Part 12

Mutta mikäs meidän näihin pimeihin ajatuksiin on johdattanut, mikä vienyt? Löytyykö omassa maassamme semmoisia yleisiä tahi yksityisiä asiain kohtia ja haaroja, joissa rehellisyyden käskyjä ei seurata? Onko tässä muinaisista ajoista asti rehellisyydestänsä kiitetyssä maassamme viekkaus ja petos saanut semmoisen vallan, että se herättäisi yleisempää surua ja kipua kaikkein rehellisten sydämissä? Ei, Jumalan kiitos, ei niin suuressa mitassa, että yleistä onnettomuutta kansamme elämälle olisi vielä pelkäämistä! Katkeralla mielellä täytyy kuitenkin jokaisen totuuden ystävän tunnustaa, ett'ei meidänkään maassa rehellisyyden vaatimuksia joka paikassa ja kaikissa asioissa seurata: niinkuin mustat, synkeät pilvet silloin tällöin peittävät taivahamme ja pimentävät päivän valon meiltä pohjan asujamilta, niin tulee rehellisyyskin himmennetyksi moninaisen viekkauden ja petoksen kautta meidänkin kansan seassa. Vaikea ja mahdotoin olisi luetella kaikkia tapauksia, joiden kautta rehellisyyttä maassamme rikotaan ja saastutetaan, emmekä sitä tässä aio tehdäkään. Emme myöskään tällä kirjoituksellamme tarkoita semmoisia törkeitä teoksia, joita laki pääsee rankaisemaan, niinkuin varkaudet, murhat, selkeät valheet ja muut semmoiset julkiset petokset ja pahuuden työt ovat, joita Suomessakin valitettavasti kyllä ei niinkään vähän harjoiteta, ja jotka kaikki harjoittajoissansa todistavat rehellisyyden puutosta. Ne heitämme sillensä. Sitä vastoin tarkoitamme enemmin niitä hienoja salaisia viekkauden juonia ja ansoja, joilla toisten onnea ja aikaantuloa koetetaan pilata ja sortaa, ja joilla lakia ja sen rangaistuksia pyydetään saada kierretyiksi ja jopa useasti kierretäänkin ja siitä sitte salaisesti iloitellaan, kuin on saatu lähimmäinen petetyksi sanoilla ja puheilla, käytöksillä ja töillä, tavalla tahi toisella. Samalla kertaa ahkeroidaan kuitenkin olla ulkonaisesti rehellisiä ja kantaa kunniallista nimeä kanssaihmisten seassa, vaikka ollaan valmiit tekemään uusia viekkauden ja petoksen töitä, kuin niihin vaan tilaisuutta saadaan. Mutta kääntykäämme yleisistä puheistamme tarkemmin katselemaan rehellisyyden kohtia maassamme.

Käykäämmepä silmäilemään seuraelämää, minkälainen se on monessa kohdassa maatamme ja vaariinotetaanko siinä aina rehellisyyden vaatimuksia. Emme tahdo virkkaa mitään semmoisista pidoista ja kestailemisista, joissa seuraelämä muuttuu ylellisen juomisen, syömisen, törkeitten puheitten, kirousten, raakain laulujen ja loilotusten kautta oikeiksi kapakkapaikoiksi, ja joissa totisia, rehellisiä ja kunniallisia ei milloinkaan tavata. Semmoisia pitoja kyllä tapahtuu Suomessa. Me käännymme vähän siistimmän-näköisiin kanssakäymisiin ja kysymme: saadaanko niissä joka paikassa ja joka aika vähintäkään hengellistä ravintoa ja virvoitusta sielulle, saadaanko niissä kuulla rakkautta Jumalaan, lähimmäiseen ja isänmaahan herättäviä keskusteluja; puhutaanko niissä kotimaassa tahi muissa maissa tehdyistä hyvistä ja jaloista töistä neuvoksi ja kehoitukseksi kokoontuneille jäsenille, niinkuin lapsille ja nuorukaisille? Eipä kuullakaan, eipä puhutakaan, joka on sangen valitettava asia. Seuraelämämme on monessa paikassa, niinkuin hallan panema pelto, tyhjä ja köyhä hyvistä hedelmistä: monesti vaan lörpötetään yhtä ja toista joutavaa illan kuluksi, ja sielua murhaavalla korttipelillä tuhlataan myös kallis aika, ja sitte erotaan yhtä onttopäisinä, yhtä tyhjäsydämisinä kuin oltiin yhteen tullessakin. Tämä ei ole rehellistä kanssakäymistä, sillä sen kautta petetään itseänsä ja toisiansa ajan turhalla kuluttamisella. Mutta eivät kaikki seurat samanlaisia ole. Olettehan rakkaat lukijat, jolloin-kulloin sattuneet semmoisiinkin seuroihin, joissa pilkka, panetus, herjaus, soimaus, toisen kunniallisen nimen ja arvon alentaminen ja polkeminen on yhteisen keskustelemisen ylimmäisenä kannattajana. Surkea ja kauhea on se kuulla, mutta valitettavasti on se tosi. Äkkiä ja pikaisesti niinkuin hius terävällä veitsellä, leikataan liukkaalla ja kavalalla kielellä toiselta hyvä nimi, hyvä kunnia, hyvä ansio pois, ja lähimmäinen saatetaan sillä tavalla useasti syyttömään ja vahingolliseen epääluulon alaisuuteen. Tämä tapahtuu kaikissa säädyissä välistä hienommasti, välistä karkeammasti, ja siihen on melkein aina syynä häpeällinen ja kirottu kateus, joka tahtoo toiselta nyhtää milloin yhdellä, milloin toisella tavalla rehellisesti ansaitun palkan, tavaran ja kunnian. Tämmöisistä seuroista on rehellisyys kadonnut, ja niitä karttaa jokainen kunniallinen ihminen niinkuin myrkkyä. Onpa meidän rehellisessä ja rakastetussa Suomessa semmoisetkin hävyttömät, kunniansa ja ihmis-arvonsa myöjät saaneet sijansa, jotka ovat antaneet itsensä toisten sanain, puheitten, käytösten ja töitten nuuskijoiksi ja urkkijoiksi, kieliäksensä kaikkia mitä kuulevat, totta ja valhetta, ja saattaaksensa sen kautta paraimmat ystävänsäkin ja kumppaninsa pahaan huutoon ja ajalliseen onnettomuuteen. Tämmöisiä Judas Iskarioteja, joita rehelliset ihmiset eivät suvaitse takamaillensakaan, vaikka he liehakoitsevalla ystävyydellä pyrkivät päästä joka paikkaan, ei kuitenkaan mahda maassamme paljo löytyä. Jumala varjelkoon maatamme ja kansaamme näitten perkeleen palvelukseen myötyin urkkijoitten riivatusta suvusta!

Mitenkäs raha-asiat seisovat Suomessa, ollaanko niissä joka paikassa rehelliset? Valitettavasti ei ollakaan, sillä löytyy esim. semmoisia heittiöitä seassamme, jotka lainaa ottaessa ovat olevinansa rehelliset, mutta maksaessa on viekkaus ja petos kietonut heidät pauloihinsa. Ei niinkään vähän seurata sitä viekasta tapaa, että tilan tahi tavaran oikeana omistajana ollessa hankitaan lainaa, sitte ollaan lahjoittavinansa tilat ja tavarat jolle-kulle sukulaiselle tahi vieraalle, ja kuin lainanantaja tahtoo omansa takaisin, niin ota sitä enää tilattomalta, tavarattomalta petturilta, joka juuri sentähden, ett'ei häneltä saatais mitään, lahjoitti tahi, oikeammin puhuttu, oli lahjoittavinansa vääräin ja salaisten suostumusten kautta omaisuutensa toiselle, joka myös sillä tavalla kääntyy petturiksi. Savossa tiedämme tämmöisiä petoslahjoja tapahtuneen ja mahtaa niitä sattuneen muissakin maakunnissa talonpoikaisen kansan seassa, koska olemme kuulleet talonpoikain takauksia työläästi otettavan vastaan Suomen Pankissa, juuri tämmöisten petosten kautta. Samasta syystä, ett'ei tila menisi veloista, asuu ja viljelee moni mieluisemmasti kruununtilaa, kuin menee sitä perinnöksi hankkimaan. Näin uhrataan paremmat edut perintötalojen pitämisestä viekasmielisyyden tähden.

Katsokaammepa käräjätupihimme. Eikö siellä monien muiden turhien juttujen seassa riidellä myös paljon perintöasioista? Niinpä kyllä. Lapset riitelevät keskenänsä vanhempain jättämästä tavarasta ja katkaisevat monesti sen kautta heimolaisuuden ja veljellisyden hellät siteet. Vanhemmat taas kylmentävät usein lasten välin sen kautta, että lahjoittavat omaisuutensa vennon vieraalle tai jakavat tavaransa epätasaisesti lasten välillä, ja heittävätpä välistä jonkun lapsistansa perinnöttä, juuri kuin yksi lapsi olisi heille toista parempi. Näin muodoin unohdetaan vapatahtoisesti rakkaus, suosio ja sopu maallisen tavaran tähden, ja se ei ole millään tavalla rehellisesti tehty.

Kaikissa elämän vähempi- ja suurempiarvoisissa kohdissa kärsii rehellisyys enemmän tahi vähemmän väkivaltaa. Mutta kaupassa ja sen käynnissä saapi se useammin kuin milloinkaan muulloin jäädä unohduksiin. Emme puhu semmoisista vääristä kauppiaista, joiden korvan takana viekkaus aina asuu, sekä myödessä että ostaessa. Myöskin niinkutsutuissa maakauppiaissa havaitaan ehkä useammin kuin muissa vilppiä ja petosta; jokainen tietää heillä tavatun vääriä puntareita ja mittoja. Kaupunkeihin kuin viedään maantavaraa, niin sielläkin koetetaan petosta tehdä. Semmoisia talonpoikiakin tavataan kauppatoreillamme, jotka tavarainsa myönnissä havaitaan harjoittamassa viekkautta; vedellä tehdään voi raskaammaksi, pannaanpa kiviäkin sekaan, ja kuin astioineen myödään, on päällä joku verta hyvää voita, alla roskaista maitopöperöä. Kala-astioissa löydetään myös kaloja päällimmäisenä, ruotia alla, eikä aina samanlaatuisia kaloja koko astiassa. Muunkinlaista viekkautta harjoittavaisia talonpoikia löytyy maassamme; esim. virkamiesten palkkoja ja saatavia maksettaessa ei olla joka paikassa rehellisiä. Huonot herrasmiehet taas tahtovat talonpoikia pettää, missä vaan saavat; ja hevois-kauppiaat ne vasta oikeat petturit ovat; markkinoilla esim. kaadetaan äksyin ja laiskojen hevoisten suuhun ja korviin viinaa, että paremmin kulkevat ja ostaja sillä keinoin petettäisiin.

Isäntäin ja palvelijain keskinäisestä elosta olisi paljo puhumista. Ei siinäkään aina rehellisyyttä tavata. Hengit ja piiat ovat talonväelle silmänpalvelijat, varastavat heiltä aikaa laiskuuden kautta ja eivät ole töissänsä ja toimituksissansa uskolliset. Moni isäntä ja emäntä viepi palvelijoitansa turmion teille sen kauhean tavan kautta, että suorittavat vuosipalkan vähitellen viinaryypyillä ja viinan antamisella. Se tapahtuu kaikki totisen rehellisyyden puutoksesta.

Paljo löytyisi vielä rehellisyydestä poikkeavia seikkoja maassamme, jos niitä kaikkia rupeaisi kertomaan. Mutta loppukoon jo tämä kirjoituksemme. Elköön kukaan luulko meidän uskovan rehellisyyttä maassamme ei löytyvänkään. Ei! moninvertaisesti enemmän löytyy Suomessakin rehellisyyttä kuin viekkautta, ja sangen kauniisti kuvaa ja osoittaa Suomen kansan rehellistä luontoa esim. seuraavat, vanhat sananlaskut: _sanasta miestä, sarvesta härkää_; ja _rehellisyys maan perii_.

_Polén_.

42. Työväen ja palkoillisten kohtelusta.

Useampi maanmies valittaa, että työväki ja palkoilliset tulevat ja ovat tulleet niin peräti veltoiksi työntekijöiksi ja muuten juonikkaiksi, ett'ei muka enää tahdo saada mistään kelpo palkoillista. Miten lienee tämän valituksen kanssa: lieneekö se todella niin? Ja jos tällä valituksella on perää, niin mikähän se lienee syynä tähän heidän pilaantumiseensa? Se, se olisi tarkoin tutkittava asia; sillä jos tahdotaan mitä pahaa poistaa, niin ensin on sen syyt tiettävät.

Se on kyllä tietty asia, että työntekijä tahi palkoillinen on yhtä hyvästi kaikilla ihmisellisillä omaisuuksilla varustettu ihminen kuin työnteettäjäkin ja isäntä. Ihmisen luonto on sellainen, että se tahtoo sen osoittaa toiselle, mitä toinenkin hänelle. Jos toinen osoittaa hänelle tylyyttä, eikä pidä häntä siinä arvossa, jossa kristillinen velvollisuus määrää häntä pitämään, on hänkin tyly vastaan ja vielä palkitenkin runsaammasti. Samaten myös, jos yksi osoittaa toiselle erinomaisempata hyvyyttä, pitää häntä ystävänänsä ja kohtelee häntä arvon osoituksella, niin tahtoo se moninkertaisesti voimiensa mukaan osoittaa hänelle samaa takaisin. Asia on totisesti niin. Ja kuin moniaasta sanotaan, että "se on niin ja niin tunnotoin ihminen, sillä minä tein hänelle sen ja sen hyvän työn ja kuitenkin on hän minua vastaan sellainen ja sellainen"; niin tämä tulee siitä, että hän ei pidä sitä toisen hyvää työtä ja kohtelemista siinä arvossa, kuin se itse luulee ja toivoo; mutta kuin osoitetaan hyvää toiselle niin paljon, että se hänen mielestänsä on kylläksi ja yli tavallisuuden, niin kyllä vissisti hän tahtoo sitä voimiensa jälkeen palkita.

Koska niin on, niin tästä on selkeä jokaisen ymmärtää, että kuin tahdotaan kenen toisen mieliänsä myöten tekemään, niin sille pitää ensin osoitettaman jotain mielihyvää, josta hänen luullaan niin paljon hyvistyvän, että voipi kaikesta voimasta ruveta sitä palkitsemaan. Tätä tarkoittaa se raamatullinenkin lause: _Mitä te tahdotte, että ihmisten pitää tekemän teille, se tehkäät te myös heille_.

Sovittaen tätä perustusta nyt isännän ja työväen väliin sanon, että joka tahtoo itsellänsä olemaan uskollisia palvelijoita ja työntekijöitä, hän osoittakoon niille ensin kaiken rehellisyyden. Jokainen maanmies ja isäntä, joka ei näitä kahta hyvyyttä ensin osoita työväellensä, saapi kyllä ikänsä valittaa ja kohdella kovuudella palvelijoitansa; mutta siitä ei tule muuta kuin vaan pahennusta. Tämän todistaa jokapäiväinen koettelemus. Ystävällisen ja rehellisen isännän harvoin kuullaan valittavan työväkensä kelvottomuutta; mutta sitä vastaan tyly ja vääryyttä ja viekkautta rakastava aina keksii heissä jos jonkinlaisia vikoja. Hänellä ei ole muuta tietä luulossansa heidän parantamiseksensa kuin vielä suurempi röykeys, viha ja viimein kuritus. Onkos ihminen mikään järjetöin luontokappale, että hänelle ei muu mieltä anna kuin kuritus? Kuritus on kyllä hyvä ja aivan tarpeellinen lapselle, jolla ei ole vielä ymmärrystä saattaaksensa häntä soveliaasen kuuliaisuuteen, mutta sekin pitää tapahtua rakkaudella ja ystävällisesti. Se kuritus ja korvapuustit, minkä pahankurinen isäntä antaa palvelijallensa, on tykkönänsä toista laatua. Se ei tapahdu rakkaudesta eikä ystävällisyydestä, vaan vihasta ja tylyydestä, jonka vuoksi se ei muuta vaikutakaan kuin vihaa ja tylyyttä. Taitaa päätarkoitus tällä kurituksella olla se, että saada kuritettava kuuliaisemmaksi ja pelkäävämmäksi; mutta kuin se tapahtuu ilman rakkaudetta, niin vaikuttaa se myös semmoista kuuliaisuutta ja pelkoa, jossa ei ole rakkautta: ja mitä on kuuliaisuus ja pelko, jossa puuttuu rakkautta?! Se on orjallista kuuliaisuutta ja pelkoa, joka ei milloinkaan tässä asiassa, enemmän kuin missään muussakaan, ole tarkoituksen mukaista: sillä joka peljäten työtänsä tekee, ei se tee sitä parhaamman jälkeen, vaan ainoasti niin, että voisi säästää selkänsä, jonkamoinen työnteko ei milloinkaan tuo mahdollista hyötyä.

Sen vuoksi on parasta, että koko sellainen järjetöin kohteleminen heitetään pois, josta ei kuitenkaan voi tulla tarkoitettua hyvää, ja siihen sijaan jokainen kohtelee palvelusväkeänsä ja kaikkia työmiehiänsä niinkuin kristillinen velvollisuus vaatii: _ystävällisesti ja rehellisesti_.

_Ystävällisyyteen_ kuuluu, että annetaan heille oikea arvonsa, puhutellaan siivosti ja ystävällisesti, neuvotaan työntekoon tarkoin, niinkuin aivotaan minkin pitävän tehdä, käsketään kauniisti ja siveästi, ei milloinkaan missään tilaisuudessa äyhkyen ja kiivautta osoittaen, ja rikoksesta nuhdellaan kohtuullisesti asian mukaan, eikä torumalla, hyvin selittäen, jos se on ehdollinen pahanteko, semmoisen pahuuden seurannot hänen sekä itsensä suhteen, ja neuvoen sekä käskein parantamaan itseänsä, uhaten, jos paremmin edespäin ei itseänsä käytä, eroittaa hänet työstänsä ja palveluksestansa. Tämä on kyllä voimallinen syy vaikuttamaan parannusta, jos vaan se ihminen ei ole niin peräti paatunut pahuudessa; sillä palveleminen hyvää isäntää ei ole vaikea, jota vastaan eroittaminen siitä ei ole suotuisa. Mutta jos tästä uhkauksesta ei seuraisi mitään nähtävää parannusta, niin silloin on se ihminen ilkeä, tuntematoin omaa hyväänsä, ja niin muodoin täydellisesti paatunut, jolle ei muu autakaan kuin suorastaan poiseroittaminen; sillä parempi on, että yksi paha eroitetaan joukosta, kuin että koko perhe turmellaan. Kuin jokainen näin tekisi, niin totta kaiketi pahainkin ja paatuneiden täytyisi ennen pitkää parantua; sillä kuin ihmistä minkä vian tähden nähtävästi hyljätään niin paljon, ett'ei kukaan tahdo häntä suojella eikä työssänsäkään pitää, niin ei ole mitään muuta tietä hänen edessänsä kuin luopuminen siitä viasta, edes siihen määrään, että voipi tulla muilta kärsittäväksi.

_Rehellisyyteen_ taas kuuluu, että puolestansa suoritetaan kaikki, mitä on luvattu ja mitä velvollisuus vaatii. Se on: että palkka maksetaan puhtaasti ja rehellisesti, ja jos palvelija on näyttänyt erinomaisempata toimeellisuutta ja ahkeruutta tahi mitä muuta hyvyyttä, niin siitä pitää hänelle vielä erittäin palkittaman, ansion jälkeen. Tämä on voimallinen kehoittaja palvelijoillesi kilvan hakemaan etuasi, toivoen sen tulevan sinulta nähdyksi ja sen perästä palkituksi, koska sellainen rehellisyytesi on tullut kuuluksi. Mutta katso kanssa tarkasti perään, tekeekö se ja se palvelija sitä todella ja täydestä uskollisuudesta, vai onko hän vaan viekastelija ja "silmänpalvelija", mutta takanapäin laiskoittelee, eikä toimita työtänsä parhaamman ymmärryksensä jälkeen. Semmoista keksittyäsi pitää jo nuhtelemasi ja sanomasi, semmoisen ei olevan sinulle mieliksi. Äsken jäi muistuttamatta, että kaikki tämmöiset nuhtelemiset, varoitukset ja uhkaamiset pitää ensimmältä tapahtuman kahden kesken, ett'ei ketään muuta ole kuulemassa; sillä ihmisen, semminkin pahailkisen luonto on sitä laatua, että häntä muiden kuullen nuhdeltaessa ja moittiessa jostain pahasta, se enemmän pahenee ja paatuu, joka tulee siitä, että hän katsoo sen julkiseksi häväisemiseksi ja pelkää sen kautta kadottavansa tavallisen arvonsa. Koettelemuksesta on havaittu, että palkoillisen jotakin varastettua, on isäntä tällä tavalla yksinäisyyteen vieden ja ilmoittaen täydellisesti uskovansa sen ei olevan kenelläkään muulla kuin hänellä, ja hänet pitävänsä ainoana syypäänä siihen, saanut hänet useasti tunnustamaan koko asian ja pois antamaan sen varastetun kalun, varsinkin kuin julkista kaipausta ei ole välillä vielä ehditty nostaa ja on luvattu ei vastapäinkään sitä kenellenkään muulle ilmoittaa. Tämä on hyvin järkeenkin pystyvä seikka. Toinen kohta luulee, että: "kuin isännällä tahi sillä, keneltä on varastettu, nyt jo on täysi usko, että minä sen olen ottanut, niin minä tulen hänen edessänsä uskomattomaksi ja aina luulonalaiseksi, varsinkin jos en pois anna sitä kalua; mutta kuin minä annan sen pois, niin uskoo hän vasta minua paremmin". Sitte hän, lieventääksensä asian pahuutta, useinkin toimittaa asian niin, että panee sen kalun johon-kuhun sellaiseen paikkaan, josta se sitten helposti voipi löytyä ja tahtoo sillä luulettaa, että kalu on ollutkin vaan kateissa, vaikka sitä ei ole ennen älytty. Näin on hän olevinansa kokonansa vapaa kaikesta epäluulosta, eikä sitä pidä kalun omistajankaan enää syyttelemän, olkoon vaan hyvillänsä, että sai omansa tästä "tekokateesta" ja katsokoon vasta paremmin kalujansa sen ihmisen suhteen. Mutta kuin varastettua kalua kohta ruvetaan julkisesti kaipaamaan, ja syyttelemään ja päättelemään yhden tahi toisen ottaneen, niin tämä ei vaikuta muuta kuin paljasta pahennusta, eikä sitte enää ole toivomista sen itsensä tunnustavan ja pois antavan. Tämmöinen menetteleminen on kaikissa muissakin, ei ainoasti palvelijain, varkauksissa hyvä. Tämä ei ole mitään viekkautta, jota aina neuvon karttamaan, vaan ainoastansa ymmärtäväistä menettelemistä pahan suhteen, ja tästä saapi jokainen maanmies ottaa sovituksen muihinkin palvelusväen ja alamaistensa rikoksiin. Jos näin kahden kesken annetut muistutukset eivät vaikuttaisi mitään parannusta, niin uhkaa se hänen rikoksensa tehdä julkiseksi koko perheelle, ja jos sekään ei auta, niin tee kanssa julkinen ilmoitus perheessä ja sen perästä toimita niin, että pääset erillesi koko ihmisestä, varoittavaiseksi esimerkiksi muille.

Samalla tavalla kuin palkan rehellisestä maksamisesta sanon myös kaiken palvelijalle annettavan vaatteen ja ruuan suhteen, että ne pitää toimitettaman puolestansa _puhtaasti, rehellisesti ja aikanansa_. Sitte vasta häneltä voit vaatia samaa rehellistä palvelusta takaisin. Sitte vasta voit rohkeasti nuhdella häntä vioistansa, kuin itse olet viatoin. Tämän perustuksen todistaa jokapäiväinen koettelemus. Koska joku isäntä, joka ei ole näin täyttänyt puolestansa, mitä hänen olisi tullut, yrittää nuhtelemaan palvelijatansa, niin vetää palvelija kohta eteen: "eipä noita ole kelpo vaatteitakaan; eipä sitä saa kelpo ruokaakaan syödäksensä; eipä se kuitenkaan palkkakaan tule rehellisesti ja ajallansa maksetuksi" j.n.e, mitä syytä milloinkin on. Mitenkäs hänelle sitte enää kehtaat nuhdella, jos tiedät ne totisesti niin olevankin? Ja vaikka tosin luulisitkin toisin olevan kuin hän syyttää, niin ajattele tarkasti perään, eiköhän niin lienekin. Ajattele näin: "jos minä olisin palkoillisena, tyytyisinköhän ja olisikohan minun velvollisuuteni hyvällä mielellä tyytyä siihen, mitä minun isäntäni olisi juuri samalla lailla minua kohtaan tehnyt ja antanut, kuin minä nyt olen tehnyt ja antanut minun palvelijoilleni". Jos näin ajateltuasi omatuntosi totuudessa päättäisi tyytyväsi siihen, niin sitte vasta voit sanoa palvelijasi syyttämistä turhaksi ja pitää häntä kelvottomana ja tuntemattomana ihmisenä ja siis nuhteen ansainneena.

Tästä kaikesta päätän lyhykäisesti: _palvelijalle ja kaikelle työväelle pitää rehellisesti maksettaman palkkansa ja vaatetettaman hyvästi sekä ruokittaman terveellisellä ruualla ja muuten täytettämän itseänsä kristillisellä ystävyydellä ja hyväntahtoisuudella heidän kanssansa_. Missä työväki tekee työtä omassa vaatteessansa ja ruuassansa, siinä tietää jokainen sanomattakin ei tarvitsevan isännän niistä vaaria pitää.

Tämänlaisella käyttelemisellä ja menettelemisellä on nyt työväen mieli hyvitettävä ja kiitollisuuteen kehoitettava. Sitte työ hyvin menestyy, ja rauha asuu talon jokapäiväisessä elämässä. Eikös tämä kaikki ole suloista, ja jokaiselta haluttavaa? Varsinkin, koska ne keinot, joilla tällainen menestys ja rauhallisuus saadaan toimeen, eivät ole mitkään vaikeat, vaan sitä vastaan aivan huokeat sen suhteen, kuin tylyssä ja ylpeässä talouden hoidossa on aina hoitajalle huolta ja harmia, joka vaan lisääntyy päivä päivältä. Tässä, näet sen, ei tarvita muuta kuin _totista ystävällisyyttä ja totista rehellisyyttä_. Näistä kahdesta se kaikki tulee ja seuraa. Näistä se tulee semmoinen varallisuus, että voipi käyttää itseänsä rehellisesti; ja eihän ihmisen pidä pyytämän enemmän kokoon haalia, kuin rehellisyys myödyttää. _Tydy osahasi, niin olet onnellinen_.

Kaikki tämä, mitä olen sanonut, näyttää vaan kaiken syyn yksistään kääntävän isäntäväen päälle, niiden valitusten suhteen, kuin joka päivä kuullaan isäntäväen ja palvelijain sekä kaiken työväen suhteen. Niin se tosin onkin. Itseänsä pitää ensin parannettaman, ennenkuin toiselta voidaan parannusta vaatia. Itseänsä onkin helpompi parantaa, jos vaan todella tahdotaan, kuin toista, joka usein on mahdotointa. -- Isäntäväellä on myös nykyaikoina parempi tilaisuus olla paremmin oppinut kristillisessä menettelemisessä ja itsensä tuntemisessa kuin palvelusväellä, vaikka tosin asia usein on vastoinpäin. Missä sitte kristillinen elämä saapi sijan, jos ei perheenisäntä ensin anna siihen alkua ja sijaa huoneessansa ja anna sen loistaa kotoelämässänsä! Tämä on ainoa keino paremman suosion aikaansaamiseksi maassamme. Ei tässä asiassa mikään muu ulkomaan kuri ja viisaus mitään auta. Peräänajatelkaa ja uskokaa se.

_Manninen_.

43. Kaksi nappia.

Olin kerran huutokaupassa, jossa myötiin erään tuttavan herran taloutta. Muutamissa hetkissä oli kaikki se ylpeä talous hajoitettu satoihin eri käsiin. Kullat ja hopeat, sametilla katetut sohvat ja tuolit, seinillä riippuneet kuvat ja lattian kirjavat peitteet, jotka ennen olivat ystävyydellä katselleet toisiansa vainajan herran komeissa huoneissa, olivat revityt erilleen ilman armotta. Ne eivät itse virkkaneet, taikka minä en kuullut niiden virkkavan mitään. Herran leski ja lapset olivat ainoat, jotka itkusilmin sitä katselivat ja jättivät hyvästi jokaiselle eri kappaleelle.

Mitähän sanoisivat nuo kapineet, jos ne voisivat puhella? arvelin minä. Ja eivätkö ne todellakin mitä puhele, vaikka niiden puhetta ei kuulla? Tuossa oli vielä vanha kansi, täynnä kullattuja virkanappia vainajan virkatakista. Minusta tuntui, kuin ne voisivat puhella, niin järjelliseltä ne näyttivät. Niistä par'aikaa kaksi oli seisattunut vastakkain, ja ne näyttivät nyt katsovan toinen toisensa silmiin. Toinen oli vielä kirkas kullattu, vaan toinen kulunut ja tumma. Niiden keskuus näytti aivan sellaiselta kuin ylpeän esimiehen ja talonpojan. Mikä ylpeä katsanto oli tuolla kirkkaalla napilla, kuin se katsoa tuijotti yli olkansa vieressään seisovan silmiin! Todella kuulinkin pian seuraavan puheen.

"Voit sinä seisoa vähän etempänä", sanoi se kirkas nappi. "Tiedätkö, mikä sinä olet ja missä sinulla on paikka?"

"Mikä minä sitten olen?" sanoi se tumma nappi; "eikö tässä ole toinen yhtä hyvä kuin toinenkin!"

"Mitä kaikkia sinä tohdit! Eikö sinulla ole häpyä! Tiedätkö sinä, kelle niin puhut?"