Part 2

TIEVAN TOPI (lattialta). Elli on tullut visuksi.

ELLI (matkien). Vai visuksi. Eikö itselläsi ole kahvia mukana?

TIEVAN TOPI. On, on. Juodaan aamulla sinun kahvisi.

ELLI. Vai joisit.

(Poliisi ja rajamiehet nauravat hiljaa. Kalla on sillävälin heittäytynyt sänkyynsä pitkäkseen.)

ELLI (puoliääneen). Ei se pappi pitänyt iltarukoustakaan.

TIEVAN TOPI. Pappi oli väsynyt.

KALLA (sängystä). Kyllä pappi huomenna pitää... raamatunselityksen. (Miehet nukkuvat. Elli heittää sukankutimen ja siirtää kahvipannun kamiinin alle. Kaarina heittäytyy ovisuusänkyyn vaatteet yllä.) (sängystä). Äiti, annapa se tupakkakukkaro sieltä penkiltä.

(Elli heittää hänelle kukkaron.)

KALLA (panee piippuun ja raapaisee tulta). Nyt poltetaan putkenjuuria, mutta vielä tässä tupakat muuttuvat, kun tulee se esivallan eläke. Ensi viikolla minä rupean ajamaan hirsiä, äiti.

Toinen näytös.

Korkea jokitörmä-niitty. Joen toisella puolen avara vuoma, jonka laidalla kasvaa vaivaiskoivu-risukkoa. Taampana näkyy tuntureita. Oikealla ränsistynyt, puoleksi sortunut lato, josta osa kattoakin poissa. Sen vieressä uusi lato tekeillä, kolme puukerrosta jo valmiina; ympärillä tarvepuita ja lastuja. Vasemmalla pajupensas, jonka juurella on eväslaukku, kahvipannu ja kirjava vaateriepu. Aurinkoinen, kirkas Lapin päivä heinäkuun lopulla.

Kalla ja Kaarina kahden. Kalla veistää latopuuta kyökkäisten kasvot hiessä ja Kaarina haravoi heiniä vasemmalla. Molemmilla päässä, paitsi tavallisia päähineitä, sääskilakit; vyöllä puukko ja pikiöljypullo.

KALLA (keskeyttää veistonsa ja pyyhkii hikeä otsaltaan). Lämmin päivä. Jumalan aurinko paistaa meille, Kaarina. Olisi hyvä työtä tehdä, mutta minua väsyttää.

KAARINA. Mikäs kiire meillä? Levähdetään, niin jaksat paremmin, isä.

KALLA. Levähdetään. (Istuu latopuulle ja voitelee pikiöljyllä poskiaan.) Muuten olisi hyvä, mutta sääskiä on paljon. Tuntuu, kuin olisivat tänä vuonna vihaisemmat kuin ennen.

KAARINA (nojaa haravaansa.) Minuapa ne eivät paljon ahdistele.

KALLA. Eivätkö? -- No se on hyvä, lapsi, etteivät ahdistele. (Huokaa, katsellen ränsistynyttä latoa.) Lato kaatuu pian. Se on jo vanha. (Katselee uutta latoa.) Uusi lato kohoaa. Se on jo hyvällä alulla. (Osoittaen oikealle, etelää kohti.) Tuolta kaukaa Kalkuvaaran alta, missä kasvavat viimeiset männyt, kiskotimme Morttasen Pieran kanssa puut. Oli siinä porolla työtä, sillä korkea on tämä törmä. -- Sieltä vedätimme äidin kanssa vanhan ladonkin puut.

KAARINA. Siitä on jo kauan.

KALLA. Neljäkymmentä vuotta. (Huokaa.) Silloin olimme me nuoria, äiti ja minä. (Vilkastuen.) Me emme pelänneet tunturia, vaikka moni varoitteli, ettei juuri kiveliöön pitäisi taloa tehdä. Mutta täällä oli rauha... ja me rakastimme rauhaa. Emme viihtyneet kyläisessä kylässä. Täällä oli kalaa ja riekkoa yllin kyllin... ja paljon me saimmekin. Äiti oli taitava ansojen panija. Semmoisen kaarteen laittoi, että meni siihen lintu, meni kuin itsestään aivan. (Katselee latoa.) Tuollainen se nyt on, vanha ja ränsistynyt. (Vilkastuen.) Mutta odotahan, Kaarina, kun uusi lato valmistuu. Saat nähdä, kuinka komea siitä tulee. (Vilkastuu enemmän ja nousee seisomaan, viitaten pohjoista hohti.) Tuonne kauas Jänissuvannolle se näkyy. Siellä pohottaa jo kulkijoita vastaan. Saavatpa sitä rajamiehetkin katsella sitten ja ihmetellä: "Siinäpä on Tarvantovuoman Kallalla uusi lato, komea kuin kirkko!" Saapi lensmannikin nähdä, mitä vaikuttaa kruunun raha, kun se oikeaan paikkaan kiveliössä pannaan. (Nauraen. Vakavammin.) Kunhan nyt tulee se esivallan eläke, että saan Morttasen Pieralle velkani maksaa. (Hykertelee käsiään.) Oi, voi! Nyt me työskentelemme taas. Ajattelemme, Kaarina, että on meillä jo uusi lato valmiina. (Tarttuu kirveeseensä ja veistää reippaasti, Kaarinan haravoidessa heiniä.)

(Elli tulee.)

ELLI. No ei tule heinänteosta taas mitään, kun sinä sen latosi kanssa houruat. Voi hyvänen aika, mihinkä pulaan sinä meidät vielä saatat. Velkaa teet tuon uskosi päälle vain. Millä maksat sitten?

KALLA (keskeyttäen työnsä). Älä huolehdi, äiti. Kyllä velka maksetaan, kun eläkerahat tulevat. Morttasen Piera on luvannut odottaa.

ELLI (kiivastuen). Odottaa! Odottaa se aikansa, mutta kun ei kuulu niin hakee ulos. Lensmanni tulee ja myy avisuunissa kaiken ja sitten... mihin sitten joudutaan? -- Paljon parempi olisi, että auttaisit Kaarinaa heinänteossa. Olisihan lehmille ruokaa talveksi. (Tarttuu haravaan ja haravoi kiivaasti.)

KALLA. Kyllä me heinääkin teemme. Poutapäivähän nyt on.

ELLI. On, on, mutta sadekin voi tulla yhtäkkiä. (Heittää haravansa.) En minä jouda. Minulla on siellä taikina nousemassa. (Menee.)

KALLA (tarttuu viikatteeseen ja niittää tuokion; heittää sitten ja oikaisee itseään.) Ohhoh! Selkä on jo huonoksi käynyt. Pitää taulalla polttaa, kun kotiin päästään. Se auttaa. (Haukotellen.) Kovinpa raukaisee. Minä panen pitkäkseni tuokioksi. Haravoihan sinä, Kaarina, sillä aikaa. (Heittäytyy pitkäkseen pensaan kupeelle ja levittää rievun silmilleen.) Äiti oli huonolla tuulella. (Nukkuu.)

KAARINA (haravoi hetken, mutta pysähtyy sitten; hätistellen sääskiä pois silmiltään). Onpa niitä nyt. (Sivelee pikiöljyä poskipäihinsä ja katselee nukkuvaa isäänsä.) Vanhaksi on isä tullut. Ei jaksa enää paljoa. Täällä tunturin kolossa on aikansa kulunut, miehuutensa mennyt. Tunturi veti häntä nuorena puoleensa äidin kanssa. Loihti esiin ihanan rauhan... ja tänne tulivat vanhukset. Nyt on isän tunturi lumonnut kokonaan. Ei laske enää kynsistään, kun on kerran saaliikseen saanut. Taikonut on isä-vanhan mielen aivan. Kummia taikanäkyjään hänen silmissään kuvasteluttaa... uusista, kauneista ladoista, uudesta pirtistä ja navetasta. Semmoinenko on tunturi? (Katselee tunturivyöhykettä.) Minäkin tunnen toisinaan sen kumman tenhovoiman. Niin omituisella tunteella se väliin rintani täyttää. Kun olen talvella riekonansoja kokemassa Wirdnitunturin alla, on kuin olisin näkevinäni väkeä vuoreen painuvan. Silloin minä käsitän, kuinka tunturi vetää puoleensa eikä päästä sitä, jonka on omakseen ottanut. Ja silloin minä ymmärrän isän kohtalon: hänen henkensä on tunturin lumoissa. (Nostaa kätensä silmilleen ja tähystää etäisyyteen.) Mutta kun näin kesäisenä päivänä kuljen aurinkoista jänkää, missä suopursu kukkii ja Neitsyt Maarian sänkyheinä väkevänä tuoksuu, silloinpa ymmärrän, mikä isän tunturiin veti: se oli se leppoisa, raukaiseva rauha, jossa oma ajatuskin äänellisiksi sanoiksi muuttuu. Ja silloin tunnen, että olisin tehnyt samoin isän asemassa: muuttanut tunturien kätköön, pois levottomista väylänvarsikylistä... tänne hiljaisuuteen. -- Mutta silti tunnen toisinaan kummallista pelkoa, kun ajattelen, että minäkin ehkä jään tänne... ainiaaksi näille rannoille, näitä jänkiä tarpomaan. Silloin pelkään, pelkään ja haluaisin kauas pois... ihmisten ilmoille... sinne, missä on muita nuoria, (Katselee haukkaa, joka lentää korkealla.) Haluaisin olla haukka, joka ilmoja leijaa. Silloinpa näkisin, mikä kirkkopaikka kaunein, minkä joen sillalla hauskimmat tanssit. (Nostoa kätensä ylös ja nauraa.) Voi minua! Mitä sanoisi äiti, jos kuulisi? Tanssit? Niin tanssit, tanssit! Muistanpa, kuinka kerran Suvannossa muutamana kesäisenä sunnuntai-iltana pojat ja tytöt tanssivat maantiensillalla. Siinä oli papin poika, valkolakki päässä, siinä koulun Sigurd, nimismiehen Agneta ja kylän tyttöjä. Koulu-Pekka soitti ja tytöt ja pojat tanssivat. Minä istuin aidalla koulun Ailen kanssa ja katsoin. Olisin voinut katsoa koko yön, mutta äiti tuli pois hakemaan. -- Ja sekös oli paha! Silloin kapinoin hengessäni, että olin vain lappalaistyttö. Olisin halunnut olla herraslapsi, nimismiehen Agneeta. -- Itkin ja nukahdin vihdoin koulumiehen kyökin lattialle... ja näin koko yön unta papin pojasta ja nimismiehen Agneetasta. Oi-voi! Oli sekin. (Nauraa.) Voi hyvänen! Heinät unohtuvat kokonaan. (Haravoi ja hyräilee:)

Kun Tshaimatunturi ruskossa illan ui, on aika paimenten vuoronsa vaihettaa...

Kodalle Antras käy, palas [polku] on mutkikas, Mutt' keinon [tie] päässäpä jo Inker ikävöi...

(Huokaa ja pysähtyy mietteissään katselemaan vanhaa latoa. Tarttuen jälleen haravaansa laulaa kovemmin:)

On kota komea, avara jänkäaapa. Mutt' palas mutkikas ja renki Antras vain...

KALLA (herää ja nousee istumaan). Kuka veisaa? Sinäkö se olit, Kaarina?

KAARINA (vähän hämillään). Minä.

KALLA (nousee seisomaan ja tarttuu kirveeseensä). Ihmeellistä! Minä näin juuri unta, että me olimme saaneet uuden ladon valimiksi. Täällä oli paljon ihmisiä, niiden joukossa nimismies ja pappi. Nimismies tuli luokseni, otti minua kädestä ja sanoi: "Kas niin, Kalla, nyt sinulla on uusi lato. Ole nyt iloinen, sillä sinä olet tämän hyvin ansainnut!" Mutta pappi sanoi: "Niin, meillä on syytä tästäkin Jumalaa kiittää. Ehkäpä veisaamme virren." Ja sitten hän aloitti isolla äänellä: "Sä kaunis kukoistava, Saaronin kukkanen." Siihen minä heräsin.

KAARINA (pysähtyy ja katsoo isäänsä hellästi). Ehkäpä se oli hyväksi se uni, isä.

KALLA (innostuen, silmät loistaen). Se oli! Jumala se lähettää unetkin, niinkuin ennen Jaakopille, joka näki taivaan tikapuut. Jumala lähetti minullekin tämän unen, että olisin hyvässä turvassa ja odottelisin kärsivällisenä... esivallan eläkettä. Oi-voi, Kaarina! Meille tulee vielä hauska.

KAARINA. Niin uskon minäkin.

KALLA (veistää latopuuta). Haravoihan sinä, Kaarina. Minä tässä vähän veistelen, että saamme nostaa tämän puun paikoilleen. Sitten rupean minäkin niittämään taas.

KAARINA (joka on tähystänyt oikealle, etelää kohti). Tuolta tulee vene... kaksi. Etumaisessa purje pystyssä, vaikka on aivan tyven. Ketähän ne mahtavat olla?

KALLA (tähystellen). Ei erota vanhan silmä paljoa. Veneitä sieltä tulee. -- Jos lienevät kartta-insinöörejä, jotka tulevat tuntureita mittaamaan. Morttasen Piera kertoi Suvannossa kuulleensa, että sellaisia pitäisi tulla tänä kesänä. -- Tiesi vain, outoja ne ovat. Mitä lienevät... vieraita.

KAARINA (uteliaana). Tänne soutavat! Ketähän ne ovat?

KALLA. Tiesi vain. Olkootpa ketä hyvänsä...

(Sillä välin on vene laskenut rantaan törmän alle. Kaarina juoksee törmän reunalle katsomaan ja palaa hetken päästä hengästyneenä.)

KAARINA. Siellä on nimismies ja pappi ja poliisi... ja kaksi outoa herraa!

KALLA (heittää kirveen; ottaa lakin päästään ja pyyhkii hikeä otsaltaan kyynärvarrella). Nimismies ja pappi?

KAARINA. Niin!

(Nimismies, pappi, poliisi, ylioppilas ja kirjailija tulevat. Miehet ovat pieksusaappaissa ja helletakeissa, paitsi poliisi, jolla on tavallinen takki käsivarrella. Nimismiehellä housunpolvi revennyt. Hatuissa sääskiverkot, eväslaukut käsissä. Ylioppilaalla silmälasit.)

POLIISI. Päivää, Kalla! Terveisiä Muotkasta!

KALLA. Päivää! Jumal'antakoon! (Leikkisänä, kynsien päätään.) Jo on tainnut vihollinen tulla Muotkaan, kun on virkakunta lähtenyt tunturiin pakoon?

PASTORI (tervehtii Kallaa ja Kaarinaa). Onhan se selvä, että virastot täytyy pelastaa vihollisen kynsistä. Niitä ei saa alttiiksi jättää.

KALLA (edelleenkin leikkisänä). Älä sie puhu, veljeni, sepä tietty. Hahhah!

(Vieraat tervehtivät.)

NIMISMIES. Me jo tuolta kaukaa näimme... suvannon päästä... että täällä on Kalla heinänteossa. Poliisi se ensimäisenä tunsi Kallan.

POLIISI (osoittaen Kallan takkia). Joo, tuosta haljakasta.

KALLA. Älä sinä minun takkiani lasta [moiti]. Se on hyvä takki.

POLIISI. Hyväpä, hyvä. Mutta kauas se näkyy. (Mennen syrjään.) Me keitämme tässä kahvit ja jatkamme sitten matkaa.

KAARINA. Minne te olette matkalla?

POLIISI. Arvaapa.

KAARINA. Mistäpä ne kruunun herrain asiat arvaa.

PASTORI. Me olemme lähteneet kalastusretkelle.

KALLA (ihmeissään). Kalastusretkelle? Eikö Muotkassa enää kaloja ole, kun on pitänyt lähteä tunturiin pyytämään?

PASTORI. Onhan niitä sielläkin, mutta täällä on suurempia ja lihavampia.

KALLA. No älä jo! Vai kalastamaan. (Kynsii leikkisänä päätään.) Herra varjele niitä herrain päähänpistoja! Kalastamaan kahdenkymmenen penikulman päähän.

POLIISI. Mikäs siinä? Onhan Jumala aikaa luonut.

KALLA. Älä sie puhu... mutta kun parhaana heinäaikana.

POLIISI. Eiväthän herrat työtä tee.

KAARINA (nauraen) Vai herrat! Mikä herra se sinäkin? Hah, hah!

POLIISI. No herrapa tietenkin! (Katselee ladon alkua.) Mitä se Kalla rakentaa?

KALLA. Latoa, veljeni, uutta latoa. En saanut aikaani kulumaan muuten. Ajattelin, että panenpahan alulle ja lopettelen sitten, kun eläkeraha tulee.

POLIISI (iskien silmää nimismiehelle). Niin vain. Rakennahan sinä vain, Kalla. Kyllä rahat tulevat.

KALLA (joka on tutkivasti katsellut ylioppilasta ja kirjailijaa). Joo, niin vain, veljeni. -- Ketä nämä vieraat ovat?

NIMISMIES (osoittaen ylioppilasta). Tämä on minun veljeni.

KALLA. Vai veli!

POLIISI (iskien silmää ylioppilaalle). Se on tohtori.

KALLA (ihmeissään). Vai oikein jo tohtori... nuori mies. (Osoittaa kirjailijaa.) No entä tämä toinen?

PASTORI. Se on sellainen mies, joka kirjoittaa värssyjä.

KALLA (vähän välinpitämättömänä). Vai sellainen. No kirjoita sinä menemään vaan. Kyllä me luemme.

(Poliisi tekee tulta ja puhelee vilkkaasti ylioppilaan ja kirjailijan kanssa. Nauravat.)

POLIISI. No nythän sopii Kallankin syynäyttää itsensä, kun tuli tohtori juuri niittyrantaan. Eikö selkää ole kolottanut?

KALLA. No älä sie puhu! Sepä sattui, oikea Jumalan lykky. Kolottanut? Kyllä sitä kolottaa alituiseen. Äsken juuri Kaarinalle vaitelin, että pitää taas taulalla polttaa, kun kotiin päästään.

YLIOPPILAS. Taulallako isäntä polttaa?

KALLA. Taulalla. Se on vanhan kansan lääke.

KIRJAILIJA. Mutta eikö siinä selkänahka ole liian kovassa leikissä?

KALLA. Eikö mitä. Pian se paranee... taulan jälki.

POLIISI (Kaarinalle). Katsohan sinä, Kaarina, tuota pannua. (Kallalle.) Tulehan, mennään tuonne ladon taakse, niin saa tohtori katsoa.

YLIOPPILAS. Jo vain! Katsotaanpas.

(Miehet menevät nauraen vanhan ladon taa.)

POLIISI. Otahan paita pois.

KALLA. Älähän hätäile...

YLIOPPILAS ja KIRJAILIJA (yhteen ääneen). Voi tavaton! Ihan täynnä arpia!

POLIISI. Viiden pennin ja kahden äyrin kokoisia.

NIMISMIES. On se kirjava.

KALLA. Älä sie puhu. Se onkin eri leikissä ollut se selkä. Ei olisi tullut mitään puiden vedätyksestä, jos ei olisi taulaa käytetty. Siellä olisivat latopuut vieläkin Kalkuvaaran alla.

KIRJAILIJA (ihmetellen). No kyllä on.

KALLA. No mitä tohtori arvelee? Eikö ole hyvä keino?

YLIOPPILAS. Tiesi hänestä. Ei tätä keinoa nykyajan lääketiede tunne.

KALLA (vähän kiivastuen). Se on esi-isäin oppia!

POLIISI (nauraen). Se on sitä tunturilääketiedettä!

KALLA (vetäessään paitaa yllensä, paidan sisästä). En minä anna suurta arvoa sille akatemian opille... paremmin lääkkeissä kuin uskossakaan. Ne eivät tiedä mitään... akatemian tohtorit.

(Miehet tulevat esiin ladon takaa.)

KALLA. Meillä kävi kerran tyskäläinen tohtori ja minä käskin hänen katsoa akkaa vähän, kun tämä oli siukkana. Mutta sekös oli vastahakoista äijälle! Ei tahtonut millään ruveta. Soperteli vain: "Mine ole semmunen tohturi, joka ei tiedä mittä..." Katsoihan se viimein, kun minä uhkasin kovettua. Mutta ei hän tiennyt mitään. "Semmunen tohtori, joka ei tiennyt mittä."

KIRJAILIJA. Jos se oli eläinlääkäri?

KALLA. Tiesi kissa! Tohtori se vaan oli. Hahhah!

KAARINA. Nyt tämä kiehuu. Annapa kahvipussi.

POLIISI (kaivaa nimismiehen laukusta kahvipussin). Keitähän hyvä kahvi.

KAARINA. Kyllä, kyllä.

(Miehet ovat istuneet maahan. Pappi, ylioppilas ja kirjailija tupakoivat.)

KIRJAILIJA. Joko Kalla on vanha?

KALLA. Kahdeksaskymmenen alulla.

KIRJAILIJA. Onpa siinä ikää. -- Ja täällä olette asuneet aina?

KALLA. Täällä... puoliväliin viidettäkymmentä vuotta. -- Ja mikäs on ollut asuessa nuorena, mutta nyt kun vanhuus on tullut, rapistuvat paikat. (Osoittaen vanhaa latoa.) Tuossa on lato, jonka nuorena tein.

YLIOPPILAS. Jaa-a. Kyllä on jo vanha.

KALLA. Niin on... ja uusi pitäisi saada. Mutta mistä rahat? Ei ole minulla, jollei esivalta astu väliin. Velkaa olen tehnyt, ei auta.

POLIISI (joka on Kaarinan kanssa kaatanut kahvin kuppeihin). Älä huolehdi, Kalla, lato siitä tulee ja komea, jahka esivallan eläke saapuu. Pappi on laittanut jo jouluna hakemuksen keisariin.

KALLA (innostuen ja nousten seisomaan). Älä sie puhu, veljeni! Niin tulee. Minä jo tässä Kaarinalle muistelin, että tehdään sellainen lato, joka näkyy jo Jänissuvannolle saakka. Kelpaa siihen sitten heiniä heittää! Oi, voi! Älä sie puhu, veljeni! (Papin puoleen.) Eivät ole vielä tulleet rahat?

PASTORI (heittäen savukkeenpätkän syrjään). Eivät ole vielä.

NIMISMIES. Sillä on keisarilla niin paljon papereita pöydällä, ettei ole vielä joutanut sinun asiaasi tutkimaan.

KALLA. Älä sie puhu! Sepä tietty. Ovat sinne alimaiseksi sattuneet minun paperini, niin ei niiden vuoro heti tule. Mutta tulee, kun joutuu.

POLIISI. Tulee. Niin ottaa keisari kultapookaiset silmälasinsa ja katselee Kallan anomusta ja puhelee: "Jaha, Tarvantovuoman Kalla... eläke... asunut tunturissa puoliväliin viidettäkymmentä vuotta. Jaha, kyllä tunnetaan. Siellähän on Muotkan nimismies sisällä rajamatkoillaan." Soittaa ministerilleen: "Hei, Iivana Hospodipamilujanohvi! Tarvantovuoman Kallalle 500 ruplaa vuotuista eläkettä!" -- Kas niin, niin se lähtee!

KALLA. Jo vain! Kyllä sieltä lähtee!

POLIISI. Kahvi on valmis.

(Miehet ottavat kuppinsa ja rupeavat juomaan.)

POLIISI. So, Kalla ja Kaarina! Ottakaa tekin.

(Kalla ja Kaarina ottavat.)

KALLA (juodessaan). Olipa se somaa, kun sattui vieraita näin odottamattomaan aikaan. Oikein tekee sydämelle hyvää nähdä taas pitkästä kotvasta almaihmisiä [todellisia, oikeita ihmisiä]. Ei täällä monesti näekään oikeita ihmisiä. Jonkun kinni-lappalaisen silloin tällöin. (Laskee kupin maahan ja pyyhkii hihalla suutaan.) Suur'kiitosta. Kosti Jumala. Hyvä kahvi.

KAARINA (laskee niinikään kupin maahan ja kiittää ujosti). Suur'kiitosta.

KIRJAILIJA (ojentaa kuppinsa). Laskehan, Simppa, lisää! Hyvältä se maistaa.

POLIISI (kaataa; kääntyen toisten puoleen). Toinen kuppi tietysti?

YLIOPPILAS. Se on selvä!

POLIISI (kaataa kupit täyteen). Siinä, Kalla, juohan pois! Ja sinä, Kaarina, otahan sinäkin.

(Miehet, Kaarina ja Kalla ottavat.)

KALLA (juodessaan). Kyllä on tainnut herroilla väliin kovallekin ottaa... koskipaikoissa... Saitsikoskessa... ja Kingerpuskassa?

NIMISMIES. Kyllähän se väliin...

POLIISI. Saitsikoskessa meinasi jo nousta tie pystyyn. Jos en olisi osannut niin hyvin valehdella, niin siihen olisi jääty... Nämä olisivat lyöneet sauvoimet koskeen ja sitten... hyvästi makea maailma!

KALLA (nauraen). Kyllähän sen arvaa... hurrikkaat sauvojat. Ottaa se tottuneellakin... hahhah!

KIRJAILIJA (laskien kupin viereensä maahan ja sytyttäen savukkeen). Hyvä se onkin tämä polesa valehtelemaan. Ei ilmaissut kosken pituutta, ennenkuin niskassa. Aina, kun uusi kähy näkyi edessäpäin, tuumi vain, että "kyllä se pian loppuu." -- Piti läheltä, ettemme selkään antaneet, kun maihin päästiin.

POLIISI. Joo. Olisitte saaneetkin lähteä yksinänne jatkamaan matkaa, josta ei olisi tullut mitään. -- (Nauraen.) Oli näitä soma katsoa, kun nuotiopaikalle päästiin. Selin istuivat toisiinsa eivätkä puhuneet halaistua sanaa. Istuivat vain ja äköttivät, purren vihassa kukin eväitään. Minua nauratti. Hahhah!

YLIOPPILAS (joka on myös pannut tupakan). Mutta sellaisissa paikoin se kahvin vaikutus oikein tuli näkyviin. Kun oli saatu pari kolme kuppia makoon, niin jopahan pehmeni paatunut sydän. Vähitellen käännyttiin päin... ja tarina kulki entiseen tapaan. -- On se kahvi poikaa! Ei sen arvoa ole oikein kaupungissa tiennytkään.

KALLA. Älä sie puhu. Kahvi on sydämen lääke. (Papin puoleen kääntyen.) Ja pappi sauvoi myös?

POLIISI. Ei papista ole sauvojaksi, mutta hyvä seimiköyden vetäjä.

PASTORI (nauran). Äläs virka! Minulla on tuuman syvyinen ura olkapäässä. Hahhah!

(Nimismies menee rantaan veneiden luo, jossa kuuluu kolistelevan.)

KALLA (panee tupakaksi). Tietää se pappikin leikissä olleensa! Hahhah! Onkin vähän toista kuin Muotkan kirkon saarnatuolissa. Hahhah!

(Aurinko on sillävälin alennut. Tunturi jono hehkuu sinervänpunaisena.)

NIMISMIES (palaten rannasta). Meidän on aika lähteä. (Kallan puoleen kääntyen.) Tässähän on talo lähellä?

POLIISI (viitaten pohjoiseen). Joo, tuon suvannon päässä.

KALLA. Joo, siitä rupeaa heti näkymään, kunhan menette vähän matkaa.

NIMISMIES. Me lähdemme.

(Miehet nousevat ja kokoilevat kapineitaan. Nimismies, pappi ja poliisi jättävät hyvästit laskemalla oikean kätensä hyvästeltävän harteille; kirjailija ja ylioppilas jättävät hyvästit kädestä. Heittävät laukut selkäänsä ja painuvat rantaan,)

NIMISMIES (joka on jäänyt vähän jälelle). No hyvästi nyt, Kalla! Me viemme terveisiä taloon.

KALLA. Vie, vie, veljeni! Illalla mekin tulemme Kaarinan kanssa.

NIMISMIES (heittää laukun selkäänsä). Jaa, jaa. (Menee.)

(Kalla ja Kaarina menevät törmän reunalle katsomaan.)

KIRJAILIJA (veneestä). Hyvästi!

KAARINA (ujosti). Hyvästi.

KALLA. Menkää tervennä! (Palaa ladon kehän luo, Kaarinan jäädessä törmälle katsomaan.) Vieraita yhtäkkiä vaan... ja niin hyviä uutisia.

(Veneessä laulavat kirjailija ja ylioppilas:)

Oi, Lappi, sä onnen ja rauhan maa! Niin tummina tunturis hohtaa. Tääll' lohtua inehmon rinta saa, -- Tääll' maailmat toisensa kohtaa.

KALLA (on tarttunut kirveeseensä, mutta pysähtyy kuuntelemaan laulua). Veisaavat.

(Tällä välin on vene etääntynyt ja laulu kuuluu heikommin.)

Ken aavisti, että niin pauhata vois sen tunturikurkkiot, kosket. -- Ken aavisti, että niin hehkua vois sen tunturityttöjen posket.

(Kaarina palaa äkisti punastuneena ja tarttuu haravaansa.)

KALLA. Mitä ne veisaavat?

KAARINA (punaisena korviaan myöten; hämillään). Tiesi jo... mitä laulanevat.

(Vene on etääntynyt kauas, mutta yhä kuuluu laulu, johon ylioppilas nyt laulaa toista ääntä:)

Oi, Lappi, sä onnen ja rauhan maa! Niin tummina tunturis hohtaa. Tääll' lohtua inehmon rinta saa. -- Tääll' maailmat toisensa kohtaa...

(Laulu häipyy pois. Viimeisen säkeistön aikana ovat Kalla ja Kaarina ryhtyneet työhönsä.)

KALLA (taukoaa veistämästä). Kuulitko, Kaarina, mitä polesa puhui? Pappi on kirjoittanut minun eläke-rahastani.

KAARINA (haravoiden). Kuulin. Sehän on hauska.

KALLA (kirveeseensä nojaten). On se! On se pappi siunattu mies. Entinen ei ruvennut millekään. Sanoi vain, ettei sitä saada. (Hymähtää halveksivasti.) Miks'ei saada, kun haetaan. Keisari on armollinen ja lempeä. Kyllä hän antaa. Mikä ettei... huihai! (Katselee ladon alkua mietteissään ja huulet liikkuvat hiljaa.)

KAARINA (pysähtyen työssään ja tähystäen vasempaan, pohjoista kohden). Tuolla menevät... suvannolla. Siellä käy viri. Purje on pystyssä.

KALLA (katselee suvannolle päin). Siellä menevät. Yöksi pääsevät taloon. (Heittää kirveensä.) Oh, kun minua taas väsyttää. Panenpa vähän pitkälleni. (Heittäytyy pitkäkseen äskeiselle paikalleen.)

KAARINA (haravoi tuokion vaitiollen). Kirjailija. Mikähän virkamies se on...? (Naurahtaa itsekseen salaperäisenä.) Nuori mies... sinisilmäinen.. ja niin kauniisti lauloi. (Naurahtaa taas ja haravoi) Herra se kuitenkin on... näkee kasvoista. (Katsahtaa nukkuvaa isäänsä.) Isä-raukka. Ei hän enää paljoa jaksa. Hetkisen vain, kun innostuu mielikuvistaan, heilahtaa nuorekkaana, kunnes taas väsähtää. (Nojaa haravaansa.) En minä henno hänen lempiajatustaan riistää. Se on hänen vanhuutensa ilo, josta väsynyt mieli elää. Äiti vastustaa häntä, mutta siitä on seurauksena vain toraa ja eripuraisuutta. En minä saata sitä tehdä. Kuvitelkoon, miettiköön, haaveilkoon... esivallan eläkkeestä, jota tuskin tulee. Mutta kun hän siihen niin vahvasti uskoo, niin uskokoon. (Katselee hellästi nukkuvaa.) Isä-parka, tunturin lumoihin joutunut. (Tarttuu haravaansa ja hyräilee:)

Vei tunturinhaltija kerran satuvuoreen pienen lapsen ja näytteli aarteitansa: teki lapsesta hopeahapsen. Ei huomannut lapsonen laisinkaan kun haltija näytteli aarteitaan, että nuoruus haihtui ja vanhaksi vaihtui jo muoto, mi kerran kukkeudessaan elon onnea, armautta loisti.