Part 10
34. Arvoituksia.
1. Kaksikätinen, kaksipäinen, nelisilminen, kuusijaikainen?
2. Keitto kiehui kalliolla, ilman puitta, valkeatta, kokitta, kohentajatta, kattilatta, katsojatta?
3. Ken vieraalle tupaan tullessa ensiksi kättä antaa?
4. Ken vieraalle tupaan tullessa ensiksi suuta antaa?
5. Maito kaatui kalliolle, piimä pirtin lattialle, ei lähde vuolten, eikä nuolten, eikä siivellä sipoen?
6. Mikä näkymätöin tuvassa?
7. Mikä tekemätöin tuvassa?
8. Mikä paikka leivästä pitää syömättä jättää?
9. Pienempi kirppua, raskaampi hevoista?
10. Satajalkainen, seitsenselkäinen, nelikorvainen?
_Arvoitusten sanat_. 1. Ratsastaja ratsuinensa. 2. Muurahais-keko eli Kusiais-pesä. 3. Ovenripa. 4. Lämmin. 5. Päiväpaiste, t. kuutama. 6. Lämmin. 7. Seinänranko. 8. Reikä. 9. Tulikipuna. 10. Äjes eli Karhi.
35. Suomenmaan valtiollinen tila ja asukasten luonne 16:llä vuosisadalla.
Kustaa Waasan kuninkaaksi ruvetessa oli juur'ikään kaksi vuosisataa kulunut Pähkinäsaaren rauhanteosta, joka vakuutti Ruotsin vallan Suomessa. Kuitenkin oli tällä rauhanteolla iso osa Suomen kansasta jäänyt Wenäjän alle, ja Suomen maa, jos tämän nimen avarammin käsitämme, oli siis pantu kahtia kahden vieraan kansan kesken. Raja oli laskettu käymään Suomenlahdesta pitkin Raja- ja Sääjokia Wuoksenvirtaan, siitä Antrein ja Räisälän väliltä Ruokolahden itäistä kylkeä myöten Säämingin seuduille, josta nykyinen Savon ja Karjalan raja pitkin Puruvettä, Orivettä ja Juojärveä näyttää valtakuntien rajana olleen. Siitä raja arvattavasti seurasi Maanselkää ja päättyi viimein Jäämereen, vaikka on muistettava, että nämät Pohjanperät olivat varsin vähän tunnetut eikä niitä siis voitu aivan tarkallensa jakaa. Se oli ruotsinpuolinen osa, josta nykyinen Suomenvalta on syntynyt, mutta Suomenmaan nykyisestä alasta puuttui silloin vielä isompi osa Karjalata, nimittäin Laatokan rannikko ja Pielisjärven ympäristöt. Tänänsä pysyivät Waasan aikoihin asti Suomen itäpuoliset rajat; mutta Ruotsia kohden, jonka kanssa Suomi oli yksi valtakunta, saattoi ainoastaan aika ja tottumus määrätä rajat ihmisten ajatuksissa. Aluksi ei Suomen nimikään tavallisesti ulottunut avarammalle kuin Warsinais-Suomeen, ja kuin näitä Suomenmaan eri kappaleita yhteisesti mainittiin, niin käytettiin joskus tuo epävakainen nimitys Itämaat, joka ainoastaan ilmoitti, mitä suuntaa Suomi oli Ruotsista. Kuitenkin emme erehtyne, jos luulemme Turun hiippakunnan avaruuden antaneen Suomenmaalle rajoitusta ja määränneen sen kokoa. Tämä hiippakunta ulottui ensi aikoina pohjaisessa ainoastaan Oulujoelle ja Oulujärvelle, mutta levisi pian Kaakamajoelle saakka. Kemin pitäjän toiselle puolelle. Myöskin Kemin ja Uutsjoen Lapit näyttävät aikaa voittaen tulleen luetuiksi Suomen alle, vaikka oikeastansa kaikki Ruotsinvallan alaiset Lapit pidettiin yhtenä erinäisenä maana. Jos nyt näistä seikoista tahtoisimme määrätä Suomen rajat Ruotsia kohden, niin lähtisimme Tseskemjoesta Norjan rajalta Kaakamajokeen, josta seuraa luonnon tekemä rajoitus: Pohjanlahti, Raumanmeri, Ahvenanmeri ja Itämeri. Etelässä Suomenlahti eroitti Suomenniemensä Wirosta ja Inkeristä.
Näitten rajojen sisällä asui Warsinais-Suomalaisia, Hämäläisiä, Karjalaisia ja Savolaisia, jotka kaikki jo Opinpuhdistuksen aikana olivat yhtenä Suomen kansana. Paitsi näitä oli Ruotsin vallan kanssa muuttanut tänne Ruotsalaisiakin, jotka asuivat, niinkuin nykyänsä vielä, Suomenlahden ja Merenkurkun rantasyrjää; ja Ahvenanmaassa, joka Ruotsille likinnä on, olivat Ruotsalaiset asukkaat, jos ei alkuperäiset, kumminkin Suomen valloitusta aikaisemmat. Mutta kaikki nämät hajalliset Ruotsalaiset olivat kuitenkin vähälukuiset Suomalaisten asukasten suhteen, jotka asuivat yhdessä jaksossa maan eläväisenä sydämenä ja ydinnä. Väen paljoudesta ei meillä ole mitään varmaa tietoa näiltä ajoilta, sillä sehän jotenkin joutava arvio lienee, kuin eräs Italialainen Nikolao Bello päättää olleen Juhanan aikoina koko Ruotsin valtakunnassa 3 miljonaa henkeä ja Suomessa yksinänsä puolen miljonaa. Oli toki meidän arvata, Suomi siihenkin aikaan enempi kivi kuudes-osa Ruotsinvallasta.
Onpa tärkeimpiä asioita tutkiaksemme, mihinkä tilaan Suomen maa ja kansa joutui valloituksen kautta, ja mikä Ruotsia kohden oli valtiollinen olomme tähän aikaan. Tosin ei ole kiittämistä sen kansan tilaa, jonka päälle on väkivallalla laskettu vieras uskonto ja vieraat lait ja laitokset. Mutta pikemmin, kuin olisi voitu luullakaan, mieltyi Suomen kansa onneensa, jotta kyllä sopinee koko kansakuntaan, mitä entinen arkkipispa Upsalassa Johannes Magno kehuu Hämäläisistä, että olivat muka aina rikkomatta pitäneet valansa ja uskollisuutensa Ruotsinvaltaa kohdin. Eikä ollutkaan, jos asian oikein arvostamme, Suomen miehillä liioin syytä valittaa. Koska esimerkiksi Suomen heimolaiset Wirossa joutuivat Saksan ritarien alle kolkkoon orjuuteen, niin Suomen kansa samalla aikaa tuli kasvatiksi Europan vapaimmalle kansalle, joka valloitetulle soi samat edut kuin itsekin nautitsi, nimittäin talonpoikaisen vapauden ja länsimaisen sivistyksen. Aikaa voittaen kävivät muukalaisten asettamat laitokset meidän kansalle kodikkaiksi, pispanistuimelle ja muihin virkoihin nousi maan omia miehiä, ja Suomi eli Ruotsin kanssa veljellisessä sovussa yhden valtakunnan suojassa. Tosin tälläkin ololla näkyy olleen mustempi puolensa. Sama Johannes Magno, joka kehuu Suomalaisten uskollisuutta, arvelee, että "he muka siitä olisivat ansainneet paremman palkinnon, kuin rääkättää kuninkaan käskyläisillä ja muilla valtikkailla, niinkuin nyt, Jumala nähköön tapahtuu". Että tässä lauseessa kyllä oli valitettava totuus, saamme vasta nähdä; mutta yhden seikan näyttää pispa peräti unohtaneen, nimittäin että Suomen virkamiehet enimmältään olivat itse Suomalaisia ja että heidän rääkkäyksensä ja vääryytensä tapahtuivat vastoin esivallan tahtoa, joka kaukaisuudeltansa ei aina voinut Suomen asukkaita kylläksi suojella.
Paljoa oudomman seikan kertoelee Johannes Magnon veli, Olao Magno, historiassansa Pohjan kansoista. "Vaikka Suomalaisille" -- kuuluu sanat -- "eli Suomen pohjaisille kansoille heidän suuren raakuutensa tähden on kovan rangaistuksen uhalla kuninkaalta käsketty, ett'eivät toistensa turmioksi saa kotonansa pitää sota-aseita, nimittäin keihäitä, tapparoita, heittokeihäitä, miekkoja ja pitkiä veitsiä; niin heillä kuitenkin on oikeus kotitarpeeksensa pitää kirveitä, joilla valmistavatkin ihailtavia rakennuksia." Sitten hän juttelee, kuinka he noitten "liian likeisten" Wenäläisten rosvoamisia vastaan puolustavat itsensä pauloilla, lingoilla, teroitetuilla seipäillä ja suurilla koirilla. Tämä seikka, -- josta ei kuitenkaan missään muualla mainita, näyttää meille kovin kummalliselta eikä ole helppo uskoa, että kuningas olisi ainoastaan keskinäisten tappelujen karttamiseksi riistänyt Suomen raja-asukkailta -- niistähän Olao Magno tässä puhunee -- heidän aseensa ja antanut heidät Wenäjän asukasten rosvoamisille alttiiksi. Todennäköisempi on, että Kustaa kuningas jostakin syystä ei oikein luottanut heidän uskollisuuteensa, koska muutenkin tämä kuningas osoittaa kummallisen epäluulon Suomalaisia kohtaan. Mistä tämmöinen mielenlaatu hänessä oli syntynyt, emme tosin enää voi eroittaa. V. 1556 hän kirjoittaa Juhana herttualle varoituksen liian luottamasta Suomen talonpoikiin, joilla muka on röyhkeä ja kummallinen luonne, ja muistuttaa, kuinka Lohjan pitäjässä, kuninkaan ja herttuan sen kautta kulkiessa, talonpojat olivat juopuneet oluesta, huutaneet ja pauhanneet, ett'ei kellään muulla ollut sanansijaa. "Sen vuoksi on se mieleeni, rakas poikani", sanoo tähän kuningas, "ett'et suinkaan ole niitten seurassa, vaan niitä varot ja kartat niin paljon kuin ikänä voit." Ja kuitenkin oli Suomi hänelle koko hänen hallitusaikansa kuuliainen, samalla aikaa kuin Ruotsin talonpojat milloin missäkin maakunnassa nostivat kapinoita häntä vastaan. Ainoastaan kerran voimme keksiä riidan alkua kuninkaan ja Suomen talonpoikien välillä, joka todistaa, ett'ei täälläkään kaikin paikoin tydytty hänen itsevaltaiseen, vaikka viisaasen hallitukseensa. Tämän asian laita on semmoinen. V. 1552 olivat Lapveden kihlakunnan talonpojat panneet lähettiläänsä valittamaan kuningan tykönä sekä muutamista veroista, jotka he arvelivat laittomiksi, että käräjäravinnoista, joitten luku heidän mielestä oli enennetty. Tytymättömyys näkyy ulottuneen muuallenkin, Jääsken ja Savon kihlakuntaan, jopa Hämeesen asti, ja vastahakoisuus rupesi jo työssä näyttäymään. Eräästä Maunu Pietarinpoika Nyrhistä mainitaan, että hän oli tahtonut estää muitakin verojansa suorittamasta ja uhitellut veronkantajata kirveellänsä. Mutta tämä ponnistus kohta herkesi, kuin seuraavana vuonna Henrikki Klaunpoika Horn ja Kustaa Fincke pitivät asiasta maakäräjiä Lapvedellä. Tosin nytkin Maunu Nyrhi tahtoi vastustella ja koetti yllyttää kansaa, samaten kuin yksi lautakunnastakin, nimeltä Inko Multiainen, useammat kerrat kiisteli, ett'ei noihin liika käräjihin olisi suostumista. Mutta molemmat vedettiin paikalla oikeuden eteen kapinallisista puheistansa ja saatiin, vaikka lautakunta oli vastahakoinen, tuomituiksi pois hengiltä. Viimein, kuin heitä vietiin mestattaviksi, oli rahvas yrittänyt heidät väkisin vapauttaa, mutta taipui sen perästä myöntäväiseksi; -- eikä siitä ajasta havaittu mitään vastahankaa Kustaan säännöksiä vastaan.
Jos nyt Kustaa Waasalla olisikin ollut jonkunmoisia tekosyitä epäluuloonsa, niin on kumminkin yllämainitusta merkillisestä tapauksesta helposti nähtävä, ett'ei suomalaisten talonpoikien tytymättömyys tälläkään kertaa koskenut Ruotsin valtaa, vaan ainoastaan sen haltiaa ja muutamia tämän antamia sääntöjä. Samaapa sekin kapina näyttää todistavan, jonka Eerikin hallitessa hänen veljensä sytytteli Suomenmaassa. Se on kyllä todennäköistä, että Juhana herttuan teki mieli eroittaa Suomi ominaiseksi valtakunnaksi, mutta tässä hankkeessansa hän odotteli parahimman apunsa Puolanmaasta, ja vasta tämän toivon tyhjäksi käydessä mainitaan hänen kutsuttaneen Suomen talonpojat kokoon ja heille asiansa selittäneen. Mutta jos saamme tämän tapauksen hämäriin tietoihin luottaa, niin hän ei silloinkaan puhunut heille Suomen itsenäisyydestä, vaan pyysi ainoastaan apua veljensä vääryyttä vastaan. Suomalaiset silloin elävällä valalla lupasivat auttaa häntä; mutta herttua itse teki tämän lupauksen tyhjäksi, koska salpasi itsensä Turun linnaan, jossa hänen täytyi Elokuun 12 p. 1563 antauta piirittäjien valtaan. Rangaistus kohtasi ainoastaan Juhanan likeisimpiä palvelijoita; paitsi niitä ei mestattu ketään muuta kuin eräs kirkkoherra Taivassalossa, joka oli koettanut pitäjäläisiänsä yllyttää. Mutta Suomen aatelisto, joka jo seuraavina aikoina näkyy miettivän jotakin eroitusta Ruotsin ja Suomen välillä, piti tällä kertaa vielä jäykästi kuninkaan puolta.
Ei olisi tätä hyvää sovintoa Suomen ja Ruotsin välillä liioin kiittämistä, jos olisi siitä seurannut Suomen kansallisuuden kukistuminen Ruotsin rotevamman ja isomman kansallisuuden alle. Mutta tätä kovaa kohtausta esteli jo Suomenmaan erillinen asema, joka synnytti erilaisia tarpeita ja vaati erilaisia hallitusneuvoja. Jo edellisinä, niinkuin tulevinakin aikoina katsottiin toisinansa tarpeelliseksi pitää erityisiä maanpäiviä Suomessa, paitsi mitä Suomalaiset saivat Ruotsin yleisillä valtiopäivillä keskustella valtakunnan yhteisistä asioista. Kustaa Waasan hallitukseen ruvetessa olivat Ruotsin vallan eri maakunnat taas ruvenneet itsenäisiksi toimikunniksi, jotka monessa tuumassa pitivät omat neuvonsa ja nähtävästi tämä laita sopi erinomattain Suomenmaalle, sen erityisten asianhaarain ja erityisen kansallisuuden vuoksi. En tahdo kuitenkaan kieltää, että kansallisuutemme vastaisella ajalla joutui jotenkin ahtaalle ruotsalaisuuden painon alla. Mutta tällä ajalla vielä oli monta muuta vaaraa, jotka paljoa likemmältä ja kovemmalta ahdistivat. Nämät vaarat olivat kahta lajia: sisältäpäin paisuva aatelis-valta, joka uhkasi masentaa talonpoikaisen vapauden, eikä ollut hillittävä kuin Ruotsin kansan ja Ruotsin hurskaan lain avulla: ulkoa taas Wenäjän valta, jota vastaan yksin taistellessa Suomen kansa olisi menettänyt viimeisetkin voimansa, mitkä silloin vielä tyyni tarvitsi omaa maatansa valloittamassa viljelyksen alaiseksi. Moni, joka ei ole ottanut näitä seikkoja huomataksensa, on arvellut, että Suomalaisten suostumus Ruotsin valtaan lähti ainoastaan Suomen kansan omituisesta luonteesta, joka muka olisi myöntynyt jos millaiseenkin valtaan, hyvään tai pahaan, hyödylliseen tai vahingolliseen; ja tämän luonteen nimittävät, kukin eri käsityksensä johdolla, taikka uskollisuudeksi, taikka saamattomuudeksi. Mutta siihen on muistutettava, että Suomen kansan tila ei ollut palvelijan alamaisuus, vaan nuoremman veljen nöyryys, joka ei vielä ollut miehistynyt itsenäiselle valtakunnalliselle ololle. Tämän luulen kylläksi selkiävän, koska lähden Suomen kansan luonnetta ja viljelystä sekä maamme hallitusseikkoja näillä ajoin likemmältä katsastamaan.
Olao Magno historiassansa kiittää Suomalaisten anteliaisuutta ja hyväntahtoisuutta vieraita kohtaan. "Keskenänsä," lisää hän, "ovat sopivaiset ja siveät sekä vihastumaan hitaat; mutta jos heitä kauan suututetaan, niin ovat sitä julmemmat kostossansa. He asuvat kyläkunnittain, jaettuina pitäjiin ja taloihin. Heillä on kauniisti raketuita kirkkoja, ja suuri into uusia rakentaa. Papeillensa osoittavat suuren kunnioituksen, ja maksavat heille kymmenykset kaikista kaluista." -- Tämä viimein mainittu tapa, joka katoolilaisen pispan silmissä oli hyvinkin ansiollinen, oli kuitenkin Kustaa Waasan opinpuhdistuksesta saanut kovan loukkauksen, jotta kuninkaan täytyi v. 1528 kehoittaa Suomen rahvasta maksamaan papeille, mitä heidän oli vanhuudesta ollut oikeus saada palkaksensa. Mutta kuin mainittu historioitsija kertoilee, että Suomen kansa oli paavinaikana "pappiensa opetuksesta niin perhehtynyt Jumalan lakiin, että muka, peräti heittäen entiset pakanuutensa erhehdykset, rupesi vapaalla halulla ja mielellä harjoittamaan kaikkea, mikä hurskasta ja hyvää on," -- niin ei ole epäilemistäkään, hänen tässä liiaksi ylistävän katoolilaisuuden vaikutuksia Suomessa. Päin-vastoin on monesta merkistä nähtävä, ett'ei paavinaika paljon muuttanut Suomalaisten alkuperäistä uskontoa, ja että vanha taikausko, vaikka toisinansa uudessa puvussa, oli yhä vahvana voimissa. Koska katoolilaisuus opinpuhdistuksen aikana oli Saksanmaalla melkein ikänsä-elänyttä ja siis ikäänkuin kypsynyt kumottavaksi, niin se Ruotsissa vielä oli paraissa voimissansa, mutta Suomessa nähtävästi ei täyteenkään ikään ennättänyt. Vielä v. 1514, jolloin pispa Hemmingin autuuttamisen juhla oli Turun kirkossa vietettävä, ei katsottu sopivaksi harjoittaa kaikkia semmoisessa juhlassa tavallisia menoja, koska arveltiin Suomessa olevan muka "kärsimätöintä ja kopeata rahvasta", joka nähtävästi ei vielä oikein taipunut katoolilaiseen hartauteen. Silläpä täällä paavikunta kaatuikin ilman pauhinatta. Mutta kansan opettamisessa oli Suomen puhdistusmiehillä arvatakseni ihka alkamatoin työ edessänsä.
_Y. Koskinen_.
36. Kuolevaisuuden tunteet.
Luoja on itse asettanut kuoleman kamoituksen ihmisen sydämeen sentähden, että meidän pitäisi karttaman kuolemaa siihen asti, kuin hän itse tahtoo kutsua meitä maailmasta, koska hänen tarkoituksensa on tullut täytetyksi. Mutta hän on lahjoittanut meille myös suloisen autuuden toivon, joka niinkuin valkeuden enkeli lohduttaa meitä ja vahvistaa sydämiä kuoleman karvautta vastaan, koska tuonen voima elämän ovea kolkuttaa; meille on lahjoitettu autuuden toivo, niinkuin aamutähti, meidän tietämme valaisemaan, niin kauan kuin itse valkeuden aurinko nousee ja iäisyys meidän eteemme avataan.
Ei pidä sentähden kuolemaa murheella ja väristyksellä peljättämän; ei elämää pidä ylenkatsottaman, eikä enemmän kaikkia rakastettaman; vaan tehköön täällä kukin itsensä täydellisemmäksi ja mahdollisemmaksi runsaampaan nautintoon ilon ja riemun valtakunnassa. Ihminen on tosin heikko, joka ei voi luottaa omaan ansioonsa. Vilpittömän vaelluksen perästä ja turvaten armoon on hänellä kuitenkin sielun rauha majanmuutossa.
Mutta sille ihmiselle, joka viettää aikansa hempeyden helmassa, joka on niin harras maailmalle, että hän taivaan unhottaa, että hän pyörtyneenä hekumasta juoksee ohitse autuuden oven, että hän uupuneena synnin uneen jättää osansa hengen hyvästä omistamatta, -- sille ihmiselle, sanon minä, ovat kuoleman hiljaisetkin kolkutukset niinkuin ukkosen jyrinä hänen korvissansa; sillä hän on toivotoinna loppuva. Kuolema, jota ei voiteta eikä lahjoilla lepytetä, on hänelle ankara vihoillinen, joka riistää hengen ja hajoittaa rikkaudet. Hän on kuoleman hetkellä surkeammassa tilassa kuin luontokappale, jolle sekä haudan pimeys että iäisyyden pituus ovat tietämättömät.
En voi minä oikein sanoa pahanelkisen tilaisuutta kuolevaisuutta muistellessansa. Ahdistus on hänen silloin käsittävä. Hän on niinkuin ulosviskattuna armon ovesta, jota paatuneessa tilassa turhaan kolkutetaan. Julmat ovat ajatuksetkin tästä onnettomuudesta, joka ei vähene unhotuksessa, vaan kasvaa synnin saastaisuudessa; synnin kirous on kerran, jos ei tässä, niin toisessa elämässä, loppumatta liehuvaksi tuleksi viriävä. Silloin herää paatuneenkin omatunto ja muuttuu pimeyden hengeksi, joka vainoo hänen sieluansa, tätä surkeasti onnetointa sielua, joka painuu rikosten raskaan kuorman alla kohdin kadotusta, jonka kita on ammollansa nielemään häntä syvyyden pimeyteen. -- Mutta minä palautan ajatukseni tästä hirmuisuudesta; kauhistus saattaa minun erhetykseen. O! ei mahda yhtäkään ihmisenlasta löytyä, joka näin tunnon sokeudessa hekuman ja väärän voiton orjana vaipuisi synnin ansaan.
Meidän sydämemme tarvitsee tässä lepoa ja lohdutusta. Mutta missä me kuoleman karvautta vastaan levon löytänemme? Itkulla tänne synnytään, ja tuskalla täältä pois muutetaan. Älkäämme kuitenkaan epäilkö tunnoissamme; nämät ovat maalliset rasitukset, joiden välillä ihminen saa monta suloistakin hetkeä havaita, ja taivaassa on meillä vielä itse autuuden perintö tallella. Tuonen terävät nuolet tosin ruumiin langettavat, vaan tirskahtavat takaisin säilyvästä sielusta. Lähdettävä on siis lyhykäisesti tutkimaan onnesta osallisen ja rehellisyydessä vaeltaneen ihmisen rauhoitettua sydäntä kuolevaisuutta muistellessansa; noudatettava on muutama silmänräpäys oikeutta ja hyvyyttä rakastavaa kuoleman retkellä, sitä Herran palvelijaa, joka alkaen nuoruudesta on ahkeroinnut täyttää taivaallisia käskyjä ja vilpittömästi seurata omantunnon lakia järjen ja hyvänsuonnon johdatuksella, -- joka on ollut harras Jumalalle hamasta siitä hetkestä, kuin hän ensimmäisen kerran kuuli rakasten vanhempainsa huulten lausuvan taivaallisen isän suloista nimeä ja kiitollisuudella mainitsevan armolahjoja Luojalta, jonka hyvyyttä hän on tytyväisyydessä ja autuuden toivossa täällä ilolla nauttinut. Hän saa viimein viljellä toivottua autuutta; sillä Herran armo ei lopu kuolemassa.
Mitä mahtaa siis kuoleman läheneminen matkaansaattaa sen sydämessä, jolla on tämä lohduttavainen toivo niinkuin ihanainen ja vähitellen valkeneva aamurusko, joka auringon lähenemisen ilmoittaa, -- jolla on turva Jumalassa niinkuin vahva muuri kuoleman päällekarkausta vastaan? Hän on välttänyt pahaa, ei silmiä palvellen, vaan totuudella pahan ilkeyden tähden; hän on seurannut hyvyyttä, ei kunnian eikä palkan pyynnössä, ei kerskatansa, vaan rakkaassa kiitollisuudessa Jumalaa ja hyvänsuomuudessa lähimmäistänsä kohtaan.
Hyvyyttä harjoittaneen ilo on suuri siitä, että hän on välttänyt pahaa, mitä hän on taitanut, ja seurannut hyvää, mitä on voinut. Mutta sitä suuremmaksi nousee hänen ilonsa, koska hän huomaitsee, että elämän ilta ja autuuden aamu yhdistyvät kuolemassa niinkuin kesäisellä yöllä hämärä ja päivänkoitto, -- koska hän tietää olevansa osallinen taivaallisen isänsä suosiosta toisessakin elämässä. Ei hän värise haudan synkeyttä lähetessänsä, josta on tie tuonelaan. Kaikki murheellinen meno häviää hänen mielestänsä niinkuin varjo auringon säteissä, koska hän, ylentäen ajatuksensa korkeuteen, saa havaita, että itse valkeuden isä armon silmillä hänen puoleensa katsahtaa. Hän mahtaa silloin asua joko ruhtinaan kiiltävässä hovissa taikka vaivaisen murtuneessa majassa, hän mahtaa olla puettuna joko ryysyissä ja räpäleissä taikka silkissä ja kullassa, silloin on kuolema, joka rasittaa kaikkia luotuja maan päällä ja hirvittää pahanelkisiä, silloin on se hänelle ilolla vastaanotettava vieras, joka tuo sanoman iäisen päivän koitosta. Hän kohtaa kuolemaa, joka on tuonelan käskyläinen, niinkuin matkustavainen vieraalla maalla johdattajaansa, ja muuttaa maailmasta haluten oikeaan isänmaahan, ilman kuorman rasitusta hartioillansa, kuin ei kuulu täällä yhtäkään kostonhuutoa, eikä ole tarvetta peljätä, että orpolasten valitus karkoittaa haudasta hänen rauhansa, että leskein huokaukset kiroavat hänen luunsa mullassa, että viheliäisten kyyneleet vaativat häneltä tilintekoa: vaan sen sijaan ilmestyy monta, joilta rakkauden, kiitollisuuden ja kaipauksen kyyneleet lankeavat siunauksella, niinkuin virvoittavainen aamukaste, hänen hautansa päälle.
Ei löydy siis yhtäkään, joka taitaisi häntä pidättää mieluisesti maailmaa hyvästi-jättämästä, tätä maailmaa, jossa elämä on huikentelevainen, jossa ihmisen olenta on niinkuin varjo ja nautinto vaan unennäkö. Kuitenkin on ero uskollisista ja rakkaista ystävistä mieltä musertava. Jaa, se on tosi, työläs on eritä niistä, joiden seurassa me olemme viettäneet monta iloista hetkeä sielumme virvoitukseksi, jotka ovat lohduttaneet meitä murheen päivinä ja hädässä ojentaneet kätensä meidän avuksemme. Mutta myös tämä vaikea rakkauden vaikutus, tämä oikean ystävyyden tuntomerkki ystäväin eritessä käy huokeaksi, koska he muistavat, että kuolema on yhteinen tie, jota yksi viivytellen ja toinen joutuen vaeltaa, vaan ei tule kuitenkaan peräti eroitetuiksi toinen toisestansa; sillä vähän ajan perästä saa ystävä ystävänsä uusina alammaisina taivaan valtakunnassa jälleen riemulla tavata, jossa pyhät olennot armoistuimen edessä heitä vastaan ottavat ja ihmetellen iloitsevat, että maakin on kantanut niin täydellisiä hedelmiä.
_Juteini_ (Judén).
37. Sananlaskuja.
Ei kaksi kovaa kiveä hyviä jauhoja tee.
Hiljaa hyvä tulee, ajatellen aivan kaunis.
Isännän silmä hevosen lihoittaa.
Minä herra, sinä herra; kumpi meistä kontin kantaa!
On sappi särjelläkin.
Paha sitä hevoista juottaa, joka ei päätänsä alas paina.
Suuri pala suun repäisee, pieni kylläisnä pitääpi.
Vahingosta viisaaksi tullaan, ei rikkaaksi.
Älä ennen karsinaa tee, kuin vasikan saat.
38. Klaus Fleming.