Part 2

Niin antaa Jumala maan runsaasti kasvattaa ruohoja kesän pitkään, ja yksi laatu joutuu pikemmin, toinen myöhemmin, että uutista olisi elatukseksi ulottuvaisesti.

Kuta enämmin me tulemme tuntemaan ruohoin ja kukkaisten paljouden, ihmeellisen rakennuksen, hyödytyksen, kauneuden ja kuinka Jumala heidän siemenensä valmistaa, sitä enämmin ihme meidät voittaa, että pienimmätkin ruohot todistavat Jumalan viisautta, voimaa ja hyvyyttä. Salomonin kunnia ja koreus ei ollut näihin verrattava, sametti ja hienoin silkki on karkea teko sitä vastaan kuin Jumala on kukkaset kutonut ja kaunistanut. Niin myös heidän hajunsa on juuri suloinen, että se virvoittaa heikot ja pyörtyväiset, tekee myös koko ilman terveelliseksi ja suloiseksi. Mutta kenen tähden on Jumala heidät niin ihmeellisesti kaunistanut niin moninaisella kaunistuksella? Eipä eläimet kuitenkaan älyä heidän kauneuttansa, eipä he tiedä niistä muuta, kuin että he niitä syövät ja tallaavat. Eikö ne ole siis ihmisten tähden kaunistetut, eikö ne ole niin suloisiksi ja hyvänhajullisiksi luodut, että me ihmiset siitäkin herätetyksi tulisimme tuntemaan meidän luojamme hyvyyttä, joka meitä kaikella tavalla ilahuttaa? Koska me siis näitä näemme, niin on se ikäänkuin kukkaset vetäisivät meidän ajatuksemme puoleensa ja leppeästi sanoisivat meille: "katsokaat meidän päällemme, älkäät meitä ylenkatsoko; teidän Luojanne on meidät näin kaunistanut ilahuttamaan teidän silmiänne, antanut meille hyvän hajun teitä virvoittamaan, tehnyt meidät terveellisiksi, teiltä kipua poisottamaan; ja mikä ei meistä kelpaa teille ruuaksi, ne kelpaavat muille eläville, ja muut ovat teille palvelukseksi". Älkäämme siis olko tunnottomat, vaan iloitkaamme Jumalassa, joka meitä suuresti rakastaa ja ilahuttaa. Ajatelkaamme myös, kuinka Jumala on kaiken tämän maan kannen valmistanut yhdeksi suureksi pöydäksi, jolla hän joka päivä ravitsee lukemattomat sekä ihmiset että eläimet, suuret ja pienet. Kiittäkäämme häntä nöyrästi ja ottakaamme se opetus, jolla Herra Jesus meitä uskoon oikasee sanoen: "Jos Jumala näin vaatettaa pellon ruohon, joka tänäpänä seisoo, ja huomenna pätsiin heitetään, eikö hän paljon enämmin teidän sitä tee, te vähäuskoiset." Matth. 6.

_Frosterus_ (Hyödyllinen huvitus luomisen töistä).

7. Kultalan kylä hyvässä kunnossaan.

Kultalan kylä oli nyt oikea kultakylä. Siellä se seisoi satoisimpain kryytimaiden keskellä, ikäänkuin peitettynä hedelmäpuilta, piiritettynä niityiltä ja kultaisilta jyvämailta, juuri kuin Paradiisissa. Tiet peltoin välillä olivat siivotut ja sileät niinkuin polkutiet kryytimaissa, ja molemmin puolin maanteitä oli istutettu hedelmäpuita niin kauas kuin kylän alustaa oli.

Ja joka sinne tuli, ei luullut tulevansa johon-kuhun kylään, vaan komeaan markkinapaikkaan tahi pieneen kaupunkiin. Sillä huoneet olivat, jos ei juuri suuret, kuitenkin kaikki hyvin raketut ja hyvässä korjuussa ylähältä alas asti; akkunat olivat kirkkaat ja selkeät; ovet ja pielet aina pestyt ja maalatut, huoneet olivat melkein kaikki tiilikatoilla, sillä yhteisen kylänasetuksen kautta olkikatot olivat kielletyt valkean vaaran tähden. Koska uutta kattoa pantiin, niin se piti tiilillä katettaman. Monella katon harjalla myöskin nähtiin ukontulen-johdattaja; melkein joka akkunassa kukkia; taloin vieressä oli pieniä sievästi siivottuja kryytimaita ja niissä hyvästi hoidettuja mettiäis-pesiä.

Ihmiset jokaista kadulla tervehtivät ystävällisesti, ja sanoivat toisillensa sivuitse mennessä vilpittömiä leikkisanoja. Kyllä näkyikin heidän päältänsä, että he elivät suosiossa keskenänsä ja olivat oloonsa tyytyväiset. Eikä saattanutkaan olla muutoin. Myös arkipäivinäkin töissänsä kaikki olivat, ei koreissa, vaan puhtaissa ja sievissä vaatteissa; ei nähtykään likaisia ryysyjä. Nähtiin kyllä ruskeoita ja ahvettuneita kasvoja, mutta ei likaisia eikä siivoamattomia pörröpäitä; voimaa ja terveyttä loisti kaikkein silmistä. Muiden kyläin nuoret miehet kernaimmin katsovat Kultalan tyttöjä; sillä ne olivat ei ainoastaan varsin sievät ja näppärät, mutta myös talouden töihin tottuneet, taitavat ja säästäväiset. Moni rikas muun kylän talonpoika otti vaimoksensa tytön Kultalasta; jos ei sillä ollutkaan paljo rahaa, oli kuitenkin paljo hyviä avuja. Ja jos nuori mies Kultalasta aikoi naimisiin, sai hän valita maakunnan tyttäristä. Harvoin Kultalan mies sai vasikannahan, jos olikin tyttärellä enemmin tavaraa; sillä se tiettiin tulevan hyviin käsiin. Sekin varsin paljon kartutti kylän hyvää oloa ja voimaa.

Ett'ei Kultalassa nähty kerjäläisiä ja joutilaita, on tiettävä. Mutta ei edes nähty ulkonäöltäkään köyhiä ihmisiä. Sillä vaivaisten-huoneen asukkaillakin oli kyllänsä syödä ja juoda ja siivo puku. Joka meni pienimpäänkin, köyhimpään taloon, luuli tulevansa herrashuoneesen. Laattiat olivat puhtaat, penkit, tuolit, pöydät ilman liatta ja viatta, akkunat ja peilit aivan kirkkaat -- lyhyesti sanottu, ei ollut niinkuin monen talonpojan likaisissa huoneissa muissa kylissä. Teki oikein mieli asua siellä näiden kunnon ihmisten kanssa.

Kesällä, sunnuntaipäivinä, kuin oli kaunis ilma, oli Kultalassa iloinen elämä. Siellä oli paljo ihmisiä kaupungista. Se suuri, uudesta rakettu kestikievaritalo, jonka -- kukapas olisi uskonut? -- yksi niistä kahdesta-neljättä köyhästä kullantekijäin-liittolaisesta oli perinnön kautta ja ostamalla omaksensa saanut, oli täynnä kaupunkilaisia, jotka nauttivat virvoituksia. Toiset tulivat tuttavain talonpoikain huoneisiin: istuivat siellä kryytimaissa, nauttien maitoa, hedelmiä, mettä tahi mitä oli muita kylän herkkuja; taikka istuivat viheriäisessä ruohossa leikiten ja iloiten; tahi puhtailla penkeillä huoneiden edessä varjossa, katsellen sivuitse edes ja taas kulkevia ihmisiä; elikkä he tulivat pihlajan tykö, kussa kylän nuorukaiset välistä tanssasivat toisten laulaessa tahi soittaessa. Ymmärrettävä on, että nämät kaupungin herrasväet eivät olleet kiittämättä ja kostamatta tätä iloa ja huvitusta, jota he Kultalassa nauttivat, ja kaikki vieraiden varaksi tehdyt rakennukset ja kaunistukset huoneissa ja kryytimaissa kyllä maksoivat vaivan ja kulutuksen. Myös talvellakin tuli usein vieraita reellä ajaen. Ja missä olikaan parempaa tahi hupaisempaa paikkaa?

Muiden kyläin asukkaat tätä näkivät ja kuulivat, ja olivat kummissaan, miksi heillä myöskin ei ollut niin. He jo luulivat täyteen toteen, että Kultalalaiset tunsivat taikoja. Mutta siihen sijaan että olisivat kuulustelleet, millaiset ne taijat olivat, jäivät he vaan istumaan vanhaan likaansa, ja elivät niinkuin ennenkin. He osoittivat vaan kateutta ja vainoa Kultalasta puhuessa, ja pilkaten sitä kutsuivat kullantekijäin kyläksi. Mutta tämä _liikanimi_ ei ollut mikään _likanimi_.

Eivätkä siitä Kultalaiset paljon huolineet. Sillä mihin vaan tulivat, heitä kohdeltiin kunnialla ja hyvyydellä. He elivät tätä hyvää elämätänsä, ja olivat niin muodoin iloiset. Koko viikon työtä tehtyänsä he pitivät sunnuntain oikeana lepopäivänä. Krouviin he nyt eivät menneet. Olipa heillä kotonansa virvoittavia juomia. Mutta talvella nuorukaiset usein tanssasivat. Muutamat miehet ja pojat olivat kouluttajalta, Juhanalta, oppineet viulua soittamaan ja pilliä puhaltamaan. Ja olivatkin jo melkoiset mestarit. Usein nuoret laulua oppineet pojat ja tytöt lauloivat yhteisesti suuria, koreita veisuja, joita tuskin sai kuulla kaupungissakaan. Vanhat miehet ja vaimot kävivät perheineen illoilla toistensa tykönä, kussa heitä ravittiin talonpoikaisella ruualla, ja aika vietettiin iloisilla ja ystävällisillä puheilla. Juopuneista ihmisistä, tappeluista, riidoista, käräjäinkäynnistä tai muusta ylöllisyydestä tahi irstaisuudesta ei kuultu puhuttavankaan. Sillä sekä parempi olo että koulussa saatu parempi oppi oli heidät totuttanut kunniallisempaan ja siistimpään elämään, jota muutoin ei havaittu muissa kylissä. Jo ensi näöltä kaupungissa tunnettiin ja eroitettiin Kultalalaiset muista talonpojista. Heidän pukunsa oli yksinkertainen ja puhdas, ei liian pulska tahi kallis, heidän puheensa hiljainen ja siivo, heidän käytöksensä oli ilman ulkokultaisuutta, mutta tarkka, hyväsydäminen ja siisti.

Ei pidä kuitenkaan uskoa, että tämä siisti ja kiitettävä elämä tuli ainoastaan opetuksesta ja ihmisten paremmasta tilasta; kylän yhteiset asetukset myöskin paljon vaikuttivat. Sillä muutamat talonpojat, tultuansa rikkaammiksi, tahtoivat taas ruveta elämään ylöllisesti ja suunnattomasti. Muutamat tahtoivat tulla ylpeiksi, antoivat tyttärillensä ylimäärin pulskia vaatteita, pukivat itsensä kalliisiin verkoihin ikäänkuin kaupungi herrat, ja pyysivät kaikin muodoin elää suuresti. Toiset rupesivat taas kortteihin elikkä viinaklasiin krouvissa. Mutta tätä suuresti pahastuivat kaikki kunnon ihmiset, ja he sanoivat: "joko nyt taas ruvetaan sillä tavalla elämään, ja pitääkö taas ruveta kaikki menemään takaperin!" Ja oli yhteinen mielipaha ja närkästys niitä vastaan, jotka luopuivat yksinkertaisesta, kiitettävästä elämänlaadusta; ja vaadittiin, että kylän hallitusmiesten piti paremmin ja tarkemmin valvoa hyviä tapoja kylässä.

Tämä hallitusmiehille tehty soimaus ei ollenkaan tehnyt pahaa mieltä heille, mutta siihen sijaan heitä oikein ilahutti. Ja niin tuli toimeen yhteinen ankara kylänasetus; siinä oli kielletty kaikki kopeus ja ylöllisyys vaatteissa ja joka ijälle määrätty hänen pukunsa; kortin pelille ja kaikelle pelille rahasta ja rahanarvosta, juopumiselle, sadatuksille ja hävyttömille puheille, tappeluksille ja muulle vallattomuudelle määrättiin kova rangaistus ja sakko. Tästäpä tuli, ett'ei kukaan ylpeillyt eikä ylöllisiä noudatellut; että jos tulikin joskus kellenkään halu tehdä mitään ylöllistä, hävitöntä tahi väärää, häntä kuitenkin siitä peljätti ja esti häpeän ja rangaistuksen pelko.

Joka vuosi tämä asetus luettiin koko kansalle. Silloin piti vanhain ja nuorten, miesten, vaimoin ja lasten olla kuulemassa. Jos nähtiin tarpeelliseksi, niin tehtiin lisäyksiä. Ja koska se oli ylösluettu, kysyi aina ensimmäinen hallitusmies: "Tahdotteko noudattaa ja seurata tätä asetusta, joka on hyvän voimamme, sopumme ja kunniamme perustus?" -- Ja kaikki, sekä vanhat että nuoret, vastasivat yksimielisesti korkialla ja selkeällä äänellä: _Me tahdomme_.

_Keckman_ (Kultala).

8. Arvoituksia.

1. Akka loukossa, sata hammasta suussa, puree, vaan ei niele?

2. Halli mäellä haukkuu, luut suusta tippuu?

3. Kahdella jalalla astuu, kahdeksalla kantaa?

4. Laattian levyinen, lehden kevyinen?

5. Metso puussa, suolet maassa?

6. Ori hirnui Helsingissä, täällä valjahat välähti?

7. Rautainen lintu, liinainen häntä?

_Arvoitusten sanat_. 1. Häkilä. 2. Loukku. 3. Reki, jolla on kaksi jalasta, kahdeksan kaplasta. 4. Savu pirtissä. 5. Kengät orrella, paulat riippuu, t. Kirkonkello ja lämsä. 6. Ukkonen. 7. Neula ja rihma.

9. Kuningas Eerikki IX:n valloitusretki Suomeen. Pyhä Henrikki.

Kuningas Eerikki IX eli Pyhä läksi, asetettuansa järjestykseen kristillisyyden asiat Pohjais-Ruotsissa ja ei kauan sen jäljestä kuin oli hallitukseen tullut, eli todenmukaisen laskun jälkeen v. 1157, Suomea käännyttämään. Suomalaiset olivatkin vähäistä ennen Suomen niemelle täydellisemmästi muuttaneet. Eerikillä oli sotajoukko myötänsä ynnä pappeja, ja näiden seassa Upsalan pispa _Henrikki_, jonka arvellaan häntä tähän retkeen kehoittaneenkin. Laivastolla tuli Eerikki meren yli, ja luullaan hänen nousseen maalle Turun seuduilla. Muutoin ovat tiedot tästä Suomelle niin tähdellisestä retkestä vaillinaiset. Kuningas Eerikin vanha elämäkertomus sanoo: "hänen Suomeen samonneen, joka sillä ajalla oli pakanainen ja teki Ruotsille suurta vahinkota: tarjonneen kansalle kristillistä uskoa ja rauhan tekemistä kanssansa: ja kuin eivät kumpaistakaan tahtoneet ottaa, hänen usein sotineen heitä vastaan ja heidät miekan terällä voittaneen, kostaen miehuullisesti kristittyin miesten verta, jota nämät kauan ja usein olivat vuodattaneet." Suomalaiset, jotka olivat varustamattomat, tulivat tappeluissa voitetuiksi. Kuningas Eerikki näyttää nyt valloittaneen erinomattain lounaisen perukan Suomen nientä, eli erittäin niin kutsuttuin Suomalaisten maan. Pohjaan ei taitanut tulla edemmäs nykyisen Porin kaupungin seutuja. On moni luullut hänen tällä kerralla Ruotsalaiset uudisasukkaat Uusmaahan muuttaneen, joka ei kuitenkaan näytä todenmukaiselta. Ahvenanmaa, joka jo varhemmin kuului Ruotsin vallan alle, oli kyllä vanhastaan Ruotsalaisilta asuttu, ja ehkä lienee heitä jo asunut ennestään muutamilla Eteläis-Suomenkin luodoilla ja paikoilla; mutta se varsinainen uudisasunto on nähtävästi tänne myöhemmin istutettu. Kuningas Eerikin sydämen mainitaan olleen niin hellän, että hän purahti itkuun, kuin oli Suomalaiset voittanut; ja kuin kysyttiin syytä tähän hänen itkuunsa, sanotaan hänen vastanneen: "minä olen iloinen ja ylistän suuresti Jumalata, että meille soi voiton; vaan sitä murehdin, että niin monta heidän sieluansa tänäpänä tuli kadotetuksi, jotka olisivat taitaneet saada ijankaikkisen elämän, jos kristillisen uskon olisivat tahtoneet ottaa vastaan." Sama Kuningas Eerikin elämäkertomus sanoo vielä lisäksi: "Eerikin kutsuneen etehensä jäljelle jääneen lyömättömän Suomalaisten kansan, asettaneen Pyhän Henrikin kristillisyyden ylläpitäjäksi maahan, säätäneen sinne pappeja sekä vahvistaneen kaikki muut asiat, jotka kristilliseen uskoon kuuluvat", -- johonka kristillisen uskon vahvistamiseen, sen ajan laatua myöten, taisi kuulua linnan rakentaminen, joka perustettiin Aurajoen suulle ja oli _Turun linna_. Vasta saamme nähdä sen yläpuolella kaupunginkin syntyvän, jota vielä nyt ei ollut. Muutoin rakennettiin nyt arvattavasti kirkkojakin muutamille paikoille, ja monet syyt viittaavat sitä, että _Nousiaisten_ kirkko nyt alussa tehtiin emäkirkoksi, josta pitäen kristillisyyden valo, ikänänsä kuin kaunis aamurusko, tulee vähitellen nousemaan Suomen kansalle.

Vielä samana kesänä purjehti Eerikki kuningas takaisin kotimaahansa, jättäen jäljellensä Suomeen Henrikki pispan pappein kanssa ja osan sotajoukosta, joka, päämiehinensä, arvattavasti jo oli asettunut Turun linnaan. Tämä Henrikki oli Englannista syntyisin ja neljäs pispa Upsalassa. Kuninkaan poikettua rupesi hän innolla voitettuja Suomalaisia uuteen uskoon käännyttämään. On vanha sanoma, tosiko tahi _teeskelty_, hänen pakanoita kastaneen Turun vierellä olevassa _Kupittaan_ lähtehessä, jota sentähden Pyhän Henrikin lähteheksi kauan kutsuttiin. Näyttää kuin olisi Henrikki jo alusta alkaen ollut valmis henkensäkin tässä kristillisyyden työssänsä, jos niin vaadittaisiin, menettämään. Ja niinpä kävikin seuraavalla talvella. Tästä hänen martyyrikuolemasta on kaksi erityistä kertomata legendoissa säilytetty. Yksi sanoo hänen eräälle miehentappajalle kirkon rangaistuksen päättäneen ja tämän sentähden tappaneen hänen. Toinen taas, joka todenmukaisemmalta näyttää, kertoo asian seuraavalla tavalla. Henrikki matkoillansa tapasi Köyliön pitäjässä vaimoihmisen, joka siihen määrään oli pakanallisessa epäuskossansa kiinteä, ett'ei pitänyt mitään pispan opetuksista, eikä antanut ruokaa näljästyneelle jumalanmiehelle. Henrikki käski nyt tulkkinsa väkisin ottaa, mitä tarvittiin, ja jätti lähdettyänsä kaikista kolminkertaisen makson vaimolle. Heti pispan mentyä tuli tämän vaimon mies _Lalli_ kotiinsa. Siitä vaimo kertomaan tästä vallattomuudesta, lisäten pispan vielä muutakin siveyttömyyttä tehneen. Siitä Lalli heti pispan jälkeen, saavutti hänen Köyliöjärvellä ja kysyi, minkätähden oli tämänlaista tehnyt. Pispa nosti lakkia ja tervehti; mutta samalla sivalsi häntä Lalli kirveellä päähän, niin että paikalle kuoli. Lalli otti nyt pispan hiipan, pani päähänsä, leikkasi häneltä peukalon, jossa oli kallis kultasormus, ja meni kotiinsa. Legenda sanoo vielä seuraavan, jota emme uskottavaksi tähän panekaan. Henrikki oli muka aavistanut kuolematansa ja edeltä lähettänyt seurassaan olevan pojan lähimmäisestä talosta noutamahan härkäparin, jota ei vielä oltu koskaan sahrain edessä käytetty. Näiden härkäin piti vetämän hänen ruumista, saada mennä miten ja minne tahtoivat, ja missä härjät seisahtivat, piti risti rakennettaman, joka oli Repoilan pellolla Nousiaisissa, mutta missä uupuivat ja paneusivat maata, siinä piti kirkko rakennettaman, ja se oli Nousiaisten kirkko, johonka myös pispa haudattiin. Nousiaisista saamme nähdä Henrikin luut vasta muutettavan Turkuun, josta ne myöhemmin Wenäjälle viedään. -- Mutta kuin pispan surmaaja Lalli oli päässyt kotiinsa, niin tapahtui kummia, josta ei tainnut murhatyötänsä kiittää. Hiippaa kuin rupesi päästänsä ottamaan, niin ei se lähtenyt muuten kuin että päänahkakin ja tukka kiskottiin irti: samaten ei sormus lähtenyt kädestä muuten kuin sormen kanssa. Vanhanaikuisessa suomalaisessa runossa, jossa tätä pispan kuolemata kerrotaan, on luettava, erään paimenen kotiinsa tulleelta Lallilta kysyneen:

"Kusta Lalli lakin saanut, Mies paha hyvän hytyrän, Pispan hiipan hirtehinen?"

Mutta kuin Lalli lakkia päästänsä tavoitti, niin "hiukset himahtelivat", ja kuin sormuksen sormesta veti, niin "lihat ne liukahtelivat". Tämän Lallin kotipaikan luulevat muutamat olleen Köyliöllä, toiset taas _Saaristen_ tilalla Mynämäen pitäjässä. Henrikki tehtiin kuolemansa jälkeen Pyhäksi; häneltä rukoiltiin paavinajan pimeydessä apua, erinomattain Suomessa, mutta Ruotsissakin; hänen pulskasti rakennetulle haudallensa Nousiaisissa tehtiin joukkovaelluksia; hänen kuviansa kunnioitettiin maaseurakunnissa; hänen muistoksensa pidettiin vuosittain juhlia, ja ylipään kehuttiin ja kunnioitettiin häntä Suomenmaan haltiaksi ja holhojaksi. Hän luetaan muutoin Suomen ensimmäiseksi pispaksi, vaikka hänellä tiettävästi ei ollutkaan muu mielessä, kuin panna Suomikin Upsalan hiippakuntansa alle. Suomen apostoliksi häntä pikemmin voisi vertaella, niinkuin hän olikin kristinopin ensimmäinen martyyri seurakunnassamme. Turun tuomiokapitulin sinetissä on vielä nähtävä hänen leikattu peukalo sormuksinensa kuvattuna, ja tuomiokirkkoa nimitettiin perustetuksi "autuaallisen Neitsy Maarian ja Pyhän Henrikki pispan ja martyyrin kunniaksi". _Ylistaron_ kylässä, Kokemäen pitäjätä, näytetään vielä eräs vanha huone, jossa Pyhän Henrikin olisi muka pitänyt saarnanneen vähäistä ennen martyyrikuolematansa.

_Kajaani_.

10. Peurasta (Porosta).

Tämä Lapin ja Suomen pohjais-puolella oleva haarasarvinen eläin, jonka lihaa mieluisesti syödään, jonka nahasta Lappalaiset tekevät itsellensä vaatteita ja turkkeja, ja jota he pitävät hevosenansa, kutsutaan, kuin se on kesu, _poroksi_ eli _aljuporoksi_, mutta villinä _peuraksi_ eli _petraksi_; tätä eroitusta ei oteta kuitenkaan aina vaariin, mutta molempia nimiä sanotaan vuorottaisin. Naarasporon nimi on _vaadin_ taikka _vaaja_. Uros- (eli koiras-) poron nimi on _hirvas_ sekä myös _härkä_. Muutoin niillä on eri nimet ikänsä jälkeen: _vasa_ eli _vasikka_ on yhdenvuotinen poro, _vuonilo_ kahdenvuotinen vaadin, _urakka_ kahdenvuotinen uros, _vuossa_ kolmenvuotinen uros; kolmenvuotinen vaadin kutsutaan paljaastaan _vaatimeksi; kuntus-härkä_ ja _kuntus-vaadin_ ovat neljän vuotiset porot ja kelpaavat jo silloin ahkion eteen; _kosotus, maakkana, nimiloppu_ eli _aika härkä_ on viidenvuotinen ja sitä vanhempi uros. Vaatimen nimi, joka ei vielä ole poikinut, on _stainakka_, ja mahovaatimen _ruuno_.

Peura (eli poro) kuuluu imettäväin eläväin luokkakuntaan ja on 2-sorkkaisten pääsukua. Sen pituus on kahden kyynärän paikoilla ja korkeus liki puolentoista; kuitenkin ovat villit eli peurat suuremmat kesuja, ja metsissä asuvat suuremmat kuin tuntureissa elävät. Pää on joksikin pitkä; kuono on paksu- ja lyhytkarvainen; silmät suuret ja ikäänkuin ulos pullistuneet; korvat pitkät ja munanmuotoiset; kaviot eli sorkat suuret ja leveät. Koko ruumis on peitetty tihiöillä karvoilla, jotka kaulalla ja häppäillä ovat pitemmät ja valkoiset. Häntä on yli- ja alapuolelta valkoinen; niin myös reidet takapuolelta ja jalat yli sorkan. Kuonon ylipuoli ja silmäin ympäristöt ovat mustat; selkä ja maha mustanruskeat. Muutoin muuttavat he karvansa vuoden jälkeen, niin että ovat kesällä mustemmat ja talvella valkoisemmat eli harmaammat. Muutamissa paikoissa, niinkuin Jokmok-nimisessä pitäjässä Lapinmaalla, kuuluu olevan varsin valkoisia peuroja, jotka semmoisina pysyvät sekä kesällä että talvella.

Sarvet ovat monihaaraiset, mutta vaatimen sarvet ovat vähän pienemmät. Ne kaksi haaraa, jotka menevät silmäin ylitse, kutsutaan _silmän-kaihtimiksi_, mutta hakataan enimmiten pois, sentähden että ne ovat esteenä poron syödessä eli jäkälöitä jyrsiessä. He pudottavat vuosittain sarvensa, vaikka ei samalla aikaa; uroot syksyllä ja vaatimet keväillä, koska ovat poikineet. Vaatimella on neljä udarta. Peuran kulkeissa eli juostessa kuuluu ääni juuri niinkuin päreitä taitetaan, jonka sanotaan tulevan siitä, että sivulla olevat pienet sorkat lyövät itse sorkkaa eli kaviota vastaan.

Näitä eläimiä ei löydy enää kuin Europan, Aasian ja Amerikan pohjaisimmilla puolilla; mutta ennen maailmassa on niitä löytynyt Saksankin maalla. Niin kirjoittaa se kuuluisa Roomin sotasankari Julius Caesar, joka eli vähän ennen Kristuksen syntymää, että Saksalaiset tekivät itsellensä vaatteita peuran nahoista. Niin myös on 14:ssä vuosisadassa löytynyt peuroja Ranskanmaan ja Hispanian välillä olevain Pyreneanvuorten tienoissa. Ei ole sentähden ihmeteltävä, jos niitä olisi Ruotsin eteläisissäkin maissa ollut, jota on siitä arvattu, että siellä on muutamissa paikoissa löydetty peuran sarvia.

Peurat eli villit porot ovat mielellänsä enimmiten suurissa joukoissa. Usein niitä tavataan sata ja enemmänkin yhdessä. Kesuja eli aljuporoja on Lappalaisilla suurissa laumoissa. Ne ovat heidän rikkautensa, joka määrätään lauman suuruuden jälkeen. Niitä Lappalaisia tavataan, joilla on tuhat poroa; mutta tavallinen omaisuus on kaksi ja kolme sataa. Porot pidetään ulkona joka vuodenaikana, eivätkä tule milloinkaan sisälle huoneisiin. Kesäisenä aikana niinkuin myös keväillä ja syksyllä muutamat palkivat (eli hakevat elatuksensa) lumivuorten välissä tuntureissa ja talvella metsämaissa; niitä kutsutaan _tunturiporoiksi_ ja ne ovat pienimmät kaikista poroista. Niitä taas, jotka aina palkivat metsämaissa, kutsutaan _metsäporoiksi_, ja ne ovat pienemmät peuroja, mutta suuremmat tunturiporoja. Näiden eläinten ruoka on kesällä ruohoja, lehtiä, marjoja, sieniä ja senkaltaista, mutta talvella peuranjäkälöitä, joita ne vainunsa kautta tuntevat olevan lumen alla. Koska _naavikko_ (eli jäkälämaa) on niin syöty, ett'ei siellä enää ole _luppoja_ (eli jäkälöitä), niin Lappalainen hakee poroillensa toisen _palkimen_.[1] Eikä hän talvis-aikana tarvitse muuta kuin vaan seurata porojansa: johonka ne pysähtyvät ja rupeavat kaivamaan lumeen, siihen hän saapi tehdä _kotansa_ (majansa), sillä siinä on poroille jäkälöitä. Lappalaisilla on koiria, jotka pitävät karjan koossa. Jos porot rupeavat erkaumaan paljon toisistansa, niin koirat juoksevat haukkuen ympäri ja ajavat ne taas yhteen.

Juhannuksen aikana ruvetaan vaatimia lypsämään, ja sitä kestää aina Lokakuuhun asti. Heinäkuussa, joka paras maidon aika on, lypsää kohtuullinen vaadin neljänneksen kannua vuorokaudessa. Poron maito on voimallisempi kuin lehmän. Siihen sekoitetaan paljo vettä, jota ilman se on kovin väkevä syödä. Siitä maidosta, jota ei tuoreena nautita, tehdään juustoa ja myös voitakin, mutta varsin harvoin. -- Joulun aikana ovat porot lihavimmat teurastettaa.

Lappalainen saa elatuksensa poron lihasta ja maidosta; sen nahasta tekee hän vuoteensa ja vaatteensa; suonista lankaa, jolla hän ompelee vaatteensa; luista saapi hän lusikoita. Kesällä porot kantavat kuormia, mutta talvella ne pannaan vetämään _ahkiota_ eli _pulkkaa_ (joka on Lappalaisen veneenmuotoinen reki). Ajaminen ahkiossa on varsin hupainen, ja poro juoksee nopiasti; mutta siihen pitää olla tottunut. Välistä tapahtuu, että poro juostessansa suuttuu, kääntyy ympäri ja rupeaa etujaloillansa pieksämään sitä, joka istuu ahkiossa; hänellä ei ole silloin muuta neuvoa kuin kaataa ahkio kumoon ja nakkauta sen alle. Poro pieksää vähän aikaa ahkion pohjaa, siksi että leppyy, ja rupeaa sitten taas juoksemaan.