Part 19

Kosket pauhaavat, Linnut laulavat Kauniilla äänellä keväällä; Kaikk' on soreat, Kaikk' on koreat, Kaunis on kedolla kävellä. Lähteet läikkyvät, Lehdet leikkivät, Kukin on iloinen itsestään; Kukat kullassa, Madot mullassa Tuntevat tulen sisästään.

Tulkaa, veikkoset! Suomen neitoset Kauniiksi päätäns' jo koristaa, Kukkais-sangoilla, Ruusupannoilla Tahtovat teidätkin kaunistaa. Kukat väilyvät, Helmet häilyvät Heidän kauniilla kauloillaan; Tyttöin parvessa Soitan sarvea, Alotan päiväni lauluilla.

_Gottlund_.

20. Uima-laulu.

Lapsukaiset! kaunis päivä paistelee, Hauska on nyt juosta järven rannalle; Siell' on kirkas laine läikkyväisenä, Siellä ulpukkainen uljas hengittää, Kaste virvoittaapi kasvut kukkaisten. Uiden, melskaten ja vettä viskoen Kasvakaa te myöskin kilvoitellen!

Nuorukaiset! joukossanne joutukaat Ulapalle, siihen huolet uppoovat. Uimamies on raitis niinkuin tuore puu. Muilta muoto, neste kesken kuivettuu. Viina velttomaista hiukan hauskuttaa, Meitä raikas vetten voima vahvistaa, Hauin vilpas ruumis uijan palkka.

Neidot nuoret! niemen vihriäisen taa, -- Ett' ei kurkistella liiat silmät saa, -- Rientäkää, ja vettä viljoin loiskimaan Tottukaa, jos että uida taidakaan. Tanssi heikontaa ja kasvot kainonee; Mutta kauneus ja ruusu poskille Uusi uimisesta virkeneepi.

_Warelius_.

21. Koskenlaskijan morsiamet.

"Äl', armas Annani, vaalene, Jos Pyörtäjäkoski pauhaa! Sen voimaa en tosin vallitse, Ei löydä se koskaan rauhaa, Mut kellä sen kalliot tiedoss' on, Niin sille se nöyr' on ja voimaton."

Näin virkkoi Wilhelmi Annalleen, Ja itsekin purteen astuu, Ja päästi purtensa valloilleen, Sen koskessa laidat kastuu, Ja Pyörtäjän luontoa katsomaan Nyt Wilhelmi vei tätä morsiantaan.

"Voi, kuinka kirkas on illan kuu, Ja välkkyvä virran kalvo! Ei linnut liiku, ei oks', ei puu, Ei muut kuni tähdet valvo; Voi, kuinka nyt kuolema kaunis ois, Kuin kultansa kanssa nyt kuolla vois!"

Näin Anna äänteli hiljalleen, Sen silmähän kyynel entää; Mut koski se kiihtyvi eellehen, Sen voimassa venhe lentää; Vaan Wilho on oppinut laskemaan, Tää kulku se on hänen riemujaan.

Jo laski poikana purressaan Hän Lyyjoen kaikki kosket, Useinpa Pyörtäjä kuohullaan Se kasteli hältä posket; Ei paatoa löytynyt yhtäkään, Jot' ei olis tottunut välttämään.

Mut kosken kuumassa kuohussa, Juur' jossa sen juoksu suorin, On, päällä vaahtinen vaippansa, Yks' Ahtolan neito nuorin; Se Wellamon karjoja paimentaa, Ja koskien kuohua katsastaa.

Sydän on Wellamon neidollai Sen vaahtisen vaipan alla, Ja lemmen liekki se aallossai Voi syttyä niinkuin maalla; Ja Wilhoa neitonen Wellamon Se katsellut kauan ja liioin on.

Ja tuosta neitosen rintahan On syttynyt outo mieli, Povensa kuulevi huokaavan, Mut kertoa ei voi kieli; Hän kuohujen keskehen istuksen, Siin' ainakin Wilhoa vuotellen.

Niin Wilhon venhe nyt kiiruhtaa Kuin Pohjolan vankin myrsky, Se kons' on aaltojen harjalla, Kons' yltäkin käypi hyrsky: Mut itse perässä hän pelvott' on, Vaan Annasen poski on ruusuton.

Ilolla Wellamon neitonen Sen vastahan uida täyttää: "Se Wilho tuo on! Mut toinen ken, Jok' immeltä silmään' näyttää? -- Voi, voi mua, Wellamon neitonen, Sill' ompi jo kultana ihminen!"

Jo päättää Wellamon neitonen Nyt toivonsa turhan kostaa, Ja kosken pohjasta paatosen Hän äkkiä pintaan nostaa, Johon vene Wilhelmin loukahtaa, Ja hän kera kultansa kuolon saa.

Vaan suussa Pyörtäjän vieläkin On _Wellamon-neidon paasi_, Se paasi, jolla hän Wilhelmin Veneen sekä onnen kaasi; Mut neitosen itsensä kerrotaan Meressä murehtivan rakkauttaan.

_A. Oksanen_.

22. Soidin.

Vaeltaissan' vainiolla Kuulin Annin laulavan, Kuulin kuusten takalolla, Kallioinkin kaikuvan: Tulan, tulan, tee.

Suositellen mehumiellä Annin kumppaniks' mä jäin, Sanoen: "ka, laula vielä!" Ja se armas lauloi näin: Tulan, tulan, tee.

Niin hän lauloi hymyhuulin, Sulosilmin, simasuin, Hiljaa hengiten mä kuulin, Mutt' en muista muuta kuin: Tulan, tulan, tee.

Taivas leimahti ja loisti, Kuin hän istui vieressäin; "Suudellaanko?" -- "Toisti, toisti!" Lausui hän ja lauloi näin: Tulan, tulan, tee.

Solui päivä; iltatorven Liekö kuullut kutsuneen, Kuin nyt lähti poikki korven, Totta muille lauleleen: Tulan, tulan, tee.

Vapaus on rinnastani, Riemu, rauha rientänyt; Yöt ja päivät korvissani Sama soipi ääni nyt: Tulan, tulan, tee.

_Kallio_.

23. Entisestä ja nykyisestä ajasta.

Savon ukko, sarkahousu, Pikimusta, pitkäparta, Päästi äänen uunin päältä, Laski pankolta pakinan. Puhe oli aivan pulska, Sanat kaikki sarvipäitä, Jotka rikkoi miesten mielet. Naiset näytti närkästävän.

Lausui ukko uunin päältä, Pani pankolta sanansa: "Elettihin ennen meillä, Paistettihin paksut leivät, Verot markoin maksettihin, Talarin talon asiat, Kuin ei kuljettu kuvissa, Maalatuissa matkusteltu. Ajokalut kaikki tyyni Voideltihin voitehella, Siveltihin juuri sillä, Jolla voidellaan venekin. Akat vaipoissa vaelsi, Villaröijyissä röhötti; Ukot sarkakauhtanoissa, Kelsiturkissa kohotti. Oli kellona otava, Kukon virret viisarina, Ajan juoksu arvattihin, Tulo päivän tunnettihin Ilman uuritta tuvissa, Seinäkellon kertomatta."

"Minä miessä ollessani Kuin ma kuljin kaupungissa, En kauan katuja käynyt, Puhutellut puotimiestä; Suolat survasin rekehen, Rautakangin kannoin siihen: Luoti pari painehia, Vaimolleni lakkivaate, Lapsille lakeripalli, Inkivääriä vähäisen. Olin ilmankin iloinen, Kapineitta kauppamiehen. Heti valjastin hevosen, Heti kukkaron kuristin, Kissannahkan kiinni käärin, Koivet solmisin kovasti; Enkä ennen lievittänyt, Vasta vouvin vaatimalla, Veroherran huutamalla. Herrat veti vissit viivat, Kaksi kuuta kuittihini."

"Nyt on aika aivan toinen, Voudinluku loppumatoin, Rahan puute puuttumatoin; Monen karja kirjan päällä, Alla ausionin hevonen, Pannut panttina kylässä, Hyvät ryysyt ryöstön alla. Herra teillä, toinen meillä Ruunun käskyllä kovalla; Lautamiehet laukun tuovat, Piästikirjat kiidättävät, Joista arkit aukiavat, Nahka naukuupi punainen; Niiss' on rästit räknättynä. Nurkissa pahat numerot."

Ei ukko unessa ollut, Ei paljon valetta pannut; Vaan se oli sangen vanha. Muisti muinoiset asiat, Tiesi tämänaikaisetkin, Vaikka nuoret naurahteli, Pojat pisti pilkkojansa.

_Paavo Korhonen_.

24. Odysseys ja Nausikaa.

(Homeeruksen Odysseian 6:sta runoelmasta.)

Pallin ruhtinatar nyt vasten piikoa heitti, Eipä osannutkaan, syvähän kuohuunpa se lenti; Siitäkö parkaistaan -- hereää jumalainen Odysses, Nousee istumahan, ajatellen ympäri päänsä: Voi polonen, mihin maan ääriin taas joutuna lienen! Lieneekö joku villi, vihollinen, vallaton kansa, Vai hyvä vieraillen, jumaloitaki pelkeäväinen? Impien ääntämisen korvillani vasta ma kuulin, Metsänneitojen, joill' on asuntona korkeat vuoret, Tai jokien lähteet, noromaat sekä heinävät alhot; Vai joko äänteleväin ihmisten mailla ma ollen? -- Muttapa miks' en käy tiedustelemaan, näkemäänkin!

Lausunu lähti jo viidastaan jumalainen Odysses, Lähti jo vaeltamahan, kuin vuorten leijona julma Vaeltaapi läpituultuna, märkänä, päässähän silmät Leimuavat tavotellessaan härkää tahi uuhta, Tai salon hirveäkin, kun nälkä se häntäki vaatii Karjaa vainoamaan, kokemaan lammasnavetatki. Niin nyt Odysseen myös tavata piti tyttöjä noita; Pois tytöt kaikkosivat eriteillen rantoja myöten. Yksin jäi tytär Alkino'on, urouttap' Ateena Sillen rintahan loi, pelon pois jäsenistähän otti. Seisoi vasta' päin; jo nyt arveli tuossa Odysses, Polviinko ruveten ihanaista rukoilisi neittä, Vai siltään sulosuin puhuen ja ulompana seisten Tiedustais kylätietä ja pyytäis verhoa päälleen.

Niin eperöidessään sopivaisemmaksi hän päätti Seistessään etähämpänä suin sulosin rukoella, Taitais suuttua vaan tytär polviin lankeavalle. Kohtapa siis hän näin viisaat metiset sanat sääti: "Korkea ruhtinatar! joko ihminen vai jumal' ollet, Jos vainen jumaloit', avaran taivaan asujoita, Niin varmaan sinä Tseyn väkevän tytär Artemi lienet; Sen toki muoto sinulla ja varsi ja kasvosi kaunis. Mutta jos ihmisten, maan pääll' asuvain, suku sulla, Niin ylen autuas sull' isä onpi ja äitisi armas, Veljesi myös ylen autuahat; sydämessäpä heillä Loppumatoin ilo hehkuilee sinun kauttasi aina, Nähdessään kukan semmoisen kisatarhaan käyvän; Vaan yli kaikkia muita se mies toki autuas onpi, Ken sinun kiilloillaan suostuttaen vie kotihinsa. Enp' ole vertaistas nähnyt silmilläni vielä, En miest' enkäpä naista -- mä hämmästyn sua varsin. Näin palmun norean, joka nousi vihantana maasta, Deelossa minä muinen Apollonin alttarin luona -- Sielläki kun käpäsin, mua seurasi kansaa paljon Sillä erällä, jok' on mullen kovan tuottanut onnen. Kuin silloin minä oudoksuin sitä palmua siellä, Toistapa sen vertaa maan piiri ei päällähän kanna, Niin sua nyt mä imehtelen, hämmästyn, ja en tohdi Polviakaan halata, mua raskas kohtasi huoli. Päivää kaks'kymment' olin eilen mustoa merta Uinut, kun mua aalto kuletti ja valtava tuuli Saarelt' Oogygian tänne, kuhun loi jumal' äsken, Tääll' uudet kokemaan kovat onnet; loppua viel' en Näe hetikään, paljon jumalat toki hankkivat uutta. Vaan sä nyt armaha', ruhtinatar! kun kärsiny paljon Ensiksi sinun näin, muit' en ketäkään minä tunne Kaupunkinne väestä ja teidän maan asujoista. Neuvo' kaupunkiin, jotakin verhokseni anna, Jos vanhaa kääreen repalettaki kanssasi tääll' on, Niin sullen suokoot jumalat, mitä mielesi toivoo, Antakohot miehen, perehen, yksmieliseyyden Armaan! eipä parempata, ei kauniimpata liene, Kuin se on, kosk' yksin mielin pitävät taloutta Mies vaimon kera, kyllä suruksi kadehtelioille, Mutta hyvillen iloksi ja itselleen yli muiden."

Siihen Nausika'a valos-olka jo vastasi hälle: "Kunpa sa, vieras, et liene'kään mies joutava, tyhmä, Näet sä, Olympon Tsey jokasellen määräsi onnen, Sääti hyvälle ja huonollen, mitä suinki hän tahtoi. Sääti sinullen myös, sinä vaan koe tyytyä siihen! Meidän kaupunkiin nyt tultuasi sekä maahan Saatava kai sinun on vaatteet sekä tarpehet muutki, Kuin avun kaipaajan kovaonnisen oikeus onki. Kaupunkiin sinun vien, sanon myös kansan nimen sulle: Kaupunkimme ja maan asukkaat ovat Faiakilaiset, Itse taas olen tyttö mä Alkino'on jalomielen, Jonka kädessä on Faiakilaisten valta ja voima."

Lausunu niin rohkaisi hän piikoja hiussoreoita: "Piiat hoi! kunne pakenitte te nähtyä miehen; Vai pelkäättekö rannoillemme vihollisen tulleen? Syntynyt ei vainen sitä miest' ole, eikäpä synny, Ken toki lähtisi maillen urosten Faiakilaisten, Vainoamaan kansaa, joka on jumaloillehen armas. Loittona myös meren aallokkaan sydämess' elelemme Äärimmäisinä; ei meihin muut ihmiset koske, Vaan tämä raukka on eksyksissään kulkena tänne, Auttaa siis pitänee; yks' on Tsey kaikkien turva, Outoin, köyhäinkin; mieleen vähäsempikin anti. Laittooten tytöt vieraallen siis syödä ja juoda. Viekööten pesemään rantaan tyvenimpähän paikkaan!"

Niin sanoi; tyttäret seisahtain rohkaisivat mieltään, Veivät Odysseen verhakkoon, niinkuin oli heitä Käskenä Nausikaa, tytär Alkino'on jalomielen, Laittoivat välehen vaatteitaki, kauhtanan, paidan, Hankkivat kultaisen potun öljyäkin sulavinta, Toimittani urohon joen aaltoihin pesemäänsä.

Muttapa piioillen puhui noin jumalainen Odysses: "Siirtäykää, tytöt, loitommaksi jo, jotta ma yksin Saan pestyks' lian pois ruumiiltani, öljyä päälle Voidelluks'; iho öljyä ei pitkään ole nähnyt. Seistessännepä siinä mä en pese, kun häpeänki Paljastautani hiussoreoiden tyttöjen luona."

Lausui niin; tytöt siirtihevät neidon pakinoille, Vaan lian virrassa pesi pois jumalainen Odysses Ruumiiltaan ja selästä ja harteiltaan leveiltä, Raastellen, repien päästään meren aution ryönät.

Pestyähän tarkkaan ja siveltyä öljyä päälleen Vaattehisin puki, jotk' oli laitellut vapa neito; Muttapa Tseyn sikiöinen Ateena somisteli häntä Suuremman näköseksi ja vahvemman, hyasintin Kukkina loi kauniin kaharan tukan olkia myöten. Kuin kullan hopialle silailee taitava seppä, Jollen Heefaisto sekä Pallas Ateena on suonut Työn kaiken mahdin, tekojen koreimpien taidon, Niin urohonkin olille ja päähän lempeä loi hän. Käytyähän meren rannallen alas istu'utui mies Loistava kauneudelta ja lemmeltään; jalo neiti Oudoksuin jo nyt piioillen sanoi hiussoreoille: "Kuulkaapas valos-oikaiset tytöt, kuin sanelenki: Ei taivaan jumalain kaikkein toki tahtoa vasten Mies tuo joutuna lie jumalaisiin Faiakilaisiin. Näyttipä ensimmält' olevan joku halpanen raukka, Nyt hänen vertaisin taivaallisihin jumaloihin; Voi, jos senlainen olis mullen puoliso suotu, Tääll' asuvainen mies, asumaan joka jäisiki tänne. Vaan tytöt antooten vieraalle jo syödä ja juoda!"

Lausui niin, piiat sanan kuulivat, tottelivatki, Toivat Odysseellen ruokaa sekä juomoa kyllin; Siinäpä söi sekä joi kovaonninen, oiva Odysses Täysin suin, pitkään kun ei ollut ruokoa nähnyt.

_Lönnrot_.

25. Kesän viimeinen kukka.

Nyt kesän viime kukka Kukoistaa yksin vaan; Siskoistaan ruusu rukka Jäi myrskyn maailmaan. Ei kukkaa ruusun laista Syyslaaksoss' ollenkaan, Mi voisi kaunokaista Kuvastaa ruskoaan.

En suojatta ma sallis Sun, kukka, kuihtuvan, Vaan siskojes luo, kallis, Sun soisin nukkuvan. Ma lehtes hiljaa heitän Haudalle siskojen, Ja sunkin sinne peitän Vienoisten vierehen.

Niin itse seuraan sitten, Kuin mennyt multakin On joukko ystävitten, Se mulle rakkahin. Kuin kuolon kello soipi Jo veikon viimeisen, Ken jäädä yksin voipi, Maailman murheesen!

_Moore. -- Tuokko_.

26. Mainen kosto.

Sydän, salli koston kuolla! Tuolla, tuolla Koston kalpa korkealla Taivahalla! Parhain kosto päällä maan: Kiitä kelvotonta vaan!

_Erkko_.

27. Tytön muistikirjaan.

Runoilijat ne vertaavat Sun silmiäsi, neitonen, Sinehen taivahan; Ja poskillesi laulavat He sulaneeksi pilvien Punervan purppuran; Ja, imarrellen, huulias Vertaavat pilven reunuksiin, Joist' annat vuotaa hunajas Janoovain sulhoin sydämiin: Ah neito, ällös vuodata, Siis sielustasi sappea!

_Erkko_.

28. Suomalainen sonetti.

Ei tainnut vanha Wäinämöinen luulla, Ett' oisi kenkään laulajoista meillä Soveltuva sonettien siteillä Runon tekoon Kalevalaisten kuulla.

Ei istukaan käkömme mandelpuulla, Ei Laurat meitä kohtaa kirkkoteillä; Ei ihme siis, jos Pohjolan rämeillä Ei soi sonetti Arnolaisen suulla.

Suloinen kuulla kuitenkin tuo oisi, Ja tuosta Suomalainen toivojensa Tulelle uutta kiihoitusta toisi,

Jos kautta näiden laulukahlettensa Sen kieli, halvaksi havaittu, voisi Siteistä muista päästä irrallensa.

_A. Oksanen_.

29. Ystävälleni.

Sua muistan ensimmäisen Leivon lystin laulellessa Hattaroissa häilyvissä; Muistan myöskin kukkahaisen Päätöistänsä pilkistäissä Lähtehessä läikkyvässä. -- Milloin muistelet minua -- milloin?

Sua muistan kaunokaista Suven armahan ajalla, Kuin ei öillä sammu päivä; Muistan käen kukkuessa, Pikku linnun livertäissä Laaksoloissa lehtevissä. -- Milloin muistelet minua -- milloin?

Sua muistan syksysäällä Rajutuulten raivotessa, Lehtein puista lentäessä; Muistan, koska kuutamolla Kuvautuuvi taivas kirkas Jäisen järven iljanteessa. -- Milloin muistelet minua -- milloin?

Sua muistan, koska korvet Vaipan valkeaisen saavat Talven tuiman joutuessa; Muistan tähtein tuikkiessa, Revontulten tuprutessa Kuin jos taivas ois tulessa. -- Milloin muistelet minua -- milloin?

Sua muistan ajoin kaikin, Päivän puoleen pyrkiessä Sekä mailleen kulkiessa; Muistan hengiteltyäni, Muistan täällä, muistan tuolla, Tähtitarhan tuolla puolla. -- Milloin muistelet minua -- milloin?

_Kallio_.

30. Lohdutus haudalla.

(Mukaelma.)

Suista surus, kaipaukses. Itkus vaikein! Muista, ett' on valitukses Turha! Haikein Murhe ei se mitään auta Eikä eronnutta sauta; Ei se tule enää, ei, Jonka Tuoni täältä vei!

Liha kaikki lankeaapi Niinkuin kukkanen: Neitosesta eroittaapi Surma sulhasen, Nuorukaisen harmaapäästä, Ei se imevääkään säästä, Jot' ei äiti hautaan sois; Morsiamenkin tempaa pois.

Liha kaikki kerran kaatuu Niinkuin heinänen; Mainen maaksi jälleen maatuu, Mutt' ei taivainen. Sinä, josta pidin huolen, Elät tähtein tuolla puolen, Silmäät sieltä ystävää, Hautas luona itkevää!

Tieto, taito haluaapi Täydellisyyteen, Sydämemme himoaapi Pysyväisyyteen. Kuolossako tämä puuttuis, Ruumiin kanssa maaksi muuttuis, Vaiko turhaan meidät loi Luoja, turhaan toivon soi?

Etpä turhaan meihin, Luoja, Kuvaas painanut; Ruumis onpi sielun suoja, Jonk' oot antanut. Tämä peite lankeaapi, Kerran maaksi raukeaapi, Henki pääsee valloilleen, Matkustamaan omilleen.

Astu Tuonelahan taasta, Ajatukseni; Haudan tuolle puolen maasta Lennä, luontoni! Siell' ei tuli, eikä sota, Nälkä, eikä kuolon ota. Eikä surma sureta, Ystäviä erota.

Ahpa päivää autuasta! Toinen toistansa Tervehtää saa -- vanhin lasta, Morsian sulhaansa! Siellä Luojan laupeutta, Valtaa, voimaa, viisautta Levon maassa laulamme, Voiton virttä veisaamme!

Pian, pian päättynynnä Aik' on omakin. Kukaties jo jäähtynynnä Olen kohtakin. -- Välttäkäämme harhateitä, Että, koska Luoja meitä Kutsuu, valmiit oltaisiin, Kotiin kaikki tultaisiin!

_Kemell_.

LISÄYS.

I. Agricolan kieltä.

1. Davidin 52:s Psalmi.

Mites kerskat sine Tyranni, ette sine taidhat wahingoitta? ette quitengi Jumalan Laupius wiele iocapeiue pysy.

Sinun kieles ongipi wahingon ielkin, ia leickapi walhellans ninquin tereue Partaweitzi.

Sine puhut paramin Paha quin hyue, ia Walhen pikemin quin Oikeudhen. Sela.

Sine puhut kernasti caiki mite cadhotoxen sopiuat, wären Kielen cansa.

Senteden Jumala serkepi sinun iuri coconans, ja murenaa sinun. Ja Maiasta sinun vlostemmapi, ia ninen Eleuiten maalda hen vlosiwrittapi sinun. Sela.

Ja ne Wanhurskat sen näkeuet, ia pelkeuet, ia henen ylitzens naurauat.

Catzo, teme on se Mies, ioca ei pitenyt Jumalata henen Turuanans, Waan vskalsi henen swren Rickaudhens päle, ia oli wäkeue wahingota tekemen.

Mutta Mine pysyn ninquin Hedhelmelinen Oliupw Jumalan Honessa, mine vskallan Jumalan Laupiudhen päle, aina ia ijancaikisesta.

Mine kijten sinua ijancaikisesta, ettes sen teit, ia mine odhotan sinun Nimeäs, Sille sinun Pyhes sijte iloitzeuat.

2. Isämeidän rukous.

Ise meiden ioca olet Taiuais. Pyhetty olcon sinun nimes. Lehestulkon sinun waldakundas. Olcon sinun tactos nin maasa, quin on Taiuais. Anna meille tenepeiuenä meiden iocapeiuenen leipen. Ja anna meille synnime andexi ninquin me annama meiden welgholisten. Ja ele iohdata meite kiusauxen. Mutta päste meite pahasta. Sille ette sinun ombi waldakunda, ia woijma ia cunnia ijancaikisudhes. Amen.

II. Isämeidän-rukous Suomen lähimmillä heimokielillä.

(Tavallisista poikkeavat kirjamerkit merkitsevät seuraavata: õ tummempaa o-ääntä; ë tummempaa e ääntä; z vienoa s:ää; š samaa kuin ruotsissa _sch_; ṭ samaa kuin _tj_ ruotsin sanassa _tjena_; t´, d´, ń, l´, ŕ, k´, p´ ääniä, joissa i on näiden konsonanttien kanssa yhteensulanut ja jotka kuuluvat melkein kuin tj, dj, nj j.n.e.; ṅ lopuksi merkitsee yhtä kuin paljas n suomalaisissa _hangella, honka_.)

1. Aunuksen-Karjalan kielellä.

Taatto meijän, kudai olet taivahil, pühitäh nimi sinun. Tuloov tsarstvu sinun, liennööv valdu sinun, kui taivahal niugal i maal. Leibü meijän jogapäiväine anna meile nügöi. I jätä meile vellat meijän kui i müö jätämmö velganiekoile meijän. I älä saata meidü maanihuoh, a päästä meidü pahas. Sinun on tsarstvu i vägi i kiitos igäh.

2. Tverin-Karjalan kielellä.

Tuato miiän, kumbane olet taivahaša, hüvitiätšekäh šiun nimi: tulgah šiun kuningahuš, olgah šiun vällä kuin taivahaša niin i muala; hengen pideiksi leibiä anna meilä aino; i jätä meilä miiän velat, kuin i müö jättälemä miiän velganiekoila; i älä šuata meidä vaivah, a piäššä meidä pahašta; šiun on kuningahuš i vägi i kaunehuš ijin igäh.

3. Watjan kielellä.

Izä med´ee, kumpa õlet taivaiza; pühättü õlkoo nimes sinuu; Iiṭi-tulkoo sinuu vältas; õlkoo sinuu tahtos nii maaza kul taivaiza; anna meile tänänne med´ee õkapäivädnee leipäni; ja anna meile med´ee vëlkani anteehsi kui i möö anteehsi annamme med´ee vëlgaliisile; ja älä saata meitä manituhseese; a päässä meitä pahassa; kui sinuu on valta ja võima ja slaava, igäl kõikee.

4. Wepsän kielellä.

Taat meide, kudam oled taivhal! sädkahaze puhthaks nimi sinun. Tulgha tsarstv sinun; olkha vald sinun i mal kut taivhas. Leib meide kaikutšeks päivaks anda meile tänambäi. I p´ästa meile velgad meide kut i mö p´ästam velghiišile meide. Ala anda meid smuutta; a p´ästa meid luukvas. Ibo sinun om tsarstv i vägi i kuulund igan kaiken.

5. Wepsän kielellä, toisin.

Taatoi meiden, kudam oled taivhal; puhtas nimi sinun. Varastamai tsarstvad sinun: da linnob vald sinun i mal kut taivhal. Leib meiden našusnii anda meile tänambäišel päival. I jätä meile völgad meiden, kut i mö jätämei völgnikoile meiden. I ala anda meid iskušaha; a p´ästa meid pahas. Sidamed mi sinun om tsarstv i slav igaze.

6. Wiron kielellä, Tallinnan murteella.

Meie iza, kes sa oled taevas, pühitsetud saagu sinu nimi, sinu riik tulgu, sinu tahtmine sündigu kui taevas nenda kaa maa peal; meie igapäevane leib anna meile tänäpäev; ja anna andeks meile meie võlad, kui kaa meie andeks anname oma võlglastele; ja ära saada meid mitte kiuzatuze sisse, vaid peasta meid ära kuŕjast! sest sinu päralt on riik, ja vägi, ja au igaveste.

7. Wiron kielellä, Tallon murteella.

Meije Essa taivan, pühhendetus sago sinno nimmi. Sinno riik tulgo. Sinno tahtminne sündko, kui taivan, nida ka ma pääl. Meije päivalikko leiba anna meile täämba. Nink anna meille andis meije süda, nida kui ka meije andis anname ommile süüdlaisile. Nink ärra saatko meid kiusatusse sisse; enge pästa meid ärra kurjast: Sest sinno perralt om riik, nink väggi, nink auvustus iggavetsel ajal.

8. Liivin kielen itä-murteella.

Mäd touvõ iza, püvštõd soogõ sin nim; sin voolikšõmi las tulgõ mäd juurõ; sin toomi las suguug moo päälõ nei iiš kui touvõs. Mäd pävviz tuoitõg aanda mädõn tämpõ. Un lask jara mädõn mäd süüd nei kui meeg eńts süülistõn naant süüd jara laskuum. Un äla laskõ sina meidi eńtš juustõ jara saddõ: pästa meidi amaast äb jõvast. Sinnõn jo um se voolikšõmi un se joud un se ouv bäs lopaandõkst.

9. Liivin kielen länsi-murteella.

Mäd iza, kis sa vuod touvis! püvaatõd las saag sin nim. Las tulgõ sin vaalikštõks, sin meel´ las suguug kui touvis nei ka maa pääl. Mäd jega-pävvist leibõ aanda mädõn tämpõ. Un jeta mädõn mäd vüülgad, kui ka meig jetaam ummõ vüülgalistõn. Un äla vii meidi k´ertaamiz sizõl, aga pästa meidi jera siest kureest, jo sinnõn säädõb se vaalikštõks un se joud un se ouv iggõks.