Part 18

Auta, heidän mieltänsä Voisin noudatella, Heille aina nöyränä, Kuuliaisna olla; Ett' en minä milloinkaan Heitä pahoittaisi, Vaan ett' ilon ainiaan Minusta he saisi!

(Virsikirjan Ehdotuksesta.)

2. Nuorukaisen virsi.

Sinua, Herra maan ja taivaan, Mä kiitän, suuri Jumala; Vaikk' asut korkealla aivan, Mä täällä maassa alhaalla, Et hyljää mua kuitenkaan, Vaan autat, holhoot ainiaan.

Sen opettaa sun sanas pyhä, Sen osoitat sä teoissas, Ett' olet isä sangen hyvä Ja armollinen neuvoissas; Sentähden myöskin minua Et unhota sä huonoa.

Sä armolastes yhteyteen Mun otit tänne tultuan', Mua saatit sanas valkeuteen Ja ihmetöitäs tuntemaan, Ja siunasit mun runsailla Ruumiin ja sielun lahjoilla.

Sä annoit mulle vanhempani, Kuin piennä mua holhosit, Sä mua heikkoudessani Kautt' enkelittes suojelit; Ja vielä nytkin kaiken sen Sä annat, mitä tarvitsen.

Voi, jospa tätä armoasi Mä aina kiittää muistaisin, Ja joka aika tahtoasi Uskollisesti seuraisin, Mieleni sekä kieleni Käyttäisin kunniaksesi!

Mun anna, Herra, aina muistaa, Kuink' aika rientää yhtenään: Ei hetkistä kadotetuista Takaisin saada yhtäkään; Siis auta oikein käytän sen, En tuhlaa sitä turhuuteen!

Suo niin mun nuoruuteni päivät Sun tahtos jälkeen vaeltaa, Ett' en mä kerran, kuin ne jäivät, Sais huolten niistä valittaa! Pian on nuoruus kulunut, Kuin kedon kukka kuihtunut.

Kuin maailma ja oma mielen' Minulle tarjoo ilojaan, Ja häijy henki, viekas, tiellen' Viritteleepi verkkojaan, O auta, Herra, ett' ei ne Minua surmaan saattele!

Se ilo ainoa, kuin kestää, Jok' aina muuttumattansa Ei lähde koskaan sydämestä, Se ompi täältä kaukana; Osoita minulle se tie, Kuin siihen ilohosi vie!

Sinulle, Herra, uskon tieni; Sun henkes mua johtakoon, Jok' ainokaisen askeleeni Ain' oikealle ohjatkoon! Sun turvissas kuin olla saan, Niin muustapa en huolikaan.

(Virsikirjan Ehdotuksesta.)

3. Maailman menon turhuudesta.

Etkös ole, ihmis-parka, Aivan arka, Houkka, lyhytmielinen, Ettäs suret suuttumatta, Puuttumatta, Töitä tuonen kammoen?

Se on tapa tappavalla Kuolemalla Ain' alusta maailman: Hyvät, huonot lankoinensa, Lapsinensa Syöksee, sulloo surmahan.

Syöksee, haaskaa, särkee, sortaa, Mullaks' murtaa Kaikki aivan armotta; Eipä auta toivotukset, Voivotukset, Eikä itku, parkuna.

Parku poies paneminen, Katsominen Kaiken luonnon laatua, Katso kaikki katseltavat, Kuunneltavat, Kuink' on kaikki kaatuva!

Eikö kuulla kuolevia, Katoovia, Paitsi ihmis-parkoja? Ilmassa, vedessä, maalla, Kaikkialla Kyll' on kuolevaisia.

Mitä maassa mateleepi, Käveleepi, Kaikk' on maaksi muuttuva, Mitä puussa piiskuttaapi, Kuiskuttaapi, Pian puusta putoaa.

Lennä, lintu, minnes lennät, Et sä lennä Kauas kuolon kourista, Saa se linnun lentävänkin, Rientävänkin, Ennättääpi ilmassa.

Kell' on ruumis raittihimpi, Raikkahampi, Kuin se hauillakin lie? Surma toki surmeleepi, Turmeleepi, Senkin viimeiseltä vie.

Ruohot raukat raukeavat, Ehkä ovat Koreana kukassaan, Puut ei pääse vahvimmatkaan, Tuonen matkaan Kaikki viimein kaadetaan.

Kivet kovat kallioilla, Kankahilla, Mullaksi murennetaan; Rauta, kaikki raateleva, Kaateleva, Ruostehelta raadellaan.

Ei niin vähää väetöintä, Voimatointa, Jota surma säästänee; Ei niin vahvaa väellistä, Voimallista, Ken käsissä kestänee.

Kannelle jos kaiken ilman Luot sä silmän, Vahvuuelle taivahan: Kaikki kulkee, kääntyy, pyörii, Vääntyy, vyörii, Aurinkokin aikanaan.

Kerran kääntyy kääntymästä, Vääntymästä, Kääntyy kääntymättömäks', Kääntyy käskyllä kovalla Kaikkivallan Tyhjäksi, tavattomaks'.

Täm' on tuoni tasaisella Taivahalla, Tämä tähtitarhoilla, Tämä ikä ihanalla Auringolla, Tämä kuulla kuntonsa.

Siis ei ole olevata, Seisovata, Tämän maailman menoissa, Kaikki kaatuu, kaikki muuttuu. Kaikki puuttuu, Luojan luotuin seassa.

Hengelliset, hengettömät, Huolettomat Muuttelevat menojaan; Hetkitellen, päivitellen, Vuositellen Lähenevät loppuaan.

Luodut kaikki katoavat, Lopun saavat Laatuinensa, luontoineen; Onkos ihme, jos siis kaatuu, Jospa maatuu Syntis-raukka syntinen!

Yks' ei huku, sana Herran, Koska kerran Maa ja taivas katoaa; Uskovaiset autuuttansa Herran kanssa Nautita ijäti saa.

Tätä aina ajatella, Muistutella Pitäisi sun, syntinen, Tästä ottaa ojennusta, Huojennusta Alla ajan murhetten.

Mik' on ilo rikastua, Rakastua Täällä surun laaksossa, Mikä onni oleskella, Asuskella Katoovassa kodossa?

Etsi toista elantoa, Olentoa Asunnoissa taivahan, Joss' on ilo muuttumaton. Puuttumaton, Kartanoissa Jumalan!

Siell' on riemu rikkahampi, Runsahampi, Ilo ilman muutosta, Siellä autuus asuskella, Veisaella Voiton virttä suloista.

Vaan kuin kenkään kuolematta, Katoomatta Täält' ei sinne tulla saa, Miksi suret, sielu parka, Aivan arka, Kammoelet kuolemaa?

_Cajanus. Lönnrot_. (Virsikirjan Ehdotuksesta.)

4. Davidin 1 psalmi.

Ah, autuas se ihminen, Ken välttää vääräin teitä Ja karttaa seuraa syntisten, Ei noudattele heitä, Vaan teillä Herran vaeltaa Ja sanaa Herran harrastaa, Öin, päivin sitä tutkii!

Hän on kuin istutettu puu Lähellä vetten rantaa, Jok' aikanansa kukoistuu Ja hedelmänsä kantaa; Hänellä työnsä menestyy, Vaan jumalatoin menehtyy, Kuin akanaiset tuuleen.

Sill' eivät jumalattomat Voi kestää tuomiolla, Ei synneissään suruttomat Hurskasten seurass' olla; Tiet Herra tietää hurskasten, Mut retket pahanilkisten Ne vievät kadotukseen.

(Virsikirjan Ehdotuksesta.)

5. Davidin 137 psalmi.

Vieressä virtain Babelin Surimme orjuudessa, Ain' itkusilmin Sionin Majoja muistellessa; Ei kuultu silloin soittoja, Ei liioin lasten lauluja Kujilla, kartanoilla, Kaunoiset kantelemmekin Ripustelimme oksihin, Raitoihin rannikoilla.

Iloinen aika entinen Jo oli mennyt meiltä, Vankeina maalla vierasten Kärseimme pilkkaa heiltä; He käskit meitä veisaamaan, Ain' yllytit iloitsemaan, Kehoitit vaatimalla: "No laulelkaa ja soitelkaa, Sionin virttä koitelkaa, Kuin ennen kotomaalla!"

Vaan Herran virttä veisata Me kuinka taitaisimme, Vieraalla maalla iloita Mitenkä mahtaisimme! Jos vaan et, Jerusalemi, Ain' ole korkein iloni, Niin älköön soittamahan Käteni silloin kääntykö, Ei sanat suussa sääntykö, Ei kieli laulamahan!

Vaan koska Jerusalemin Taas Herra rakentaapi, Siunaapi muurit Sionin, Kansaansa armahtaapi, Jo kohta virret muinaiset, Suloiset soitot ainaiset Kaikuvat kaduillamme; Myös nähdä saapi Edom sen, Ett' ompi Herra entinen Viel' aina auttajamme.

Sen onkin Herra tekevä Nyt aivan armostansa; Hän jalo, hurskas, väkevä, Rankaisee pilkkaajansa; Hävinnyt tytär Babeli, Voi, kuinka vaan sun käypiki, Kuin Herran käsi kostaa: Sukusi maahan sullotaan Ja kansasi kadotetaan, Lapsetkin kapalosta!

Ylistys olkoon Herrallen, Kuin kansaans' aina muistaa, Sen saattaa vapautehen, Orjuuden kahleet poistaa; Kaikk' yhteen ääneen Herralle, Autuuden ruhtinaallemme Kiitosta veisatkaamme, Hänt' uskon kuuliaisuudella, Halulla, hartaudella Alati palvelkaamme!

(Virsikirjan Ehdotuksesta.)

6. Isänmaan edestä.

O kuningasten kuningas, Sä maan ja taivan valtias, Myös meidän maalle silmäs luo Ja armos runsaat lahjat suo!

Vähäinen meidän kansa on. Maailman silmiss' arvoton; Vaan mitä mahtavinkin vois, Jos voimaa sult' ei saanut ois!

Sun edessäs kuin tomu vaan On suuruus, voima, valta maan; Kuin viittaat, korkein alenee Ja alhaisinkin ylenee.

Juur usein, Herra, valitset Aseikses pienet, alhaiset, Siks' että sinun voimasi Selvemmin heissä näkyisi.

Kuin tahdoit kansan valitun, Niin otit ylenkatsotun: Sä Juudan kansan halpasen Teit vartiaksi totuuden.

Ja kaupungeista Juudan maan Sai pieni Betlehemi vaan Sen armon armoist' ylimmän, Messiaan nähdä syntyvän.

O Herra, kuule meitä myös, Tee meissäkin sun armotyös! Suuruutta emme rukoile, Me vähyyteemme tyydymme.

Suo kansamme vaan rauhassa Sua, Herra, saisi palvella. Sun töitäs aina toimittaa, Valistua ja valistaa!

_Krohn_. (Virsikirjan Ehdotuksesta.)

7. Maamme.

Oi maamme, Suomi synnyinmaa, Soi sana kultainen! Ei laaksoa, ei kukkulaa, Ei vettä, rantaa rakkaampaa Kuin kotimaa tää pohjainen. Maa kallis isien.

On maamme köyhä, siksi jää, Jos kultaa kaipaa ken. Sen kyllä vieras hylkäjää, Mut meille kallein maa on tää, Kanss' salojen ja saarien Se meist' on kultainen.

Ovatpa meistä rakkahat Kohinat koskien, Ikuisten honkain huminat, Täht'-yömme, kesät kirkkahat. Kaikk', kaikki, laulain, loistaen Mi lumoo sydämen.

Täss' auroin, miekoin, miettehin Isämme sotivat, Kuin päivä piili pilvihin Tai loisti onnen paistehin, Täss' Suomen kansan suurimmat He vaivat kokivat.

Ken taistelut ne kaikki voi Kertoilla kansan tään, Kuin sota laaksoissamme soi, Ja halla näljän tuskat toi? Sen vert' ei mittaa yksikään, Ei kärsimystäkään.

Täss' on se veri vuotanut Edestä meidänkin, Täss' ilonsa on nauttinut Ja tässä huoltaan huokaillut Se kansa, jolle muinoisin Kuormamme pantihin.

Täss' olla meidän mieluist' on Ja kaikki suotuisaa; Vaikk' onni mikä tulkohon, Meill' isänmaa on verraton. Mit' oisi maassa armaampaa, Mit' oisi kalliimpaa?

Ja tässä, tässä on se maa, Sen näkee silmämme, Me kättä voimme ojentaa Ja vettä, rantaa osoittaa, Ja sanoa: kas tuoss' on se Maa armas isäimme!

Jos loistoon meitä saatettais Vaikk' kultapilvihin, Miss' itkien ei huoattais, Vaan tähtein riemun sielu sais. Ois tähän kurjaan kotihin Halumme kuitenkin.

Totuuden, runon kotimaa, Maa tuhatjärvinen, Elomme sulta suojan saa, Sä toivojen ja muistoin maa, Ain' ollos, onnen vaihdellen, Sä vapaa, riemuinen.

Sun kukoistukses kuorestaan Kerrankin puhkeaa; Viel' lempemme saa nousemaan Sun toivos, rienaus loistossaan, Ja kerran laulus, synnyinmaa, Korkeemman kaiun saa.

_Runeberg. -- Kiljander, Tuokko_ y.m.

8. Ruhtinaalle.

Eläköön armias Rakkahin ruhtinas Suomenkin maan: Täälläkin toimea, Tapoja, taitoa, Parempaa oloa Kartuttamaan!

Pahojen pelvoksi, Oikeuden ohjaksi Eläköön hän: Korvenkin kodassa Kullenkin omansa, Orvollen osansa Säilyttämään!

Karttaa suo, Jumala Kavalain juonia Kansan ja maan. Hänestä hoivamme, Turvamme, toivomme, Armahin apumme Ain' olkahan!

_Franzén. A. Oksanen_.

9. Savolaisen laulu.

Mun muistuu mieleheni nyt Suloinen Savonmaa, Sen kansa kaikki kärsinyt Ja onnehensa tyytynyt, Tää armas, kallis maa!

Kuin korkeat sen kukkulat. Kuin vaarat loistoiset! Ja laaksot kuinka rauhaiset, Ja lehdot kuinka vilppahat, Kuin tummat siimehet!

Sen salot kuin siniset on, Puut kuinka tuuheat, Ja kuin humina hongikon Syv' on ja jylhä, ponneton, Ja tuulet lauhkeat!

Ja kussa tähdet tuikkavat Kovalla talvella, Ja kussa Pohjan valkeat Suloisemmasti suihkavat, Kuin Savon taivaalla?

Tok' yhtä vielä muistelen. Sen suihke armaampi, Se silmä on Savottaren, Johonka taivas loistehen Ja sinens' yhdisti.

Me emme liioin kerskatko, Sanomme kumminkin: Muu Suomi, ellös ilkkuko, Jos meill' on hoikka kukkaro, Jos köyhiks' keksittiin.

Useinpa pelto kultainen Se sulla kellerti, Kuin meidän vaivan, viljehen Kumohon löi vihoillinen Ja poltti tuhkaksi.

Ja monta kertaa sattui niin. Kuin meitä vainot löit, Kuin vaimot, lapset kaadettiin Ja miehet sortui sotihin, Sä rauhan leipää söit.

Jos kielin voisi kertoa Näkönsä vanhat puut, Ja meidän vaarat virkkoa, Ja meidän laaksot lausua, Sanella salmensuut;

Niin niistäpä useampi Hyv' ois todistamaan: "Täss' Savon joukko tappeli, Ja joka kynsi kylmeni Edestä Suomenmaan!"

Siis maat' en muuta tietää voi Savoa kalliimpaa, Ja mulle ei mikään niin soi Kaikesta, minkä Luoja loi, Kuin "armas Savon maa!"

_A. Oksanen_.

10. Suomen valta.

Nouse, riennä, Suomen kieli, Korkealle kaikumaan! Suomen kieli, Suomen mieli, Niiss' on suoja Suomenmaan: Yksi mieli, yksi kieli Wäinön kansan soinnuttaa. Nouse, riennä, Suomen kieli, Korkealle kaikumaan!

Suomalaisen kuokka, aura Kyntäneet on Suomen maan; Kasvoi vehnä taikka kaura, Maa on meidän perkamaa. Kelläs täss' ois äänen vuoro Meidän maata johdattaa? Nouse siis sä, Suomen kieli, Korkealle kaikumaan!

Suomalainen yksin kesti Ruton, näljän aikana, Yksin miekallansa esti Vihoillisen maastansa! Suomalain' siis yksin käyköön Käsin ohjiin onnensa. Nouse, nouse, Suomen kieli, Korkealle kaikumaan!

Äänisjärvi, Pohjanlahti, Auranrannat, Wienansuu, Siin' on, Suomalainen, mahti, Jok' ei oo kenenkään muun, Sillä maalla sie oot vahti; Älä äantäs halveksu! Nouse, riennä, Suomen kieli, Korkealle kaikumaan!

_A. Oksanem_.

11. Oma maa.

Vallan autuas se, jok' ei nuorena sortunut maaltaan, Hyljätty onnensa kanss' urhoin haudoilta pois! Ei sopis miehenä näin mun nuhdella taivahan töitä; Mutta mun syömeni taas tahtovi huoata ees. -- Kuin minä muistan sen yön, jona rakkailta rannoilta luovuin, Nousevat silmiini nyt vieläki viljavat veet. Ei mun mielestän', ei mee Pohjolan tunturit, joilla Lasna ma kuultelin, kuin sampo ja kantelo soi; Siell' eli toimessa mies ja Wäinöstä lausuivat urhoot, Pojat ja karhut puun juurella painia löit. Raittihit talviset säät, revontult' oli taivahat täynnä, Kaunihit katsoa kuin aamua alkava koi. Oi te kesäiset Pohjolan yöt, joina aurinko loistaa Myötään, päilyen veen vienossa taivahan kanss'! Teille jos Onnetar sois mun vielä, niin tuntisin kaikki, Saaret ja salmet ja myös taivaalla tähdet ja kuun. Siellä mun huoleni on ja siellä mun muinaiset muistoin, Sinne mun kultani jäi, sinne mun ystävän' myös. Huoleti kiitelkööt muut Alppein seutuja kauniiks', Kauniimpi, kalliimpi on mulla -- mun syntymämaa!

_Kallio_.

12. Laulu Suomessa.

Arvon mekin ansaitsemme Suomenmaassa suuressa, Ehk' ei riista riemuksemme Saavu miesten maatessa; Laiho kasvaa kyntäjälle, Arvo työnsä täyttäjälle.

Suomen poika pellollansa Työtä tehdä jaksaapi, Korvet kylmät voimallansa Pelloksensa perkkaapi; Rauhass' on hän riemullinen, Mies sodassa miehuullinen.

Opin teillä oppineita Suomessa on suuria, Wäinämöisen kanteleita Täällä tehdään uusia; Valistus on viritetty. Järki hyvä herätetty.

Suomen tytön poskipäihin Veri vaatii kukkaset, Hall' ei pysty harmaa näihin. Näit' ei pane pakkaset; Luonnossa on lempeyttä, Sydämessä siveyttä.

_Juteini_ (Juden.)

13. Suksimiesten laulu.

Ylös. Suomen poijat nuoret, Ulos sukset survaiskaa! Lumi peittää laaksot, vuoret, Hyv' on meidän luisuttaa. Jalka potkee, Suksi notkee Sujuilevi sukkelaan.

Heräs' tuuli tuntureilla, Lehahtihe lentämään, -- Sukkelat on sukset meillä, -- Lähtään, veikot, kiistämään! Saishan koittaa, Kumpi voittaa, Eikö tuulta saavuttaisi

Koti kontion on tuossa -- Siihen sukset kääntäkää! Havuin alla korpisuossa Vanhus nukkuu röhöttää. -- Kuules ukko, Oves lukko Miehissä jo murretaan!

Kohoaapi kämmenille Metsän kuulu kuningas. -- Lähtään, otso, painisille, Tässä löydät vertojas! Hammasluske, Keihäsruske Kaikuttavi korpea.

Jo on karhu kaatununna; Keihäs sattui rintahan; Ukko nukkuu uupununna Sikeintä untahan. -- Riemuellen, Soitatellen, Viekää saalis kotihin!

Vaan kuin verivainolainen Suomehemme rynnättää, Silloin saalis toisellainen, Veikot, meitä hiihdättää. Käsi sauvan, Toinen raudan Teräväisen tempoaa.

Verihinsä kohta nääntyy Kuka meitä vastustaa, Kenpä pakosalle kääntyy, Senkin suksi saavuttaa. Pelastettu Rakastettu Kohta onpi kotimaa!

_Suonio_.

14. Birger Jarlin linna.

Jo luonto, kuljettua kesäillan, Yövaipan ylleen oli heittänyt, Ja liepeellensä Hämeenlinnan sillan Himmeesen varjohon jo peittänyt. Siell' yksin seisoin, silloin nuorukainen, Seuduilla näillä vieras, matkalainen.

Kuin katselin siell' luonnon ihanuutta, Outoihin vaivuin ajatuksihin, Hempeetä kesäyön mä hiljaisuutta Sydämin ihaelin sykkivin. Siell' oli näky mitä ihaninta, Maa tyyni oli, tyyni järven pinta.

Vaan mikä tuolla luonnon suloutta Jylhällä muodollansa varjostaa? Se kohoutuen kohden korkeutta Ylpeesti ympärilleen katsastaa. Syvälle järveen kuvaupi sen muuri, Sisässä maan kuin oisi sillä juuri.

Hengille luonnon liekö hennommille Se peljättävä, paha kummitus? Inhoittavalta tuntuneeko sille Yörauhassansa seudun kauneus, Kuin uhaten näin katsoo kaikkialle, Järvelle, maalle sekä taivahalle?

Ei, hengeksi sen mieleni vaan houraa, Olento on se tosi itsestään. Se muistuttaapi miestä rautakouraa. Jok' ennen voimakkaalla kädellään Sen rakensi ja nimess' uskon uuden Sen kautta sorti Hämeen vapauden.

Ei ihme, että tätä miettiessä Povessan' tunsin tunteen katkeran: Myös syntynyt mä olen Hämehessä Ja synnyinmaana sitä rakastan. Ken orjuuteen ja sortoon sitä sallis, Jok' ain' on ollut sydämelle kallis?

Näin miettien en huomannut ma aamun Taas taivaan kannelle jo astuneen, Kuin jylhältä näin linnalt' öisen haamun Ja synkeyden kaiken kadonneen. Se kirkastunna seisoi aamukoissa Ja peljätys kaikk' oli siltä poissa.

En peljästystä luonnossakaan muussa Sen lähellä mä nähnyt ollenkaan. Pelotta lintu likimmässä puussa Ilolla lauloi aamulauluaan. Ja itse jylhän linnan räystähässä Näin pienen pääskysen mä pesimässä.

Mielestän' haihtui haikeus; nyt vasta Ma muistin, aamukoissahan sen näin, Ett' uskon sätehet se taivahasta Johdatti kerta Hämeesenkin päin, Ja poistaessaan meiltä pakanuuden, Ehk' ankarast', toi oikeen vapauden.

Maanmiehen kuin ma kuulin sitten siellä Kulkeissaan työhön riemull' laulavan, Yömatkan päästä matkamiehen vielä Kuin tervennä näin tietään kulkevan, Niin vielä muistin, pait sen muinaisuuden, Sen suojass' olevan maan rauhaisuuden.

_Tuokko_.

15. Elämän nautinto.

Luonnon suuren lapsukaiset avaruuden alla, Nauttikaamme elämätä iloll' ihanalla! Pois, pois karvaus! Vältä, veikko, huolet! Pois, pois valitus! Taita tuskan nuolet!

Rakkaus on tuskan alla rinnassamme täällä Aina niinkuin päivänpaiste syksyisellä säällä. Pois, pois vihainen Väliltämme vaino! Pois, pois salainen Kateuskin kaino!

Ilon aamu autuas on nytkin alkavainen, Riemun päivä ruskoittaapi kaunis, koittavainen. Pois, pois turmelus! Hyvin hyvä käytä! Pois, pois huokaus! Toivoll' onni täytä!

Kaunis, niinkuin kuutamolla kuljeskellessamme, Onpi toivo, sielun valo, vaelluksessamme. Pois, pois epäilys Erhetyksen yöstä! Pois, pois pimeys Tunnosta ja työstä!

Kyllä kalma ennustaapi, ettäs olet multa, Että kaikki katoaapi, kauneus ja kulta. Pois, pois kuitenkin Kuolon pelko peitä! Pois, pois pikemmin Murhe musta heitä!

Missä lienee muuttumatta olo maamme päällä! Tyytyväisyys onpi vasta onnen täyte täällä. Pois, pois viipyköön Murhepäivä meiltä! Pois, pois pysyköön Itku ilon teiltä!

_Juteini_ (Juden.)

16. Kehtoruno.

Tuutilainen, tuutulainen, Lepäele, lapsukainen! Levon lainaaja lepyinen, Jesus sua siunatkohon! Nuku, nuku, nukkeroisein, Makaele, maidonjuoja! Kuin on maitokin makoinen, Unes olkohon suloinen! Kuin on kätes kiinnitetty, Kupeheses vyöllä vyötty, Niin sun Jesus itsehensä Uskon nuoralla niveli. Jumala sun itse otti Liittohonsa lapseksensa, Jesus vioista virutti, Pyhä Henki pyhitteli.

Älä itke, enkelisein, Vaikeroitse, vaiveroisein! Jesus kaunis kumppaninas, Pyhät vartiat va'ussas. Nuku, nuku, nukkeroisein. Makaele, maidonjuoja! Liekuttelen linnuistani, Ainoata armaistani, Kehtos käärin kukkasilla, Kasvos peitän kaunihisti. Koska olet kyllin saanut, Hopeaisein, hienoisesta, Heräele, herttukaisein, Ilman itkutta isotta! Palkkas on pantuna povessa, Maito mesimieluhinen.

_Lilius_.

17. Kevät.

Tou'on aika lähenee, Kylmät hallat vähenee, Päivä kirkkahasti Paistaa, ihanasti Korkealta Taivahalta Siintävältä, loistavalta. Virta vilpas vieriää. Järven laine kieriää Hiljaksehen rantaan, Pois katoopi santaan. Koivut, haavat Lehden saavat, Tuomet, raidat kukoistavat. Pensaat ja puut, Niityt ja ha'at, Laksot ja muut Kuolioiset maat Kaunistuvat ihanaksi. Saaret, mantereet, Luodot, tantereet Muuttuu taas jo tuttavaksi. Kukkula ja suo, Kaikki tyynni tuo Hauskuutensa tullessaan.

Pienet linnut visertää, Pyyt ne puissa viheltää, Teeret kukertavat. Kumppaninsa saavat Pikkuisetkin Lintusetkin, Itse pienet perhosetkin. Sorsat ruo'istohon ui, Kyttä maahan kumartui, Rastas laulaa puussa Äijä lahden suussa Ruuhessansa Verkostansa Päästeleepi saalistansa. Tuohen ja muun Astian tuo Ympäri puun Lapset ja juo Mahlajaansa naureskellen. Sitten menemään Leikittelemään Luikaten ja lauleskellen; Kiekot kieppumaan, Pallot paukkumaan, Mailallansa kukin lyö.

Paimentorvi paikoin soi, Äijä laitumelta toi Toukopellollensa Pari-hevosensa. Lapset kanssa Lampaissansa Soittelevat huilujansa. Nuori kansa tuomistoon, Maahan istui ruohistoon; Naiset kukkasista Kaikenmuotoisista Väänsi vaulat, Suuret paulat Kaunistamaan päät ja kaulat. Niin kevät tuo Riemuja vaan, Uudeksi luo Luonnon ja maan Hauskuudeksi sydämelle. Laihot Toukokuun, Kasvut maan ja puun Muistuttavat ihmiselle Uutta elantoo, Uutta olentoo, Uutta eloo elämään.

_Granlund_.

18. Kukkasen taivas.

Oli se kaipo kukkasella Kaunoisella, Vaippakorvalla valitus, Ett' ei häntä lentäväksi Luoja luonut, Eikä suonut soittajaksi; Ett' ei kieltä kimalaisen Kukka saanut, Jolla maistaisi mesiä; Että itse iloitsisi, Imeksisi Hyvän henkensä himoja. Vaanp' on Luoja lausununna, Luotuansa, Kukan korvahan korean: Kuin sun neitonen näkevi Nuorukainen, Sulhaselleen säilyväinen, Niin sen silkkisiivillänsä, Sinisilmän, Näet lentävän lähelle. Eipä lintu lentäväinen Liukkahampi Kuin se neito nurmen päällä, Eipä perhonen pikemmin Pakeneva Kuin se tyttö on tuleva; Eipä lumi varvikossa Valkoisempi Kuin sen käs' on kaunokainen. Niinpä tulet tyvestäsi Taitetuksi, Nouset neitosen nisille. Eipä taivas täydellinen Täytelämpi Nuoren rintoja Rikiinan, Eipä mesi mehiläisen Mehuisampi Kuin on huulet Hilturilla.

_Poppius_.

19. Kedolla.