Part 14

Elämänlaatunsa puolesta voipi Woguuleja kutsua _asettuneeksi metsästäjä-hansaksi_. Syrjä-elatuskeinoja on etelässä, Loswa- ja Pelym-jokien varsilla, joku vähänen maanviljelyä ja karjanhoitoa, ja pohjassa Soswa-joella kalanpyyntö. Vaan metsänkäynti on ainakin Woguulin paras ja rakkahin toimitus. Metsästämistä harjoitetaan sekä kodista käsin että metsään raketuista, noin päivän matkan tahi parin päässä olevista, majoista. Se alkaa syyskesällä elo- ja syyskuussa hirven pyytämisellä, joka tähän aikaan vuotta on hyvin lihava. Hirvi asuskelee kernaasti kuivilla suosaarilla, joissa viheriäinen ruoho on hänen paras herkkunsa, ja tämmöistä ruohoa paremmin kasvattaaksensa sytyttää Woguuli useasti senkaltaiset paikat tuleen, josta ne monet metsävalkeat ovat selitettävät, jotka Siperiassakin hävittävät täällä tosin vielä arvotointa metsää. Tämmöisissä paikoissa löytää Woguuli pian hirven jäljet ja koirillensa alkaa hän sitä ajaa perästä, jota ajamista monesti kestää neljä viisi päivää ja enemmänkin, ennenkuin hirvi laskee ajajansa niin lähelle, että ampua voi. Jos ampuminen onnistuu, teurastaa hän saaliinsa paikalla ja rakentaa joko puuhun tahi korkeiden pylvästen päälle pienen aitan, jossa liha, leikeltynä kaitaisiin ja hienoihin suikaleihin, kuivaa ja talveen asti säilyy karhuilta ja muilta raatelijoilta. Mainittuihin hirven-asumapaikkoihin viritetään myös suuria jousia, jotka eläimen lähestyessä laukeavat ja joita Wenäjän kielessä tästä kutsutaan "itsestänsä-laukeajiksi". Myöhemmin syksyllä, kuin nahkaotus on saanut täyden karvansa, kuin soiden ja vetten jäädyttyä metsänkäynti on helppo ja kuin ensimmäinen lumi hyvästi näyttää eläinten jäljet, tällöin alkaa oikea metsänpyyntö, joka paraasta päästä on sopulin ajaminen. Tätä eläintä pyydetään sitten monella lailla koko talven aina kevääsen asti, kunne lumi alkaa upottaa miestä ja koiraa. Tässä pyynnössä on hyvä koira verratoin kappale ja semmoinen maksaakin Woguulien kesken kaksin-, kolmin-kymmenin hopearuplin, eikä niitä pieniä helmarakkia, joita vanhain naisten kaupunkiloissa nähdään hyväilevän, pidetä niin hyvästi kuin Woguuli pitää koiraansa, joka taas kuuliaisuudessa ja uskollisuudessa jättää kauas jäljellensä mainitut kaupunkilaiset heimolaisensa. Sopulin hinta on hyvyyttä myöten erilainen: neljästä aina kymmeneen hopearuplaan, ja jasakkaa (veroa) maksettaessa ottaa hallitus hyvän sopulin vastaan kolmen sielun verona. Toinen eläin, joka vielä useammin kuin sopuli saa antaa nahkansa Woguulille on orava, jota tapetaan ympäri vuotta ja yhtä verran huviksensa kuin oikeaksi työksi. Woguuli ei nim. koskaan liikahda jurtastansa ilman koiratta, pyssyttä ja kirveettä. Jos hän jalan lähtee mihin asialle, on hänellä koira muassansa; jos taas venehin, juoksee koira pitkin joenrantaa, hänen itsensä melomalla hiljalleen matkaa tehdessänsä. Koira löytää pian oravan ja ilmoittaa haukkumalla sen isännällensä, joka kuitenkin on ruudilta ja haulilta liian saita oravaa _ampumaan_. Kirveellänsä kolkuttaa hän puuta, jossa orava istuu. Jos tämä hypätessänsä toiseen puuhun ei putoa maahan, kertoo metsästäjä puun kolkuttamista niin kauan, kunne orava enää ei hyppääkään puusta puuhun, vaan istuu uppiniskaisesti paikallansa. Tällöin hakataan puu poikki ja sen kaatuessa joutuu otus välttämättömästi odottavan koiran hampaihin. Oravan hinta vaihettelee täällä 6 ja 10 kopeikan välillä. Harvemmin saadaan repoa, joka on vaikea pyytää, arvaten vielä harvemmin karhua. Metsälintuja pyydetään loukuilla, jotka asetetaan ei kovan kauas kotoa, niin että vaimot ja muu kotona elävä heikompi kansa hyvin voipi ne hoitaa. Keväällä tapetaan myös paljo vesilintuja, joita pyydetään merroilla tahi ammutaan jousella, joka kalu vielä löytyy joka talossa.

Kalastaminen, joka Tawdalla ja sen syrjäjokiloilla ei ole kovin antoisa, tapahtuu siellä tavallisesti talvella, siten että joki soveljaassa paikassa lähellä kotia kokonansa suljetaan ja suluissa oleviin porttiin asetetaan suuria, pärepuikoista tehtyjä mertoja. Näitä pyydyksiä hoitavat samoin vaimot ja muu kotokansa. Vaan pohjaisen Soswan Woguuleilla on kalastaminen suuremmassa arvossa ja suuremmasta hyödystäkin. Heti vetten auettua ja tulvaveden laskeutua keräytyvät he suurissa parvissa joensuu-paikkoihin joko Soswalla tahi Ob-joella, ja elävät niissä kalastaen koko kesän syyskuuhun asti, niin että hirven pyytö täällä jääpikin useammalta tekemättä. Tavallisin pyydys on nuotta, ja sen, joka ei ole nähnyt tämmöistä kalanpyytäjäkylää Soswan tahi Obin rannalla, on vaikea uskoa sitä kalan paljoutta, joka täällä vuosittain tapetaan. Woguuli ei koskaan suolaa kalaa, siitä syystä että hän suolaamisen pitää hyödytöinnä herkunvalmistuksena ja että hänellä ei ole varaa ostaa suolaa niin paljon kuin siihen tarvittaisiin. Mitä hän perheinensä ja koirinensa ei paikalla syö -- ja se ei ole vähä -- kuivataan ilmassa tahi savustetaan tulisijan ympärille asetetuilla vartailla talven varaksi.

Se, joka on matkustanut Wenäjällä, on kyllä pian tullut havaitsemaan, että kaupunkien kaduilla renikoiden ja muiden senkaltaisten herkkujen seassa myös myödään hänelle tuntemattomia ruskeita pavunkokoisia jyviä, joita rahvas, olletikin pyhä- ja juhlapäivinä, syödä raksuttelee ja joista Wenäjällä kauppamiesten rouvien sanotaan pysyvän niin hyvässä lihassa kuin he tavallisesti ovat. Nämät jyvät ovat ketripuun kävyssä kasvavia pähkinöitä, joita saadaan Siperiassa ja joiden kerääminen tämän maan köyhillä Woguuleilla ja Wenäläisilläkin sen pohjaisemmissa tienoissa on sangen painava syrjä-elatuskeino. Naula näitä pähkinöitä maksaa esim. Kasan'issa 7 tahi 8 kop. hop., vaan paikalla ei puudan hinta ole kalliimpi kuin noin 3 tahi 5 ruplaa paperissa. Mutta milloin hyvä pähkinävuosi sattuu, voipi yksi perhekunta niitä helposti kerätä useampia kymmeniä puutia ja näin ilman suuretta vaivatta lunastaa hyvät rahat.

Niinkuin edellä sanottiin alkavat Loswa- ja Pelym-joella elävät Woguulit vähän maatakin viljellä, jonka kanssa myös hevoisten ja karjan pito luonnollisesti yhdistäksen. Wenäläisillä Pelym'issa ja sen seuduilla on se yleinen valitus, että maanviljely ei näissä tienoin tahdo enää menestyä. Mutta kokonaista leveyspykälää pohjempana Pelym'ia eli vähäistä etelämpänä 61:tä pykälää, Massaun paul'issa (kylässä), Pelym-joelta vähän syrjään, on eräs Woguuli vähitellen raatanut itsellensä niin hyvät pellot, että hän suurine perheinensä leivän puolesta tulee omallansa aikaan ja hyvinä vuosina vielä myöpikin isot määrät eloa. Tämä todistaisi, että maanviljely täällä ahkeralla raatajalla vielä palkitsee vaivat, ehkä kyllä halla useasti hävittää hänen toivonsa. Kuitenkin on sanottava, että mainittu paikka on pohjaan päin viimeinen, jossa maanviljelyä löytyy, sillä siitä noin 30 virstaa pohjempana oleva Ätimje-paul ei enää viljele muuta kuin naurista ja sitäkin hyvin vähän. Jälkimmäinen kylä on myös viimeinen tällä kohdalla, jossa hevosia tavataan.

Hevosen sijassa pitävät Beresov'an piirikuntaan kuuluvat Woguulit poroja. Harvalla on niitä kuitenkaan enemmän kuin joku kymmenkunta, ja eräs parin sadan poron isäntä Tapsje-joen latvalla on näissä seuduin mainio pohatta, ehkä hän Obdorsk'in tienoossa rikasten Samojeedein rinnalla, joilla tätä omaisuutta on tuhansi-määrin, kävisi köyhäksi raukaksi. Beresov'an seudussa tavataan kuitenkin varakkaammilla Woguuleilla jo hevosiakin ja lehmiä, vaikka kumminkin kahden viimeisen vuoden korkea vesi jokiloissa on tehnyt, ett'ei heinää silloin voitu tehdä ensinkään, jonka tähden sekä Woguulien että Wenäläisten taas on täytynyt melkein vähiin hävittää karjansa ja hevosensa.

Maa tahi oikeammiten metsä on Woguuleilla yhteinen, jossa jokaisella, joka vaan kykenee, on täysi oikeus pyytää mitä ikänänsä voipi. Pelym-joella, jonne alempana asuvat Wenäläiset talven ajaksi tulevat metsää pyytämään, eivät Woguulit heitä laske metsäänsä muuten kuin yhdessä jonkun heikäläisensä kanssa, ja näin yhtyvät Wenäläinen ja Woguuli pieneksi yhdyskunnaksi, jossa Woguuli Wenäläisen kanssa jakaa metsästysoikeutensa ja tämä taas pitää hänet leivässä, mutta kaikki saalis pannaan kahtia. Kalavesi sitä vastaan pidetään tarkemmassa, niin että kullakin joensuulla tahi muulla kalastuspaikalla ovat tietyt isäntänsä, joilta Wenäläiset ainoastaan vuokraamalla voivat ne saada käyttääksensä.

Harvat ihmisten asuntosijat lienevät niin surkeat ulkomuodoltansa kuin Woguulien kylät eli paul'it ovat. Ne ovat aina raketut kuivalle paikalle joen rannalla ja enimmiten semmoisiin kohtiin, joissa pienempi joki yhtyy suurempaan, sillä joensuissa on kalanpyyntö parempi kuin muualla ja jokia myöten on sekä talvella että kesällä huokeampi liikkua kuin metsää. Kylät seisovat kaukana toinen toisestansa, päivän matkan, kahden ja kolmenkin päässä, sentähden että kullakin olisi metsästys- ja kalanpyyntö-alaa kyllä. Kylässä on tavallisesti vaan kaksi tahi kolme jurttaa; viis jurttaa on jo suuri kylä, ja isoin paul, jonka minä matkallani olen tavannut, on edellä mainittu Ätimje-paul Pelym-joella, jossa on seitsemän jurttaa. Jurtat ovat kahdenlaiset: talvi- ja kesäjurtat. Edelliset ovat raketut hirsistä, sammalletut ja tuohella malkojen kanssa katetut. Ne ovat harvoin suuremmat kuin kolmea syltä kultakin seinältä. Ovi, jonka edessä harvoin on mitään porstuaa tahi suojaa, on tavallisesti etelään päin, varmaan siitä syystä, että tuuli siltä puolen on vienompi kuin muut tuulet. Ovenvierus-nurkassa on, pieni, aivan englantilaisen kamiinin tavoin rakettu, savesta ja ruohosta kyhätty tulisija, jossa tuli palaa kaiken päivää, vaan jonka torvi yöksi katolta käsin peitetään tuohella. Lämmintä tästä uunista ei kuitenkaan tulen sammuttua ole toivomista, sillä se on liian pieni ja liian huonoista aineista tehty; ja onkin yöllä herätessä näissä jurtissa aika vilu, kuin ilma sattuu kylmempi olemaan. Valo tulee jurtan pienestä ikkunasta, joka tavallisesti on lasista, vaan sen puutteessa myös kalannahkasta tahi paperista ja talvella jäästä. Pitkin jurtan seiniä kulkee noin puolta kyynärää korkeat, hyvin leveät lavitsat, samoin kuin Tatarilaisten asunnoissa, jotka ovat katetut tuohella tahi kaisloista kudotuilla katteilla. Arvollisemman vieraan tullessa levitetään lavitsalle hänen levätäkseen useampia poronnahkoja. Oudon ei ole kuitenkaan hyvä levähtää tälle kyllä viehättävälle sijalle, sillä tavallisesti on se täynnä kirppuja; hänen on parempi istua sille pienelle rahille, jota pidetään pöydän asemesta. Jokaiseen jurttaan kuuluu yksi tahi pari pientä, korkeille pylväille rakettua aittaa, ja aitan takana jo seisoo jylhä kuusikko, jonka huminaa ja raitista hajua Woguuli niin rakastaa. Kesäjurtat, joihin hän aina muuttaa lämpimän ajaksi asumaan, vaikka jäisikin talvijurttien paikalle kesäksi, ovat tuohesta ja Soswa-joella kukkuranmuotoiset. Niissä on tulisija keskellä jurttaa, ja savu menee ulos sen kohdalle tehdystä reiästä katossa; ne ovat lattiattomat ja muutenkin vaillinaisemmat kuha talvijurtat.

Tämmöiset ovat Beresov'an piirikunnassa elävien Woguulien asunnot. Eteläiset Woguulit eli Pelym'in ja Loswan varsilla asuvaiset pitävät harvoin kesäjurttia, vaan elävät kesän talven hirsistä raketuissa asunnoissa. Ne eivät eroa Soswalaisten jurtista muussa kuin siinä, että edellä kirjoitetun tulisijan viereen on muurattu isonlainen pata, jossa ruoka keitetään ja jonka alta nouseva savu eri torvella johdetaan tulisijaan, jonka torvesta sekin menee ulos. Näiden eteläisten Woguulien nähdään jo rakentavan venäläisiäkin tupia, jotka tavallisesti asetetaan jurtan perään ja ovat kamarin eli vierashuoneen asemesta.

Huonekalut ja muut aseet eivät tällä tavoin elävällä kansalla voi olla monenlaiset. Paitse koiraa on Woguulilla pyssy kalliin tavara, vaikka heidän pyssynsä tavallisesti ovat huonointa lajia. Muita aseita on hänellä: keihäs karhua varten, kirves ja suuri puukko, joka ynnä tulusten kanssa aina riippuu vyöllä. Paitse kattilaa tahi pataa ovat kaikki muut astiat, yksin lusikatkin ja kätkyet, tuohesta, jota he osaavat hyvästi käyttää, ehkä heidän siitä tehdyt kalunsa eivät ole läheskään niin sieviä kuin pohjaisessa osassa Suomea tuohikalut tehdään. Venheet pienemmillä joilla ovat yhdestä pölkystä onnennetut ruuhet, mutta rakennukseltansa hyvin sujakat ja niin matalat, että niitä ei käy soutaminen, vaan ajetaan eteenpäin melomalla. Soswalla ja Ob'illa ovat Woguulienkin venheet suuremmat ja mastoniekat, ja kuin koko perhekunta lähtee vesille, yhdistetään kaksi venhettä rinnakkain ja katetaan tuohella.

Vaatteus on eteläisillä Woguuleilla yhdenlainen kuin sen seudun Wenäläisillä, se vaan eroitusta, että heidän pukimensa ovat huonommat ja repaleisemmat kuin näiden. Soswan Woguulien vaatteus on se hyvin tunnettu malitsa, joka kesällä on Wenäjän sarasta, talvella poronnahkainen ja kaksinkertainen, niin että päällimmäisen malitsan karvapuoli on ulospäin, alimmaisen sisään. Lakista eivät Soswalaiset tiedä mitään. Kesällä on heillä päänsä ainoana peitteenä pitkä ja paksu tukka, joka letitetään kahdelle kovasti punotulle letille; talvella sitä vastaan peitetään pää ja kasvot malitsan kaulukseen ommellulla kukkarolla, myös poronnahkasta. Jalkineet ovat kesän talven poronnahkaiset pitkävartiset pieksut, tunnetut nimellä _pimy_, ollen kesäpimy tehdyt nahkasta, josta karva on ajettu pois, jota vastaan talvipieksut ovat karvan kanssa ja kaksinkertaiset. Alusvaatteet (paita ja housut) ovat muutamilla Wenäjän piikosta, useammilla nekin poronnahkasta. Vaimojen puku on myös poronnahkainen, leikattu melkein samoin kuin Tatarittarien päällysvaate; päässä on heillä suuri huivi irrallansa, jolla vieraan lähestyessä peittävät silmänsä samoin kuin Tatarittaret. Myös ovat heidän lettinsä niinkuin viimeksi mainittujenkin palmikoidut hohtavilla nauhoilla, helmillä ja muilla helistimillä. Sormet ovat täynnä vaskisormuksia, joita nähdään miestenkin sormissa. Merkillistä on, että Woguulittarilla kädet ja jalat ovat koristetut ihopiirroksilla, jotka ovat monenmuotoisia, aika sieviä kiekuroita ja jotka tehdään lapsuudessa neulalla pistelemällä ja neulan haavat ruudilla hieromalla.

Ruuassansa ei Woguuli ole ylen herkullinen tahi hyljeksivä. Hänen ainoa elatuksensa kesän talven on metsälinnut ja kala, sillä eroituksella, että ne kesällä ovat verekset, mutta talvella kuivatusta keitetään. Peuran ja hirven liha on harvemmassa eikä räkkää muiden syödä kuin varakkaampien. Eteläisille Woguuleille on suolan ja leivän nautinto jo tullut tarpeeksi, mutta Soswan asujat pitävät näitä aineita vielä herkkuina vaan, joita isä kirkolla tahi kaupungissa käydessään tuo jonkun vähän lapsille tuomisiksi niinkuin talonpoika meillä sokuria ja vehnäistä. Tupakan nautinto on täällä ainoa herkuitteleminen ja niin yleinen, että Pelym'in Woguuleissa vaimotkin ja tytöt ahkerasti polttavat tupakkaa ja jälkimmäisilläkin on oma piippunsa; Soswalaiset sitä vastaan eivät polta tupakkaa, vaan nuuskaavat. Pihkan pureminen on myös yleinen ja sitä sanotaan terveelliseksi keripukkia vastaan. Yleisesti voipi Woguuli paljon kärsiä nälkää, ja monesti tapahtuu hänelle metsästysmatkoillansa, että kattilan puutteessa täytyy useampia päiviä ja viikkokaudenkin elää raalla kalalla tahi teirinlihalla, joita hän nautitsee vähimmättäkään valmistuksetta. Vaan ruuan ääreen päästyänsä on hän mies velkansa takaisin ottamaan: ja se ei ole mikään kumma, että Woguuli yhdellä atrialla lopettaa neljä viisi teiriä, päälle vielä ryyppää niiden liemen ja leiväksi syö kuivaa kalaa.

Ruumiinrakennukseltaan ovat Woguulit keskinkertaista kokoa. Lyhytkasvuisia miehiä nähdään heidän seassansa harvoin, mutta sitä vastaan sangen usein hyvinkin pitkiä. Kuin metsämies konsanansakin on Woguuli kevyt jalalta, vaan harteavoimassa ei hänen sanota vetävän vertoja Wenäläiselle. Muoto on pyöreä, kasvopäät vähän ulosseisovat niinkuin kaikilla Suomalaisilla, nenä leveä, mutta ei litteä, hiusten yleisin karva on mustanruskea, ja silmät aukeat ja pyöreät niinkuin muillakin ihmisillä, ehkä ne useasti ovat pilautuneet siitä paljosta savusta, jossa tämäkin kansa elää. Mongolilaista, jota muutamat matkustajat muka ovat olleet löytävinänsä Woguuleissa, en minä heissä ole havainnut mitään, jos siksi ei luettane sitä, että eteläisissä Woguuleissa, varsinkin Konda-joella asuvissa, kasvot monellakin seisovat hyvin ulkona, hiukset ovat pikimustat, ihon karva tummankalvea ja parran kasvu heikko, jonka pohjaiset Woguulit siten vielä vähentävät, että karvat nuoruudessa juurinensa nyhdetään pois. Mahtanevat siis mainitut Kondalaiset olla enemmän sekoitetut vierailla kansanaineilla kuin heidän pohjaiset veljensä, jotka ulkonäössä enemmän lähenevät muita suomalaisia kansoja, joka luulo on sitä todenmukaisempi kuin heidän maansa muusta Woguulien alasta on lähinnä sekä avoinna etelästä ja idästä tulleille vieraille kansoille.

Sävyltänsä on Woguuli huoletoin ja tyyni luonnonlapsi. Keskenänsä rupattavat he ja naurelevat alinomaa, ja heidän puheessansa kaikuu erinomaisen hyväntahtoinen soinne, joka epäilemättä todistaa kateutointa ja lempeätä mielenlaatua. Tämä koskee olletikin Soswan Woguuleja, sillä niissä, jotka elävät lähempänä Wenäläisiä ja ovat sivistyneempiä, ovat nämät paremmat puolet enemmän tahi vähemmän hävinneet. Vaikka ei kostonhimoinen, suuttuu Woguuli pian pienestäkin loukkauksesta, vaan leppyy myös pian ja sydämellisesti. Viina päässä on hän kuitenkin vallatoin, ja tällöin ei ole hyvä hänen kanssansa taistella. Tämmöiseen tilaan joutuu hän kaikeksi onneksi harvoin, kerran tahi kahdesti vuodessa kaupungissa käydessään vaan, sillä viisaalla varovaisuudella on kapakkojen asettaminen ja yleisesti viinan myönti heidän kylissänsä kovasti kielletty. Yksi suuri vika on Woguulilla kuitenkin ja se on se, että hän on sanomattoman laiska kaikkeen muuhun työhön kuin metsänkäyntiin, jonka tähden voguulilainen työmieskin Wenäläisen työssä saapi vaan puolen sen verran palkkaa kuin venäläinen. Käsitöissä on tämä kansa sangen typerä. Vaimot kyllä ompelevat vaatteet sekä itsellensä että miehille, jossa he käyttävät rihmana joko poron suonia tahi viholaisen kuitua. Vaan miehet eivät ymmärrä tehdä kaikkia omia kalujansakaan, sillä seppiä ei heidän seassansa löydy missään, vaan täytyy pyssyt korjauttaa ja muuta taottaa venäläisillä sepillä. Castrén'in ja Hagemeister'in ilmoitus Ostjakeista, että nämät muka olisivat hyviä huoneensalvajia, on tuulesta temmattu ja sille nauraa jokainen Siperialainen, joka kyllä tietää, että täällä pohjan perillä rakettaessa työmiehet täytyy kaukaa tuottaa, vaikka Woguuleja ja Ostjakkeja kyllä kihisee ympärillä.

Woguulin uskonnollinen tunto on se ikivanha lumoususko (schamanismi), joka useammilla muillakin Pohjais-Aasian kansoilla täyttää hengellisen tarpeen. Hän on tosin kastettu, on saanut kristillisen nimen ja on kirjoitettu jonkun kirkon kirjoihin; myös vihittää hän itsensä papilla, kastattaa lapsensa papilla ja luettaa haudan papilla, kuin joku kuolee hänen perheestänsä, jos nim. pappi sattuu likiseuduille, joka kaukaisemmissa kylissä ei koskaan tapahdu. Kerran tahi kahdesti vuodessa kirkolle tullessansa muissa asioissa pistäksen hän kirkossakin, asettaa tuohuksen jonkun pyhänkuvan eteen ja ristasee siinä vähän silmiänsä. Vaan muuten ja sisällisesti on hän vielä täysi pakana, ja kuin ei hän ole saanut vähäistäkään opetusta kristin opissa, ei se lienekään ihme, että hän vielä luottaa pikemmin niihin voimiin, joiden avulla hänen esi-isänsä ovat eläneet ja joilta hänkin toivoo onnea metsänpyynnössä, kuin niihin uusiin jumaliin, jotka vaan vaativat ylen isoa uhraamista eivätkä metsästykseen näytä mitään vaikuttavan. Woguulien kristin uskoon kääntäminen aljettiin menneen vuosisadan alkupuolella, ja se oli enemmän väkivaltaista epäjumalten kuvien hävittämistä kuin uskon saarnaamista. Siitä saakka ovat he olleet nimikristityitä, mutta vaikka epäjumalten kuvia ei liene rakettu uudestaan, kuuluu Woguuleilla vielä olevan vissit uhripaikat metsissä, joissa uhrataan poroja, metsännahkoja ja hopearahojakin, metsästysonnea saadakseen jumaloilta. Ehkä näitä uhria ja uhrauspaikkoja pidetään salassa virkamiehiltä ja yleisesti Wenäläisiltä, tapahtuu kuitenkin, että Wenäläisetkin ottavat osan uhriin, kuin, joten edellä sanoimme, yhdessä Woguulien kanssa lähtevät metsälle. Sen pienen yhdyskunnan jäsenet tekevät tällöin toinen toisellensa uskollisuuden valan karhun kuonon kautta, s.o. he leikkaavat veitsellä tahi purasevat karhun kuonoa merkiksi, että joka valan rikkoo, sen syököön karhu, jonka rangaistuksen tapahtumisesta niin Woguulit kuin Wenäläisetkin ovat lujasti vakuutetut. Karhun suuresta kunnioittamisesta, joka oli yleinen Suomalaistenkin esi-isissä eikä liene meidän maassamme vielä nytkään lopen sammunut, löytyy Woguulien seassa vielä muitakin jälkiä. Niinkuin Suomen metsäisemmissä tienoissa, joissa tätä eläintä vielä löytyy, sitä harvoin nimitetään oikealla nimellänsä, vaan mainitaan _mesikämmenen_ nimityksellä tahi millä muulla imarrussanalla, niin välttävät Woguulitkin hänen nimensä mainitsemista ja kutsuvat häntä tavallisesti _vanhukseksi_, jolla epäilemättä tahdotaan kunnioitusta osoittaa. Ja niinkuin muinaisten Suomalaisten Kalevalassa nähdään karhulle pitävän peijaiset ja juhlallisesti viettävän hänen tappamistansa, niin talutetaan hän Woguulienkin seassa soitolla, laululla ja pyssyjen ampumisella kylään, jossa hänen kuoloansa sitten vietetään pidoilla ja juomingilla.