesälläkin, paitsi että he kutistuvat ja kurttuvat, kuin heillä silloin ei ole ruokaa. Useampia kuukausia elävät he syömättäkin, niinkuin senkin olen nähnyt ja tiedän perin vissiksi sanoa, sillä kerran panin syksyllä Lokakuussa suuren hämähäkin klasiin, ja pidin sitä siellä, rievulla klasin suun sidottuani, aina toiseen keväimeen asti ilman ruuatta. Se kyllä hoikkeni ja kouristui kokoon talvella, eikä kutonut sillä ajalla, mutta keväällä eli se kuin ennenkin.

"Jos nyt tästä opit tähdelle panemaan hämähäkin eloa ja toimituksia, niin sen parempaa ilmaklasia et kaipaa, sillä hämähäkki on paljon tarkempi sään ja ilman tietäjä kuin kaikki ilmaklasit ovatkaan, ja olisi jo ainoastansa senkin vuoksi hyödyllinen luomus, vaikka sen elämällä luonnon järjestyksessä kyllä, lienee joku muukin mahtavampi tarkoitus, jota emme vielä ole käsittämään tulleet, sillä hämähäkkikin on Jumalan luoma, ja kaikki kappaleet, mitkä Jumala tehnyt on, ovat sangen hyvät.

"Nyt tulee minun vielä lisätä, ett'ei ilmanlaadun ennustaminen hämähäkin toimituksista ole minun ilmi saamani ja keksimäni, vaan että se oli eräs suuri sotaherra, nimeltänsä _Qvatremère Disjonval_, joka sen tuli ensiksi hoksaamaan. Hän oli vuonna 1787 Hollantiin vankeuteen joutunut, ja 7 vuotta ikävissään Utrechtin linnassa viettäen kokenut aikaansa huvittaa hämähäkkien elon ja toimitusten tarkkaamalla; ja siitä, mitä hän oli tullut heistä oppimaan, taisi hän vuonna 1795 muutamia viikkoja edeltäpäin sanoa veden tavattoman laskeumisen Reini-joessa. Vuonna 1793 Helmikuun 4:nä päivänä, koska kaikki Hollannin maalla jo luulivat talven loppuneen, varsinkin kuin päivät olivat erinomattain kauniit ja lämpimät, ennusti Disjonval suurta ilmanmuutosta, sillä hän havaitsi 3 hämähäkinverkkoa päälletysten, joista ei ollut päivällä ennen alkuakaan ollut, ja 5 päivää myöhemmin rupesikin vettä kanavissa riittelemään, kunnes saman kuun 13:nä päivänä kaikki maavedet olivat umpijäässä ja talvi kovimmallaan.

"Vielä suuremman merkillisyyden saivat hänen hämähäkeistä ottamat ennustuksensa sodan aikana talvella vuotten 1794 ja 1795 välillä, jolloin hän niiden kautta saattoi maanmiehensä Ranskalaiset koko Hollannin maan valloittamaan, jolla keinoin myös itse pääsi vankeudestansa vapaaksi. Syksyllä edellämainittuna vuotena tiesi hän ennustaa, niin kylmän talven tulevan, että kaikkein jokein ja kanavain jäitä pitäisi taidettaman hevosilla kulkea, joka Hollannissa ylen harvoin tapahtuu. Eikä se nytkään Joulukuun alulla siltä näyttänyt, kuin olisi hänen ennustuksensa toteutunut, jonka tähden Ranskalaiset jo rupesivat rauhantekoa Hollantilaisten kanssa tuumaamaan. Ennenkuin siitä tuli mitään valmista, sai Disjonval salaa laitetuksi sanan Ranskalaisille, että hämähäkit kerkeämättä ja erinomattain uutterasti kutoivat verkkojansa monin kerroin, jonka tähden ei suinkaan tarvitsisi odottaa päälle kahden viikon, ennenkuin kova pakkanen olisi käsissä. Ranskalaiset uskoivatkin hänen ennustuksensa, luopuivat rauhanteosta, ja jo ennen Joulukuun loppua tuli niin kova pakkanen, että he 29:nä päivänä taisivat Waalijoen yli hevosilla ajaa. Mutta kuin pari viikkoa jälkeenpäin vesi jokiloissa alkoi kohota ja tulla samaskaiseksi, luultiin ilman jälleen lauhtuvan ja Ranskalaisia hätyyttävän, jos eivät sitä ennen rientäisi maasta pois. Sentähden lähetti Disjonval jälleen uuden sanan heille, pakkasen ennen kolmea vuorokautta vielä kovemmaksi tulevan, ja siinäkin hämähäkit eivät pettäneet häntä. Kolmannella päivällä tuli kylmä tuuli ja päivällä jälkeen semmoinen pakkanen, että Ranskalaiset kulkivat jäätä myöten yli Reini-joen Utrechtiin ja vapauttivat Disjonvalin samassa kuin valloittivat linnankin. Viisi päivää myöhemmin tuli ilma taas niin lauhaksi eli leudoksi, että ranskalaisia kenraaleja rupesi peloittamaan, mitenkä saisivat sata tuhatta sotamiestänsä säilytetyksi Hollannin maassa, sillä heille ei ollut vielä ennättänyt täyttä ampuvärkkiä tulla. Mutta silloinkin tiesi Disjonval heitä hämähäkeistänsä lohduttaa ja rohkaista uuden pakkasen sanomalla, joka ei kauan viipynytkään tulemasta, ja jota seurasi koko Hollannin maan valloittaminen ja sen joutuminen Ranskalaisten käsiin. Tästä kertomuksestani huokeasti ymmärtänet senkin, kuinka pienillä seikoilla usein on suuri vaikutus: jos Disjonval ei olisi vangiksi joutunut, niin arvattavasti hän ei olisi oppinut hämähäkeistä tulevan ilman laatua tietämään, ja ilman sitä tiedotta, jonka hän lähetti Ranskalaisille, olisi sota jo ensi alussansa rauhanteolla päättynyt, ja Hollanti jäänyt valloittamatta.

"Jos muuten mielesi tekee ruveta hämähäkkejä ilmanennustajina pitämään, niin on parasta, että itse pitemmän ajan otat vaarin heidän olostansa ja toimituksistansa kuin myöskin tulevasta ilmanlaadusta; ainoastansa sillä tavoin totut sukkelasti seuraavan ilman heistä tietämään; niin kaiketi itse olen tottunut."

_Lönnrot_ (Oulun Wiikko-Sanomissa v. 1853).

14. Arvoituksia.

1. Hepo juoksi, ohjat seisoi, kaikki valjahat vapisi?

2. Isä ilman syntymättä, pojat kyydillä ajavat?

3. Kaksi kultaista käkeä, yli orren tappelevat?

4. Lehtoon ei mahdu suureenkaan, peltoon mahtuu pieneenkin?

5. Mies metsään menee, sata seivästä seljässä?

6. Niemi, niemi, saari, saari, saaressa sata pesää, muna kussakin pesässä?

7. Paita alla, iho päällä, paidan päästä päivä paistaa?

_Arvoitusten sanat_. 1. Virta rantoinensa. 2. Heinäsuova eli Pieles ja korret. 3. Silmät päässä. 4. Hara, Karhi, t. Äjes. 5. Sika. 6. Kaalimaa, t. Naurismaa, t. Potaattimaa. 7. Kynttilä ja valkea päässä.

15. Piispa Maunu Tavast.

Kolmentoista virstan päässä Turusta on peninkulmaa pitkä ja puolta leveä saari, nimeltä _Kuusisto_. Sen itäkulmalla on kumpuinen niemi, joka muinoin oli luotona, ja kummulla näkyy kaksi seinänrauniota pystyssä ynnä suuri joukko lohkareita hajallansa maassa. Nämät seinät ja lohkareet ovat ainoat jäännökset Suomen katoolisten piispain mainiosta _Kuusiston linnasta_, jossa he muinoin istuivat mahtavana ja loistavana, ja jonka muurit heillä monta kertaa olivat turvana, veristen Wenäläisten tai julmain Juuttein hävitellessä maata. -- Kuusistossa oli Turun piispoilla ollut kartano aina noin vuodesta 1300 asti vaan itse kivilinna tornineen siihen rakennettiin vasta myöhemmin.

Silloin oli Turun hiipan kantajana _Maunu Olavinpoika Tavast_, kaikista Suomen katoolisista piispoista kuuluisin, josta eräs muinainen historioitsija mainitsee, hänen olleen jalon (magnus) ei ainoasti nimeltään, vaan myös teoiltaan. -- Maunu oli syntynyt v. 1357 Alasjoen (nyt Tavastilan) kartanossa Mynämäen pitäjää. Hän oli siis Suomalainen syntyisin, niinkuin kaikki muutkin Turun piispat aina 14:n vuosisadan lopusta 16:n keskipaikoille asti. Samaten oli hän, niinkuin nimestä sopi päättää, sukuperäisin oman maamme kasvattama. Tavastit olivat Suomen vanhimpia aatelissukuja ja siihen aikaan kaikkein mahtavimpia, rikkaimpia.

Suurisukuisella nuorukaisella oli silloin kaksi tietä tarjona: taikka rupesi hän ritariksi eli sotaherraksi, taikka antoi päänsä keritä ja vihkiä itsensä papiksi. Kumpikin tie taisi saattaa mainioksi ja mahtavaksi. Josko ei katsottukaan oikein sopivaksi korkeavirkaiselle pappis-miehelle pyytää sankarin nimen sotatantereella, niin oli hän kuitenkin kuninkaan neuvokunnassa ritarin vertainen ja taisi hengellisellä voimallansa saada ylpeimmänkin herran niskat nöyrtymään. Maunu Tavast valitsi jälkimäisen tien. Kotimaassa koulut käytyään, läksi hän ulkomaille oppiansa lisäämään ja sai maisterin arvon silloin maailman mainiossa Pragin yliopistossa Bööminmaalla. Sitten oli hän jonkun aikaa kanslerina silloisella Tanskan, Norjan ja Ruotsin yhteisellä kuninkaalla, Eerikki Pommerilaisella, jonka suureen suosioon hän sitten tuli ja aina edelleenkin pysyi. Sieltä kutsuttiin hän arkkidiakoniksi Turkuun, jossa virassa jo oli v. 1410, jos ei ennen, vaikk'ei siitä ole tietoa. V. 1412 kuoli Turussa piispa _Bero Balk_, ja hänen jälkeensä valitsi nyt Turun tuomiokapituli arkkidiakoninsa Maunu Tavastin. Tämä läksi tavan mukaan Roomaan paavilta vaalin vahvistusta saamaan, viipyi palatessaan koko talven Pariisissa ja kävi sitten Tanskanmaalla suosijansa Eerikki kuninkaan luona, joka hänen suurella kunnioituksella vastaanotti ja runsailla armonosoitteilla lahjoitti.