Part 11

Klaus Eerikinpoika Fleming oli sitä mainiota sukua, joka 13:llä sataluvulla oli muuttanut Saksasta Ruotsiin. Jo 14:n sataluvun alkuvuosina oli tämän suvun toinen polvi, valtaneuvos Klaus Pietarinpoika, muuttanut Suomeen, jossa hänen etevimmät jälkeisensä sitten oleskelivat. Hän oli koko Suomen -- eli, niinkuin silloin sanottiin, Itämaitten -- laamanni ja näyttää vielä v. 1427 elossa olleen. Tästä alkuisästä lähti kaksi eri haaraa Flemingiä, jotka molemmat ovat aikanansa olleet Suomen mahtavimpia. Veljekset Eerikki ja Iivari Fleming Jaakkimanpojat, jotka Kustaa Waasan hallitessa olivat Suomenmaan etevimpiä, kuuluivat vanhempaan haaraan. Nuorempaa haaraa taas oli Herman Fleming, Lehtisten ja Louhisaaren herra, joka Juhanan aikana toimitti monta korkeata virkaa Suomessa, v. 1582 tehtiin ritariksi ja seuraavana vuotena kuoli Helsingissä. Hermanilla oli kaksi poikaa, Klaus ja Lauri, jotka vasta tapaamme tämän ajan tapauksissa; ja näitten jälkeiset nousivat tulevina aikoina suuriin arvoihin. Joutuisampi, mutta lyhytikäisempi kukoistus oli vanhemmalle haaralle sallittu. Siitä tehtiin vapaherroja kahdesti; mutta molemmat sarjat sammuivat toiseen polveensa. Lauri Iivarinpoika Fleming Sundholman herra, joka Eerikin kruunauksessa tuli vapaherraksi, kuoli jo samana vuonna Räävelissä, ja Iivari, hänen poikansa, vaipui nuorella naimattomalla iällänsä kuolemaan. Juhanan kruunauksessa taas korotettiin Klaus Eerikinpoika vapaherraiseen arvoon, mutta hänenkin poikansa, Juhana, oli viimeinen miespuoli suvussansa; ja ennen vuosisadan loppua oli Flemingien vanhempi haara miehiseltä kannalta kokonaan sammunut. Mutta niin kuuluisaa miestä, kuin tämä Klaus Eerikinpoika Fleming oli, lienee tuskin mikään aatelis-suku Suomenmaassa milloinkaan synnyttänyt.

Hänen syntymävuottansa ja syntymäpaikkaansa ei tarkoin tiedetä. Todennäköistä on, että hän syntyi vuosien 1530 ja 1540 välillä jossakin isänsä kartanossa Suomessa. Isänsä, josta edellisessä kertomuksessani on muutamasti puhuttu, kuoli Joulukuussa v. 1548 Kuitian kartanossa Paraisissa, jonka vanhanaikaiseen kivikirkkoon hän haudattiinkin. Leski, Hebla Sparre, mainion Ruotsalaisen Sigge Laurinpoika Sparren tytär, eli vielä monta vuotta ja piti asuntonsa joko Siunnan pitäjässä Suitiassa, jonka hän naitaessa oli huomenlahjaksensa saanut, taikka Kuitiassa, jossa siitä ajasta vielä on jäljellä vähäinen harmaakivistä rakennettu linna. Vuonna 1560 mainitaan hänellä kolme lasta: Klaus ja Jaakkima sekä tytär Philippa, joista molemmat viimeiset ovat varsin vähän tunnetut. Jo v. 1578 puhutaan Philippa vainajaksi, ja Jaakkima Eerikinpoika, joka v. 1561 oli nainut Eerikki kuninkaan jalkavaimon, Agda Pietarin tyttären, lienee jo ehkä ennen sisartansa mennyt Tuonelaan. Klaus sillä tavoin sai periä kaikki isänsä jättämät talot ja tavarat. Kuinka iso tämä perittävä oli, voimme jokseenkin arvata siitä, kuin pesänjaossa v. 1560 leskirouva Heblan kolmas osa käsitti paitsi irtonaista tavaraa kivirakennuksen Turussa sekä tiluksia yhdessätoista eri paikassa, joista yhteinen saalis oli noin 160 tynnyriä jyviä vuodelta. Pesän rikkautta todistaa sekin asia, että Heblan asunto oli tykillä varustettu, joita Kustaa Waasa pyysi lainataksensa, venäläis-sodan uhatessa.

Mutta enemmin kuin rikkaus ja tavara hyödytti nuorta Klausta hänen vanhempiensa likeinen tuttavuus kuninkaallisen huonekunnan kanssa. Hänen isänsä oli ollut Kustaan vireimpiä apulaisia vapauttamisen työssä ja pysyikin suuressa arvossa ja mielisuosiossa, vaikka kuninkaan toisinaan täytyi häntä kovasti nuhdella voitonpyynnöstä ja kovuudesta alamaisia kohtaan. Leskenä näkyy Hebla vielä viljelleen vanhaa ystävyyttänsä. Kuin Kustaa v. 1551 jäi leskeksi toisesta naimisestaan, niin Hebla tarjosi tullaksensa pienten emottomien lasten holhojaksi, jota kuitenkin kuningas kohteliaasti kielsi. Kustaa jo seuraavana vuonna valitsi kolmanneksi puolisoksensa ja lastensa emintimäksi nuoren neiden, Katarina Stenbockin, joka sitten eli 62 vuotta edemmäksi häntä. Mutta Flemingiläisten monet ansioteot eivät jääneet unohduksiin. Vuonna 1556 tavataan Klaus Eerikinpoika ensi kerta valtakunnan toimissa. Kuningas kirjoittaa Turusta Helmikuussa hänelle kirjeen, pyytäen häntä rupeemaan Savon suksimiesten päälliköksi, koska näillä ei ollut ketään käskijää ja opettajaa, ja kuningas oli saanut tietoonsa, että Klaus osasi suksilla hiihtää. Tästä lähtien alkaa hänen toimensa valtakunnan palveluksessa. Eerikki kuninkaan kruunauksessa v. 1561 tehtiin hänestä ritari ja samana vuonna hän asetettiin Räävelin maaherraksi orpanansa, Lauri Iivarinpojan jälkeen, jonka rutto oli surmannut. V. 1563 Tammikuussa määrättiin hän ylimmäiseksi linnanhaltiaksi Wittensteinissä, josta kuitenkin Juhana herttuan kapina hänen pian pois joudutti. Kesällä tapaamme hänen Turunlinnan edustalla, karsinoimassa herttuata. Elokuun 3 p. kirjoittivat kuninkaalliset sotajoukon päälliköt Niilo Boije, Klaus Fleming, Antti Sipinpoika, Iivari Maununpoika (Stiernkors) ja Matti Törne Korppolaisten-vuorelta herttualle kirjeen, jolla soimaavat hänen väijyneeksi kuninkaan henkeä ja kruunua, sekä vaativat häntä antamaan itsensä ja linnan väkinensä päivinensä heidän haltuunsa, luvaten kaikille kunniallista ja kristillistä pitoa. Niinkuin tiedämme, Juhana jo Elokuun 12 p. heitti puolustuksen, ja nyt kuljetti Klaus Fleming hänen Gripsholmaan vankeuteen. Seuraavana vuonna 1564 tapaamme Flemingin laivaston amiraalina, niinkuin isänsäkin ennen oli ollut. Mutta tämä toimitus ei häneltä tällä kertaa menestynyt. Ala-amiraalinsa, kaksi ruotsalaista aatelis-miestä, eivät totelleet häntä ja Klaus ei ollut mies heitä kurissa pitämään, josta tapahtui, että Tanskalaiset pääsivät Ölannin saarta hävittämään. Hetipä siis Fleming viralta eroitettiin ja Klaus Kristerinpoika Horn, Joensuun vapaherra, pantiin hänen sijaansa. Horn ajoi Tanskalaiset Juutinraumalle saakka, ja jätti taas kolmen päivän perästä laivaston Flemingille. Mutta seuraavana vuonna näkyy taas Klaus Horn amiraalina tappeluja voittamassa. Fleming näyttää onnettoman meriretkensä tähden joutuneen Eerikki kuninkaan vihoihin, ja vielä kaksi vuotta jälkeenpäin sanotaan tämän asian Eerikissä epäluuloa herättäneen ja hänen uhitelleen Flemingille henkensä menettämistä. Eipä siis saa kovin ihmetellä, että Klaus ei ollut Eerikin hallituksen uskollisimpia puolustajoita, Enimmät muutkin heittivät Eerikin vaipuvan onnen. Iivari Stiernkors, jonka kuningas oli lähettänyt Suomea pitämään, otti kohta Turun linnan herttuoitten omaksi ja kokosi niille sotaväkeä. Flemingistä mainitaan, että hän muutamilla aluksilla lähetettiin Gripsholmaa vastaan, mutta sillä matkalla luopui herttuoitten puolelle. Palkinnoksi hän Juhanan kruunauksessa tehtiin valtaneuvokseksi sekä Wiikin vapaherraksi, ja kummallisesta sattumuksesta tapahtui, että hän nyt sai kuljettaa Eerikin vankina samatenkuin hän ennen oli Juhanan kuljettanut. Vuodesta 1569 Eerikki pidettiin Turun linnassa, mutta kuin peljättiin Wenäläisten tahtovan häntä vapauttaa, niin Turku katsottiin liian läheiseksi Wenäjän rajaa. Juhana siis v. 1571 Heinäkuun 19 p. kirjoittaa herra Klaus Flemingille, että hänen pitää toimittaman kuningas Eerikki Turusta Kastelholmaan tai Stäkenlinnaan, ja kuin syksympänä päätettiin muuttaa Eerikki Kastelholmasta Gripsholmaan, niin luultavasti silloinkin Fleming oli kuljettajana. Seuraavana vuonna Toukokuun 15 p. saapi Klaus Fleming, samatenkuin muut Eerikin vartiat, käskyn kuolettaa vankinsa, jos joku koettaisi sitä vapauttaa.

Tästä ajasta on Klaus Fleming Ruotsinvallan ensimmäisiä miehiä ja nousee nousemistansa Juhana kuninkaan suosiossa. Naimisellansa Marraskuun 1 p. 1571 hän tuli sukulaisuuteen itse kuninkaalliselle huonekunnalle, samatenkuin Ruotsin etevimmille suvuille. Hänen puolisonsa Ebba Kustaantytär Stenbock oli Kustaa Waasan kolmannen puolison sisar sekä toisen puolison sisarentytär, ja siis Juhana kuninkaan ja Kaarlo herttuan sekä Leijonhuvudien ja Sturein orpana. Ebban toinen sisar oli naitu vanhalle kreivi Per Brahelle, Flemingin naiminen sillä tavoin liitti hänen sekä Waasan huoneelle että kaikille Ruotsin kreivillisille suvuille. Mutta heimolaisuus ei tällä hämmennyksen ajalla paljon koskenut ihmisten tekoihin, ja Klaus Fleming näyttää jo ruvenneen omaa tietänsä astumaan. Eriseurat Ruotsissa olivat nyt syntymäisillänsä. Aatelis-vallan puhemiehenä oli tuo oppinut ja sivistynyt Eerikki Sparre. Aateliston leppymättömänä vastustajana seisoi Kaarlo herttua, oppinut ja valistunut hänkin, mutta suorasukainen ja jäykkä sekä puheissa että teoissa. Juhana kuningas, niinkuin tiedämme, horjui tälle ja toiselle puolelle. Tämmöisessä asiain tilassa oli Flemingin olo ja käytös omituinen. Taikka kasvanut siihen aikaan, kuin ei Kustaa Waasan esimerkki vielä kehoittanut aatelistoa antamaan pojillensa opillista kasvatusta, taikka liian aikaisin joutunut virallisiin toimiin, oli Klaus sekä tavoiltansa että tiedoltansa oppimatoin, vaikka elämän koulu nähtävästi paljon oli harjoittanut hänen terävää luonnollista järkeänsä. Tämä raakuus teki hänen ylenkatsottavaksi muitten neuvosten silmissä, ja Flemingin uljas henki vastasi ylenkatseella. Usein ja tärkeimmissä asioissa oli hänellä toinen mieli kuin heillä. Kuin Sigismundon lähtö Puolan kuninkaaksi oli keskustelemuksen aineena, niin Kaarlo herttua ja Klaus Fleming olivat pian ainoat, jotka siitä varoittivat. Räävelissä taas oli Fleming kaikista saapuvilla olevista neuvoksista ainoa, joka ei allekirjoittanut herrojen valituskirjaa. Tästä ja muista syistä nimittivät neuvokset häntä uskottomaksi veljeksi, mutta Juhana kuninkaan luottamus häneen oli muuttumatoin. Se on todennäköistä, että Flemingin raakamainen ja suora käytös enemmin oli Juhanan mieleen kuin muitten neuvosten sivistys, joka vähitellen hänessä herätti epäluuloa ja pelkoa. On myöskin arvattava, että Klaus Fleming jäykän luonteensa ohessa ei kuitenkaan ollut peräti vailla sitä taipuvaisuutta, joka oli tarpeellinen Juhanan arkaa ja epäluuloista mieltä suosittamaan. Tämänpä näyttävät myöhemmät tapaukset todistavan. Tuskin voimme uskoa, että hän sydämensä halulla olisi mieltynyt paavinuskoon; mutta samatenkuin hän sittemmin Sigismundon käskyllä koki jälleen asettaa katoolilaisuuden, niin hän epäilemättä Juhanankin kirkollisiin muutoksiin kohta myöntyi. Olen valmis uskomaan, että tämä ja muu hänen käytöksensä lähti kiitollisuudesta Juhanan ja Sigismundon suosiota kohtaan; sillä Klaus oli nähtävästi niitä miehiä, jotka ovat yhtä väkevät ystävyydessä kuin vihassa. Mutta jota sivistymättömämpi ihmisen sydän on, sitä tylsempi se on havaitsemaan ja hylkäämään niitä itsekkäitä himoja, jotka liikkuvat kauniinten avujen karvoissa; ja Flemingissä näkyy näin aavistamattansa asuneen kappale vallanhimoa, toinen kateutta, olletikin ylpeyttä iso määrä. Se on tosi, ett'ei häneltä puuttunut jaloa mieltä, ja että hän osasi lempeä ja laupeas olla ei ainoastaan ystävillensä, mutta myöskin muille, jotka eivät hänen tiellänsä seisoneet. Mutta vihansa oli säälimätöin, eikä aina syitä kysynyt. Että hänen ja Kaarlo herttuan väli jo aikaisin oli käynyt vihaiseksi, voimme molempien mielenlaadusta arvata. Molemmat olivat jäykät ja suorasukaiset, molemmat arvostansa arat, ja molemmat katselivat epäluulolla toisiansa. Vaikeampi on eroitella, mistä Flemingin viha Kankkaan Horneja vastaan oli syttynyt. Jo entiseltä tiedämme, kuinka Kaarlo Horn v. 1590 syytettiin Ivangorodin kadottamisesta. Juhana, jo ennen kuin asia vielä oli tutkittu, antoi Flemingin kulkea markkinapaikoissa julistamassa Hornia valtiopetturiksi. Tutkinnon tapahtuessa alkuvuodella 1591 oli taas Klaus Fleming sekä päällekantajana että jutunjohdattajana oikeudessa. Räävelin pelastaja, Narvan pelastaja, tämä Wiron sodan jalo sankari tuomittiin kuolemaan, ja vaikka hänen henkensä säästettiin, niin Klaus Fleming oli tässä asiassa nimensä saastuttanut puhdistumattomaksi.

Hänen virkatoimiansa Juhanan aikana tahdon tässä luetella sen verran, kuin olen voinut tietooni saada. Juhanan hallituksen alkuvuosina kesti vielä Eerikin alottama sota Tanskan kanssa, ja Fleming näkyy tässä toimessa milloin maalla milloin merellä. Uudenvuoden aikana 1570 hän hävitti Trondhiemin paikkakunnan Norjassa ja kesällä samana vuonna hän voitti muutamia etuja Tanskan laivastolta. Seuraavina vuosina näimme hänen Eerikki kuninkaan vankikuljettajana ja vartiana. V. 1574 mainitaan häntä asetetun Suomen ylimmäiseksi käskynhaltiaksi sekä erittäisin Wiipurin linnan ja kaupungin isännäksi. Kuin nyt, niinkuin tiedämme, seuraavana vuonna välirauha Suomea varten rakennettiin Rajajoella, niin Henrikki Horn, Klaus Eerikinpoika Fleming ja Herman Fleming olivat Suomen etumiehinä tässä tilassa. Kuinka kauan Klaus Fleming tällä kertaa pysyi Suomen käskynhaltiana, ei selvästi mainita. Kuitenkin jo v. 1576 Klaus Aakenpoika Tott mainitaan Etelä-Suomen, samatenkuin Henrikki Klaunpoika Horn Pohjais-Suomen käskynhaltiana, ja Fleming oli arvattavasti muihin toimituksiin joutunut. V. 1582 häntä mainitaan yliamiraalina ja v. 1588 hän tuli valtioamiraaliksi, joka virka kuitenkin lienee silloin ollut jotenkin joutilas, kuin ei Ruotsilla siihen aikaan ollut minkäänlaista merisotaa ja Wironkin melske ajaksi oli tauonnut. Taidamme siitäkin päättää hänen tällä ajalla paljon olleen kuninkaan luona, valtaneuvos-virkaansa toimittamassa. Kuitenkin näkyy hän v. 1586 saattaneen Sigismundon Kalmarista Puolaan, ja Tammikuussa v. 1589 on hän laivoja rakennuttamassa, Mölsta-harjun tykönä Smolannissa. Syksyn puolella hän saatti kuninkaan Rääveliin ja takaisin, eikä näy nyt muutamaan aikaan lähteneen kuninkaan luota. Kuinka seuraavina vuosina Kaarlo Hornia vainottiin, ja mikä toimitus Flemingillä oli tässä vainossa, olen jo maininnut. Palkinnoksi annettiin hänelle Pohjanmaan tuomiokunta, joka oli Hornilta riistetty. Jo vuotta ennen, Maaliskuussa 1590, oli hän tullut Uplannin sekä koko pohjaisen Ruotsin laamanniksi, ja kuin hän, nyt Heinäkuussa 1591 tuli Suomeen, asetettuna sotapäälliköksi sekä Suomen ja Wiron käskynhaltiaksi, niin hän nähtävästi oli mahtavin alamainen koko Ruotsinvallassa. Hänen sotaretkensä Wenäjään enensi hänen kunniaansa, ja valtiomarskin arvo annettiin samalle miehelle, joka jo ennen oli valtioamiraalina. Juhana kuninkaan kuollessa oli Suomen ja Wiron hallitus, sekä koko valtakunnan laivasto ja iso osa sen sotavoimista tämän yhden miehen kädessä.

Olen katsonut tarpeelliseksi lyhykäisesti kertoa näitä Klaus Flemingin edellisiä elämänvaiheita, koska ne epäilemättä sopivat selitykseksi hänen loppuelämänsä tekoihin. Vaikea on istua tämmöisen miehen tuomariksi, tutkimaan, mitkä mietteet ja hankkeet pitivät hänen sydämensä perää. Hänen vihamiehensä ovat kirjoittaneet hänen historiaansa, ja varovalla silmällä täytyy meidän tutkia, mikä on valeellista herjausta, mikä selvää totta. Että hänen tapansa olivat röyhkeät ja raa'at, emme suinkaan taida epäillä. Puolalaiset herrat, jotka sattuivat häntä tuntemaan, kuin hän ensi kerran saatti Sigismundon Puolaan, nimittivät häntä _Hominus Admirabilis_ s.o. kummallinen herra, kuin piti heidän sanoman _Dominus Admiralis_ s.o. herra amiraali. Ruuassa häntä mainitaan persoksi, ja Kaarlo herttua, hänen kiivain vihamiehensä, soimasi häntä syöväksi kokonaisen sianliikkiön ateriaansa paitsi muuta ruokaa. Siitä oli herttualla tapa sanoa: "sika syöpi sian suuhunsa". Samaten herttua pilkkasi Flemingin tapaa pyyhkiä nenäänsä takinhialla. Suomen talonpoikain, jotka, niinkuin kohta saamme nähdä, eivät olleet hänen ystäviänsä, mainitaan kutsuneen häntä milloin muotonsa vuoksi "Nokinenäksi", milloin "Suitian Klauksi", koska hän paljon oleskeli Suitiassa. Muun seassa on sekin hänelle häpeäksi mainittu, että hän muka ruotsinkieltä niin huonosti puhui, jotta neuvoskunnassa häntä tuskin ymmärrettiin. Kirjeitänsä sanotaan hän tavallisesti itse kokoonpanneen, mutta tavaus, puheenparsi ja sisällyskin mainitaan olleen niissä eriskummaiset. "Koska hän oli syntymältänsä Suomalainen, niin hänen kirjoituksensa kuuluivat pahalta ruotsiksi", lausuu eräs historiotsija. Tässä lauseessa ei kumminkaan näy olevan vähintäkään perää. Kaikki hänen kirjeensä, jotka meidän aikoihin ovat säilyneet, ovat ainakin yhtä hyvin kirjoitetut kuin enimmät senaikuisten Ruotsalaisten, vieläpä usein sisällykseltänsä erinomaisen taitavat ja nerokkaat. Oikeastansa ei tämä asia paljon ylennä eikä alenna hänen kunniaansa; sillä teoistansahan mies tutaan. Lieneekö hänen tekojansa samalla tavoin vääristelty, ei ole aina helppo eroittaa. Toivomista on, että tuleva aika vielä saattaa selityksiä ilmi, jotka nykyänsä makaavat hämärän peiton alla. Mutta pääasiassa ei tutkija nytkään tarvinne paljon erehtyä Klaus Flemingin oikeasta mielenlaadusta ja luonteesta.

_Y. Koskinen_.

39. Porolla-ajaminen.

Kotoeläinten seassa on poro etuisin Lapissa; tästä elää ja vaatettaa Lappalainen itsensä. Tämä elävä on suuruudeltansa niinkuin karjais-mulli; vaalea vatsan alta ja mustantumma kyljiltä, seljältä ja päästä, pitkillä hoikilla mustan ja vaalean kirjavilla koivilla, vahvan niskan ja kaulan kanssa. Pää on tavallisen mullin pään suuruinen, ja siinä on kaksi korkeata ja monihaaraista sarvea. Sen elävän hoitaminen ei paljon rasita, ainoastaan häntä kaivamisensa aikana varjellaan sudelta, joka on nopsa heitä surmaamaan, ja ett'ei he hirtä itseänsä niillä hihnoilla, joilla he yhteen sidotaan, että metsässä yhdessä seuraisivat. Tämän elävän luulisi pitävän suojassa ja katon alla hoitamisen hyvänä; mutta tätä ei salli hänen luontonsa, vaan hän tahtoo taivaan avaran kannen alla päivänsä kuluttaa. Tätä viljellään täällä tiettömissä maissa. Reki, joka hänelle pannaan perään, kutsutaan _pulkaksi_ tahi _ahkioksi_. Pulkka on Suomessa vastaava kirkkorekeä, ja ahkio työrekeä. Pulkka on niin muodoin ajoase, jolla ei kuormia kuljeteta, ja ahkio kuormareki. Pulkassa on perä ja nojalauta, ja on rakennuksensa puolesta kapeampi kuin ahkio. Ahkio on perästä leveä ja avoin. Molemmat ovat siinä yhtäläiset, että ovat niinkuin keskeltä poikkisahattu vene; kuitenkin ovat puut, joista ne valmistetaan, ei lautoja, vaan kapeita kelleksiä, jotka veneen tavoin ovat yhteen kaarien kanssa yhdistetyt, että mukaisemmasti juoksisi ja estyisi kaatumasta. Ahkion ja pulkan keulassa on linkku, johonka yksi kaulan ympärille pannusta leveästä nahasta (käsätteestä) sekä etu- että takajalkain välistä juokseva hihna on kiinni sidottu. Tämä hihna (vuotraippa) on etu- ja takajalkain kohdalta karvaisella poron nahalla vuorattu. Että hihna pysyisi etujalkain välissä, heitetään vatsan ylitse hihna (mahavyö), johonka tämä aisan siassa oleva hihna kiinni sidotaan. Poron päässä on päitset, joihinka oikealle puolelle sidotaan pitkä nahkahihna, jota suitsien sijassa käytetään. Ennenkuin ruvetaan ajamaan, viedään hihna vasemmalle puolelle poroa, josta se heitetään poron niskalle, ja tästä poro arvaa matkan olevan mielessä. Niin pian kuin hihna heitetään pois poron seljästä, seisahtaa se ja kääntyy poikki tien. Poro on vireä lähteissänsä, sentähden ei kauan saa hankkia, vaan kohta istua pulkkaan, muutoin on poro mennyt tiehensä ja jättänyt kuormansa. Näin irti pääsnyt poro juoksee niin kauan, joll'ei estettä tule, kuin saa pulkan palasiksi. Poro ei ajaessa kulje oikoiseen, niinkuin muut ajoelävät, vaan juoksentelee sinne ja tänne, katsellen ympärillensä; sen vuoksi ei hän päivässä juokse enämpää kuin neljä peninkulmaa. Lyömisestä ei poro ajaessa muuta tiedä kuin sen, että seisattuu kohta kuin häntä kuritetaan. Se kuritus, jonka hänelle ajaja tavallisesti antaa kulun parantamiseksi on se, että ajaja nousee pulkasta ja muutaman erän nykäisee kovasti ajohihnasta. Itse kulku ei ole porolla mitään työlästä, kuin ajaja ainoastansa vähänkin vaaria pitää itsestänsä ajaessaan. Tässä ei saa niinkuin hevosen reessä surutoinna istua, vaan kulku pitää aina olla mielessä. Matkalla olevan poron syöttäminen on ikävää. Useasti heittää kovin ajettu poro itsensä maata ajosta päästyänsä, siksi kuin tuntee vähänkin virvonneensa ja rupeaa sitte vasta syömään; vähän aikaa syötyänsä panee hän taas lepäämään ja märehtimään; jos hän senjälkeen saa vähän huoata, niin on hän taas valmis lähtemään. Koska yösijaa pidetään, niin porolla on tapana vasta päivän valjetessa ruveta syömään ja pitämään edellä mainittua ruuan järjestystä. Poron kuorma on 10 leiviskää.

_A. Andelin_ (Oulun Wiikko-Sanomissa v. 1854.)

40. Sananlaskuja.

Hiljalleen härkä kyntää, tasaisen jäljen tekee.

Hyvä on ison pinon vierestä lastuja noukkia.

Joka kuuseen kurkoittaa, se katajaan kapsahtaa.

Kaksin kerroin köysikin vahva on.

Koira paljon haukkuu, tuuli enemmän kantaa.

Paljo sillä jauhoja pitää olla, joka kaikkein suun tahtoo tuketa.

Parempi laiha sopu kuin lihava riita.

Pidä silloin pussi auki, kuin porsasta tarjotaan.

Ruvessa porsas kasvaa, läskinä liha syödään.

Työläs kynsittömän on puuhun päästä.

Uipi hauki harjullenkin kyntäjän vakoa myöten.

41. Rehellisyydestä Suomessa.

Niinkuin vuoret antavat maalle tukevaisuutensa ja lujuutensa, niin antaa rehellisyys ihmisen elämälle vahvuutensa, voimansa ja seisovaisuutensa; niinkuin kirkas ja kostuttava aamukaste virvoittaa ja elähyttää kaikki kasvut luonnossa, niin tekee rehellisyyskin elämän ihmisten välillä raittiiksi, pysyväiseksi, iloiseksi ja suloiseksi. Ota rehellisyys pois, niin hämmästyksellä olet näkevä, mihinkä ihmiskunta, mihinkä kansakunnat, mihinkä perhekunnat, mihinkä ihmiset joutuisivat, ja minkälainen myrkyllinen helvetti syntyisi maailmaan. Kristillisyys vaatii rehellisyyttä, ja kristillisen uskon moninaisten hedelmäin joukossa on se juuri paraimpia ja kauniimpia. Jos kristillisyyttä on vihattu ja vihataan monista syistä, niin on sitä vihattu paljon senkin tähden, että se on niin kiinteä rehellisyyden seuraamisessa kaikissa, pienimmissä ja suurimmissa, asioissa.

Tarkoin jos tutkitaan riitain, sotain, vainoin, torain, eripuraisuuksien, vihain ja kaikellaisen pahan likintä alkuperäisyyttä, niin niihin on usein syynä puuttuva rehellisyys; keskinäisiä asioita, koskekoot ne erityisiä ihmisiä tai kansoja, sotketaan ja sekoitetaan esinnä kaikella, ulkonaisesti rehellisellä tavalla, ja sitten koetetaan viekkaudella ja petoksella peittää salaisia aikomuksia ja pyyntöjä, joilla tarkoitetaan maallista voittoa, ja kuin toinen tahi toiset sen vihdoin selkeästi huomaitsevat, on viekkaus taas näitä riitaisia asioita selittämässä, rehellisyys hyljätään, ja näin muodoin nousee viha, riita ja sota viimeiseksi ratkaisijaksi. Perijuurellisesti vaatii rehellisyys tämmöisen ratkaisijan puolustajaksensa ja voittaa myös vihdoin; sillä niinkuin kuohu myrskyn perästä meren aalloilla katoaapi, niin liestyvät ja raukeavat viekkaudenkin paulat. Riitoihin ja sotihin löytyy kuitenkin paljo muitakin sytytysaineita; elämä on syvä ja lavea, ja siinä liikkuu, niinkuin pisaroita meressä, tuhannen tuhatta erilaatuista syytä vaikuttamassa milloin hyvää, milloin pahaa, mutta rehellisyys kaikki kannattaa ja ylläpitää. Onnetoin sentähden se ihminen, onnetoin se kansa, joka luopuu rehellisyyden sileältä ja suoralta tieltä ja kulkee viekkauden liukkaita polkuja; onnetoin tosin se valtakunta, jossa rehellisyys poljetaan ja petos saapi vallan joko niin, ett'ei sitä älytä, tai niin, että, jos se älytäänkin, sitä ei saa ilmoittaa! Semmoinen valtakunta lankeaapi ja häviääpi vihdoin niinkuin Jerusalemin kaupunki muinoin, ett'ei siihen jää kiveä kiven päälle, nurkkaa nurkan lomahan.